13.4.12

K-18: Café 4, Stockmann

On yliampuvaa suureellisuutta ja sitten on Helsingin Stockmann, jonka jokaisesta kahdeksasta kerroksesta löytyy vähintään yksi kahvila, ylimmästä peräti liuta, hienoine ravintoloineenkin ilmeisesti, mutta sinne asti en ole sentään eksynyt. Ollakseni niinkin vähäkuluinen pihistelijä kuin olen (en varmaan ikinä pääse eroon opiskeluaikojen kulutustottumuksistani; ah sitä onnen tunnetta kun opintotuesta sai jäämään useammankin kympin tilin pohjalle säästöön!), käyn omituisen usein Stockmannilla. Haluan kuitenkin korostaa niille, jotka ovat synkän hahmoni siellä nähneet, etten totisesti hakeudu sinne ostaakseni asioita kalliilla (jonain päivänä kerron siitä pirun hintavasta pyöräilykypärästä, joka krhm vahingossa lähti mukaani ja vasta kotona huomasin etten ollut maksanut sitä), vaan koska siellä kaikesta selviää vähällä kulkemisella; inhoan ostoskierroksia noin ylipäätään, minkä vuoksi suosin nykyisin tavarataloja, niin epämiellyttäviä paikkoja kuin kokonaisvaltaisesti muuten ovatkin (ja tietenkin useammin minut löytää Kampin Anttilasta, josta ostan 90% kaikesta vähästä mitä ylipäätään ostan, ruoka poislukien), mutta tosiaan, Stockmann: ja jostain ihmeen syystä olen monastikin päätynyt nimenomaan kahville ja nimenomaan neloskerroksessa loogisesti sijaitsevaan Café 4:ään (Café four? Café nelonen? Café quattro?), jossa varsinkin iskääkin ostosväsyneemmän lapsen kanssa on tullut käytyä. No, tällä kertaa oli aikuisempaa seuraa, ja olimme juuri tulleet täyttävältä salaattiaterialta Kaivopihan Unicafésta, joten jälkkärikahville tänne, ja eiku observoimaan.



Yleisesti ottaen Café 4:n, ja oletettavasti jokaisen Stokkan kahvilan, asiakaskunta koostuu, ainakin keskipäivän aikaan, jolloin itse yleensä olen siellä, yksittäin istuvista eläkeläisistä, joista jokaisella on edessään joku hieno kahvi, kympin vähintään kustantanut suklaaleivos ja päivän lehti. Odotan kuumeisesti sitä päivää, että itse olen kuudenkympin tuolla puolen, perhana, sittenpä minäkin! Mutta siihen asti tyydyn normisumppiin ja tarjouspullaan, joita sentään, varmaankin eilisiä, on tiskin vieressä aina ei-niin-näyttävässä vadissa kasana, kun ne hienot konditoriatuotteet ovat vitriinissä himoittavasti valaistuna. Ja niin tälläkin kertaa; pöytiä on vain muutama, niissä jokaisessa keskimäärin 1.1 eläkeläistä lehtineen ja leivoksineen, sentään yksi vapautui käytävän puolelta, paikasta jossa istuskellessaan sai ihailla Pentikin astioita, ei hintaa esillä mutta kuka nyt Stockmannilla shoppailisi sellainen, jolle on jotain väliä se mitä mikäkin maksaa. Mistä puheen ollen Kahvenelosen hintataso oli mahdollista pitää kohtalaisen kivana juurikin valitsemalla kaikkein basicimmat tarjoilut, alle vitosella pääsin yhdistelmällä kahvi & puusti, seuralainen otti pelkän teen vissiin, en muista hintaa, mutta hieno oli muki.



Hörpinpä siinä sitten kahviani, katsellen sitä vanhusten virtaa. Ettäkö iäkkäämpi polvi maassamme olisi jotenkin köyhää, hevonkukkua sanon minä, niillä on varaa ostiskella mitä rivompia pullaviritelmiä, ja jokaisella epäilyttävästi vielä ostoskassi mukana, sitä oli taidettu käydä hankkimassa 25 euron juustohöylä saman kerroksen keittiöosastolta hieman aiemmin. Eläkkeitä on leikattava tuntuvasti ja pian! En muista miltä pulla maistui, ihan ok kai vaikka kuvassa kuivalta näyttääkin (ja taisi vähän ollakin), kahvikaan tuskin oli myrkkyä kun on täällä useamminkin tullut käytyä. Tarjoomusten määrä oli melko iso näinkin pieneksi nurkkaryystöläksi, mutta kyllä jälkeenpäin hieman harmitti, etten ottanut Mövenpickin jäätelöä, sitä kun totisesti tungettiin silmille, sen verran isolla oli Mövenpick-logo seinille lätkäisty sinne sun tänne. Näytti muutamalle mummolle hyvinkin maistuvan. Eivät muuten syöneet mummot jäätelöä minun lapsuudessani. Se oli lapsille varattu herkku silloin, Valion vaniljaa kuutio pöytään sillä välin kuin aikuiset kastoivat nisua costaricaan. Niin muuttuu maailma, Ugukseni. Trippimehutkin olivat tetroissa!

Stockmann herättää ihmisissä jonkinlaista sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Eivät muualla tuntemattomat juttele lattensa äärestä viereisiin pöytiin niin kuin täällä, ja nytkin kävi ulkomaalaismies naapurista kommentoimaan kameraani, mikä ahdisti siinä määrin että kiskoin takin päälleni ja poistuin. Hän jäi pyytelemään anteeksi, mutta selälleni sai puhua, ehkä oppi jotain. Ja sinne he jäivät, nuoripari lastenvaunuineen, molemmilla aikuisilla oikeaoppiset poolokaulusvillapaidat, täti turkiksineen, harmaa herra pienine kakkuloineen ja isoine jäätelöannoksineen ja se yksi kylähullu kumisaappaissaan ja karmeassa repussaan, joka lampsi paikalle, rönähti tuoliin ja nappasi hesarin. Aiheutti paikan tunnelmaan ihan lievän särön, johon mekin reunapöydästämme sitten kai lopulta valahdimme. Sen verran hajuton ja mauton oli Café 4, että tiedän käyväni siellä edelleenkin, ja tiedän ettei siitä vastakaan jää mitään mieleen. Paitsi jos Mövenpickiin sorrun, mutta peli on sitten menetetty, ja sydän ja sielu, olen ehkä ihan hieman jäätelönarkkis, mutta Ben & Jerry on kyllä ylihypetettyä kuraa.

11.4.12

Sjutton också, eli
Kahvilatesti seitsemäntoista: Kanniston leipomo, Lasipalatsi

Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin huomaa aloittavansa blogikirjoitusta sanoilla "Ihmisen elämässä tulee hetkiä, jolloin", ja sitten miettii kuumeisesti miten sitä jatkaisi toistamatta itseään, mikä tietenkin rapiat kahdeksanvuotiaassa blogissa on jo sinällään mahdottomuus, ja tämän tajutessaan mies jatkaa: jolloin tekee mieli laskiaispullaa. Yleensähän tämä mieliteko iskee helmikuussa, kumma kyllä, jotkut pitävät runebergintortuistakin, minä en, yök. Mutta se pakollinen laskiaispulla sentään on joka vuosi saatava, se on vähän kuin se jokakeväinen mignon-muna (joka, nyt huomaan, on vielä tältä vuodelta hankkimatta, alkaa tulla kiire, helevata soikoon) ja jokajouluinen irtokarkkipussi. Niin on länsimainen ihminen omaan turruttavaan pumpulielämäänsä kietoutunut, että enää herkkujen vaihtuvuus hänen vuodenkiertoaan määrittelee, oi aikoja, minunkin isovanhempani sentään vielä asuivat ikänsä talossa ilman sisävessaa tai vesijohtoa, tähän on tultu, hävettää.

Sanoin tämän muistaakseni kahvilaseuralaisellenikin: "Hävettää", mutta toki vain leikilläni, eikä se liittynyt kahvilointiin edes, vaan kävelysauvoihin, joita kanniskelin tuolloin, helmikuussa tosiaan, mukanani; olin juuri sellaiset käynyt itselleni eräästä ydinkeskustan urheiluliikkeestä hankkimassa, ja niitä esitellyt myyjäneito hehkui outoa eroottista latausta, jonka kyllä panimme merkille. Mietin onko sen liikkeen kahvihuoneessa usein kovinkin pingottunut tunnelma, miekkosista kuitenkin henkilökunta näytti enimmäkseen koostuvan. No niin, jonnekin oli sitten sauvat ojossa päästävä kahville, ja kun itse olin omaan latteaan tyyliini ehdotellut erinäisiä ankeita ketjumestoja, lausui kumppanini tuon maagisen nimen: Kanniston leipomo. Tai itse asiassa ei lausunut, koska ei muistanut paikan nimeä (enkä minäkään myöhemmin, se on jotenkin hirveän geneerinen ja vaikea muistaa, googlella sen taas tätäkin varten selvitin), mutta "se Lasipalatsin pikkukahvila" ajaa tietenkin saman asian.



Saavuimme sisään pienestä ovesta pieneen putiikkiin hieman ennen neljää iltapäivällä. Ei ollut muita siellä, mutta seinät täynnä vasteleivottua leipää, oli kakkua ja pullaa sen seitsemäätoista sorttia.

"Pitäisi laskiaispullaa saada", totesimme kuorossa. Myyjää hymyilytti, mikä johtui ehkä kävelysauvoistani.

"Hillolla", lisäsi toverini, joka oli vasta tänne kävellessämme saanut minulta kuulla, että muunlaistakin on.

"Ei ole kuin mantelimassaa jäljellä", kuului vastaus, mikä tietenkin minulle kelpasi; en itsekään ollut mantelimassasta kuullut ennen kuin vuosi muutama takaperin, mutta kerran maistettuani heitin hillopäiville hyvästit: herkkua on monenlaista, ja sittenkin mantelimassainen laskiaispulla siellä kasan huipulla keikkuu. Näin kuitenkin toverini kasvoilla vakavan kamppailun: kyetäkö vai ei, mummon tekemät hillopullat mielessään selvästi välkkyivät... Mutta toisaalta tiskillä tarjolla olleet pullat olivat niin himottavan turskeita kermavaahtoinen, että jäimmehän tänne. Asiaan vaikutti tietenkin myös se, että liikkeen toisesta ovesta, Lasipalatsin sisäpihan puolelta, saapui juuri silloin pariskunta, ja kun siellä on vaan se yksi pöytä jonka ääressä syödä, niin alkoi ahdistaa että vievät sen. Mutta leipäostoksille olivat vain saapuneet, mikä sitten selvisi kun huidoin itseni sauvoilla sinne pöydän ääreen ja he vain katsoivat oudosti.



Pullat olivat isot ja ihanat. Kermavaahtoa roiskui irstaasti haukatessa, mikä on aina oikeaoppisen laskiaispullan merkki; en tosin ole koskaan selvittänyt miksi juuri tällainen pulla juuri tähän aikaan vuodesta, eikä sillä kai väliäkään, tärkeintä että sisältä löytyy mantelimassaa, ja nyt löytyi. Runsaasti. Ihanaa, ihanaa, ja kahvikin oli hyvää, jotain erikoispaahtoa ehkä, tai vain tummaa, mutta halutessaan täältä saisi miljoonaa eri sorttia outojauhatuksia käydä irtomyynnistä hankkimassa, minkä lupasin itselleni että teen, ja samalla tiedän etten kuitenkaan ikinä, koska olen laiska, ja Löfbergs Lilan eri tummapaahtoja saa nykyisin jo monestakin marketista. Vierustoveri ihan pullasta tykkäsi, mutta kuulemma olisi sittenkin ollut hillo parempi. Hö. En oikein tuon hillon päälle ole koskaan ymmärtänyt, lapsenakin söin aina munkista hillon ensin pois, koska sitten jäi se paras osa, eli se hilloton, lopuksi. Ominaisuus lienee perinnöllinen: lapsikin taannoin ilmoitti ettei tykkää mistään hillosta. Korostus totisesti sanoista kuului. Ymmärrän häntä. Yäk, hilloa.

Kanniston leipomon hauskin ominaisuus on sen sijainti. Kuten jo aiemminkin olen todennut, Lasipalatsi on Helsingin keskeisin rakennus, ja silti neljältä iltapäivällä, viheliäisimpään tunkuaikaan, oli siitä ainokaisesta pöydästä (baarijakkarahenkinen ikkunanvieripaikka) Lasipalatsin sisäpihalle avautuva näkymä suorastaan autio. Tunnelma oli outo. Vähän kuin olisi ollut jossain Vammalassa sunnuntaiaamuna; ei juuri ketään missään, laiskasti joku välillä kulki ohi, vähän kulahtaneet funkkisrakennukset kulahtivat siinä vähän lisää maailmanloppua venaillessaan. No, istuipa sitten viereemme (neljä baarijakkaraa siinä oli, joten tämä oli mahdollista) iäkäs pariskunta pullineen. Alkoi siinä sitten rouva kovaan ääneen päivitellä sukulaisten asioita miehelle, joka keskittyi herkkuunsa. Kuuntelimme toisella korvalla, oli hetki hetkeltä maalaisempi olo, kuin olisi jostain portaalista Simonmäestä astunut sisään toiseen aikaan ja paikkaan, se tuore leipäkin kun kaikkialla tuoksui. "Kuunteleksää!?", karjaisi mamma aina toisinaan kesken vuodatuksensa, kun paappa ei ilmeellään reagoinut. Anna nyt toisen syödä pullaa äläkä kieu, olin sanomassa, mutta tyydyimme hymyilemään. Voi noita pariskuntia.



Kanniston leipomo oli siis yksi testin tähän mennessä kivoimpia paikkoja. Mahtavat pullat, hyvä kahvi, loistosijainti, rauhallinen, tunnelmallinenkin, joskin istumapaikkoja niukalti, eli puhdasta sattumaa tarvitaan mikäli tänne mielii jäädä. Mutta kannattaa ainakin hakea niitä leivonnaisia kotiin, arvelen.