Niin kauan kuin olemme asuneet paikassa, jossa asfaltti vaihtuu hiekkatieksi, on kunnan ylläpitämä hiihtolatu kulkenut ihan pihamme kulmalta. Tästä johtuen hiihtämistä tuli varsinkin alakouluikäisenä harrastettua paljon: oli koko perheen voimin helppo lähteä ladulle, kun saattoi kotiovella laittaa sukset jalkaan ja oli kymmenen minuutin päästä jo keskellä erämaata. Paluukin oli helppoa; ei tarvinnut pakata kamoja autoon ja ajella pitkiä matkoja hiihtokeskuksesta minnekään, sen kun nosti sukset kuistin seinän nojalle ja astui sisälle lämmittämään glögiä. Ikävuosien kertyessä aloin käydä itseksenikin hiihtolenkeillä, mutta totta kai lukion kakkosvuoteen mennessä tämä oli enimmäkseen jäänyt. Kuten melkein kaikki muukin liikunta, nyt kun liikuntatunneiltakin olin ottanut tavaksi lintsata.
Pieni ongelmahan tämä alkaa seitsentoistavuotiaana olla, semmitenkin kun tiedossa on, että pian on luvassa kutsunnat ja armeija. Tästä varsinkin S:n kanssa tulee koulussa juttua, oletettavastikin siksi, että hän on pääasiallinen toverini liikuntatunneilta livahtaessa. Tulen maininneeksi että kyllähän se hiihtokin on aikoinaan minulta sujunut, mutten ole ihan varma mikä nyt on tilanne. S, maalaistuvana kaupunkilaisena, on epäilevä josko on ollenkaan hiihtokuntoinen, joten pyytää minua noin testimielessä seuraksi: mentäisiin jonain päivänä tekemään lenkki siellä kunnan ladulla koulun jälkeen. Eikä kulu kauaakaan kun koittaa kaunis aurinkoinen talvipäivä jona koulu on loppunut jo puoleltapäivin. Ovikello soi, S on kuistilla näyttäen jokseenkin oudolta, minkä tajuan kohta johtuvan siitä, että näen hänet nyt ensi kertaa verkkareissa. Sinänsä yllättävää että sellaiset on jostain löytyneet, suksista nyt puhumattakaan, mutta siinä sitä nyt ollaan. Otan omat sukseni esiin, suoritamme asianmukaisen voitelun - ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni olen auktoriteetti jossain liikuntaan liittyvässä asiassa. Outo tunne. S vetää hermosavut ja sitten ladulle.
Ottaen huomioon että S muistelee viimeksi hiihtäneensä ala-asteella, hän pääsee jyvälle nopeasti. Etenemme omaan mieltymykseeni hivenen hitaasti, mutta mikäs on hidastellessa, kun ei siinä keskipäivän aikaan ole ladulla juuri ketään. Maisemat ovat siellä aina kauniit, ja itselleni latu on niin tuttu, että muistan sen mutkat ja mäet vielä tätä kirjoittaessakin, pitkälti yli kaksikymmentä vuotta viimeisen siellä käyntini jälkeen. Sähkölinjanmäen pitkä loiva nousu heti alussa (ja ihana laskettelu takaisintullessa), Kaijansuon synkkä metsä, se männyntaimilla täytetty kraaterimainen paikka jonka pikkupoikana nimesin Unelmalaaksoksi, sieltä kuin porttina pois johtava jyrkkä nousu ja sen jälkeen kaksi yhtä jyrkkää alamäkeä peräkanaa, lopulta kaarto Lammijärven hiihtomajalle, jossa oli postilaatikossa vihko, johon sai merkitä nimensä. Pääsemme perille, S heittäytyy selälleen hankeen ja hetken pelkään hänen saaneen kohtauksen, mutta tupakoita hän vain etsii verkkatakin povitaskusta hankalan oloisesti. Kirjoitan nimeni vihkoon S:n poltellessa. Kysyn jatketaanko pidmemmälle; sellaiset viisi kilometriä on nyt tultu, vielä muutama lisää ja oltaisiin Aurajärven rantasaunalla, siellä olisi ladun varsinainen päätepiste.
Ei helvetti, S toteaa, ja paluu sopii kyllä itsellenikin. Latu pyyhkäisee S:nkin kotitalon takaseinää vähän ennen kuin olen omassa pihassani, ja hän kapuaa ojan yli pihan puolelle. Tarkoitus oli todistaa että kyllä meistä armeijaan olisi. Voi olla ettei S:n mielestä todistus mennyt ihan putkeen, koska vaikka hän sovitun matkan suorittikin, emme silti lähteneet ladulle toiste. En ole itsestänikään ihan varma. Armeija on kuin hahmoton synkkä pilvi joka lähestyy horisontissa - en oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta en sitä mitenkään innolla odota. Itse asiassa pian tämän jälkeen sovimme S:n kanssa että armeijan sijasta ilmoitammekin kutsunnoissa hakevamme siviilipalvelukseen. Hirveä stigma varsinkin maaseudulla vielä tuohon aikaan; mutta jos toinen on henkisenä tukena, niin ehkä sen leiman sitten kestäisi. Kättä päälle ja asia on sovittu.
Ja vaikka se oma hiihto sujuikin oikein hyvin, tämä lienee silti viimeisiä kertoja koskaan kun olen sukset jalassa. Veikkaan että kahden käden sormin voi laskea ne kerrat tuosta lopputalven 1994 päivästä vuoteen 2018 kun olen hiihtänyt. Mutta kai se on kuin pyörälläajo. Pidän tämän käsitykseni, enkä aio sitä todistaa testaamalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti