7.8.12

Well I guess you had to be there

Sosiaalinen media? Se on kyllä yksi helvetin esikartano. Tai siis ei se, vaan tämä tietenkin, tämä bloggaushan sitä on ihan viimeisen päälle. Sosiaalista mediaa. Mikä sen vastakohta on, epäsosiaalinen media? Yksi mulle, kiitos! Media sinänsä on hyvä asia, mutta minä olen epäsosiaalinen ihminen (siitä on jopa virallinen diagnoosi tehty) ja kaikki kanssakäyminen ahdistaa, niin virtuaalinen kuin henkilöönkäyväkin. Joskus parikymppisenä kloppina ajattelin sen kenties olevan ohimenevää. Nykyisin olen huomannut taipumukseni sosiaaliahdistukseen vain kasvaneen eksponentiaalisesti iän myötä. Tämä on yksi syy siihen, miksi blogikin on nimimerkin takana. Totta kai tuossa nillittää naamakuva, ja totta kai 75% tuntemistani ihmisistä (yksi ihminen vastaa noin neljää prosenttia, koska en tunne kovin paljoa ketään) tietää että kirjoitan tätä. Mutta tarvitseeko niiden, jotka eivät minua tunne, tietää kuka minä olen? Ei tietenkään tarvitse. Minua on jotenkin aikojen alusta asti iljettänyt ajatus esiintyä internetissä omalla nimelläni. Facebook on siitä viheliäinen. Jostain syystä näytään pitävän hienona sitä, että siellä kaikki ovat omana itsenään, oman ristimänimensä, oman pärstäkertoimensa ja omien kissanristiäiskuviensa ja ostoslistojensa kera kaikkialla. Tämä ahdistaa minua, tietenkin, sillä mikäpä ei. Reilu vuosi sitten muutin nimeni siellä keksityksi, kuvani poistin muistaakseni jo aiemmin. Olo Facebookissa helpottui heti kun tiesin, ettei minua enää nimihaulla sieltä löydä; sen sijaan omia täyskaimojani löytyy useita, ja profiilivakoilun perusteella totesin heidän kaikkien olevan ihmisiä, joita en ikimaailmassa haluaisi kohdata. Taas ahdisti.

Olen yrittänyt ymmärtää ihmisten fb-viehtymystä vuosien ajan, enkä saa siitä kiinni. Ylipäätään minua hämmentää ihmisten tarve jakaa elämänsä juurikin niille ihmisille, jotka mieluiten siitä vähiten mitään tietäisivät. Ja juuri tässä on omakohtaisin paradoksini: juuri sitähän minä teen täällä. Tietenkin liioitellen, vääristellen, mutkat suoriksi vetäen ja ne kaikkein suurimmat henkiset angstiblokit visusti sisälläni pitäen, eiväthän niistä tiedän ketkään, lähipiirikään, minä olen lukittujen traumojen kihisevä kuoriaispesäke. Niin on jokainen meistä. Se tekee sosiaalisesta mediasta niin ahdistavan. Tiedän näkeväni siellä ihmisistä pintakuoren, joka ei vastaa todellisuutta. Toivon että minut tuntevat ihmiset ymmärtävät, että esimerkiksi melkein kaikki minkä fb-päivityksissä väitän itselleni tapahtuneen, on keksittyä. Kun mieleen tulee jokin nokkela heitto, laitan sen sinne ja saan tykkäyksiä. Eikö se niin toimi?

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että tutkimusten mukaan ihmiset pyrkivät antamaan itsestään onnellisen, menestyvän ja kaikin tavoin todellisuutta paremman kuvan facebookissa. En tiedä keitä siihen tutkittiin, minun some-piirini (luoja että vihaan tuota "some"-lyhennettä, se raastaa korviani kuin ruosteinen naula tungettuna läpi tärykalvon, se saa oksentamaan verta) kun koostuu lähinnä sellaisista, joiden päivitykset kuvaavat paskoja päiviä, paskaa elämää ja hedonismin voittoa järjestä, krapulaa ja vitututusta. Mutta kai se on ironista vaan. Vai?

5.8.12

Hetki 2

Niin rikkoi hän väsyneen kaupungin puolipäiväisen rauhan, ja arjen lannistuneen harmoniankin hän rikkoi, ja monta sellaista korvaamatonta asiaa, joita muisteltiin sen päivänkin jälkeen, mutta vähänpä ne sitten enää kenellekään merkitsivät. Hän aloitti astumalla sisään; niin kai se usein käy, se on helpoin vaihe, ja hänen suuntaansa katsoneet tiesivät heti, etteivät pääsisi asemarakennuksesta ulos. Se hänen silmistään kai heijastui kuin taivas. Loputon, tyhjä, ja kuitenkin kaiken peittävä taivas, sellainen jolta ei pääse suojaan. Moni oli yrittänyt.

Hän käveli ensimmäisen lipunmyyntiautomaatin luo. Viimeisten lausuttujen sanojen kaiut edelleen häiritsivät jossain kattorakenteissa lepattavia puluja, hän ei puhunut mutta hymyili, mikä ei tietenkään näkynyt silmissä, ei kasvojen lihaksissa, ei missään kohdin hänen olemustaan, mutta hän oli silti hymy, rajantakainen mutta kaunis, omassa tummassa todellisuudessaan hän oli totisesti lohduttava kuin jumalan hymy, jos nyt jumalia sellaisessa paikassa oli, tai missään. Lippuautomaatin luo päästyään hän sytytti ensimmäisen tulitikun. Raapaisu otti kimmokkeen Minuuttibaarin pleksiseinästä, se oli kuin laukaus ja joku jossain kauempana kirkaisi, eikä vielä silloin tiennyt että siihen oli syytäkin.

Liekki lepatti aseman läpi kulkevassa ilmavirrassa.

Kun poliisit lopulta saapuivat, hän istui puhelin korvallaan ulko-oveen nojaten ja katseli hallia, oli nyt yksin siellä. Hän oli soittanut sille ainoalle ihmiselle, joka enää merkitsi, ja hänen romahtanut hymynsä oli valunut lattialaatoille saaden ne vääristymään, hänen oma pintansa rakoili ja kupli.

"Mitä sä oot mennyt tekemään?"

"En mitään. Ne valehtelee. Tuu takaisin."

"Ei oo mitään mihin tulla."

"On. Varmasti on, mä lupaan sulle."

"Mä näin sut netistä. Niillä on kamerat siinä pihalla, asema-aukiolla. Mitä sä oot -"

"Mä rakastan sua."

Puhelu katkesi äkisti. Kovääninen oven takana vaati häntä tulemaan ulos, kädet esillä, eikä vaatimusta toistettaisi. Vaihtoehtojaan hän mietti pidempään kuin oli miettinyt montaa asiaa milloinkaan, ja tiesi: hän oli oman biologiansa pettämä. Että tahdottomat hormonit olivat saaneet hänet joskus kuvittelemaan että oli olemassa tunteita sitä ihmistä kohtaan joka oli sittemmin mennyt, että hän oli jatkanut elämäänsä siitä huolimatta, että -

Hän oli epäonnistunut geenipankki.

Hän nousi ylös ja sytytti viimeisen tulitikun. Koska loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain kemiasta. Jatkuessaan taivaalle hän ajatteli alkuräjähdyksen hetkeä.

Ja kaikessa oli kyse vain kemiasta.

2.8.12

Pässin pää

Kyllästyin eilen totisesti tähän Bloggerin törppöilevään uuteen editoriulkoasuun, ja myönnän oitis, etteivät nämä kulissientakaiset ongelmat tietenkään saisi heijastua varsinaiseen tekstisisältöön, mutta valitetaan nyt kun kerrankin on aihetta siihen. Lähdin haeskelemaan Silmänkääntövankilalle uutta kotia. Wordpressillä olen kaikenlaista väkertänyt jo ennenkin, joten se tuntui vaihtoehtona loogisimmalta, joskin mieli teki kyllä jotain uuttakin kokeilla. Olin jo joskus keväällä ihaillut muutamia Tumblr-pohjalla tehtyjä blogeja, ja kun muistiani tähän suuntaan virkistettiin eilen Facebook-fanisivullani (Joko liityit jäseneksi? Joka tuhannes saa ilmaisen t-paidan!), päätin ottaa pyörää sarvista ja kokeilla. Vietin illan Tumblrin kanssa väsäillen, ja vasta kun blogipohja miellytti silmää, luin helppisivustoltaan, ettei heidän blogeissaan voi harrastaa kommentointia. Kas siinäpä taas harvinaisen nerokas ratkaisu näinä sosiaalisen median voittokulun päivinä. No, minä luovutin ja palasin Wordpressiin, ja kyseessä on vielä ihan puhdas beta-versio, mutta katsokaapa: tältä voisi näyttää mahdollinen Silmiksen uusi tuleminen. Jos pohja näyttää tutulta, siellä sijaitsi pari vuotta sitten Käärmeenkielikeitto, nyt datalimboon viskattu. Siinä tapauksessa että tosissani tuonne muutan (ilmoitan kyllä täällä jos nyt näin sattuu käymään), säätänen ulkoasua uniikimpaan suuntaan; vaan askel on kuitenkin sitä luokkaa iso, että saa nähdä. Jollain tavalla tuo Wordpress on hieman liian... no, samanlainen kuin Blogger. Ehdin innostua Tumblrin helposta kuvabloggailusta ja muutenkin nopean minibloggailun mahdollistavasta timmistä ulkoasusta, totta totisesti olin jo eilisiltana kutkuttavan uudelleenkäynnistämistunteen kourissa. Nyt tuo Wordpress ei jotenkin vakuuta. Jotain muuta pitäisi keksiä, mitä? Mikä pelastaisi kehäraakin?

1.8.12

Satakuusikymmentäkaksi


Äänet kantautuivat Nuudelikaupan hämäränviileään varastoon, ja Katariina pysytteli siellä aikansa kuunnellen niitä. William väitti ettei rakkautta voinut trivialisoida, ja vaikka voisikin, ei hän olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tarinassaan niin. Oskarin mielestä romantisointi on nimenomaan trivialisointia - rakkaudesta tehdään sekä oire että lääke. Hänen mukaansa Williamin tarinassa rakastuttiin rakastumisen vuoksi, ei tarinan henkilöiden vuoksi. Sanna kysyi mitä pahaa oli rakastumisessa rakastumisen vuoksi, ja Oliver kertoi tekevänsä niin joka hemmetin perjantai, mille Udo nauroi äänekkäästi.

Katariina palasi muiden seuraan. "Minä tiedän vain miltä se tuntuu", hän sanoi. "Minä en ymmärrä sen perimmäisistä merkityksistä."

"Hyvin sanottu", William totesi. "Saako olla kahvia?"

"Yritätkö sulkea suuni?" Katariina kysyi.

"Osuit varmaan liian lähelle kotioloja", Oskar epäili. Vielä silloin vain Udo tiesi hänen pitkästä katkenneesta ihmissuhteestaan, ja on varmasti sinä iltana seurannut Oskarin pohdintoja rakkauden olemuksesta valppaana; valmiina keskeyttämään tämän sinä hetkenä, jona ajatustenvaihto alkaisi muuttua itseruoskinnaksi. Ehkä Udo ylisuojeli ystäväänsä, mutta hän oli sellainen. Sen vuoksi hän itse lopulta väsyi.

Muille Oskar Armanov oli kuitenkin vielä osittainen mysteeri. Kukaan heistä ei tiennyt, että sinä iltana hänen erostaan oli kulunut melko tarkkaan puoli vuotta, ja edelleen hän oli hajoamispisteessä uhratessaan ajatuksenkin sille elämästään poistuneelle ihmiselle, jonka ideasta Nuudelikauppa oli vuosia aiemmin syntynyt. Hän leikki tulella ja teki sen tarkoituksella.

"Ota rauhallisesti, Oskar", pyysi Udo. Hän kirjoitteli edelleen lehtiöönsä - omituisia epäloogisia ajatuksenpätkiä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja. Hän ei katsonut pöydän ääressä istujia, eikä sen vuoksi nähnyt Katariinan ja Williamin lyhyttä suudelmaa. Se ei ollut paljon lyhyempi kuin heidän ensimmäinen, varovainen suudelmansa oli lauantaina ollut, mutta se tuntui turvallisemmalta.

"Tärkeiden asioiden latistaminen saa minut hermostumaan", Oskar totesi. Seurasi hiljaisuus, joka saattoi olla kiusaantunut useastakin syystä, mutta jos olikin, ei kukaan ollut aivan varma mikä niistä sen lopulta aiheutti.

"Minä muistan hyvin millaista oli rakastua", Sanna sanoi yhtäkkiä. Mikael katsoi häntä ja hymyili, hänkin näytti muistavan, joskin oli vaikea sanoa muistelivatko he toisiaan. Oliver sytytti uuden tupakan, Sanna jatkoi: "Olihan se itse tunne silloin tärkeä. Mitä se koko prosessi olisi ilman sitä tunnetta? Jos ei ole rakastumisen tunnetta, ei voi tietää rakastuneensa. Eikö näin ollen se ensimmäinen huuma ole juuri se syy miksi rakastutaan?"

"Rakastaminen ilman rakastumista voisi olla hieno asia", Oskar sanoi.

"Mitä mieltä siinä olisi?"

"Ehkä se kertoisi jotain oikeasta välittämisestä", Mikael liittyi keskusteluun. Hän halusi olla yhtä aikaa sekä Sannan että Oskarin puolella, eikä osannut rajata tonttiaan kunnolla kummallekaan.

"Oikeaa välittämistä ilman rakastumista?" Sanna kysyi.

"Miksei."

"Ilman sitä tunnetta joka tekee ihmisestä kärsivän hullun", Oskar innostui. "Kuulostaa hyvältä. Minulle heti yksi."

Oliver hymähti. "Te olette kaukana totuudesta taas."

Sanna katsoi häntä ja hymyili narttuhymyään. "Joka on?"

"Intohimo."

William ja Udo purskahtivat nauruun yhtä aikaa, ja hetken kuluttua jokainen nauroi paitsi Katariina, joka kaipasi hiljaisuutta, pientä hetkeä kahdestaan Williamin takkahuoneen sohvalla. Hän kuuli edelleen sanat, joilla William oli sanonut rakastavansa. Miksi Katariina oli pyytänyt kertomaan siitä muille? Tuntui väärältä, että aiheesta piti keskustella kaikkien kanssa. William oli kuin lapsi, innoissaan esittelemässä kavereilleen jotain kivaa, jonka oli sattunut tienposkesta löytämään.

"Sinä olet liian nuori vielä", Udo sanoi Oliverille. "Ei sinun pitäisi tietää mitään intohimosta. Pelkästä himosta vain."

"On se kuule helvetin hienoa että sinäkin osallistut tähän keskusteluun."

"Keskity sinä vain tupakoimaan", Udo murahti.

Mikael yskähti kääntäen muiden huomion itseensä, ja myöhemmin Katariina kertoi ajatelleensa, että haluaisi tutustua mieheen paremmin, että hänestä saattaisi tulla hyvinkin helposti yksi tärkeimmistä tarinankertojista.

"Ajattelin vain sitä mitä Oskar sanoi trivialisoinnista", Mikael totesi. "Onhan se selvää, että rakkaus on nykyisin muuttunut hetkelliseksi. Tunne on tärkeämpi kuin sen kohde, minä ymmärrän nyt hyvin mitä sinä sillä tarkoitit." Mikael viittasi Oskariin, joka kuunteli keskittyneesti otsa kurtussa. "Mutta emmekö me kaikki ole tänään täällä juuri sen vuoksi? Että todellista rakkautta ei enää ole. Että me etsimme sitä ja löydämme pelkkää tunnetilaa, emme kohdetta sille. En minä osaa sitä paremmin sanoa."

Hiljaisuus täytti Nuudelikaupan takahuoneen ja kesti pitkään. Jokainen ajatteli, eivätkä kenenkään ajatukset olleet erityisen onnellisia. Sanna ei näyttänyt niin loukatulta kuin mihin hänellä ehkä olisi ollut oikeus, mutta lähti paikalta ensimmäisenä pois jättäen muut jatkamaan entistä raadollisemmaksi käyvää keskusteluaan. Udo jännitti jälleen kaiken ylle kuoleman varjon ja lähti sitten hänkin kotiinsa. Katariina myönsi myöhemmin, ettei enää siinä vaiheessa ollut erityisen innostunut kuuntelemaan mitä puhuttiin.