<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

12.6.12

Kahvilakierroksen puiseva jälkipuinti 

Kiersin sitten kaksi vuotta Helsingin kahviloita. Tarkoitus oli jatkaa loputtomiin, mutta huomasinkin kahvilamiljöön alkaneen pikemminkin rajoittaa kuin laajentaa ajatusmaailmaa, ja koska missään vaiheessa ei oikeasti ollut tarkoitus arvioida kahviloita vaan keksiä kirjoitettavaa, oli suuntaus huono. Siispä tälle asialle piste. Silti sallittakoon sananen jonkinlaisena yhteenvetona. Koko lista käymistäni kahviloista löytyy tietenkin edelleen sarjahakemistosta, sieltä kaikkien muiden kesken jääneiden projektien joukosta. Hassu sattuma muuten, että kun vahingossa aloitin kahvilaprojektini täsmälleen samalla päivämäärällä kuin Turun pyöräilyprojektini aikanaan, niin nyt huomaan että, kuten pyöräilyprojektia, tätäkin jaksoin tasan kahdenkymmenen päivityksen verran. Toki aikaa meni pidempään, ja toki lopettaminen johtui eri syistä, mutta kumminkin. Elämä on täynnä outoja syklejä, pelottavia.

Kahvilaseuranani näiden kahdenkymmenenyhden (koska yhteen päivitykseen on tuupattu kaksi eri paikkaa) käynnin aikana oli 11 henkilöä, heistä eri tavoin koottuna peräti 12 erilaista kahvilaseurakokoonpanoa. Kuulostaa paljolta. Ei minulla ole noin paljon kavereita edes Facebookissa! Eiku on, 49, jos tarkkoja ollaan, mikä on kuulemma kamalan vähän. Mutta siinäkin on puolet liikaa.

Kahvilakäynnin onnistumiseen vaikuttivat lukuisat seikat, joista suurimmalla osalla ei ollut mitään tekemistä itse kahvilan kanssa, näin kai se elämässä on useinkin. Välillä oli kiirettä ja stressiä, välillä mitä leppoisin joutoaikainen vapaapäivä. On ollut kesälomaa ja työpäivän päälle tehtyä väsynyttä visiittiä. On ollut entuudestaan moneen kertaan käytyjä tuttuja paikkoja, on ollut täyttä tai tyhjää, sen sellaista. Huomasin kahviloiden olevan hyvin samankaltaisia. Variaatioita teemoista on vähän; ja sitten kun niitä on, kuten Kluuvikadun elitistisessä Fazer-kahvilassa, ne ovat enimmäkseen elämää hankaloittavia, mikä ei tarkoita etteikö käynti siellä olisi ollut mieleenpainuva. Mutta parasta kahvia taisi silti saada Kanniston leipomon kahvilasta Lasipalatsista, ja pahvimukeista se juotiin, eli tässä suhteessa se millä on merkitystä, ei ole missään yhteydessä siihen, millä näennäisesti on merkitystä: minä juon mielelläni kahvin pahvimukista jos se on hyvää. Hienot astiat ja muu krumeluuri on toimivuudesta poisvievää kikkailua. Kahvilakokemuksen tärkein tekijä on mahdollisuus keskittyä a) seurusteluun, b) kahviin & muihin antimiin, ei missään nimessä c) siihen, miten minkäkin tarjottimien tai moniosaisten tilaustiskien kanssa tulisi toimia.

Pari ketjupaikkaakin tuli testattua. Wayne's Coffee jo vissiin maastamme poistuikin, eikä itse asiassa tule ikävä. Kahvinsa oli loistavaa, mutta muuten miljöö kummassakin käymässäni toimipisteessä oli jotenkin masentava. En tiedä tuleeko Starbucks näiden tilalle, ehkä, samanlaisia sarjakuppiloita kaiketi ovat. Oliko Wayne's Coffee sanan syvässä merkityksessä "kahvila"? Väittämä on vähän samankaltainen kuin "alkoholismi on sairaus" tai "rap on musiikkia". Pikemminkin loukkaus oikeasti sairaita, oikeaa musiikkia tai oikeita kahviloita kohtaan. Wayne's Coffee oli pikatiski, josta kaupunkilaiset ottivat mukaansa pahvimukillisen herätettä mennessään aamulla töihin. Pullan sai, jos sen bussiin juostessa kykeni syömään. Kahvilat ovat paikkoja, joissa tekee mieli kiireettä istua, eivätkä Wayne's Coffeen toimipisteet houkutelleet siihen. Mutta kuten arvioissanikin kirjoitin, kahvi siellä oli todella hyvää. Siitä pisteet.

Osittain tarkoitukseni oli tutustua Helsinkiin tämän projektini yhteydessä, mutta se ei oikeastaan ole onnistunut. En hahmota kaupunkia juuri paremmin kuin pari vuotta sittenkään; pikemminkin tuntuu kuin tämä ympäristö hylkisi minua kahta voimallisemmin nyt kuin silloin. Helsinki ei houkuta kulkemaan, katsomaan nurkkien taakse. Se rajaa voimallisesti minut pienelle alueelle keskustan tuntumaan, sen kadut ovat liian vilkkaita ja väsyttäviä, sen ihmiset tylyjä ja sen rauhattomuus kaltaiselleni helposti liikaa. Sikäli kahvilat ovat olleet välillä suorastaan helpottavia paikkoja: jotain sellaista, johon voi kadulta astua, jossa saa pikkurahalla kupin kahvia ja ehkä sämpylän, istumapaikan ja tilan jossa hengähtää. Niitä tiloja on nyt kaksikymmentäyksi käytynä, ja eilen viimeistä osaa kirjoittaessa tuli mieleen että nyt sai riittää. Ja tottahan se riittää, siinä on jopa rutkasti liikaa. On aika ottaa kurssi kohti uusia juttuja, mitä lienevätkään, tuskin mitään erikoista. Toivottavasti eivät. Koska parhaat ideat ovat yksinkertaisia.

11.6.12

Kaakaopuu, Kampin keskus
(eli "Kahdeskymmenes kahvilakäynti, jokohan riittäis?") 

Siinä minä olin, Jyväskeskuksen Arnoldsissa edessäni donitsi ja kuppi kahvia, ja puhumassa kuin papupata, mikä minulle on kerrassaan epätyypillistä, mutta olihan edessäni elävä legenda sentään, Marginaali-Jani. Hänen shamanistista tyyneyttä huokuva olemuksensa sai minut lievästi sanoen hermostuneeksi, ja tapaaminen oli loppujen lopuksi nopsakka.

Sitten kului viisi ja puoli vuotta. Olimme molemmat uudelleensijoittuneet pääkaupunkiseudulle, ja taas pitäisi kahvilla käydä. Kohteeksi oli valittu Kampin keskuksessa sijaitseva Kaakaopuu, joka ties mimmoisista suklaaherkuistaan tunnetaan. Jopa olinkin taas etukäteen täpinöissä, meinasin jopa unohtaa lehden, joka oli tarkoitus Janille lahjoittaa, olisipa noloa ollut sekin. Hermoilin, ja tapani mukaan lähdin hirveässä etuajassa matkaan, osittain siksi, että viisi ja puoli vuotta minua oli ahdistanut se, että tulin silloin Jyväskylässä paikalle pahasti myöhässä (mitä Jani ei muistanut tapahtuneen, eli olin koko tämän ajan stressannut asiasta turhaan.) No niin, olin siis ensinnä paikalla vaikka olin hitaasti lampsien kierrellyt koko Kampin neljästi tappaessani aikaa. Ja niin - - tuskin olin päässyt tiskille ja tehnyt tilaukseni kun jo kuulin selkäni takaa epäilyttävän tuijotuksen. Siinähän hän. Olipa outo hetki. Olen ennenkin maininnut, että olen tavannut bloggaajia vähän, melkein en ollenkaan. Ehkä osittain siksi, että on ihminen verkossa, ja sitten on ihminen elävänä ihmisenä, ja ne ovat melkein aina, ei vaan ehdottoman aina, poikkeuksetta, aivan eri juttu. Esimerkiksi minä: puhun vähän mutten asiaa, ahdistun kaikesta, olen estoisempi kuin... ... ...ainoa mieleeni tuleva vertaus on "nudisti junassa", en tiedä miten se tähän liittyy, anteeksi.


Anyhoo. Löysimme pöydän, mitä olin etukäteen pelännyt (huomatkaa sanapari "etukäteen pelännyt"; se kuvaa 90-prosenttisesti kaikkea päänsisäistä toimintaani viimeisten parin vuosikymmenen aikana) mahdottomaksi, koska oli kuitenkin arkipäivä ja ruuhka-aika ja tiesin kaikkien laiskojen stadilaisten istuvan mieluummin kahvilla kuin esim. kotona perheensä parissa. Mutta Kaakaopuu olikin yllättäen melko tyhjä. Ostimme kahvia ja pullaa, tarkemmin sanoen Jani otti voisarven (ontto ohut taikinakuori), minä taas johonkin ihme wiineriin päädyin. Olimme siis aivan erityisistä suklaaherkuistaan tunnetussa konvehteja itse valmistavassa herkkukahvilassa nimeltä Kaakaopuu, emmekä kumpikaan ottaneet tiskiltä mitään suklaaseen viittaavaakaan. Että semmoiset tyypit taas liikkeellä. No, geneerinen wiineri on aina geneerinen wiineri, ja kahvi, muistan että molemmat pitivät sitä keskimääräistä parempana, joskaan en ole koskaan arvostanut tuollaisia matalia laakeita mukeja - niissä sumppi jäähtyy aivan liian nopeasti. Santsikupista ei erikseen mainittu, enkä sitä sellaisissa tapauksissa koskaan käy kyselemässäkään. Asiakasta kuuluu infota, on mottoni.

No niin, siinähän se aika sitten virtaili, keskustelimme pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen infrastruktuurista kuin tietäjät konsanaan, ja 80-luvun Marvelin sarjakuvista, no kyllähän te tiedätte mikä kaltaisiamme nörttejä yhdistää. Ei minulle kahvilasta ole enempää sanottavaa. Ylipäätään olen lopen kyllästynyt istumaan kahviloissa, joten tämän arviosarja oli sitten tässä. Kiitti ja morjes. Hyvin alkoi, paremmin päättyi, kaikki on kauniisti taas.

10.6.12

Helsingin kahvila-arviot, osa 19: Café Esplanad, Pohjoisesplanadi 37 

Kävellessäni tänään kotiin lähikaupastani, Einoleinonkadun Valintatalosta, tajusin jotain: olen länsimaisessa yhteiskunnassa elävä keski-ikäinen valkoihoinen mies. Melkein kaikilla tämän planeetan asukkailla ovat asiat huonommin kuin minulla, ja luontevasti siitä tietenkin seurasi: Mitä helvettiä minäkin aina valitan? On rahaa siten että elelen, on koti ja työ, eivät kehuttavia kumpikaan mutta ovatpa kuitenkin. On perhettä ja kavereitakin, tosin niistä melkein kaikki Turussa. On terveys pysynyt, vaikka kun sukurasitteena on sydän- ja verisuonisairaudet niin puuta voi tässä kohdin koputella. Niin että mitäs. Tosin se syy miksi tätä alunperin mietin oli seuraava: kaupan edessä oli epäilyttävä reppuselkäinen miekkonen. Ajattelin että jos hän alkaa ammuskella ihmsiä, minä olisin ensimmäisten joukossa. Koska olen keski-ikäinen valkoihoinen mies ja ärsytän kaikkia, ihan jukoliste jokaista, olemassaolollani. Mutta kolme askelta myöhemmin, eikä vielä luotia selässä, keksin sitten tuon ylläselittämäni.

Että tällainen johdanto sitten tänään. Jos nyt jonkin aasinsillan keksisinkin varsinaiseen kahvilakäyntiin, se olisi joka tapauksessa teennäinen ja tämän vuoksi jääköön. Onhan tästä käynnistäkin jo aikaa - kevät vielä silloin silitteli talven taittunutta selkää. Ei ehkä sentään kinoksia enää ollut, mutta rapaista lunta katvepaikoissa ja lätäköitä, valtavasti lätäköitä. Olin edellisenä yönä nukkunut kaksi tuntia, ja oltuani vielä päivän töissä ajattelin hivenen herätä suorittamalla matkan kotoani Espalle kävellen. (Onko muuten muita kaupunkeja kuin Helsinki, jossa kaduillakin on lempinimet? Täällä on ainakin Aleksi, Espa, Flemari, Freda, Hesari, Isoroba ja Mansku. Ihmeellistä väkisinluotua kodikkuutta jos minulta kysytään. Ne on katuja. Ei niihin tarvitse olla tuttavallista suhdetta!) En sanottavammin herännyt, vaan jännästi käänteisvaikuttuen väsyin kyllä entisestään. Saavuin seesteisen kevätauringon säteissä kimaltelevan sisäänkäynnin ääreen, ja tuskin olin kaivanut kameran taskustani ottaakseni kuvan, kun Nuutisen isäntä jo harppoi paikalle hänkin. Jätin kuvaamisen, olihan sentään kahvia saatava ja pian sittenkin.

Vaihdoimme kuulumiset. Oli sekin, ensi kertaa näimme kuukausiin, ja sentään wanhan Turun jengin ainoina jäseninä nykyisin Helsingissä asumme, täsmälleen 5456 metrin päässä toisistamme (ilmateitse, pääkaupunkiseudun karttapalvelusta äkisti mitattuna). Eikä tämän useammin nähdä, tällaiseksi on elämä mennyt. Oi meitä vauhdilla vanhenevia 70-luvun jälkipuoliskolla ensirääkäisymme ottaneita! Niin vähän tuosta kaikesta on aikaa, ja niin paljon elämä silti sattuu sieluun. Elämä, sen karvaat reunaehdot. Voi Jeesus että minä vihaan välillä tätä rumaa kaupunkia, tätä hitaasti rappeutuvaa yhteiskuntaamme, tätä viihteen mädättämää persoonaani.

Laitoin muuten kirjoitteluni taustalle soimaan Curen Disintegrationin. Huomaako sen jostain? Vanhat lukijani muistavat mitä tapahtui kun viimeksi tein niin, rapiat seitsemän vuotta sitten. Nyt olen onneksi kypsempi, mutta meidän kaikkien on käytävä läpi angstiteinivuotemme.

Ai niin, se kahvila. Vaikka herättääkin suurta epäluuloa kaltaiseni duunarin mielenperukoissa jo pelkästään sijaitsemalla Esplanadin varrella, on Café Esplanad kuitenkin melko maanläheinen mesta. Ja sikäli suoranainen massajuottola, että istumatilaa on valtavasti. Siitä ehdotonta plussaa: tänne saa totisesti pungertaa turistibussillinen jos toinenkin, ja silti mahtuu vielä yksi bloggaaja ystävineen nurkkapöytään. Nyt ei tosin niin täyttä ollutkaan, ja me saimme kivan pöydän kaksiosaisen kahvilatilan vähän ylemmältä tasolta.

Tarjontaa piisasi; olisi peräti paikan päällä leivottuja herkkuja ollut evääksi asti, ja taisipa seuralaiseni jopa jonkin piiraan lopputyöpäivän evääkseen napata. Mutta herkkujahan sinne tultiin syömään, minä otin, ööh, jotain... tuota, pullaa. En minä enää muista. Kamoon - olin tuohon mennessä valvonut melkein puolitoista vuorokautta lähes unetta, vieläkö pitäisi havaintoja tehdä? Katsokaa tuosta kuvasta. Näyttäisi olevan wiineri. En muista koskaan syöneeni tuollaista. Isäntä otti miehekkään palan piirakkaa, ja kahvin sijasta teetä. Jos tosiaan makuelämykset ovatkin jo häipyneet historian tuuliin, on todettava että yksi mainio käytäntö Café Esplanadista löytyy: santsikuppi! Sen saa kahvinostaja hakea ihan omaan tahtiin ja ilman lisähintaa, ja voin sanoa että tämän mahdollisuuden hyödynsin, voi Luoja miten sen hyödynsinkään. Jäimme tosin miettimään suodaanko teenjuojalle sama palvelus, se ei selvinnyt.

Pois lähtiessämme keskityin ottamaan kuvia tilasta, koska se jotenkin viehätti minua portaikkoineen ja keskellä alempaa kerrosta sijaitsevine tiskeineen. Siinä kuvatessani kaadoin kukkaruukun univajezombina hyöriessäni. Poistuimme suht vikkelästi.

Ja kadulla se jälleen iski: tarve olla detaljeissa! Näpsin kuvia hulevedessä hilluvista terassinpöydistä, painoin mieleeni pulun askeleet sen pomppiessa poikki punasävyisten katulaattojen, näin meidät korkealta ilmasta ja tiesin että minun pitäisi nukkua, hyvä Jumala miten paljon minä tarvitsisin unta... Ja kamera kävi ja kävi ja kävi, ja sitten kiitin isäntää siitä että oli ehtinyt paikalle, olimmehan sentään hölöttäneet kaksi tuntia niin kuin ei mitään. Muistaakseni viime vuonna suunniteltua Nuutisen perheen satavuotisjuhlaa ei mainittu; se jäi pitämättä, ja nythän Nuutiset ovat yhteensä jo 103.

Minua huvittaa ajatus ettei suuri osa tätä lukevista tajua mitä helvettiä taas horisen.

Viime perjantaina olisi ollut wanhan polven bloggaajien baari-ilta Punavuoressa. No yllätys että taas sisäpiiri kokoontuu nimenomaan Helsingissä! Vaikka nythän olen itsekin täällä... Tosin kaksi ja puoli vuotta kaupungissa asuneena minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan siitä missä on Punavuori. Oh well.

(Post Scriptum: Taannoin mainitsemani Bloggerin ulkoasu-uudistus on aiheuttanut myös sen, että kuvien lisääminen on muuttunut helvetiksi - silkaksi helvetiksi!!! Tämän vuoksi kuvia, mukaanlukien yllä mainitsemani otos itse herkkutarjottimesta, ei enää esiinny. Live with it. Tämän kanssa jaksa saatana säätää yhtään enempää ku on pakko.)

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker