19.6.16

Huhtikuu 1990

Tuskin olen keuhkokuumeeltani kouluun ehtinyt, kun jo pukkaa pääsiäistä päälle, ja vanhemmat ovat meille suunnitelleet jotain ihan uudenlaista: pakkaamme sukset autoon ja ajamme Rovaniemelle, jonne isän veli on hiljakkoin Turusta muuttanut. Tätä ennen en ole Pohjanmaata korkeammalla käynyt, ja tuleepa siinä yhden ajopäivän aikana tutuksi Suomi. Siis se ankea tasainen maisema, joka tuntikausien ajan vilisee ohi kun huristelemme yhden päivän kuluessa Pirkanmaalta Lappiin. Lupsi jätetään jo tutuksi käyneeseen koirahotelliin johonkin Tampereen reunamille (olisko Kangasalaa?) ja illalla sitten saavutaan perille. Muistaakseni keskustassa piti hetki harhailla, mutta kyllä se oikea osoite lopulta löytyy, kerrostalo ihan Rovaniemen ytimessä, ja yksi asia mikä tuolta on jäänyt elävästi mieleen on naapuritalon kissa, joka kaikessa rauhassa käveli kuudenen kerroksen parvekkeenkaidetta eestaas. Sitä saattoi sydän syrjällään katsoa majapaikkamme keittiön ikkunasta.

Etelässä oli kevät kun lähdimme, ja niin Lapissakin on, enimmäkseen, mutta Ounasvaaralla ovat ladut vielä loistokunnossa, ja hiihtäminen on meidän perheessä tuttua puuhaa (osittain siksi, kuten täälläkin olen maininnut, että kunnan ylläpitämä hiihtolatu kurvaisee pihamme kulmilta ja lähteminen on täten helppoa). Lähdemme ladulle yhtä matkaa, mutta pikapuoliin parveilemme tahoillemme. Aurinko lämmittää, ladut ovat priimakuntoiset, kelpaahan siinä sivakoida. Teen muistaakseni aika pitkänkin kierroksen, ainakin osan matkaa Raisan kanssa tasatahtia mennen, myöhemmin itsekseni. Erään mutkan takana latu katkeaa porotokkaan, joka nököttää ihmisiä mulkoillen paikallaan. On siinä pari ulkomaistakin turistia kummastelemassa, mutta vaikka jonkin aikaa odottelemme, eivät elikot siirry. Eksoottista. Ei meillä etelässä vaan. Iltapäivällä palaamme Markkinakadulle ja vierailumme isäntäväki on laittanut poroa pöytäänkin. Ei pahaa lainkaan.

Toisena päivänä tutustumme Rovaniemen keskustaan. Poikkean legendaarisessa (olen tämä määritelmän jostain myöhemmin kuullut; tuolloin en vielä paikan mainetta tiennyt) Cityn kirja & paperi -nimisessä antikvariaatti-kirjakaupassa, jonka Marvelin sarjakuvien valikoima on muikea. Muutaman uudemmankin kerran liikkeessä tulee lähivuosina poikettua - hyvien sarjakuvien vuoksi sitä mielellään vähän matkustaa. Isoon siniseen muistikirjaani en juuri mitään raapusta, mutta sen sijaan kirjoitan matkan ajan matkapäiväkirjaa, johon merkitsen jokaisen päivän tapahtumat kellontarkkuudella ja usein sarjakuvahenkisellä kuvituskuvalla varustettuna. Tämä tapa säilyy muutaman seuraavan vuoden ajan ja on tärkeä dokumentti 90-luvun alun kesäreissuilta... Paitsi että ovat ilmeisesti maan nielemiä nykyisin nuo matkapäiväkirjat, joten se niistä dokumenteista sitten. Olisipa niillä yhden ainoan kerran nyt vähän käyttöäkin ollut, mutta vaikka kovasti tänä keväänä noita kirottuja etsin niin turhaan.

On siis jäänyt historian mysteeriksi sekin, kävimmekö Ylläksellä tuon viikonlopun aikana vai vasta saman vuoden kesällä. Olkoon - retki sinällään on muistamisen arvoinen. Isäntäväki lähtee oppaaksi ja ajamme Rovaniemeltä peräkanaa jo lumettoman tunturin juurelle. Laskettelukeskuksen rakennukset ovat autioita, vain poroja löhöilee kevätauringossa parkkipaikalla ja kahvilan edustalla. Ei muita autoja. Parkkeeraamme - eikä sitten muuta kuin menoksi. Tarkoitus on kiivetä Ylläksen laelle, ja tottahan tämä kaltaiselleni tasaisen eteläsuomalaisen peltomaiseman kasvatille on jotain varsin huimaa. Tempaisen nopeasti etumatkan muihin. Ei kulu kauaa kun olen jo kadottanut heidät näkyvistäkin, niin isä, äiti ja Raisa kuin setä ja hänen puolisonsakin, jotka kaksi viimemainittua sentään ovat hyvinkin tottuneita patikoitsijoita, jäävät jälkeen. Alhaalla oli lämmin, ylhäällä viilenee. Tuuli tempoo lippistä päästäni, ulkohousujeni lahkeet lepattavat. Näen kymmenien kilometrien päähän maisemaa, jonka tummaa vihreyttä varjostavat kiitävät pilvet. Olen onnellinen. Olen myös juonut kiivetessäni runsaasti. Huipulle päästyäni otan suunnan sinne mihin tuulikin kulkee ja kusen kohti Norjaa. Mikä riemun ja vapauden tunne! Ei ole ennen eikä jälkeen niin kauas virtsani virrannut. Palaan tunturin laen keskipisteeksi pystytetyn maamerkin luo, odottelen aikani, pitkäänkin, ja sieltähän muut lopulta kampeavat itsensä viimeisten kivikoiden yli. Huipulla nautimme evästä, paluumatkalla poimin mukaan yhden tunturin pintaa peittävistä vuosien puikulaksi hiomista kivistä. Se on sellainen munakoison kokoinen möhkäle, ja tallella edelleen.


Ei kommentteja: