31.3.16

Lokakuu 1987

Asun samalla paikkakunnalla josta vanhempani ovat kotoisin, mikä tarkoittaa että molemmat mummulat ovat lähellä: linnunteitse kumpaankin on kotipihasta alle kolme kilometriä. Kumpikin mummula on vanha talo isoine pihoineen, jännittävine ulkorakennuksineen, vintiltä löytyvine vanhoine tavaroineen. Kummassakaan ei ole sisävessaa; ei minun ja ulkohuussien välissä ole kuin yksi sukupolvi. Mummulat ovat jokseenkin arkipäiväinen, itsestään selvä osa elämää. Ne ovat olleet olemassa aina, eräänlaisia kodinjatkeita molemmat (ja isän vanhempien talviasunto Vammalassa).

Lokakuussa 1987 tilanne muuttuu. Saamme puhelun että taata, isän isä, on sairaalassa ja tajuton. Vaikka asiasta meille lapsillekin kerrotaan, ei tilanteen vakavuus välity. Totta kai olen taatasta huolissani, ja haluan päästä häntä katsomaan sairaalaan, minne sitten pian menemmekin, ehkä jo seuraavana päivänä, tapahtumien aikajana on sumea, muistan vain että vääjäämätön etenee nopeasti. Taata näyttää nukkuvan. Päästä on katkennut verisuoni, hän ei reagoi rauhalliseen jutteluun jota hänen sänkynsä vierellä käydään. Mummu kertoo ensi kesän suunnitelmistaan, siitä miten aikoo laittaa puutarhaa, missä hän ja taata vielä yhdessä käyvät. Muut seisovat vaitonaisina ja katsovat taataa, joka vielä sängyssä maatessaankin huokuu tuttua arvokasta olemustaan. Hengitys rahisee. Alan itkeä ilman kontrollia ja painan kasvoni viereisen tyhjän sängyn päiväpeitteeseen. Tilanteen lopullisuus iskee kuin moukari. Mummun äänestä kuuluva epätoivo kertoo kaiken tarpeellisen: hän kyllä tietää. Pitkään taata ei sairaalassa ole, toista kertaa en ehdi edes käydä paikalla; maanantai-iltana lokakuun lopulla toinen puhelu kertoo taatan kuolleen. Hän on neljä päivää aiemmin täyttänyt 65. On aika myöhäinen ilta, itken syödessäni iltapalaa, itken käydessäni suihkussa, itken itseni uneen. Taata oli isovanhemmista läheisin, se joka oli lasten kanssa luontevimmin. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että hänhän oli varsin nuori isoisä; vanhin hänen lapsenlapsistaan on tuolloin täyttänyt jo 22. Taata oli kirjallinen ihminen, kiinnostunut kansanperinteestä ja kaskuista, oli nuorena matkustellut paljon ja oli ammattiyhdistysaktiivi. Hän kertoi hassuja juttuja polvellaan istuville lapsille ja taikoi korvan takaa karkkia. Vaikka hänen poismenonsa on shokki, se ei kuitenkaan pysäytä arkipäivää, minkä seuraavana päivänä koulussa huomaan. Minulle itselleni maailma on muuttunut, kellekään toiselle ei. Se on tavallaan lohduttava tunne. Siitä tietää että elämä jatkuu, vaikka onhan se surullista. Tuntuu väärältä se kaikki nauru ja juoksentelu, välituntien kohellus, opettajan irvailu, kaikki se normaali. Mutta loppujen lopuksi juuri kaikki normaali on niin suunnattoman suurta tuossa iässä. Se hukuttaa sen mitä ei tahtoisi kohdata, ja sen alle jää surukin, ehkä jonnekin piiloon vielä joskus noustakseen, ehkä hyväksyttynä, en tiedä. Taata jää, me muut jatkamme. Vasta aikuisena suren sitä, etten ehtinyt koskaan ajatuksella hänen kanssaan jutella. Hänellä olisi ollut tarinoita uskomaton määrä.

30.3.16

Syyskuu 1987

Syksy etenee, ehkä koulussakin jotain tapahtuu, mutta ainoiksi tallentamisen arvoisiksi asioiksi sieltä katson liikuntatuntien joukkuepelien tulokset ja sen, mitä puukäsitöissä tehdään. Harrastuksetkin alkavat taas. Käyn syksyn ensimmäisessä elokuvakerhossa, ja nyt huomaan myös valehdelleeni teille aiemmin kun kerroin etten maalausvälineisiin kevään -87 jälkeen enää koskenut: nähtävästi maalauspiirikin jatkuu edelleen. Olimmeko tosiaan koko perhe siellä kaksi vuotta? Siihen nähden en sitten loppujen lopuksi kovin aktiivinen maalari olekaan. Partion sentään lopetan. Pari vuotta siellä riitti, vaikka nyt olisi edessä ollut eteneminen sudenpennuista - saattoi vaikuttaa toki päätökseen että muutama kaverikin sen jätti. Tai ehkä minä vaikutin heihin, kuka tietää, käyn joka tapauksessa ihan itsekseni kansalaisopistolla ilmoittautumassa valokuvauskurssille, jonne onnistun houkuttelemaan Artsinkin mukaan.

Artsin kanssa tuleekin nyt viidennen luokan alettua hengattua paljon aiempaa enemmän. Kukapa näistä kaverimuodostumista näin vuosikymmenten jälkeen osaa sanoa - ja olemmehan me kavereita olleet ennenkin, mutta nyt tuntuu synkkaavan hyvin. Jos päiväkirjaan on uskomista, roikumme illat yhdessä keskimäärin viitenä päivänä viikossa läpi syyskuun, joten onhan siinä. Välillä olemme meilläkin, mutta enemmän kuitenkin Artsilla, syystä että hänellä on kuusnelonen, ja heillä näkyy Kolmoskanava. Tuo maailmanihme on tosiaan alkanut meidänkin nurkillemme yltää, ja ikään kuin jonkin satunnaisgeneraattorin ratkaisemana se joissakin talouksissa näkyy täydellisesti, joissakin ei lainkaan. Minun kotitaloni kuuluu jälkimmäiseen (ehdottomasti suurempaan) ryhmään, joten istun sitten usein Artsin luona katsomassa Batmania, Pikkumuppetteja ja Timo T. A. Mikkosen juontamaa haahuilevaa lähetysajantappajaa nimeltä Tänään, tässä ja nyt. Myös äidin puolen mummulassa näkyy Kolmonen, ja koska siellä ollaan usein lauantaisin, kokoontuvat serkut tv:n ääreen kun Star Trek alkaa. Mutta viimeistään Lauantaitanssien ajaksi pitää kääntää taas valtakunnan verkkoon. Siinä on ohjelma jota mummu ei jätä katsomatta.

Tietokonepelejä ja jenkkisarjoja. Ei maailma kuulkaa niin hirveästi ole kolmessa vuosikymmenessä muuttunut... Mutta olemmehan minä ja Artsi välillä ulkonakin. Mikko on usein kolmantena, kun pyöräilemme ympäri naapurustoa, käymme santamontulla ajamassa rallia ja ojanteella heittelemässä kiviä. Elämä on aika helppoa; mitään erityistä angstia ei päiväkirjan sivuilla vuodatu, joskaan ei paljon muutakaan, ja ennen kuun loppua lopetan kirjoittamisen sinne melkein puolen vuoden ajaksi kokonaan. Mutta siinä välissä sitten kaikenlaista sattuukin, mistä pian lisää.

Joka tapauksessa syyskuun loppua leimaa pitkän odotuksen tulos: minullekin hankitaan Commodore 64. Varsin myöhään tietenkin; olihan tuolloin Amigakin jo hiljalleen lyömässä itseään läpi Suomessa. Mutta kuusnelonen oli se juttu. Olin pari vuotta jo laitteeseen niin Artsin kuin Tominkin luona tutustunut, olin ahminut MikroBittejäkin jo puolitoista vuotta. Johan se oli aika. Oma mallini on litteäksi modernisoitu C64c, mukana kasettiasema ja kaksi Quickshot II Turbo -merkkistä joystickiä. Omaa telkkaria minulla ei vielä ole, joten tietokoneilen olohuoneessa, mikä on hyvä ja huono juttu: hyvä siksi että isolta ruudulta pelit näyttävät tosi hienoilta, huono se, että iltaisin vanhemmat katsovat telkkaria joten se siitä. Tämä on lopulta kaikkien kannalta sen verran hankalaa, että heti jouluna saan oman pienen Peony-merkkisen töllöni, ja rahtaan datakaluston oman huoneeni rauhaan. Tästä se eristäytyminen sitten hiljalleen alkaa. Tai no ei. Sosiaalista hommaahan tämä on: pelaamaan tullaan usein kaverin kanssa, välillä kolmekin yhtä aikaa koneen ääressä hihkumassa. Muutenkin konekanta alkaa yhtäkkiä kaveripiirissä laajeta: Petri saa oman kuusnepansa näihin samoihin aikoihin, samoin kuin Joonas, joten kun Isojoelta tullaan mummulakylään lauantaisin, hänellä on yleensä läjä pelejä mukanaan. Kopiointi hoituu kätevästi tupladekkisellä kasettinauhurilla.

28.3.16

Elokuu 1987

Vauhti jolla asiat kymmenvuotiaan elämässä etenevät on huima. Olen vasta jokunen viikko aiemmin päässyt sisään Marvelin sarjakuvien laajaan maailmaan; lehtikokoelmani koostuu alle viidestä kappaleesta vielä tässä vaiheessa. Eikä se enää riitä. Kiipeilen iltaisin pihanurmikkomme kivenlohkareilla ja kehittelen pässäni omia hahmoja. Eräänlaiseksi alter egoksi muodostan sankarin nimeltä Tiikerimies. Ihan aluksi kuvittelen hänet osaksi Marvelin hahmogalleriaa, mutta se tuntuu pian väärältä. Alan kehitellä omaa universumia: Tiikerimies saa omat vihollisensa ja omat kollegansa, joista jokaisella omat oudot voimansa, omat kummalliset syntytarinansa. Muutama päivä Tiikerimiehen keksimisen jälkeen alan piirtää hahmon ensimmäistä sarjakuvaseikkailua - joka tosin jää viimeiseksikin (vaikka jatkan sitä muutaman seuraavan vuoden aikana aina silloin tällöin), koska enimmän mielenkiinnon vie omien hahmoesittelyjen laatiminen.

Niin, hahmoesittelyt. Alkujaan ensyklopedisesta teossarjasta nimeltä The Official Handbook of the Marvel Universe, niitä julkaistiin aina toisinaan kotimaisissa Marvel-lehdissä. Rakastin niitä. En tuntenut hahmoja jotka esiteltiin, mikä oikeastaan teki esittelyistä kiehtovampia: koodinimi, kuva, tarkka henkilöhistoria, kuvaus supervoimista ja sen sellaista. Mielikuvitukseni laukkasi. Tämän kaavan pohjalta laadin omien superolentojeni esittelyt: loin hahmoja, joille poimin nimiä ja ominaisuuksia ympäristöstäni vähän samaan tapaan kuin Verbal Kint elokuvassa The Usual Suspects: yksi vihollinen sai nimekseen meidän kottikärryissä olleen firman nimen. Toisella oli pitkä ja lonkeromainen tarttumakäsi; samanlainen kuin parimetrinen pätkä keltaista joustavaa putkea, joka oli meillä hiekkalaatikkoleluna... ja niin edelleen. Hahmoja kertyi tasaisen varmaan tahtiin. Oma universumini kasvoi. Päiväkirjaan olen tuon ensimmäisen päivän kohdalle kirjoittanut leikkineeni ulkona Tiikerimiestä. Mutta se ei oikeastaan kuvaa tuota mitä tein. Minä kyllä kehittelin mielessäni juonia, kohtauksia, dialogia, ties mitä. Mutta en varsinaisesti yksin ollessani eläytynyt niihin. Ne olivat puhtaasti tarinaa. Kiipeily, kävely, pallon potkiskelu vain auttoivat ajatusta juoksemaan. Samaa teen nykyäänkin - no, lähinnä kävelen. Tekstien vaatimat juonenmutkat kehittyvät kun jalat vievät jonnekin. Ympäristö unohtuu.

Kuun puolivälissä alkaa viides luokka. Me siirrymme ala-asteen kahden viimeisen vuoden ajaksi sen täällä aiemmin ikonisoimani kivisen koulurakennuksen yläkerran perimmäiseen luokkahuoneeseen, josta tulee myös henkinen kotiluokkani. Tämä on se huone, joka loppuelämäkseni kiteyttää minulle sen mitä on "koulu". Juuri tämä tila esiintyy unissani tästä säännöllisesti unissa esiintyvästä rakennuksesta useimmin. Meidän suuren yhteisömme tila käytävän päässä. Ja luokkamme tosiaan alkaa olla aika iso: vaikka yksi tytöistä poistuu, saamme neljä uutta oppilasta - paikkakuntalaisia kaikki, kun kunnan sisäisiä koulurajoja säädellään ja nämä neljä vaihtavat nyt koulua pikkuruisesta isoon. Opettajaksemme saamme miehen, joka on meitä poikia jo vääpelimäisin ottein pari vuotta kyykyttänyt liikuntatunnilla. Hänen kurinsa ja mielivaltaisesti räjähtävä raivonsa tulevat tutuiksi. Verrattuna neljännen luokan opettajaamme hän osaa sentään olla myös välillä hauska, joskin huumori on omituista, mutta sentään sitä on. Ennen kaikkea ala-asteen kolmea viimeistä vuotta leimaa kuitenkin tietynlainen kauhun tunne. Opin sen, että opettaja saattaa milloin tahansa räjähtää, ja todellakaan raivon syy ei läheskään aina selviä. Jo ennen kuun loppua olen joutunut ensimmäiseen puhutteluun. Syytä en ole päiväkirjalle maininnut.

27.3.16

Heinäkuu 1987

Heti kuun alussa lähdemme käymään Isojoella, jonne olen jäämässä viikoksi kylään. Miettiessäni Joonakselle tuliaista muistan hänen sarjakuvakokoelmansa ja päädyn hankkimaan Hämähäkkimiehen viimeisimmän numeron. Luen sen matkan aikana pariin kertaan läpi ja vaikutun. Huomaan löytäneeni jotain sellaista josta minulla on kyllä ollut etäinen aavistus (johan edelliskesänä tutustuin Isojoella lehteen nimeltä Ryhmä-X), mutta jonka laajuutta en ole tajunnut. Ahmin Mail-Manin palstaa ja lehteen sisältyviä hahmoesittelyjä haltioituneena. Minuun tekee aivan erityisen vaikutuksen tämän maailman laajuus, sen säännöt, lainalaisuudet ja joka suuntaan rönsyilevät tarinat, jotka jo tämän yhden lehden kautta käyvät ilmeisiksi. Kun palaan viikon kuluttua takaisin kotiin, päätän että elämässä on aika astua eteenpäin: minullekin tilataan Hämähäkkimies. Olen astunut Marvelin maailmaan.

Tämä tilaus vaatii kuitenkin uhrauksen, joka totta puhuen ei ole hirveän suuri. Minulle on noin vuoden 1984 alusta tullut tilattuna V8-Magazine, koska... No, olen pikkupoika ja pikkupojat pitävät hienoista autoista. Tämän lisäksi isä on puolisäännöllisesti ostanut minulle Mobilisti-lehteä. Selailun asteelle näiden lukeminen on kuitenkin viime aikoina jäänyt, joten kun minua kehotetaan miettimään nyt tarkoin haluanko lopettaa pitkään jatkuneen lehden saadakseni uuden tilalle - ei sitä oikeasti joudu pahemmin miettimään. En ole aikoihin ollut mistään niin innoissani kuin supersankaritodellisuudesta, jonka olen nyt yhtäkkiä koko mitassaan löytänyt. V8:t ja Mobilistit jäävät komeron perälle keräämään pölyä, kunnes sitten 2000-luvun alkuvuosina myyn ne vammalalaiselle divaristille saaden erittäin hyvän hinnan. Ovat kuulemma haluttua keräilykamaa molemmat lehdet.

MikroBittihän minulle tulee edelleen, ja siitä olenkin tykännyt, vaikka oma konekantani on edelleen ainoastaan Salora Fellow. Muutenkin noina esidigitaalisina aikoina tulee postista jotain luettavaa säännönmukaisesti, kun jokaisella pankillakin on oma julkaisunsa. Meidän perheen tilit ovat tosin Säästöpankissa, jonka käsitys lastenlehdestä on Jekku-niminen hirvitys, joka koostuu lähinnä väritystehtävistä ja törkeän rumista kolmevuotiaille suunnatuista sarjakuvista. No joskus siellä on paperinukkeja julkkiksista: ainakin Matti Nykäsen ja Mike Monroen muistan. Sattuman oikusta on kuitenkin joskus käynyt niin, että minulle ja Raisalle on avattu nimelliset tilit myös Postipankkiin. Niitä ei koskaan käytetä, mutta saammepa Kultapossu-lehden, joka on ihan toista kuin Jekku. Kultapossu on paksu, kiiltopaperille painettu ja täynnä artikkeleita ainakin luonnosta ja populaarikulttuurista. Onpa Jake Nymanin rock-palstakin, tosin sen aina ohitan. Bonuksena tietenkin vielä legendaarisen Veikko "Joonas" Savolaisen taiteilemat kannet. Aikakauslehtiä perheeseemme ei tilata, mutta mummuloissa kahlaan läpi Valittuja paloja, Nykypostia ja Seuraa sillä välin kun vanhemmat istuvat kahvipöydässä. Aku Ankkoja on laatikot täynnä, mutta vanhoja: lehti tuli minulle vuosina 1982-1983, eikä sen jälkeen enää tilattuna. AA:n taskukirjoja ostan säännöllisesti, ja niitä lainaan paljon myös kirjastosta.

Päiväkirja ei ole Isojoen viikolla mukana, joten en osaa enää sanoa, mitä viikon aikana teemme, mutta koska kuusnelosta ei vielä ole Joonaksellakaan, viettänemme valtaosan ajasta ulkona. Kesä on jatkunut pitkään ja se jatkuu vielä pitkään. Elämän pienet ja suuret asiat suodattuvat tasavertaisina päiväkirjan sivuille kun olen taas kotona:

26.7.  - "Se eilen ostettu frisbee katosi."
27.7. - "Taatalla on kuumetta. Kunpa hän paranisi."

26.3.16

Kesäkuu 1987

Jee, kesäloma! Neljäs luokka jää taakse ja toukokuun kaltainen tapahtumien vyöry jatkuu. Tuntuiko se siltä tuolloinkin? Ei kai. Sellaista piti olla. Ei tyhjiä päiviä. Pitää olla kiitollinen vanhemmille, jotka jaksavat minua ja Raisaa kuljettaa ympäri Suomea: Tampereella käymme kahdesti; ensin äidin syntymäpäivänä Särkänniemessä, myöhemmin vasta pari kuukautta aiemmin avautuneessa Muumilaaksossa - jonka en muista olleen mitenkään sykähdyttävä kokemus. Eletään aikaa ennen tv-muumeja, kirjoja en ole lukenut, ja Janssonien omat sanomalehtisarjakuvat ovat jotenkin kummallisia, niistä jää sellainen kiusallinen vaikutelma etteivät ne ole lapsille tarkoitettuja lainkaan. Lisäksi ne on mielestäni huonosti piirretty.

Tampereen lisäksi käymme Liedon Zoolandiassa, mutta matka on pettymys. Koko päivän sataa kaatamalla, ja harvat näkemämme eläimet ovat ankeina häkeissään. Olemme lisäksi melkein ainoat ihmiset koko alueella; Ähtärin eläinpuistoon tätä ei voi edes etäisesti verrata. Korkeasaari on vielä edessäpäin: siellä käyn ensimmäisen kerran kesällä 2015, joten siitä sitten myöhemmin lisää. Keväällä hyvään vauhtiin päässyt päiväkirjani on kuitenkin jo tässä vaiheessa degeneroitunut melko luettelomaiseksi päivän tapahtumien kertaukseksi: missä oltiin, kenen kanssa, kuka kävi meillä. Koulusta kirjoittaessa tunteetkin pääsivät välillä esiin, nyt eivät enää. Vain Zoolandian aiheuttama pettymys tihkuu sivulle, mutta vähäisenä sekin, ilot ja surut tasaantuvat, tärkeää on raportointi. Kavereista eniten aikaa vietämme Jarkon kanssa, joka onkin kätevästi läsnä kun kerran rajanaapureita ollaan.

Tomin luona käymme ratkomassa hänen suunnittelemiaan legolabyrinttejä, mitä harrastusta sitten jatkammekin Raisan kanssa kotona pitkään ja hartaasti - olettaisin että Tomi keksi idean näihin ongelmanratkaisua vaativiin sokkelotehtäviin Lucasfilmin pelistä Labyrinth, jota olen hänen kanssaan kuluneen vuoden aikana moneen otteeseen kuusnelosella tahkonnut. Tomi on tuollaisten ajatusongelmien laatimisessa mestari. Myöhemmin hän kehittelee omia salapoliisitehtäviä, taisipa joskus vuosien kuluttua oman lautapelinkin laatia. Minä ammennan häneltä ideoita ja yritän sitten toteuttaa niitä huonolla menestyksellä itsekseni. Paitsi legolabyrintit säilyvät minun ja Raisan keskinäisessä ajanvietossa tosiaan kauan. Myöhemmin ne jalostuvat sarjakuviksi. Sellaista se tuohon aikaan on: ideat johtavat toisiin, tekeminen muuttaa muotoaan, kaikki on samaa lapsen maailmaa.

Tietynlaisen kohokohdan koen kesäkuisilla yrittäjämessuilla, jotka paikallinen Lions Club järjestää kolmen vuoden välein palloiluhallissa ja sen edustalla. Mukana ne kaikki olennaiset: makkaraa, muurinpohjalättyjä, poniajelua, kaikki paikalliset firmat tuotteineen ja esiintymislavalla joku keskisuuri tähti (90-luvun aikana messuilla esiintyivät ainakin Katri-Helena ja Anita Hirvonen, vuoden -87 esiintyjistä ei ole jäänyt merkintää). Hienoimpana kaikesta on kuitenkin helikopteri, joka lennättää halukkaita katsomaan kaunista kotikuntaa korkeuksista. Tätini Virpi lähtee seurakseni ja lento on ikimuistoinen: vatsanpohjasta huimaa hyvällä tavalla. Käymme älyttömän korkealla, pilotti kysyy mihin mennään ja tekee lenkin kotimme suuntaan. Kopterin ikkunat ovat auki; sisällä käy koko ajan hurja ilmavirta. Tätä kirjoittaessa on vaikea uskoa, että tuosta lennosta on tosiaan niin kauan. Muistan sen liian hyvin. Olisin luullut että tämä tapahtui jollain myöhemmistä messuista... Mutta koskaan toiste en lentänyt. Taisi olla melko kallista.

Kun sanoin päiväkirjan taantuneen enää listaukseksi, huomaan kuitenkin yhden asian, joka korostuu. Kaikki koiramme Lupsin kanssa tehdyt asiat, pienetkin, koen tärkeäksi kirjoittaa. Se alkaa olla nyt täysikokoinen, ja saamme Raisan kanssa ulkoiluttaa sitä niin paljon kuin vain jaksamme. Ja kyllähän meillä siihen tarmoa riittää. Käymme mummulassa, samoamme lähimetsissä, juoksemme oman pihan nurmikolla, välillä Lupsi pääsee suihkuun ja siitäkin kerron. Koirasta on puolessa vuodessa tullut osa arkipäivää, mutta ehdottomasti oleellinen osa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kesämme sen kanssa ja kaikki on vielä uutta.

Ja sitten on vielä kahdet synttärit, yhdet rippijuhlat, Vammalan markkinat, sukukokous Aurassa, äidin työpaikan järjestämä risteily Rautavedellä ja niin edelleen. Kyllähän te tiedätte millaisia kesät ovat.

25.3.16

Toukokuu 1987

Jo tässä vaiheessa elämäämme olemme siskon kanssa (ikämme: 10 ja 8) niin populaarikulttuurin kyllästämiä, että kun vietämme aikaa pihalla, leikimme tv-sarjoja. Niillä on sellaisia nimiä kuin Keskiaika ja Kaikki on maailman pahuutta. Tuo viimemainittu olisi kyllä näin 2010-luvullakin ihan timantti tv-sarjan otsikko. Jos jotakuta kiinnostaa tuottaa niin yhteyksiä tähän suuntaan, minä kyllä käsikirjoitan. Muutakin kuukauteen mahtuu, eikä ihan vähän. Päiväkirjaamiseni on nyt lievän takeltelun jälkeen päässyt täyteen vauhtiin, ja kirjaan jokaisen päivän tekemiset pieteetillä talteen, keskittyen pitkälti luetteloimaan tapahtuneita asioita. Kerron keiden kanssa olen ollut pihalla, liikuntatuntien joukkuepelien tulokset, mitä pelejä pelaan Tomin luona perjantaisin kuusnelosella (yhden perjantain saldo: Glug glug, Labyrinth, Calactic [sic] gardener, Hero).

Kun aikuisen näkökulmasta tuota yhtä kuukautta katsoo, on päällimmäinen tunne ähky. Tyhjiä päiviä ei ole. Yhteen kuukauteen mahtuu asioita, ihmisiä ja tekemistä järjettömästi. Lähes joka päivä olen jonkun kaverin kanssa ulkona, tässä kuussa enimmäkseen paitsi tietysti pikkusiskon, myös naapurin Jarkon, jonka kanssa rakennellaan majoja ja kuntoratoja, serkkumme Rauno on usein paikalla hänkin, ja perjantaisin, kuten sanottua, käyn Tomilla pelaamassa, välillä Isojoen sukulaiset tulevat käymään ja keksimme Joonaksen kanssa kaikkea outoa, toisesta naapuritalosta poikkeaa Maijakin muutaman kerran ja kerran vietän lauantain entisestä perhepäivähoitopaikastani tutun Villen kanssa, joka oli aikoinaan kavereistani läheisin, mutta koska asumme eri puolilla kunnan halkaisevaa jokea, käymme eri ala-astetta ja kaveruus on hiipunut. Yhtenä iltana pelailemme pienellä porukalla pihassa pesistä, kun naapurustosta alkaa valua spontaanisti paikalle muuta sakkia omine mailoineen ja räpylöineen. Isommat pojat valtaavat ottelumme, me pienet jäämme syrjään. Saan pallosta osuman keskelle otsaa, minkä jälkeen en pysy pitkään aikaan tolpillani. Isot pojat häipyvät vähin äänin. Säännöllisesti käymme molemmissa mummuloissa, vapunpäivänä Ellivuoressa vappulounaalla, äitienpäivänä olen kirkossa keräämässä kolehtia (miksi, sitä ei päiväkirja kerro), kuun viimeisenä päivänä serkkupojan lakkiaisissa Hyvinkäällä.

Ei se vielä riitä. Käyn edelleen partiossa, jossa lippukuntamme osallistuu Luvialla järjestettyihin sudenpentukisoihin. Selviydymme 71:n osallistuvan joukkueen kilpailussa kunniakkaalle sijalle 66. Kukaan ei oikeastaan ylläty. Elokuvakerho jatkuu, öljyvärimaalauskurssi huipentuu näyttelyyn, minkä lisäksi käymme perheen voimin kurssia ylläpitävän taiteilijan kotona myöhemmin visiitillä. Tänä vuonna luokkaretkemme kohdistuu Tampereelle, jossa varmasti on muitakin käyntikohteita kuin huvipuisto, mutta minulle muut tuskin merkitsevät mitään. Käyn Särkänniemessä kahdessatoista laitteeessa.

Taipumukseni kirjoittaa on sekin jo näkyvillä: paitsi päiväkirjaa, kirjoittelen silloin tällöin Silver-Reed -merkkisellä mekaanisella kirjoituskoneella (jossa on kaksi värinauhavaihtoehtoa, musta ja punainen) nuortenkirjaa, joka alkaa: "Sami käveli kohti kotia. Näin synkkää päivää hänellä ei ollut ikinä ollut." Sijoitan kirjan kaupunkiin ja kerrostalolähiöön, koska minusta kerrostalot ovat superjänniä, olen ehkä kolme tai neljä kertaa elämässäni sellaisessa käynyt. Tämän lisäksi kirjoitan käsikirjoituksen kaitafilmielokuvaan, jonka siskon kanssa eräänä iltapäivänä koulun jälkeen kuvaamme. Olemme muutaman tekeleen perheen vanhalla kaitafilmikameralla jo ennenkin kuvanneet, mutta tämä on ensimmäinen jossa on käsis. Elokuva kertoo tyypeistä, jotka kotonaan hakkeroivat (Salora Fellow'lla) vahingossa salaiseen tietoverkkoon, saavat peräänsä roistoja ja pakenevat. Ottaen huomioon että elokuvassa on useita eri rooleja, mutta vain yksi henkilö kerrallaan näkyvissä (koska toisen piti pitää kameraa), on lopputulos yllättävän onnistunut. Melko luovaa ongelmanratkaisua näkyy myös siinä, että kaitafilmielokuvissa ei ole ääniraitaa: ääniefektit on kirjoitettu paperilapuille, jotka on sinitarralla kiinnitetty seinään ja niihin sitten rajusti zoomataan tarpeen vaatiessa. Vielä näidenkin jälkeen on kirjoitettavaa: Koulussa on näytelmätunti, jossa halukkaat saavat esiintyä. Minä, Artsi, Harri ja Jammu esitämme kirjoittamani "tosi kovan" (oma määritelmä) murhadraaman. Olikohan tämä se, jossa Kivääri-Kalle ja Puukko-Pete juonivat murhatakseen joulupukin? Vai olisiko se ollut jossain pikkujoulujuhlassa... No, olen sitten vissiin kirjoitellut murhanäytelmiä enemmänkin. Harmi ettei tämäisestä ole enempää infoa säilynyt.

Kuukauteen mahtuu vielä siskon tanssikoulun kevätnäytös, jonka käymme katsomassa oudolla porukalla. Mukana ovat äidin sisko, isän isä, meidän entinen luokanopettajamme Taimi, äiti ja minä. Myöhemmin vuokraamme paikalliselta grillikioskilta (!) videonauhurin, jolla katsomme esityksen vielä kotona; tanssikoulu on sen nauhoittanut. Omaa videolaitetta meille ei vielä vuosikausiin hankita, eivätkä ne kovin yleisiä vielä tuohon aikaan olekaan. Iltaisin pelaamme usein kotona Trivial Pursuitia, mikä näin jälkikäteen tuntuu vähän oudolta ja varmaan vanhempien mielestä on ollut aika kuivikasta. Mitä me lapset muka olemme tienneet? Ja käymme sukulaisissa. Ja koulu päättyy, ja on kaikki läksyt ja kokeet, käyn kirjastossa ainakin kerran viikossa koska luen koko ajan valtavasti. Kuun lopulla Matias Rust laskeutuu Punaiselle torille. Ei se minua hirveästi hetkauta. On aika paljon kaikkea muuta.

24.3.16

Huhtikuu 1987

Mainitsin neljännen luokan alkaessa opettajamme, joka tulee vuoden kuluessa erityisen tunnetuksi tavastaan jaella mielivaltaisia jälki-istuntoja ja kotiin vietäviä lappuja joissa on nuhteita milloin mistäkin. Lapuista on jäänyt mieleen opettajan mitä oudoin käsiala - o:t ovat terävän neliskulmaisia, j:t 90 asteen väärään suuntaan sojottavia suorakulmia. L-kirjaimesta j:n erottaa vain niiden ylle laitettu piste. Näitä lappuja sitten kotona tulkittiin. Päiväkirjoissani opettajan toiminta ei juuri esiinny, mutta mainintoja on: huhtikuun aikana olen jälki-istunnossa kahdesti, molempiin syynä myöhästyminen tunnilta. ("Vain minuutin!" kirjoitan tuohtuneena, mutta en erittele syitä missä olin tuon minuutin, jonka aikana niin kaikki 22 muuta oppilasta kuin opettajakin ehtivät luokkaan).

Kuten viimeksi sanoin, käyn maanantaisin partiossa. Nyt on menossa jo toinen vuoteni siellä, päätellen siitä että odottelen jo seuraavaa syksyä ja siirtymistäni sudenpennuista vartioon. Sitä ei koskaan tapahdu. Alan olla aika kypsä partioon jo tässä vaiheessa. Huolimatta luterilaisen yhteiskuntamme minuun iskemästä ikuisen elämän pelosta en silti kiinnostu uskonnosta pätkän vertaa, ja partio on ensisijaisesti uskontoa. Kokoonnumme maanantaisin seurakuntatalolla, jossa rukoillaan ja veisataan virsiä. Sitten tehdään vähän merimiessolmuja ja opiskellaan luontoa. Saattoi olla Tomi, joka sai minut aikanaan partioon liittymään, mutta hän on tässä vaiheessa jo saanut ylennyksen, ei käy enää sudenpentukokouksissa ja vakuuttaa minulle aina koulussa että kun vaan pääsen vartioon, muuttuu kaikki tosi kivaksi. Sinne asti en kuitenkaan koskaan kestä. Kotikasvatukseni on maallinen: käymme jouluna kynttiläkirkossa ja juhlapyhinä haudoilla, muuten uskonto loistaa poissaolollaan, mistä olen kyllä kiitollinen edelleen. Mutta partioon se ei ole minua pehmentänyt ollenkaan, ja partio ja kirkko ovat niin tiiviisti yhteydessä toisiinsa, että edelliskesäisellä leirillämme yksi telttavahdeista oli seurakuntamme kirkkoherra (joka muuten oli yksi äänekkäimmin naispappeutta vastustaneista papeista koko maassa, ja on aikanaan minutkin jumal-yhteyteen kastanut; olen tästä yhteydestä sittemmin omatoimisesti eronnut). Tuolla kesäleirillä käännytystyö ampaisi sfääreihin. Makkaranpaistosta huolimatta kammosin leirinuotioita, koska niillä aikuiset kertoivat ankeita tarinoita uskoontulemisestaan. Silti jatkoin vielä toisen vuoden, ja nyt keväälläkin suunnittelen jatkavani syksyllä. Muistan edelleen miten helpottavalta tuntui kun tajusin voivani lopettaa. Luulen että vanhempianikin hiukan kiusasi se uskonnollisuus. Tai ehkä partio vain teetti heilläkin työtä. Piti rampata kaiken maailman merkinjakotilaisuuksissa. Paitsi että itse en tainnut suorittaa juuri mitään.

23.3.16

Maaliskuu 1987

Öljyvärimaalauskurssin lisäksi käyn maanantaisin partiossa ja tiistaisin satunnaisesti elokuvakerhossa. Näistä jälkimmäinen on paikkakunnan penskojen ja vähän teinimpienkin keskuudessa aika suosittu ajanviettotapa. Nuorisotoimi järjestää sen vanhalla kunnantalolla keskellä peltoa; saliin kannetaan projektori ja valkokankaalle heijastuu lähinnä 60- ja 70-luvun Disney-filmejä, ainakin Riemukuplat käydään Artsin kanssa katsomassa kaikki. Joitakin piirrettyjäkin esitetään, Aristokatit muistan nähneeni ja Miekka kivessä on jäänyt mieleeni siksi, että projektorin käyttäjä esitti filmikelat väärässä järjestyksessä, mikä ei hirveästi yleisöä haitannut. Joitakin Risto Jarvan filmejäkin on muistaakseni ohjelmistossa (tai ainakin jotain kotimaisia 70-luvulta), mutta tuolloin sali on aika tyhjä. Pienpaikkakunnan nuoriso ei hirveästi innostu suomifilmeistä, enkä itsekään sen jälkeen kun yhteen eksyn ja pitkästyn. Elokuvakerho on harrastukseni ainakin kahden vuoden ajan, mutta olisiko niin että kolmannen aikana jo kerran nähdyt leffat alkavat toistua? Jokin tuon kaltainen syy ainakin saa lopulta jättämään tämän harrastuksen kesken, eikä se sitten kunnassa enää pitkään tainnut jatkuakaan. Lama lähestyy. Partiossa en viihdy pitkään, ehkä sielläkin kaksi vuotta. Siitä lisää myöhemmin.

Muuten kevät on täynnä hetkiä, jotka ilman päiväkirjaani olisivat kadonneet. Hetkiä jotka olisivat lakanneet olemasta, ihmiselämän vaiheita ilman todisteita, avaruuteen kadonneita heijastuksia jos nyt runolliseksi tässä heittäydyn, ja miksen heittäytyisi: maaliskuun 1987 päiväkirjassa mainitsen ohimennen kirjoittaneeni rakkauskirjeen Katille. Niin sitä ollaan kymmenvuotiaana jo pihkassa. En olisi silti uskaltanut, ellei Katilla olisi luokallamme toinenkin ihailija. Idea on alkujaan lähtöisin nimenomaan Arilta, jonka mielestäni ei missään nimessä kuulu olla rakastunut Katiin, koska minähän olen. Ja kun Ari raapustaa lemmenkirjeen, teen minäkin sitten niin. Piilottelemme niitä ennen tunnin alkua Katin pulpettiin. Ja ennen kuin kuvittelette mielessänne junioriskribenttien lemmensonetteja, on todettava, että muistaakseni nämä rakkauskirjeet ovat yhden lauseen mittaisia. Mutta jostain on alettava. Jonkin aikaa tämä touhu keväällä jatkuu, kunnes hiipuu pois. Kumpikaan meistä ei saa Katilta pienintäkään vastareaktiota kirjeisiin, mutta olen melko varma hänen tietävän että ainakin minä niitä kirjoitan. Äitimme ovat nimittäin työtovereita, ja tämä pihkautumiseni, jonka olen epäonnekseni mennyt joskus ääneen lausumaan, on heidän keskinäinen jutunjuurensa ja kummankin mielestä hirmu hauskaa. Pahastun kun tunteitani pilkataan, mutta toisaalta olen järkyttävän helpottunut siitä, ettei Kati reagoi. Olen kauhuissani siitä mahdollisuudesta, että pitäisi jotain enemmänkin tehdä kuin salaa pistää lappuja pulpettiin.

Yhdellä maaliskuun välitunnilla löydämme koulun takapihalta tyhjän muovisen roskasäiliön. Yksi menee vuorollaan sinne sisään, toiset pyörittävät sitä ympäri pihaa. Nykylapsilla on vaan ipad, meillä oli sentään roskasäiliöt.

21.3.16

Helmikuu 1987

Suhteeni kouluun on neljännen luokan kuluessa muuttunut. Tähän asti olen ollut niin sanottu tunnollinen oppilas. Olen tehnyt kuuliaisesti kaikki läksyt, päntännyt kokeisiin, ottanut kyseenalaistamatta vastaan peruskoulun. Jotain kuitenkin tapahtuu, joka saa minut arvioimaan vaadittavaa uusiksi. Kenties kyseessä on vain opettaja, jonka kaikki luokallamme aistivat inhoavan työtään ja meitä. En enää välitä kauheasti vaikka jonkin kokeen numero välillä olisikin huono (paitsi englannista välittäisin, mutta ne ovat aina kymppejä). Todistuksen keskiarvo on jo syyslukukauden jälkeen ottanut jyrkän kurvin alaspäin, ja jonnekin 7,5:n tienoille se taitaa laskea kevättodistuksessa. Ei se minua haittaa. Koska voi olla että taustalla on jotain laajempaa: joskus näihin aikoihin kehitän kuvitelman, joka ei sittemmin jätä minua rauhaan. Siinä kuvitelmassa olen ollut onnettomuudessa ja makaan kuolevana jossakin kaivossa tai ojan pohjalla. Muistelen hetkiä jolloin tämä on voinut tapahtua - niitähän kymmenvuotiaan elämäkin on ollut täynnä. Kaikki tuon onnettomuuden jälkeen tapahtunut on ollut pelkkää kuolevan lapsen mielikuvitusta, viimeisiä houreita ennen pimeyttä. Tämä kuvitelma, vaikka välillä onnistunkin vakuuttamaan itseni siitä että kyseessä nimenomaan on kuvitelma, saa ajatuksiini kuitenkin pesiytymään pikkuruisen epäilyksen siemenen: millään ei lopulta ole merkitystä. Mitä tahansa ihminen elämänsä aikana tekee, katoaa, ja vaikka vielä tämänikäisenä kärsinkin jossain määrin uskontotuntien minuun iskemästä jumalanpelosta (luen iltarukouksen rutiininomaisesti joka ilta ainakin kuudennen luokan loppuun asti), olen alkanut aavistaa, ettei siitäkään mikään ole totta. Kun ihminen kuolee, mitään ei jää. Siksi kaikki mitä fyysisen elämän aikana tapahtuu, on turhaa. Sinänsä on kai lohdullista, että olen kuitenkin vain kymmenvuotias pojannaskali, jolla on muutama hyvä kaveri ja jossain määrin tekemistä iltaisin. En tiedä miten olisi käynyt jos olisin viettänyt näiden ajatusten kanssa kaikki pitkät illat itsekseni. Joka tapauksessa tavakseni tulee aina itsekseni ollessa, mikä tarkoittaa enimmäkseen koulumatkoja, vajota omituiseen pimeään tyhjyyteen. Se ei ole kauhea tyhjyys kuitenkaan, vaan lohdullinen. Ajatuksena pelkkä tyhjyys on minulle parempi kuin se kauhea kuva mikä kristinuskon paratiisista on annettu: ikuinen elämä. Päättymätön ikuisuus on minulle niin hirveä käsite, että joudun taistelemaan sen ajattelua vastaan.

20.3.16

Tammikuu 1987

Sallittaneen hieman epävarmempia muistikuvia välillä. En nimittäin ole ihan sataprosenttisen varma siitä, oliko Jani meidän luokallamme neljännellä vai viidennellä, mutta jospa nyt kuitenkin sijoitan hänet tähän. En muista enää mistä Jani tuli, mutta koulu oli kuitenkin jo hyvän matkaa syksyn puolella kun hän ilmestyi luokkaan; syyskuussa otettuun luokkakuvaan hän ei ehtinyt. Ensimmäinen mihin huomio Janissa kiinnittyi, oli hänen pituutensa. Artsi oli neljännen luokan pojista ennen uutta tulokasta pisin, mutta Jania hän ylettyi ehkä leukaan. Jani oli pidempi kuin yksikään ylempien luokkien oppilaista, hän oli pidempi kuin yksikään opettajista, hänellä oli suuria vaikeuksia mahtua istumaan pulpetissaan. Oli hän toki epänormaalin pitkä ikäisekseen, mutta oli hän myös meitä muita vanhempi: itse Jani väitti jääneensä luokalleen jo kahdesti, vaikka joku tiesikin ettei se ollut mahdollista enempää kuin kerran. Epäuskoisille hän esitteli aiempia todistuksiaan, joissa nelosten riviä koristi muutama satunnainen vitonen. Jani ei panostanut koulunkäyntiin liikoja.

Luokan suhtautuminen Janiin oli ehkä jokseenkin yllättävä. Hän oli toki muualta tullut ja sikäli ulkopuolinen, mutta toisaalta, huolimatta siitä että olimme neljäsluokkalaisia kaikki, Jani oli jonkinlainen auktoriteetti. Hänen kanssaan oltiin samaa mieltä. Jania haluttiin miellyttää, hänen seuraansa varsinkin muutamat kovemmat jätkät hakeutuivat. Janilla oli jatkuvasti kaikkea outoa tavaraa kolussa mukana. Milloin omatekoisia aseennäköisiä vimpaimia, milloin sarjakuvalehtiä. Kirjoja hän ei yleensä muistanut tunnille ottaa. Varsinainen häirikkö Jani ei ollut. Hän istui epämukavan näköisesti pulpetissaan, saattoi joskus hörähtää tuhahduksen jollekin opettajan sanomalle - tämä sinällään oli uutta ja uskaliasta meille - mutta ei hän möykännyt tai sählännyt. Kiusaajia Janilla ei ollut, eikä hän toisaalta kiusannut ketään. Hän oli lempeä, joskin hyvin kyyninen koulunkäynnin ja muun joutavan suhteen. Hän tiesi tuhlaavansa aikaansa siellä, mutta toisaalta mitään tärkeämpääkään Janilla ei ollut. Hän ei lukenut kirjoja, ei tehnyt puutöitä, ei rassannut mopoakaan vielä senikäisenä, joskin on siis mahdoton sanoa minkä ikäinen Jani oikeastaan oli.

Minä ja Jani emme liiemmin vuoden aikana kommunikoineet. Olen muistavinani että kerran Artsin kanssa lainattiin häneltä kasetillinen kuusnelosen pelejä. Ehkä hän oli sittenkin vasta vitosluokalla. Oli miten oli, aivan kuten saapui vähän koulun alkamisen jälkeen, Jani muutti paikkakunnalta joitakin viikkoja ennen kuin koulu keväällä loppui. Ja nyt kun ajattelen tarkemmin, olen melko varma että tämä kaikki tapahtui sittenkin vasta vitosluokalla. Mitäpä tuosta, kestänette kerronnan kronologiahäiriöt. Tammikuu 1987 on joka tapauksessa tähänastisen historian musta aukko. Varmuudella voin sanoa vain talven olleen luminen ja pakkasten kovia. Sellaisia talvet siellä sisämaassa aina 80-luvulla olivat.

No onhan taidetta elämässä sentään: keskiviikkoisin järjestetään eräässä kunnan kyläkoulussa kansalaisopiston öljyvärimaalauskurssi, jonka aloitamme koko perheen voimin. Isä on hyvä piirtäjä, mutta äiti lienee värinkäyttäjänä lahjakkaampi. Minun ja siskon työt ovat melko ekspressiivisiä, mutta tauluja syntyy liukuhihnalta. Maalaan mm. tutkielman Masters of the Universe -hahmoista Greyskullin linnan edustalla. Pidän sitä onnistuneena. Kevään 1987 jälkeen en tästä huolimatta ole kuitenkaan enää öljyväreihin koskenut.

16.3.16

Joulukuu 1986

Itsenäisyyspäivänä 1986 on hirveä ajokeli. Räntää tuiskuaa vaakasuoraan koko matkan Kirkkonummelle, mutta sinne me vain sovitusti menemme, ja vaikka vanhemmista kumpikaan ei ole paikkakunnalla koskaan käynyt, löydämme oikean osoitteen ilman navigaattoria tai kännykkää. Tämä tuntuu ihan absurdilta jo nykyisin. Saavumme koko perheen voimin kerrostaloasuntoon, joka on täynnä bassetteja. Viimeisimmästä pentueesta on jäljellä yksi, mutta sitten on ainakin neljä, ehkä viisi, aikuista. En ole nähnyt bassetteja koskaan ennen kuin kuvissa. Ne ovat epätodellisen näköisiä olentoja, eivät erityisen koiramaisia jos totta puhutaan, paitsi se tarmokas pentu, jonka nahka ei vielä roiku. Se on puolentoista kuukauden ikäinen, ja tulossa meille.

Kasvattaja, nimeltään ehkä Margareta, tarjoaa meille voileipää, olemme sentään ajaneet kaukaa. Istumme pöydän ääreen ja ruokailun ajan bassetit tuijottavat meidän syömistämme kuin patsaat. Kaipaavat, voileivistämme unelmoivat patsaat. Olen hieman levoton. Emme ole paikalla kauaa; on jo ilta, ajomatka takaisin on pitkä, eikä edelleen jatkuva räntätuisku ota laantuakseen. Bassetinpentu, valkoinen narttu muutamin vaaleanruskein läiskin, on niin pieni, että mahtuu äidin talvitakun povitaskuun. Siellä se kulkee vanhasta kodistaan meidän automme takapenkille, jossa siskon kanssa pidämme sille seuraa. Se nukahtaa jo alkumatkasta. Mietimme sille nimeä. Ehdotan Lupsua, kenties Aku Ankasta inspiroituneena (Sudenpennuillahan on jossain Barks-tarinassa koira nimeltä Kenraali Lupsu? Vai muistanko omiani?). Äidin mielestä se on vähän mielikuvitukseton, hän vääntää sen muotoon Lupsi. Se kelpaa kaikille. Lupsi on tullut elämäämme, ja mullistaa monta asiaa.

Skannaisin tähän kuvan pentuaikojen Lupsista, mutta huomaan että kaikki tuon aikakauden otokset ovat maalla. Se on joka tapauksessa hillittömän energinen otus, uskomattoman seurallinen, ja kuvissa näyttää siltä kuin se koko ajan nauraisi tai hymyilisi silmät sikkuralla. Kuten sanottu; pentuikäisen bassetin iho ei vielä roiku - toistaiseksi se saa aikaan ilmeitä. Olen pakahtua ylpeydestä ja onnesta kun kerron kavereille koirasta. Ensimmäiset siitä räpsityt kuvat on kehitetty varmasti jo viikon sisällä, ja vien niitä mukanani kouluun. Luokan tytöt hihkuvat sydämensä menettäneinä. Olen yhden viisiminuuttisen ajan luokan suosituin oppilas.

Lupsi on ensimmäinen eläin, jonka kanssa olen ystävystynyt, ja ainoa koira. Jos tuolloiselle minulle olisi joku tullut sanomaan, että aikuisena lähinnä kiusaannun koirien lähellä, että olen henkeen ja vereen kissaihminen, olisin hulluna pitänyt. Eihän kukaan ollut kissaihminen. Vähän ennen joulua täytän kymmenen vuotta. Varmasti pidän synttärit, vielä kymmenvuotiaana se kuuluu asiaan. Kutsun valikoidusti muutamia luokkakavereita. Tomi on aina minun juhlissani, hän on yksitoista päivää minua vanhempi, äitimme ovat samassa työpaikassa, olemme jo ennen kouluikää telmineet tehtaan leikkikentällä yhdessä. Muut vieraat vaihtelevat vuosittain, tyttöjä on muistaakseni monesti enemmän kuin poikia. Lupsi taitaa viedä kaiken huomion näissä juhlissa, kuten tietysti pitääkin.

15.3.16

Marraskuu 1986

Nopeastipa nämä vuodet kuluvat. Neljäs luokkakin jo pitkällä... Silmälasieni uutuudenviehätys on kadonnut. Koulu on jotenkin vähemmän kivaa kuin ennen; huomaan pitkästyväni tunneilla. Läksyjä on paljon, liikuntatunnitkin ovat käyneet jotenkin rasittaviksi. Monille luokan pojista joukkuepelit ovat elämän ja kuoleman kysymys. Joukkueet muodostetaan niin, että opettaja valitsee kaksi kapteenia, jotka saavat sitten valita vuoron perään lopuista (meitä on aina kaksi luokka-astetta yhteisellä tunnilla, tänä vuonna olemme me ja kolmoset) joukkueensa jäsenet. Tämä takaa sen, että olen aina viimeisten joukossa läpi vuoden, ja kaksi seuraavaakin vuotta, koska tätä metodia käytetään koko ala-asteen ajan. Liikunnanopettajamme on mies, josta on tulossa viidennen luokan alusta luokanopettajamme, jolloin hänestä lisää. Sanottakoon, että hänestä olisi tullut hyvä alikersantti. Kovaan ääneen huuto ja suoritusten vähättely ovat hänen liikuntatuntimetodinsa. Hänen toiminnastaan luokkahuoneessa ei minulla vielä tässä vaiheessa ole tietoa.

Läpi syksyn jatkunut koirapuheeni on lopulta läpäissyt vanhemmat, ja puheesta edetään toiminnan taholle. Olen opetellut kirjaston koirarotukirjan suurinpiirtein ulkoa. Se on minulla lainassa lähes yhtä pysyvästi kuin teos Suomalaista veistotaidetta, jonka tunnen koirakirjaakin paremmin, ja jota silti selailen pakkomielteisesti. Kysyttäessä olen jo pitkään sanonut toiveammattini olevan kuvanveistäjä. Koiraroduista olen viehättynyt erityisesti afgaaninvinttikoiraan, jollaisen uskon ja toivon meidänkin koiran sitten joskus olevan. Mitähän kautta vanhempani saivat Kirkkonumella asuvan kasvattajan yhteystiedot, sitä en tiedä; vinttikoirien sijasta hän on kuitenkin erikoistunut vallan muuhun rotuun. Jopa niin täysin anti-vinttikoiraan kuin on järjellisesti mahdollista, voitaneen sanoa. En tiedä missä Kirkkonummi tarkalleen sijaitsee, muuta kuin että jossain päin Helsinkiä. Sillä suunnalla missä Kerava ja Hyvinkääkin, joilla paikkakunnilla asuvia sukulaisia vanhempani kutsuvat vain yleiskäsitteellä "hesalaiset". Noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua poikkean pääkaupungissa sitten ajan kanssa itsekin ja alue alkaa hahmottua. Mutta sinne Kirkkonummelle ollaan heti joulukuun puolella menossa hakemaan koiraa. Lainaan koulutusoppaan ja lupaan opettaa tulevalle koirallemme kaikki mahdolliset komennot ja temput. Koulun jälkeen kyllä opetan, joka päivä, vannon pyhästi.

14.3.16

Lokakuu 1986

Lokakuun kahdentenatoista päivänä tulen koulusta kotiin ennen siskoa, ja minulla on aikaa olla yksin. Iltapäivä on pilvetön ja lämmin. Jo unohtuneesta syystä haluan tallentaa juuri tämän iltapäivän, juuri tämän hetken meidän kotimme ja sen pihapiirin historiassa. Nappaan äidin kameran (koska se on automaattipokkari toisin kuin isän järjestelmä-Olympus) ja alan vaeltaa. Tiedän että filmiä ei nyt varsinaisesti saisi tuhlata ihan mihin tahansa, mutta toisaalta minulla on kyllä lupa halutessani tätä kameraa käyttää. Olen tästä päähänpistosta aikuisena pienelle itselleni kiitollinen. Niin moni asia ja yksityiskohta olisi unohtunut muuten (ja olen kiitollinen myös siitä, että tuo kamera (Canon? Fuji?) poltti kuvien alanurkkaan keltaisella päivämäärän - muuten näiden ajallinen sijoittaminen olisi laajan skaalan hakuammuntaa).

Kuvissa näkyy vasta tuore puutarha, jonka nurmikkoa on vielä lokakuussakin lyhennetty. Koivuista ovat lehdet varisseet, mutta nuoret marjapensaat ovat yhä vihreitä. Tuskin risua kummemmat omenapuut - joiden alimpien oksien alla nykyään mahtuu aikuinen seisomaan - on tuettu lankuin ja suojattu verkoin. Massiivinen punaruskea hiekkakasa täyttää suuren osan etupihaa, sen yhdellä reunalla ovat kasassa iso punainen kaivuri, keltainen peltinen Tonka-merkkinen rekka ja muutama muu hiekkalelu. Onko niitä vielä syksyn mittaan käytetty? Kuva ei kerro. Hiekkakasan takana avautuu joutomaa; kuivunutta heinikkoa, nuoria koivuja. Tontin rajalle vedetty merkkisiima kuitenkin kertoo, että pihamme ei enää kauan ole päättyvän tien viimeinen. Tuon joutomaan läpi puhkaistaan tienjatko, ja yhtäkkiä saamme tottua uuteen ilmiöön: ohikulkuliikenteeseen. Kameraa pitelevä varjokuvani heittyy heinikkoon, mitä kello tuohon aikaan lienee, iltapäivä alkaa kai jo olla pitkällä, enkä tiedä miksei sisko ole kotona. Äiti varmaan tulee töistä jo pian.

Kiipeän takapihan pihlajaan ja otan kuvan kohti pohjoista. Se voisi olla melkein otettu nyt; naapurin piha näyttää samalta, sen takana aukeava pelto, rautatie ja metsänreuna, eivät ne ole muuttuneet miksikään. Joskus 90-luvun alussa kunta suunnitteli vetävänsä vielä yhden tien juuri tämän pellon ja meidän tontinnurkkamme läpi. Lama torpedoi sittemmin unohtuneen aikeen, onneksi. Toiseen suuntaan korkeammalta ottamani kuva näyttää talojen välistä pilkahduksen kunnan keskustaa. Uutta nuorisotaloa ei vielä ole, mutta kemiantehdas kyllä näkyy. Se näkyy kaikkialta, jos ei muuten niin savupiipun kirkkaanvalkeana höyrypilvenä. Uskallan kiivetä jopa katolle, vaikka se nyt ainakin on kielletty. Otan yhden kuvan. Ajattelen että sitten kun filmi kehitetään, ei minua enää kukaan syytä. Ovathan kuvat aika hienoja sentään.

Palaan sisälle, ja kun kamera kerran on kädessäni, ikuistan asuinympäristöni täälläkin. Olohuone on valoisampi kuin nykyään; matto ja kalusteet ovat vaaleita, verhot ovat auki, vaalea puinen pöytä on keskellä huonetta jämäkän näköisenä. Pianoa ei vielä ole, on tilaa. Television vieressä oleva kukkapöytä on täynnä viherkasveja ruukuissaan, olohuoneen nurkassa olevasta massiivisesta peikonlehdestä ei valitettavasti ole kuvaa, mutta sen muistan muutenkin. Se ylettyi kattoon, jos ei vielä tässä vaiheessa, niin 90-luvulle tullessa jo varmasti. Sitten taloon tuli kissoja ja ne jäystivät sen nopeasti hengiltä.

Siskon huoneen kuvaan ovelta. Sinisellä päiväpeitolla makaa iso vauvanukke, valkoisen hyllyn päällä näkyy toisen ison nuken röyhelöhame. Sängyn päätyyn nojaa keppihevonen, vauvanuken vieressä on ikkunasta piirtyvä kirkas valokolmio. Aurinko on matalalla. Lopuksi kuvaan oman huoneeni. Olen vetänyt ruskeanpunaiset verhot kiinni, aurinko piirtää niiden kuvioita seinälle maustepurkkeja esittävän ison taulun päälle - sama taulu on minulla vuonna 2016 edelleen mukanani, värit nyt huomattavasti tätä kuvaa haaleampina. Kuvassa näkyy myös leveä nahkapäällysteinen nojatuoli ja huoneen nurkassa pöytä, jolla punainen mustavalkotelkkari, sen edessä Salora Fellow -tietokone kasettiasemineen. Sama televisio on myöhemmin koristeena sillä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan kesällä 2014 esikoisromaaniani. Tietokoneen kohtalosta en tiedä.

13.3.16

Syyskuu 1986

Urho Kekkosen hautajaisten suoraa lähetystä muistan ihmetelleeni. Hidas autosaattue, väkijoukot katujen varsilla, olisiko ollut sateista, muistikuvassani näen mustia sateenvarjoja. Mitään erityistä ahdistusta en tapahtuneen johdosta tunne. Kekkonen on käsite, mutta lopulta kuitenkin vain etäinen hahmo. En muista että hänen poismenonsa olisi vanhemmissakaan mitään erityisiä tunnereaktioita herättänyt. Jos asiasta koulussa puhuttiin, muistiin ei ole jäänyt.

Silmälasit minä kuitenkin nyt saan. Maailma muuttuu yhtäkkiä teräväksi; olisin varmaan rillit tarvinnut jo ainakin vuosi sitten, mutta eipä tuohon aikaan lasten näköä taidettu niin tiuhaan testailla. Ylipäätään lasit lapsilla ovat hyvin harvinainen näky. Meidän noin 150 oppilaan koulussa on ehkä kolme silmälasillista, kaikki kahdella ylimmällä luokalla. Minä olen neljännen luokan ensimmäinen - tai itse asiassa toinen, koska tiedän että myös Hannalla on lasit, mutta hän häpeää niitä niin kovasti, ettei ole päiväkään laseja koulussa pitänyt. Itseäni ei hävetä lainkaan. Ensimmäisinä päivinä jotkut yrittävät laseilleni nauraa, mutta niin ylpeä niistä olen, että ivailu jokseenkin kuivahtaa. Sen verran kuitenkin vielä epäröin, että kun koulukuvat syyskuun aikana otetaan, jätän lasit kuvauksen ajaksi pulpettiin. Ehkä pelkään että ne eivät yhteensovi asuni kanssa. Onhan yllä sentään oikein kirkkaanpunainen collegepusero, jossa hölkkäävän Kippari-Kallen kuva. Minun lisäkseni vain Marjolla on jokin kuva puserossaan (Tom & Jerry tässä tapauksessa), tai no tarkemmin katsoen Niinalla näyttää olevan Twisted Sister -t-paita. Muuten vaatetus on lähinnä yksivärinen, tosin ovat värit sentään hulppean kasarit. Muutamilla pojista on aika näyttävä takatukka. Neljännelle luokalle tullessa ulkonäkö alkaa yhtäkkiä olla tekijä, paitsi allekirjoittaneen kohdalla joltakin näyttämistä pitää vissiin odotella johonkin lukion tienoille. No, hidas kiiruhtaja ja silleen.

12.3.16

Elokuu 1986

Oho, vau. Yhtäkkiä alkaa neljäs luokka. Maailmankaikkeuden mittapuulla varmaan pieni askel, mutta minulle suunnaton harppaus, kun siirrymme koulurakennuksesta toiseen: puupuolelta kivipuolelle. Siitä pikkukoululaisten nuhjuisesta matalasta tönöstä isojen massiiviseen kivirakennukseen, jossa sijaitsevat myös koulun ruokala, juhla- ynnä liikuntasali näyttämöineen ja parvineen, puu- ja tekstiilikäsityöluokat, suuria kaikuvia portaikkoja ja pitkiä maanalaisia käytäviä. Rakennus tekee vaikutuksen minuun ja jää unieni useimmin toistuvaksi tapahtumapaikaksi ainakin seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Senkin jälkeen tämä rakennus pysyy alitajunnassa, mutta sentään harvemmin. Toisaalta viimeksi helmikuussa 2016 muistan heränneeni unesta, jossa näitä huudoista kajahtelevia kivisiä käytäviä taas juostiin. Aina niissä unissa juostaan.

Jonkun tuntemattomaksi jääneen arkkitehdin nerokkaan oivalluksen myötä rakennuksen varsinaiset luokkahuoneet on sijoitettu ylimpään kerrokseen, niin että niistä on näkymät kunnan varsin matalan keskustan yli. Koulunkäynti on yhtäkkiä ihan eri tuntuista kuin ennen, päivät kaikkien muiden yllä, ikkunasta voi katsella pilviä ja puiden latvoissa lehahtelevia variksia. Miksei niinkin. Mutta on meillä myös uusi opettaja, hieman edellistä iäkkäämpi nainen, pitkä ja laiha kuin tikku. Kukaan ei pidä hänestä. Hän jakelee mielivaltaisia huomautuksia ja lappuja kotiin jatkuvalla syötöllä, pitää epäloogista kuria ja tiuskii. Hän saa myös kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen kohtaamani itkevä opettaja. Tämä tapahtuu toki vasta myöhemmin sinä vuonna, ehkä kevään -87 puolella. Joka tapauksessa: luokka on valmistautumassa matikankokeisiin, joita ennen pidetään jonkinlainen harjoituspistokoe. Yksi oppilas 23:sta (niin, meitä on nyt yksi lisää kun Marko liittyi kastiin, isommalta paikkakunnalta hänkin, toki kovin paljon pienemmäksi ei pääsisikään) saa tästä esikokeesta täydet pisteet, minkä vuoksi opettaja ilmoittaa, että tämän yhden ei tarvitse osallistua itse kokeeseen. Seuraa yleinen protestointimökä, joka päättyy siihen että opettaja romahtaa ja pillahtaa pöytänsä takana kyyneliin. Luokkaan laskeutuu vaivautunut hiljaisuus. Nyyhkeiden seasta saamme kuulla olevamme "vaan niin hirveitä". Sitä en kyllä muista miten itse kokeen kanssa kävi. Tämä opettaja oli koulussamme vain yhden vuoden, siirtyi kuusi kilometriä itään saman kunnan toiselle ala-asteelle ja viihtyi siellä eläkeikään asti ollen kuulemma oikein pidetty. Että ehkä me tosiaan olimme hirveitä.

Mutta emme sentään ehkä vielä elokuussa. Kesä on tuoreessa muistissa, edellisvuosi koulussa ei niinkään. On tosiaan kuin olisi suuren harppaukseen elämässään tehnyt, tätä asiaa ei voi liikaa painottaa.

11.3.16

Heinäkuu 1986

Vuonna 1985 muutamat pitkälle 1500-luvulle asti tutkitun suvun arvovaltaiset edustajat päättivät Helsingissä perustaa sukuseuran kaikille tätä ylväähköä nimeä kantaville tai muulla tavoin sukuun kuuluville. Ensimmäisen sukukokouksen ajaksi valittiin seuraavan vuoden heinäkuu, paikaksi Rautalammin kunta Keski-Suomessa, koska siellä suvun kantaisäksi katsottu Laurentius Laurentii Jentze toimi kirkkoherrana, sieltä hänen poikansa muuttivat eri puolille maata... Ja kun heinäkuu 1986 sitten koitti, voi millaisina kansanjoukkoina he saapuivatkaan! Kaikki nämä yhtäkkisen sukulaisuussuhteen yhdistämät uteliaat valuivat paikalle näkemään satamäärin ihmisiä, joiden kanssa ei ollut mitään yhteistä mutta kuitenkin oli - nimi. Minäkin tapasin ensimmäisen ja ainoan kerran täyskaimani siellä, oli muistaakseni vähän minua nuorempi ja ärsyttävä. Sittemmin olen oppinut heitä olevan yllättävän monta. Ja sen jälkeen sukukokouksetkin ovat jatkuneet joka kesä eri puolilla Suomea, mutta ensimmäisen kaltaista väenpaljousta on ollut turha haikailla. Vielä kahdesti kävimme itsekin perheen voimin paikalla, vanhempani taisivat kerran joskus 90-luvulla poiketa jossain joka järjestettiin sopivan lähellä, mutta kyllä nämä nopeasti hiipuivat parinkymmenen sukuseuran aktiivijehun hengennostatusmeiningiksi. Eikä siinä kai mitään. Tuolloin perustettu sukuseuran lehti ilmestyy kyllä yhä sekin muutaman kerran vuodessa.

Mitä sukulaisiin tulee, olen aina ollut paljon enemmän tekemisissä äidin puoleisten kanssa, siksikin kun heitä on lähipiirissä paljon enemmän. Nytkin, heinäkuussa 1986, olemme käymässä äidin siskon perheen luona Isojoella. Minä ja serkkupoika olemme muutaman viikon erolla samanikäiset ja vaippaikäisistä asti toistemme seurassa mainiosti viihtyneet. Jään Isojoelle muun perheen palatessa kotiin, vietämme viikkoa kiipeillen autonromujen päällä, pyöräillessä pellonreunaa, ulkoiluttaen perheen koiraa ja lukien sarjakuvia, mikä merkillepantakoon tärkeänä käänteenä elämässäni. Joonaksella on nimittäin huoneessaan läjä lehteä nimeltä Ryhmä-X, jonka uusimman numeron hänen suosituksestaan ostan itsellenikin. Siihen mennessä lähinnä Disney-tuotantoon tutustuneelle naskalille tämä lehti (kansi ohessa) on jotain käsittämättömän erikoista ja kiehtovaa. Voisi melkein kuvitella että koukutun Marvelin supersankarimaailmaan heti, mutta eivät asiat ole koskaan niin johdonmukaisia. On odotettava vuosi, jonka kuluessa luen lehden n kertaa läpi. Seuraavana kesänä sitten kosahtaa.

Ai niin, se koira. Willy, mainio touhottaja, hyperenerginen petit basset griffon vendeen, sulattaa sydämeni, ja tämän kesän kuluessa alan tosissani inttää vanhemmiltani meillekin koiraa. On oikeastaan melkein poikkeus maaseudulla, että meillä ei sellaista ole. Joka toisessa talossa on koira. Varsinkin minun sukulaisillani tuntuu kaikilla olevan vähintään yksi, luokkatoverit kertovat koirajuttuja, naapureillamme on koiria joka suunnalla, kun ilta laskeutuu, naapuruston koirien haukku kantautuu hämärtyvän omakotialueen ylle. Mutta meillä ei otusta ole. Undulaatteja on kyllä kaksi ollut jo jonkin aikaa, mutta vaikka nämä elämäni ensimmäiset lemmikit ovatkin kai tässä mielessä merkittäviä, on kai jossain määrin puhuvaa, että niistä en ole koskaan löytänyt kuin yhden kuvan, yhtään päiväkirjamerkintää en ole näistä linnuista kirjoittanut. Vuoden 1986 aikana toinen niistä kuoli häkkinsä pohjalle, toinen sai uuden kodin äidin työkaverilta, jolla oli lintuja huoneellinen. Sille kävi siis hyvin - - mutta entäs se koira? Olisi kai muitakin vaihtoehtoja ollut? No, parilla luokan tytöistä muistan olleen hamstereita, kaneja taisi olla jollakin. Puuttuuko jokin?

Toki. Mutta lapsena en tuntenut ketään jolla olisi ollut kissoja. Jos olikin, kuten mummulassa, ne olivat puolivillejä ulkona eläviä ihmistä vältteleviä otuksia, jotka pelottivat. En välittänyt kissoista, en totta puhuen edes ajatellut niitä. Vaihtoehtona kissan hankkiminen lemmikiksi ei varmaan koskaan käynyt edes mielessä, mutta koiran suhteen pehmitystyö oli nyt alkanut.


10.3.16

Kesäkuu 1986

Kesälomaksikin kutsuttu loppumaton aika alkaa. Vielä yhdeksänvuotiaallekin kaksi ja puoli kuukautta on melkein liian pitkä aika käsittää. Elokuun puoliväli on naurettavan kaukana, toisessa maailmassa, siinä jossa ollaan neljännellä ja yhtäkkiä isoja. Kahtena edelliskesänä on tehty lomamatkoja Ruotsiin ja Tanskaan, tänä vuonna pysytään Suomen rajojen sisällä, perheemme lastautuu autoon ja suuntaa kohti Mikkeliä ja sinne vasta hiljakkoin avattua Visulahden matkailukeskusta. Siellä on dinosauruksia, mutta itseäni houkuttaa enemmään automuseo. Vahakabinettikin kuulemma löytyy.

Autoista puheen ollen, perhettämme vuosia palvellut uskollinen sakaksseiska Fiat kosahti lopullisesti kevään aikana ja lomamatkalla käytössä on tuore tuttavuus, kaksiovinen beigehtävänkeltainen Opel Kadett vuosimallia 1982. Minun ja siskon välissä takapenkillä on suuri kylmälaukku, jonka kantta käytämme pöytänä, jolla piirrellä tai pelata pelejä tai miten ikinä loputonta ajomatkaa nyt vietetäänkin. Radiota autossa ei ole, mutta eipä ollut Fiiussakaan, joten emme sellaista osaa kaivata. Äiti ja isä ajavat vuorotellen, heidän keskustelunsa etupenkillä katoaa moottorin tasaiseen hurinaan, meillä on oma tilamme, oma kesälomapaikkamme, jossa aina sama järjestys: sisko kuskin takana, minä pelkääjän.

Mikkelissä vuokraamme leirintäalueelta pienen mökin, jonne joksikin aikaa asetumme. Pesutilat ovat alueen yhteiset, mutta mökki tai alue sinälläänkään ei juuri jätä mielikuvia. Toista on Visulahdessa. Olkoon vaan automuseo ja vahakabinetti (jonka murhainstallaatiot sentään ovat asiaankuuluvan karmeita), mutta kyllä Dinosauria on kuitenkin se joka yllättää positiivisesti. Eletään aikaa kauan ennen Jurassic Parkia tai ylipäätään dinosaurusten ponnahtamista populaarikulttuurin keskiöön. Puisto on miellyttävän eleetön: suuria dinosauruspatsaita perisuomalaisessa metsikössä. Ihmisiä on vähän, päivä on kuuma, tunnelma on jännittävä kun ei koskaan tiedä millainen lisko seuraavan polunmutkan tai kukkulan takana on. Automuseon vetonaulana on vain Kekkoselle joskus kuulunut limusiini. Eihän se mitenkään voi pärjätä.

9.3.16

Toukokuu 1986

Tutun näköinen kaupunki, mutta suurempi kuin millaisena sen muistan. Tuomiokirkko, luonnontieteellinen museo, kaikki suuren maailman ihmeet - olemme luokkaretkellä Turussa ja minulla on mukanani kamera, jonka filmi täyttyy alaviistosta napatuilla otoksilla Turun maamerkeistä vasten lyijynharmaata taivasta. Ilma näyttää olevan lähinnä lokakuinen. Kuvissa kavereiden tukat tuivertuvat ja nenät valuvat, mutta hymyt ovat leveitä. Kahden ensimmäisen vuoden luokkaretket kohdistuivat Punkalaitumelle ja Kokemäelle, tämä on ihan pikkuisen toista jo sentään. Kokemäen luokkaretkestä on jäänyt elävästi mieleen yksi asia: market, josta sai irtokarkkeja. Ei meidän pitäjässä semmoista ollut, vaikka ruokakauppoja olikin joka toisen pellon takana siihen aikaan (ja kauppa-autokin kulki). Niin että kun sitten tuli aika lähteä ja kotoa saadut 20 markkaa olivat yhä käyttämättä, piti jotain keksiä. Marssin irtokarkkitiskille, sinne luokan muitten tenavien jonon jatkoksi. Myyjänä ollut mies näytti kypsältä minun tullessani vuoroon, enkä siis kehdannut alkaa erityisen valikoivaksi. "Noita kahdellakympillä", sanoin ja osoitin johonkin. Helvetinmoinen säkillinen pelkkiä turkinpippureita ja karrelle palanut kitalaki olivat sitten se mitä Kokemäki toi mieleeni kunnes palasin sinne elokuussa 1998 ja rakastuin moneen ihmiseen ja asiaan. Siitä myöhemmin.

Eikä Kokemäestäkään nyt muuta, se oli -85, nyt olemme Turussa, enkä muista kävimmekö linnassa. Kuvia sieltä ei ole, mutta voi olla että filmi vain on loppunut. En vielä aavista asuvani näillä nurkilla myöhemmin pitkään. En tunne Turkua, en tiedä että tämä on se kaupunki jossa aikuistun, johon juurrun, jossa olen kotonani vielä senkin jälkeen kun olen sieltäkin matkaa jatkanut. Ihan vieraskaan se ei ole, paitsi keskustaltaan kyllä - sukulaisissa Kakskerrassa on tullut käytyä keskimäärin kerran vuodessa ihan taaperosta asti, ja niinpä ne asiat mitä Turusta muistan, ovat pitkä ja tylsä ajomatka Fiatin takapenkillä, se jännä pallomainen rakennus jonka ohi ajetaan ennen siltaa (kaasukello, nykyisin kerrostalojen ympäröimä mutta restauroitu myös) ja hirveän jyrkkä viimeinen ylämäki siellä Kakskerran saaressa, jonka Fiiu jaksoi aina juuri ja juuri ykkösvaihteella ampaista. Paitsi että myöhemmin minulle selviää ettei se serkkujen perhe missään Kakskerrassa asunut, Satavan saaren puolella se talo on. Mutta itse kaupungin keskusta on siis luokkaretkellä ollessamme ihan yhtä vieras kuin minkä tahansa suomalaisen ison kaupungin keskusta paitsi Tampereen, jota vissiin jo tämänikäisenä jonkin verran tunnen. Lähin kaupunki, tutut huudit.

Oli tarkoitus jakaa kanssanne myös kolmannen luokan kevättodistuksen arvosanat, mutta sain huomata kadottaneeni ala-asteen aikaiset todistukseni. Ihan varmana oli hyvät arvosanat, uskokaa huviksenne.

7.3.16

Huhtikuu 1986

Miten me koulussa puhumme Tshernobylin onnettomuudesta? En muista. Ei ole erityistä mielikuvaa että siitä olisi puhuttu ihmeemmin, jotain hämärää muistan uutislähetyksistä, mutta totta puhuen ei tuo nyt niin yhdeksänvuotiaan maailmaa mullista. On tärkeämpää, kevätkin tulossa, kolmas luokka lähenee loppuaan, aletaan olla isoja. Englantia on luettu vuosi ja olen kokeista saanut pelkkiä kymppejä, ainoa sellainen aine koulussa. Jo kolmannen luokan kuluessa saan maineen luokan englannin guruna. Olen parempi kuin ne normaalit kympin oppilaat, syystä joka on itselleni täysi mysteeri, mutta tilanne josta nautin täysillä. Tämä maine seuraa minua osin perusteetta koko ala-asteen loppuun ja pitkälle yläasteellekin; ei sillä ettäkö numeroni laskisivat, mutta alkaahan niitä kymppejä sadella muillekin. Joka tapauksessa englanti on ylivoimainen lempiaineeni. Se on ainoa aine, jossa pidän itseäni jotenkin lahjakkaana. Se on myös ainoa aine, ei ehkä vielä mutta varmasti muutaman vuoden kuluttua, johon millään tavoin panostan. Vanhemmat kehuvat kymppejäni sukulaisille, ja maineeni kielinerona leviää. En ole sellainen, vaikka varmaan tässä vaiheessa uskon itsekin niin. En tähän päivään mennessä tiedä mistä tuo englannintaito pulpahti, mutta tuosta aineesta on silti jäänyt hyvät muistot, muutamista ikävistä opettajista huolimatta. Nyt kolmosella meille opettaa sitä Taimi, joka oli kaksi ensimmäistä vuotta paljon pidetty luokanopettajamme. Ehkä syy onkin siinä. Kun se normaali tuntiopettaja ei pidä minusta, loistan sen yhden opettajan tunnilla joka pitää.

Radioaktiivista laskeumaa siis ei liiemmin nurkillamme huomioida, mutta muuten yleishälytykset kyllä soivat. Paikkakunnan suurin työllistäjä on kemiantehdas, joka sijaitsee aika lähellä ala-astettamme; sieltä pääsee klooria ja muita myrkkyjä aina silloin tällöin karkuun. Joka ainut paikkakunnan lapsi tietää, että kun nouseva ja laskeva sireeni kajahtaa, juostaan sisälle ja äkkiä. Pari kertaa sellainen soi kouluaikana. Muistan ainakin yhden kerran, jolloin Taimi ei päästänyt meitä luokasta pois, vaikka koulu loppui. Vasta kun tehtaan hälytysauto kiersi ympäri keskustaa kajauttamassa että vaara oli ohi, saimme mennä. Sellaista se oli meilläpäin. Ensimmäiset kuusi vuotta asuin tuon kyseisen tehtaan vieressä, ruosteiset venäläiset säiliövaunut tihkuivat myrkkyjään suoraan keittiönikkunamme takana. Nyt olen kuitenkin jo yli kolme vuotta asunut muualla. Tietenkin tehdas on silti kaikkialla. Äiti on siellä konttorin puolella töissä (niin kuin joka toisen luokkatoverinkin vanhemmista toinen tai molemmat), tehdas omistaa toisen kunnan uimahalleista, tehtaalla on oma leikkipuisto ja rautatie. Kesällä 1999 yksi tehtaan rakennuksista räjähtää.

5.3.16

Maaliskuu 1986

Eräänä iltapäivänä koulusta tullessa tasan kolmekymmentä vuotta sitten odotti postilaatikossa ensimmäinen minulle kotiin kannettu MikroBitti. Niin että on tässä jo jonkin aikaa tietokoneilla näperrelty. Paitsi ettei minulla tuolloin mitään kaksista laitteistoa ollut - joululahjaksi vuonna 1984 saatu Salora Fellow oli varmaan tuohon mennessä jo uutuudenviehätyksensä käyttänyt ja kului vielä pitkään ennen kuin sain sen himoitun kuusnelosen. Aika monella meidänkin koulussa sellainen kumminkin jo oli. Kahdella kaverillanikin: Tomilla kävin pelaamassa Commodorella perjantaisin koulun jälkeen, lähempänä asuvalla Artsilla saatoin poiketa vähän suunnittelemattomamminkin. Kopioituja pelejä ei ainakaan minun kaveripiirissäni vielä tunnettu, siksi pelien määrä oli tuohon aikaan vielä nirkoinen kun vertaa siihen mikä tilanne oli muutaman vuoden kuluttua. Mutta siitä sitten aikanaan enempi. (tai sitten voitte käydä lukaisemassa kattavan tietokonepelihistoriani, joka löytyy kevään 2013 arkistostani)

Mutta vaikka olen seuraavat melkein kolme vuotta MikroBitin uskollinen tilaaja, ei minusta silti koskaan tule koodaajaa. En perusta 2000-luvulla Supercelliä tai Roviota, kuten ei tietenkään 99,9% muistakaan kotitietokoneilla tuolloin näpränneistä. Lehti oli silti aina ilmestyessään odotettu, ja vaikka suuri osa joka numerosta jäikin lukematta (luin ne kaikki läpi ensi kerran lopulta pari vuotta sitten), tuli tietyt jutut sitten taas selattua niin että osasin ne ulkoa. Ja ehkä sittenkin kotitietokoneiden tuolloin vasta heräilevässä maailmassa kiehtoi pikkunassikkaa siinä jotenkin jo väreilevä tulevaisuus. Jotenkin sen vaan tiesi, tiedostamatta, että tämä on jollain tavalla paitsi tärkeää, myös sellaista joka ei aukene jokaiselle. Että on tämä tällainen ympäristö josta suuret kansanjoukot eivät tiedä mitään, mutta siinä sisällä olevat, he ovat vihittyjä. Toisin sanoen siis ihan normaali johonkin kuulumisen tunne. Se on tämän kotimikroinnostuksen hiipuessa kohdistuva vielä moneen muuhunkin asiaan elämässäni. Sitä "oikeaa" kohdetta ei kai vain koskaan löytynyt, mikä on jokseenkin surullista, ehkä. Kirjoittaminenhan on toki se miten identifioidun. Mutta sen yksinäisempää hommaa ei olekaan.

4.3.16

Helmikuu 1986

Elämäni kolmas hiihtoloma. Siihen maailmanaikaan ne kuluivat oikeasti hiihdellen, mutta mikäs oli hiihtäessä kun moottorikelkelkalla vetäisty kunnan virallinen hiihtolatu kulki meidän pihankulmasta, meni vähän matkaa naapurin ojanpohjaa pitkin, hiveli muutamien matalien tiilitalojen takapihoja (70- ja 80-lukujen välissä rakennettu asuinalue) ja kurvasi sitten sähkölinjanmäkeä ylös ja Kaijansuon kautta korpeen. Lammijärvellä oli laatikko, jossa vihko, johon sai kirjoittaa nimensä että on sinne asti suksinut. Siellä tuli käytyä monta kertaa talvessa, tuohon aikaan vielä vanhempien mukana, joskus teininä sitten itseksenikin, tosin harvemmin. Silloin piti jo vähän nähdä vaivaa kun latujen reitti ei kulkenut enää kotitontin reunaa - kilometri olisi täytynyt kävellä ensin.

Vuonna 1986 luen Viisikoita, jokohan tuolloin myös Kolmea etsivää? Minulla ja siskolla on käytössä äidin vanha Philips-stereolaite, joka on scifin näköinen, valtavan kokoinen ja outo, mutta jossa on huippulaadukkaat (ja massiiviset) kaiuttimet, jotka kaverini 90-luvulla muuttaa moderniin teknologiaan sopiviksi, ja joista luukuttelen sitten parikymppisenä progelevyjä niin että basso tuntuu naapurissa. Mutta vielä 1986 laitteisto soittelee lähinnä Mikko Alatalon lastenmusiikkikasetteja. Eläimiä suomalaismetsässä on suosikki.

2.3.16

Tammikuu 1986

No siinähän minä olen, juuri yhdeksän vuotta täyttänyt kolmasluokkalainen, jonka päivät kuluvat kaverin kanssa pulkkamäessä tai kotona Afrikan tähteä pikkusiskon ja välillä vanhempienkin kanssa pelaten. En heti meinannut tunnistaa kun ei ole silmälaseja vielä, vaikka luokan takarivistä ei kyllä oikein tahdo enää nähdä taululle. Tällä hetkellä istun pulpetissa puisen koulurakennuksen pitkän käytävän perimmäisessä luokassa, jonka komerossa on formaldehydillä täytettyyn pulloon upotettu kyykäärme. Aina välillä auto ajaa luokan ikkunoiden alta kulkevaa tietä pitkin. Nimeä tiellä ei ole vaikka se lienee koko juuri viisi vuotta täyttäneen kunnan keskeisin väylä, toisella puolellaan kunnantalo ja toisella suurin ala-aste. Kunnassa nyt vain ei ole kadunnimiä vielä. Ajatus osoitteista tuntuu vieraalta.

Oppilaita minun luokallani on 22. Sama porukka on pysynyt koossa ekaluokan alusta alkaen, mitä nyt tokaluokalla piipahti yksi tamperelainen Tanja, joka oli parisen viikkoa ja katosi taas - ja kun kolmas luokka alkoi elokuussa, saatiin yksi pysyvämpi uusi oppilas Torniosta, Petri. Meistä tulee myöhemmin ystävät, muttei se tainnut ihan heti tapahtua; olen jo yhdeksänvuotiaana vähän hidas tutustumaan.

Meitä kaksi ensimmäistä vuotta opettanut lempeä mummon näköinen Taimi on aloittanut uuden ekaluokan kanssa, ja meillä on tämän vuoden ajan nuori ja aika nätti nainen, josta suurin osa oppilaista tykkää kovasti, mutta joka ei voi sietää minua. Marjaanako hänen nimensä on? Se on jo jonnekin sumeutunut, yritän pyyhkiä vuosien harsoja pois mutta muistikuvat ovat auttamattoman kuluneita. Nimet ovat vain nimiä. Hän on joka tapauksessa ensimmäinen kohtaamani aikuinen, josta aistin hyvin ettei hän pidä minusta. Vuosia myöhemmin ymmärrän hänen olleen äärimmäisen vanhoillinen, kenties uskonnollinen ihminen. Se minkä hänestä kirkkaimmin muistan, on ainekirjoitusvihkoon punakynällä kirjoitettu kommentti: "Liikaa mielikuvitusta!" Mutta se on minun voimavarani ollut aina. Sen verran jo yhdeksänvuotiaana sentään ymmärrän, ettei mielikuvitusta voi koskaan olla liikaa.