25.7.12

Ihan kuin olisin kokenut tämän deja vun joskus ennenkin

Olen menossa viikonloppuna Turkuun. Edelliskäynnistä onkin vierähtänyt toista vuotta, ja taas saa kokea sen ravistavan tunteen kun on yhtä aikaa kotona ja nykyisin jo täysin oudossa paikassa. En ole vielä tottunut siihen, ettei Raunistulassa ole enää siiloja. Enkä siihen ylioppilaskylän hirmuiseen saapasnahkatorniin, jonka viimeksi näin kun Helsinginkadun yli humalassa horjuin. Olisi hauska taas käydä linnassa, kuljeskella kaikessa rauhassa poikki Martin puutalokortteleiden, istahtaa jokirantaan Halisissa, eksyä Nummenmäelle, sen sellaista. Mutta tietäähän sen, miten taas käy: jengi kokoon ja baariin. Kompuroin sitten Cosmicista iltajunaan hirveässä tuubassa. Tai no jos joku haluaa minut majoittaa niin käyhän se, ja siinäkin on jotain väärin. Että pitää Turussa turvautua majoitukseen, se tuntuu edelleen hullulta, edelleen on jotenkin sellainen olo että on Helsingissä vain käymässä, vaikka kohta kolme vuotta tulee täällä täyteen, mikä aika tuntuu pitkältä. Ja kaupunki yhä vieraalta pientä aluetta lukuunottamatta: Taka-Töölöstä Ruskeasuolle on aika tuttua mestaa. Muu ei sitten niinkään. Hertsikkaa idempänä en ole edes käynyt, eikun Myllypurossa kerran, mutta se oli syksyllä -09. Olipa se kyllä ahdistava paikka.

Viittaan otsikolla taipumukseeni suhteuttaa itseäni paikkoihin. Teen sitä säännöllisin väliajoin; se on tärkeää, olen olemassa ympäröivän todellisuuteni kautta. Kesän vietin maalla, kuten jo kerroin. Vielä viime viikonvaihteessakin olin siellä, yksin paitsi kissaa, istuin vintillä vanhassa keinutuolissa, selailin kansioita, yhden välistä kierähti kirje, johon oli talteen leikattu kuolinilmoituksia. Sade löi vintin vinoneliön muotoisiin ikkunoihin. Ensimmäinen leike sai kyyneleet poskille. Siinä oli minunkin nimeni. "Lämmöllä muistaen" on liian lattea ilmaisu tilanteisiin, joissa muisto on vuosikymmenten jälkeenkin vielä terävä. Heijasin itseni hitaaseen vauhtiin ja yritin laskea, montako muurahaispesää olin aiemmin viikolla epähuomiossa iskenyt pirstoiksi kun niitin alapihan niittyä. Niitä oli parin metrin välein. Hiekka, toukat ja työläiset sinkosivat sateena ympäristöön.

Ne ottivat tilanteen hallintaansa kuin ammattilaiset.

16.7.12

Pienen pojan nukkeshow

Käytin kesän aikana seuraavia työkaluja: hakokirves, halkaisukirves, harava, lapio, moottorisaha, saha, talikko, vesuri, viikate. Tietää loman olleen onnistunut, kun hauis ja vyötärönympärys ovat molemmat kasvaneet, johan sen viimeksimainittu ehti sauvakävellyn kevään aikana kutistuakin. Keski-ikä on hirveää aikaa. Ei siitä tunnu olevan kuin hetki, kun ei vielä tarvinnut välittää sellaisista asioista kuin vatsamakkarat ja kaljuuntuminen, kun elämästä teki omalla tavallaan hohdokasta se, että oli aina ahdistunut. Mutta taiteelliseen angstiinkin kyllästyy kun siitä tulee arkipäivää, ja ehkä lomaankin kyllästyisi jos se vaan jatkuisi ja jatkuisi, mutta ei neljässä viikossa kyllä vielä ehtinyt. Olin "mökillä" (vierastan sanaa rakennuksesta, joka sentään on joskus ollut kansakoulu) koko neljä viikkoa. En tavannut juuri ketään, en käynyt missään, uin kerran. Mutta upouusi moottorisaha pärräsi niin että metsä raikui, ja hikikin virtasi aina kun aurinko muisti paistaa, eli harvoin. Oli sateisin kesä sitten vuoden 2007, jolloin tosin oli vielä paljon märempää kuin nyt.

Joka kesä mietin mahdollisuutta että jäisin sinne. Elättäisin itseni oman kasvimaan antimilla ja metsän puilla lämmittäisin saunaa ja taloa. Olisin syyskuun loppuun mennessä vainaa, mutta varmasti onnellinen. Ei nettiä, ei sanomalehtiä, täydellinen mediadeprivaatio. No, tuli siellä radiota kuunneltua, mutta keskittymättä. Yhtä lailla olisi kuunnellut talon narinaa, se vintin keinutuoli varsinkin epäilyttää kun itsekseen aina iltaisin kiikkuu. Kannoin sen alas, koko matkan se nauroi.

Nyt olen taas Helsingissä ja kädet huutavat tekemistä. Se yksi niittykin jäi niittämättä kun viimeiset puolitoista viikkoa taas vaan satoi. Mutta sitä ihmettelen, missä välissä ehdin lukea kuusi kirjaa, mutta ehdinpä muistiinpanojeni mukaan kuitenkin. Ensitutustuin Hercule Poirotiin, mutta kirja oli pettymys. Kuulemma se tv-sarja on parempi, ehkä siirryn suoraan sen pariin. Tosin keväällä ostamani Babylon 5 -dvd:t on ensin katsottava alta pois. Hitaasti, nautiskellen.