24.7.16

Nelikko

1. Markus Ala-Kanta, 38

Sähköasentajana pienessä yrityksessä Kauhajoella työskennellyt Ala-Kanta katosi marraskuussa 2012. Pidetty ja työssään pitkään viihtynyt mies oli syksyn kuluessa valittanut tyytymättömyyttään elämäänsä. Kuun kolmannen viikonlopun jälkeen hän ei palannut töihin. Etsittäessä havaittiin miehen kodin olleen asumaton jo ainakin kuukauden. Lompakkoa ei löytynyt, auto puuttui. Ala-Kannan tiliä käytettiin seuraavien viikkojen aikana eri puolilla Suomea useasti. Kolme päivää katoamisen jälkeen Ala-Kannan työnantaja, kuuden lapsen isä ja menestynyt yksityisyrittäjä, tappoi itsensä. Firman tilat tuhottiin polttopulloiskulla pian tämän jälkeen. Ala-Kannasta on vuosien 2013 ja 2014 aikana tehty vahvistamattomia havaintoja ainakin Singaporessa ja Australiassa. Hän oli katoamishetkellä poikamies. Entisen työnantajan perheestä neljä on sittemmin sairastunut vakavasti. Ala-Kannan ikäisen miehen maatuneet jäänteet löydettiin Isojoen Lauhanvuorelta kesällä 2014, mutta niitä ei ole toistaiseksi tunnistettu.

2. Kiki Lindqvist, 13

Yläasteen seitsemättä luokkaa Espoon Kivenlahdessa käyneen Kiki Lindqvistin luokanvalvoja oli kotiin yhteydessä maaliskuussa 2013, kun Kikiä ei ollut viikkoon näkynyt koulussa. Vanhempien mukaan tytär oli lähtenyt joka aamu normaaliin aikaan kotoa, mutta tutkittaessa paljastui että koulubussiin Kiki ei ollut enää kuukausiin noussut. Kikistä tehtiin katoamisilmoitus kun hän ei opettajan yhteydenottopäivän iltana palannut kotiin. Hänen huoneestaan ei löydetty johtolankoja, mutta Kikin vuoteen havaittiin hohtavan heikosti pimeässä. Tämän todettiin johtuvan sienikasvustosta, jonka alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään.

3. Jillian Turma, 55

Nuorena leskeksi jäänyt kirjailija Jillian Turma katosi joulun ja uudenvuoden välisenä aikana vuonna 2014 kotoaan Somerolta. Hänen naapurissaan asunut perhe huolestui kun Jillian ei käynyt aamuisin postilaatikollaan. Asuntojen välissä ei ole näköyhteyttä. Mennessään tarkistamaan oliko naapurilla kaikki kunnossa, naapurit näkivät talon ulko-oven olevan auki. Eteiseen oli kannettu suuri määrä kasseja, laukkuja ja vaatteita, mutta mitään ei ollut erityisen järjestelmällisesti pakattu. Asunnon sähköt oli katkaistu, Jillian lompakko löydettiin sisältöineen talon takapihan kuistilta. Kaksi päivää vuodenvaihteen jälkeen poliisi sai useilta silminnäkijöiltä havaintoja metsässä lähellä Turman kotia liikkuneesta kokonaan mustiin pukeutuneesta naisesta, joka itki ja lähestyttäessä pakeni metsään. Turman postilaatikkoon ilmestyi kevättalven kuluessa useita A4-kokoisia kirjeitä, jotka oli lähetetty eri puolilta maailmaa. Tutkittaessa havaittiin niiden olevan tyhjiä. Turman viimeiseksi jäänyt lastenkirja ilmestyi syksyllä 2015.

4. Anton Hellänen, 40

Huittislainen pitkäaikaistyötön Anton Hellänen nähtiin viimeisen kerran liftaamassa Porin suuntaan varhain maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 2015. Mies on varmuudella tunnistettu useiden silminnäkijöiden toimesta. Samalla hetkellä täsmälleen hänen näköisensä mies on tallentunut epäonnistuneen pankkiautomaattiryöstön yhteydessä Espoon Soukassa sijaitsevaan turvakameraan. Helläsellä ei ole lähisukua. Toista miehistä ei ole tunnistettu. Viimeinen varma havainto Helläsestä tienvarressa Huittisissa on kello 6.15, jolloin hänet tunnistanut bussikuski on tervehtinyt miestä. Helläsen kotoa löydettiin myöhemmin romaanikäsikirjoitus, joka alkaa kohtauksella kaukoitään katoavasta sähköasentajasta. Anton Helläsen nykyään Somerolla asuva entinen vaimo sai syyskuussa 2015 sähköpostin, jossa Helläsen väitettiin asuneen toisella paikkakunnalla ja toisella nimellä jo pitkään. Tarkempien tietojen puuttuessa poliisi ei voinut vahvistaa väitettä.

20.7.16

Heinäkuu 1990

Kesät nyt on kesiä. Särkänniemessäkin vielä käydään, mutta kyllä tämä alkaa olla viimeisiä, ellei viimeinen, vuotuinen kesäkäynti siellä. 13-vuotiaana koen itseni jo vähän vanhaksi huvipuistoon, mutta toisaalta mistään liian hurjista laitteista en pidä, mikä ehkä tämän ikädilemman selittääkin: ne laitteet jotka ovat ikäisilleni suunnattuja, eivät houkuta, muut ovat turhan nössöjä. Onneksi on Artsi mukana niin on joku jonka kanssa tuntea samoin. Paitsi että Artsi olisi varmaan halunnut vuoristorataan. Kummitusjunassa kai sentään käymme.

Tervehenkinen katkos ruudun ääressä istumiseen tulee nyt keskikesällä muutenkin, kun keväisestä Rovaniemen hiihtoreissusta innostuneet vanhempani keksivät, että tänä vuonna lähdetään Norjaan. Sehän kelpaa. Noin viikon mittainen reissu suunnitellaan jossain määrin etukäteen, mutta enimmäkseen majoitus hoidetaan "katotaan missä on tilaa"-periaatteella. Epämääräiset mökkikylät ja saksalaisturistien täyttämät pesutilat tulevat tutuiksi, mutta silti ensimmäisen yön majapaikka, Ruotsissa Blå vägenin varrella sijaitsevan maatilan piharakennus, on jäänyt parhaiten mieleen. Muuta ei oikeastaan paljon olekaan, koska naurettavan pedanttiset matkapäiväkirjani on maa niellyt. Ensimmäisen tien vieressä nähdyn lumipenkan kohdalle ainakin pysähdyttiin ottamaan kuvia, oli se sen verran absurdi näky. Kävimme Svartisenin jäätiköllä, Grønligrottenin kalkkiviluolilla, korkealla Tromssan yläpuolella ja sen sellaista.

Painoin mieleeni ensin synkkään metsään, myöhemmin tunturikoivikkoon katoavia teitä ja syrjäisten seutujen hylättyjä taloja. Kuvittelin jokaiselle tunturinhuipulle historian. Kasvatin tarinoita kuin kukkia, kehittelin maailman sisälle toisen, ihmettelin sitä turistien omaa todellisuutta, joka eli pohjoisen vakituisten asukkaiden elämästä irrallaan, omissa oloissaan. Kaikki oli uutta. Yhden päivän ajomatka kotoa Pirkanmaalta, ja oltiin jo paikassa jossa jylhät lumihuippuvuoret kurottelivat pilviä, Saksan rekisterissä olevien autojen kolonnat täyttivät pikkukaupungin kauppakeskuksen parkkipaikat, liikennemerkit olivat punavalkoisia. Keräsin materiaalia. Muistan sen rusinaksi ruskettuneen kurttuisen saksalaisäijän, joka autuaasti suihkutteli jääkylmällä vedellä Mo i Ranassa sijaitsevan mökkikylän pesuhuoneessa. Hän näytti elämäänsä tyytyväiseltä, ja ehkä 45 vuotta aiemmin oli Norjassa vähän eri tunnelmissa.

Meillä kotimaassa on lomakeskusten nurkilla muovisia pingviinejä mainostamassa Valiojäätelöä, mutta Norjassa on kaikkialla Diplom Is -logolla varustettuja eskimoita. Valikoimat ovat eksoottisia. Muukin kuin jätski on parempaa kuin Suomessa, meidän kaksiovinen pian kymmenen vuoden ikäinen Kadetti nyt varsinkin kalpenee niiden upouusien Volvojen ja Mersujen rinnalla. Mutta jugurtista eivät norjalaiset tajua mitään. Meillä sitä kuluu kotona litratolkulla ja niin on nytkin tarkoitus ostaa samaa tavaraa aamiaispöytään. Mutta kovin on niukkaa - joka kaupassa tasan yhtä lajia: kirsikkajugurttia. Siihen on sitten pakko viikon kuluessa tottua, eikä kai tuo pahaakaan liene. Mutta Suomessa on sentään hedelmäpommit, banaanijugurtit, Kalinkat ja muut. Maustamatontakin halutessaan saa, Norjassa on vaan kirsikkaa.

Palaamme kotiin, poimimme Lupsin jo tutusta koirahotellista ja kesäinen joutenolo jatkuu. Yhtenä päivänä käymme koko perheen voimin lähitilalla poimimassa 12 kiloa mansikoita, toisena listaan päiväkirjaani levyraatihenkeen parhaita kasetilla omistamiani kappaleita arvosanat antaen. Black Boxin Ride on time saa täydet kymmenet pistettä. Sarjakuviakin vielä piirtelen. Vanha hahmoni Brankestein palaa jatko-osassa Brankestein II - The Destruction, ja aiemmin komediallinen verikekkeri on muuttunut introvertiksi väkivaltapornoksi jossa miestä kidutetaan sivukaupalla erilaisin timpurinvälinein päähenkilön miettiessä murhapuhteissa olemisensa syitä. Erään tärkeän aluevaltauksen teen kuun alussa, kun päätän kirjoittaa muistiin kaksi mielestäni merkityksellistä unta. Parin sivun muistiinpanot ovat esinäytös sille räjähdysmäisiin mittoihin vuosituhannen vaihteeseen mennessä kasvaneelle unenkirjoittamiselle, joka lopulta polttaa itsensä loppuun joskus 2006/2007 kun ihmisen ylimääräinen aika kerrassaan lopulta hupenee pois. Mistä 13-vuotias sitten kesällä 1990 uneksii? Hologrammikuvioista, tv-sarjojen hahmoista, nukkemaisista jazz-muusikoista joiden silmistä ruiskuaa tahnaa, verta valuvista sormista ja itäportugalilaisesta ravintolasta. Siinäpä sitä.

18.7.16

Kesäkuu 1990

Kiitävi siinä aika, vierähtävät päivät, kun kopsailen pelejä, alan hiljalleen tutustua kuusnelosen piraatti- ja demoskenen laajaan kansainväliseen verkostoon, ylipäätään päkerrän tietokoneen kanssa yhtäkkiä enemmän kuin vuosiin, todennäköisesti koskaan aiemmin. Kesäloma ja kauniit ilmat saattavat vielä toisinaan kutsua, mutta se kiehtovin maailma löytyy kuitenkin nyt viiden ja yhden neljännestuuman disketeiltä. Tunne on vähän sama kuin vuosikymmentä myöhemmin internetin räjäytettyä tiensä arkipäivääni ihan tosissaan. Siinä missä kasettiaseman käyttäjät kopioivat niitä samoja usein ikivanhoja pikkupelejä toisilleen vuodesta toiseen, minulla on yhtäkkiä tykönäni pelejä joiden arvostelun vasta viikko pari aiemmin olen lukenut uudesta Zzap!ista. Se, että pelien crackaaminen (kuten piratismia tuolloin kuusnelosella pääsääntöisesti kutsuttiin) ja kopsailu kaverilta toiselle on laitonta, on jotenkin hämärästi tiedossa sellaisessa "ei kai tämä mua koske"-hengessä. Eikä Suomessa taidettu juuri 64-kopioijia rangaistakaan, Saksassa jo noihin aikoihin kyllä, rajustikin. Mutta se oli kaikki kaukana - nämä olivat tapahtumia joista sai lukea mageista oman pienen televisionsa näytöltä. Paitsi ettei näitä diskettilehtiä nyt vielä ihan alkuvaiheessa minulla ollut. Keskityin kesän verran peleihin.

Paikkakunnan joka kolmas vuosi järjestettävillä kesämessuilla sentään poikkesin, siellä oli nähtävyytenä maailman suurin laukku, joka pääsi seuraavana vuonna kokosivun kuvana Guinnessin ennätystenkirjaankin. Olin siitä etukäteen innoissani, mutta pettymys oli karu: se mikään laukku ollut. Laukun näköiseksi tehty koppi vaan jossa sisällä paikallisen Lions clubin (tms) esittelytiski. Pidän edelleen huutavana vääryytenä, että tämä "maailman suurin laukku" pääsi ennätyskirjan sivuille. Niitähän tuohon aikaan kilvan luettiin. Varsinkin minulla ja Artsilla oli aina joku Guinness kirjastosta lainassa, kotonakin niitä oli pari, joista vuoden 1972 versio on jäänyt mieleen jotenkin rujoine mustavalkokuvineen ja kalseine taittoineen. Vieläköhän kyseinen kirjasarja ilmestyy? Google varmaan kertoisi, mutten nyt jaksa tarkistaa.

Kesäkuulta 1990 löysin sattumalta yhden valokuvan: siinä minä ja Raisa maalaamme kuistin kalustoa uusiksi, taitaa muuttua kuultavanruskeasta taivaansiniseksi. Olen pukeutunut sammalenvihreään collegeasuun ja kypärän mallinen kampaukseni valuu tasaisena pitkin päätä. Näytän siltä että ajatukseni ovat tv-ruudulla liikkuvissa pikseleissä.

7.7.16

Tarjoilija, motellini on tulessa!

Elämässä tärkeitä asioita ovat rehellisyys ja havainnointi, ja näistä jälkimmäisellä tarkoitan lähinnä vain silmien pitämistä auki. Maailman tilan ja ihmisten näkemistä sellaisina kuin he ovat. Tietenkin havainnointi on oikeastaan mahdotonta. Ketään, mitään ei näe sellaisenaan. Asiat ovat komplekseja, ja mitä enemmän havaintoja, mitä kauemmas, mitä avarammin silmät ovat katsoneet - - - sitä autenttisempi tulkinta. Sitä tarkempi havainto. Tämä on itseään ruokkiva kehä.

Yhden asian minä maailmaa tarkkaillessani opin jo lapsena: otsikot johtavat harhaan. Pahimmillaan ne leimaavat, määrittävät kohteensa niin ettei määritelty itsekään tajua tulleensa lyödyksi karsinaan. Olen pyrkinyt välttämään määrityksiä. En koe että minulla olisi varsinaisesti ammattia. En ole ollut koskaan siviilisäädyltäni juuri mikään. Olen mies, Suomen kansalainen, 39-vuotias - nämä ovat perusjuttuja, mutta vaikka näiden mukaankin ihminen toki voidaan leimata, olen itse lakannut määrittymästä niiden kautta. En varmaankaan toimi ikäni vaatimalla tavalla. Pidän suomalaisesta kulttuurista, enimmäkseen, ja perinteistä, mutta itseäni en silti koe jatkumon osaksi. Katson kauempaa. Miehenä olen aina ollut tavattoman huono; naismaiseksi sanoivat koulussa niin muutama opettaja kuin jotkut oppilaatkin. Ensimmäisen kerran aikuinen sanoi minua tytöksi kun olin noin viisi, ja vielä kun 30-vuotiaana kävelin silloisen puolison kanssa käsi kädessä, lauma kännisiä turkulaisuroita kävi viheltelemään peräämme; naispari kun kerran olimme. Tätä tapahtui 2000-luvun kuluessa säännöllisesti. Mutta ihmekös tuo. Eihän minulta miehisyys ole sujunut koskaan. Kävin armeijan vain osaksi. En osaa korjata autoja, ylipäätään viihdyn miesseurassa vähän heikosti, muutamat hyvät ystävät toki poislukien.

Tämä kirjoitus sai alkusysäyksensä kun tuossa taannoin kummastelin sitä että Facebook tarjoaa nyt 30 sukupuolta joista valita omansa. Pidin tätä perin surullisena; että jos on siinä onnellisessa tilanteessa ettei koe olevansa sen paremmin mies kuin nainenkaan, miksi silti lyödä leima omaan otsaansa? Eikö voi sitten olla vain ”muu”. Tai ”X”. Tai ”määrittelemätön”, mikä olisikin paras vaihtoehto kaikille. Miksi kenenkään meistä pitäisi olla julkisesti jotain sukupuolta? Jokainen kyllä tykönään tietää kenen kanssa tykkäisi harrastaa seksijuttuja, jos kenenkään. Seksiä ilmankin voi olla. Monelle tekisi varmaan ihan hyvääkin olla, välillä. Ja vaikka olisi koko ikänsä ilman, siihen ei kuole. Jos elämän suurin ongelma on se, ettei tiedä kumpaan vessaan voi mennä, ei se kyllä ole kamalan suuri ongelma noin loppupeleissä. Toki tämä asia olisi julkisuudessa mitä helpoin ratkaista, kunhan muistaa että vaihtoehtoja on sekä hyvä että huono. Turun kirjasto päätyi huonoon kiinnittämällä ”sukupuolineutraalien” vessojensa oviin sellaiset symbolihässäkät etten itse ollut siellä taannoin käydessäni varma sopiiko ovesta kulkea. Hyvä ratkaisu on se vanha perinteinen: otetaan kukon ja kanan symbolit pois, jäljelle jää ”WC”. Kaikille avoin.

Olen julkaissut yhden romaanin, jonka olen nähnyt kirjastoissa luokitellun niin kauhuksi, jännäriksi kuin fantasiaksikin. Tämä on vähän itseäni hämmentänyt, koska kirjoitin nimenomaan genretöntä perusfiktiota. (olen korjannut asiaa kiikuttamalla teoksen aina yleiskirjallisuuden hyllyyn sen nähdessäni jossain genreosastolla) Mutta onhan kirjallisuus ihan liian hieno asia tullakseen rajoitetuksi noin. Minun nuoruudessani olivat dekkarit jo kirjastoissa erikseen, muuten olivat samoissa hyllyissä niin Stephen King kuin Leena Krohn, niin Toni Morrison kuin David Eddings. Sanotaan että lukeminen tekee fiksuksi. Tekeekö tosiaan jos lukee aina vain osastoa ”fantasia”? Tai ”dekkarit”? Vähän samanlainen sanonta kuin ”matkailu avartaa”, mikä on kyllä melkoista kukkua. Tunnen useampiakin paljon matkaavia ihmisiä, jotka ovat ennakkoluuloisimpien ja empatiakyvyttömimpien tuntemieni joukossa helposti. Ei matkailu mitään avarra jos kulkee silmät kiinni. Havainnointi avartaa. Tai niin minä uskon. Tietäähän en voi, kuten ei kukaan lopulta mitään. Varmuus on valheista pahin.