<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

7.7.16

Tarjoilija, motellini on tulessa! 

Elämässä tärkeitä asioita ovat rehellisyys ja havainnointi, ja näistä jälkimmäisellä tarkoitan lähinnä vain silmien pitämistä auki. Maailman tilan ja ihmisten näkemistä sellaisina kuin he ovat. Tietenkin havainnointi on oikeastaan mahdotonta. Ketään, mitään ei näe sellaisenaan. Asiat ovat komplekseja, ja mitä enemmän havaintoja, mitä kauemmas, mitä avarammin silmät ovat katsoneet - - - sitä autenttisempi tulkinta. Sitä tarkempi havainto. Tämä on itseään ruokkiva kehä.

Yhden asian minä maailmaa tarkkaillessani opin jo lapsena: otsikot johtavat harhaan. Pahimmillaan ne leimaavat, määrittävät kohteensa niin ettei määritelty itsekään tajua tulleensa lyödyksi karsinaan. Olen pyrkinyt välttämään määrityksiä. En koe että minulla olisi varsinaisesti ammattia. En ole ollut koskaan siviilisäädyltäni juuri mikään. Olen mies, Suomen kansalainen, 39-vuotias - nämä ovat perusjuttuja, mutta vaikka näiden mukaankin ihminen toki voidaan leimata, olen itse lakannut määrittymästä niiden kautta. En varmaankaan toimi ikäni vaatimalla tavalla. Pidän suomalaisesta kulttuurista, enimmäkseen, ja perinteistä, mutta itseäni en silti koe jatkumon osaksi. Katson kauempaa. Miehenä olen aina ollut tavattoman huono; naismaiseksi sanoivat koulussa niin muutama opettaja kuin jotkut oppilaatkin. Ensimmäisen kerran aikuinen sanoi minua tytöksi kun olin noin viisi, ja vielä kun 30-vuotiaana kävelin silloisen puolison kanssa käsi kädessä, lauma kännisiä turkulaisuroita kävi viheltelemään peräämme; naispari kun kerran olimme. Tätä tapahtui 2000-luvun kuluessa säännöllisesti. Mutta ihmekös tuo. Eihän minulta miehisyys ole sujunut koskaan. Kävin armeijan vain osaksi. En osaa korjata autoja, ylipäätään viihdyn miesseurassa vähän heikosti, muutamat hyvät ystävät toki poislukien.

Tämä kirjoitus sai alkusysäyksensä kun tuossa taannoin kummastelin sitä että Facebook tarjoaa nyt 30 sukupuolta joista valita omansa. Pidin tätä perin surullisena; että jos on siinä onnellisessa tilanteessa ettei koe olevansa sen paremmin mies kuin nainenkaan, miksi silti lyödä leima omaan otsaansa? Eikö voi sitten olla vain ”muu”. Tai ”X”. Tai ”määrittelemätön”, mikä olisikin paras vaihtoehto kaikille. Miksi kenenkään meistä pitäisi olla julkisesti jotain sukupuolta? Jokainen kyllä tykönään tietää kenen kanssa tykkäisi harrastaa seksijuttuja, jos kenenkään. Seksiä ilmankin voi olla. Monelle tekisi varmaan ihan hyvääkin olla, välillä. Ja vaikka olisi koko ikänsä ilman, siihen ei kuole. Jos elämän suurin ongelma on se, ettei tiedä kumpaan vessaan voi mennä, ei se kyllä ole kamalan suuri ongelma noin loppupeleissä. Toki tämä asia olisi julkisuudessa mitä helpoin ratkaista, kunhan muistaa että vaihtoehtoja on sekä hyvä että huono. Turun kirjasto päätyi huonoon kiinnittämällä ”sukupuolineutraalien” vessojensa oviin sellaiset symbolihässäkät etten itse ollut siellä taannoin käydessäni varma sopiiko ovesta kulkea. Hyvä ratkaisu on se vanha perinteinen: otetaan kukon ja kanan symbolit pois, jäljelle jää ”WC”. Kaikille avoin.

Olen julkaissut yhden romaanin, jonka olen nähnyt kirjastoissa luokitellun niin kauhuksi, jännäriksi kuin fantasiaksikin. Tämä on vähän itseäni hämmentänyt, koska kirjoitin nimenomaan genretöntä perusfiktiota. (olen korjannut asiaa kiikuttamalla teoksen aina yleiskirjallisuuden hyllyyn sen nähdessäni jossain genreosastolla) Mutta onhan kirjallisuus ihan liian hieno asia tullakseen rajoitetuksi noin. Minun nuoruudessani olivat dekkarit jo kirjastoissa erikseen, muuten olivat samoissa hyllyissä niin Stephen King kuin Leena Krohn, niin Toni Morrison kuin David Eddings. Sanotaan että lukeminen tekee fiksuksi. Tekeekö tosiaan jos lukee aina vain osastoa ”fantasia”? Tai ”dekkarit”? Vähän samanlainen sanonta kuin ”matkailu avartaa”, mikä on kyllä melkoista kukkua. Tunnen useampiakin paljon matkaavia ihmisiä, jotka ovat ennakkoluuloisimpien ja empatiakyvyttömimpien tuntemieni joukossa helposti. Ei matkailu mitään avarra jos kulkee silmät kiinni. Havainnointi avartaa. Tai niin minä uskon. Tietäähän en voi, kuten ei kukaan lopulta mitään. Varmuus on valheista pahin.

Comments:
Minä olisin toissapäivänä halunnut punaiset Converse-kloonit, mutta Prisman miesten osastolla oli vain mustia, sinisiä ja farkkukuvioisia, ja naisten hyllyn punaiset olivat liian pieniä.

Kiitos kun sain avautua.

 
Ai niin, ja valkoisia. Ostin ne valkoiset.
 
Eipä kestä, täällä saa aina avautua! Varsinkin tärkeistä aiheista.
 
Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker