<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

11.5.16

Huhtikuu 1989 

Kuukausi on epätavallisen kesäinen, ja kun lämpötila huitelee parissakympissä useamman päivän jo puolenkuun maissa, saan mennä t-paidassa kouluun. Ulkoiluakin tällainen sää suosii, teen Lupsin kanssa ennätyspitkiä kävelymatkoja ja reipas metsämeininki Raunon kanssakin jatkuu. Alamme kyhätä mummulan suulin seinustalle kasatuista vanhoista laudoista majaa santamontun lepikön suojiin. Tämä toiminta tosin saa äkkilopun: eräänä aamuna Rauno ilmestyy tuohtuneena rimputtamaan ovikelloa, ja kertoo että santamontun puut on kaikki kaadettu, eikä majallamme ole täten enää tukirankaa. Eipä se meitä hidasta. Siirrymme luonnonsuojelupuolelle, ja alamme pelastaa Lampea (pieni soistunut lampare mummulan takana metsässä - ei kai sillä mitään virallista nimeä ole, mutta meidän puheessa se on aina vaan Lampi). Tämä tarkoittaa, että pyrimme estämään sen kasvamista umpeen, eli alamme riipiä puolen metrin paksuista karhunsammalmattoa Lammesta ylös ja raahaamaan sitä ämpäreillä jonnekin syvemmälle metsään. Mahdamme aiheuttaa melkoista tuhoa Lammen hennossa suosysteemissä, mutta tarkoitus ainakin on hyvä. Pari päivää ja useita kymmeniä ämpärillisiä myöhemmin jostain Lammen syvyyksistä alkaa yhtäkkiä pulputa öljyä. Sen lähde jää selvittämättä. Nyt kirjoittaessani mietin miltä tuo paikka nykyään näyttää; Lammesta tuskin on jäljellä mitään, mutta löytäisinkö paikan jossa se joskus sijaitsi? Ehkä on kesällä piipahdettava siellä.

Kuukauden alussa yläasteen opinto-ohjaaja käy koulussa kertomassa yläasteesta "kaikenlaista mukavaa", kuten päiväkirjalle uskoudun. Ehtivätpä mielipiteet vain muutamassa kuukaudessa totisesti muuttua, mutta tästä lisää jo ensi kuun päivityksessä kun käymme paikan päällä tutustumassa. Huh huh. Toistaiseksi saamme kuulla läninnä uusista jännittävistä aineista, joita lukujärjestykseemme ilmestyy: fysiikka-kemia kuulostaa vallan mahtavalta, ruotsi ei niinkään, kotitalous on vähän kysymysmerkki. Meitä muistutetaan myös siitä, että tuo kunnan ainoa yläaste on varsinainen sulatusuuni, jossa kaikkien kuuden ala-asteen oppilaat sekoitetaan keskenään ja heistä muodostetaan neljä rinnakkaisluokkaa. Saamme sentään täyttää paperin, jossa kysytään kenen kanssa nykyisistä oppilaista haluaisi jatkaa: minä ja Petri päätämme tähdätä samalle luokalle, joten ei muuta kuin nimeä papruun ja toivomaan parasta.

Kuukauden aikana tapahtuu kaksi kerrassaan merkittävästi persoonaani muokannutta asiaa: niistä ensimmäinen on uskaltautuminen kirjastossa aikuisten puolelle. Olen jo pitkään lukenut pääsääntöisesti sarjakuvia, ehkä osittain siksikin, etten ole nuortenosastolta löytänyt enää mitään sellaista lainattavaa, jota en olisi lukenut (Blytonin Seikkailujen-sarjan parhaita luin kyllä useampaankin kertaan) tai joka olisi millään tavoin kiinnostanut. Osittain äidin kannustuksesta lainaan sitten Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451, joka on yksi äidin suosikkikirjoja (hänellä oli tuohon aikaan scifikausi menossa) ja joka saa kunnian olla ensimmäinen lukemani aikuisille tarkoitettu kaunokirjallinen teos. Ei helpoin mahdollinen alku varmastikaan, mutta pidän kirjasta kyllä. Heti Bradburyn jälkeen taidankin sitten suunnata Stephen Kingin pariin, muistaakseni Joonaksen suosituksesta, ja seuraavien kuukausien kuluessa hotkaisenkin kaikki suomennetut Kingit läpi - niitä ei tosin tuolloin vielä ole montaa, ehkä viisi tai kuusi. Christine, tappaja-auto on joka tapauksessa Kingeistä ensimmäinen, ja siksi minulle jotenkin tärkeä kirja yhä, vaikkei tunnetuinta ja parhaaksi rankattua Stepheniä olekaan. Kerrassaan vaikuttava silti, tulee uniin ja ahdistaa. Olisiko Piina ollut sitten jo seuraava... Ei kun Tulisilmä taisi sittenkin ehtiä väliin. Joka tapauksessa ensimmäiset "aikuisten" kirjani olivat melkoinen harppaus paitsi väkivallan ja kuoleman kierteeseen, myös tietynlaisen kerrontatyylin pariin - Stephen Kingin vaikutus näkyy monissa vielä vuosien päästäkin kirjoittamissani teksteissä vahvana.

Ja se toinen tapahtuma. Liittyy itse asiassa tuossa edellä mainittuun Raunon kanssa harjoittamaani metsätoimintaan - meillä on kevään aikana nimittäin koulussa projekti, jossa jokainen luokan oppilas pitää vuorollaan esitelmän jostain harrastuksestaan. Ja kun postimerkkeily, sarjakuvat tai tietokone eivät tunnu luontevilta aiheilta esitelmälle, keksin kirjoittaa kattavan selontoen siitä mitä kaikkea olen serkkupojan kanssa metsässä raatanut; otan kuviakin melkein filmirullan verran. Vielä esityspäivän koittaessa kaikki on kuten aina: minulla on avainsanoja jotka on tarkoitus laajentaa puheeksi, minulla on läjä kuvia laitettavaksi luokassa kiertämään, sellaista normaalia esitelmäkamaa. Muistanette täälläkin useaan otteeseen tulleen ilmi, että olen innokas ja näyttämishaluinen esiintyjä. Jokaisessa koulun joulu- ja kevätjuhlassa olen framilla, aina luokan tapahtumissa näytelmän tähtenä ja ties minkä itse laatimani ohjelman kanssa kaikkien pällisteltävänä ja tästä tyytyväisenä. Nyt tämä muuttuu. Minun esitelmävuoroni tulee ja astun luokan eteen. Selitän puuhiani metsässä, tosin kerrontani haahuilee sinne tänne kun olen vähän liikaa luottanut kykyihini keksiä edes viideksi minuutiksi asiaa muutamasta sanasta. Tämän lisäksi huomaan että majanrakennustouhuni herättävät luokassa hilpeyttä, mutta vääränlaista. Alan lennossa muutta kertomustani enemmän luonnonsuojelulliseen suuntaan, mutta sekoan sanoissani. Yhtäkkiä tunnen kerrassaan kummallisen tunteen: kuin päässä humisisi hirmuisen kovaa. Joudun ottamaan tukea opettajanpöydästä, ja näen käteni vapisevan kuin horkassa. Tämä järkyttää minua lisää. Ylleni hulmahtaa tuskanhiki. Sanon ehkä vielä viisi sanaa ja poistun takaisin paikalleni mukanani kuvat, joita en sitten laittanutkaan luokassa kiertämään. Sydän hakkaa kuin olisin juuri juossut kotoa kouluun. Tämä on hetki, jona muutun esiintymisestä nauttivasta naskalista siksi julkisuuskammoiseksi vetäytyjäksi, joka yhä tänäkin päivänä olen, enkä koskaan ole oikein ollut selvillä miksi näin käy. Valitsinko väärän aiheen esitelmälleni? Luotinko liikaa siihen, että aika heikolla valmistelulla olisin uskottava? Elämässä kaikki on joka tapauksessa sattumaa. Suoria syitä mihinkään ei ole, eikä millään lopulta ole tarkoitusta. Jotain vain aina tapahtuu. Päivä seuraa toista kunnes ihminen kuolee pois.

Comments:
Muistan yläasteen esittelemisestä kaksi asiaa:

1) Kerrottiin, että siellä uitetaan seiskojen päitä vessanpöntössä.

2) Jouduin kysymään kotona, mikä minun uskontoni on (se piti täyttää johonkin yläasteelle menemiseen liittyvään lappuseen). Evankelis-luterilainen kuulosti todella eksoottiselta.

exme
 
Joo, kerrottiinhan noita tarinoita. Muutaman kerran niin jopa ihan konkreettisesti kävikin, itse tosin tuolta uittamiselta vältyin. Ja nyt kun mainitsit: evankelis-luterilainen oli tosiaan jotain tosi salaperäisen ja erikoisen kuuloista lapsena. Sellaista vaihtoehtoa ei tainnut ollakaan, etteikö jotain uskontoa olisi nimellisesti harjoittanut.
 
Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker