<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

27.3.12

Top-listojen äärimmäisillä rajoilla 

Muistanette taannoiset päivitykseni, joissa listailin kymmenen parasta biisiä ensin Absoluuttisen Nollapisteen, sitten Lapinlahden lintujen tuotannosta? Jatkoa onkin sitten saanut odotella, ja vaikka Tuomari Nurmion kappaleita sillä korvalla tuossa jonakin vuonna kuuntelin niin tekemättä jäi. Mutta tämän talven aikana tosiaan täydensin Nick Caven diskografiani puutteet ja kun miekkosen koko soolotuotanto nyt on - - paitsi että vaikka media usein nimeääkin Caven sooloartistiksi, ei hän sitä ole missään nimessä: johan levyjen kansiinkin on aina muistettu printata yhtyeen koko nimi, "Nick Cave & The Bad Seeds". Taustayhtye on pienin muutoksin koostunut aina jumalaisen lahjakkaista muusikoista, joiden panos Caven rustaamien kappaleiden lopulliseen soundiin on ollut merkittävä, ja epäilenkin että jos miekkonen olisi nämä samat kappaleet mukanaan ponkaissut jonkin satunnnaisen studiomuusikkojengin ääreen, niin saattaapa olla että levyistään toki edelleen pitäisin, mutta varmaa on kyllä etten missään nimessä niin paljon kuin nyt.

Cave on kohdallani ehkä hieman myöhäissyntyisen arvostuksen kohde, ja sikäli syvempi kuin jotkut nuoruusvuosien fanitukset. Parikymppistä minua ei Bad Seedsin tuotanto oikeastaan vielä koskettanut paljoakaan; hypetyksen seurauksena hankin minäkin aikanaan albumin Murder Ballads, mutta muistelen etten siitä niin hirveästi tuolloin pitänyt. Cave oli minusta teatraalisuudessaan teennäinen, hänen musiikkinsa jollakin hieman kuivikkaalla tavalla taiteellista; siitä siis puuttui se tuolloin ihailemani proge-osaston kikkailu. Myöhemmin sitten ymmärsin tuon kuivakkuuden ennen kaikkea tyylitajuksi, ja kun sanoitusten lukemattomat viitteet ja vivahteet alkoivat matojen lailla kiemurrella paksuun kallooni, oli herran jo silloin 2000-luvun alussa mittavaan katalogiin tutustuttava tarkemmin.

Monelle Cave on nimenä tuttu, ja yhtä monelle tuotannoltaan ei juurikaan. Bad Seeds on pysytellyt mainstreamin rajamailla, mikä kai on saavutuksena hyvä kun ajatellaan miten erittäin, erittäin epäkaupallista tavaraa kokoonpanon pari ensimmäistä kiekkoa ovat. Mutta askel askeleelta, loogisesti kehittyen, on Nick johtanut yhtyettään helpommin saavutettavaan suuntaan, kypsyen siinä sivussa itsekin niin sanoittajana kuin muusikkona. En ole ihan varma miten Bad Seedsin musiikki pitäisi luokitella, mutta rock-musiikin parissa sentään toki mennään. Ei riffejä tai sooloja, mutta sen sijaan paljon kekseliästä, varsinkin alkuaikoina hyvin kokeellistakin kitarointia, paljon pianoa ja urkua, yleensä ainakin kaksi perkussionistia.

No niin, lyhemmittä puheitta sitten itse asiaan. Päätin tosiaan valita Caven tuotannosta kymmenen parasta kappaletta, tein mahdollisista ehdokkaista listan, josta sitten ensi töikseni karsin pois kaikki ne kappaleet, joiden ehdottomasti on oltava siinä mukana. Jäljelle jäi siis ne, joiden ehdottoman välttämättömästi tulee tuohon listaan kuulua, missä vaiheessa kappaleita oli jäljellä 28. Ja niitä sitten olen tässä mielessäni viimeiset viikot kieputellut ja pudotellut ja kuunnellut ja nauttinut projektista aivan hirveästi. Kymmenen parhaan listaan sallin kyllä itselleni viisi lisäsijaa, mutta pidempi parempi, sehän tiedetään. No, turhaahan tällainen tietenkin on, mutta ans olla jos yksikin lukija tuntee piston huomatessaan että hei, tuota kappalettahan en ole kuullutkaan... Äh, ihan omaksi iloksenihan minä tätä rustailen, pois se minusta että yhteisen edun nimissä. Yksi pointti kuitenkin vielä: cover-versioinnit jätin pois, ja Bad Seeds kun on julkaissut niitä paljon (yhden kokonaisen albumillisenkin), ei tämä ollut mikään ihan tyhjänpäiväinen päätös. Ainakin Rhye whiskey olisi taatusti päätynyt listalle, mutta nyt mennään originaalibiiseillä. Onpa niissäkin tahkoamista. Eli siis:

Nick Cave & The Bad Seedsin 15 parasta kappaletta:

15. Mercy (1988)
Uransa alkupuolella Cave yhtyeineen oli jonkinlaisessa goottigurun maineessa, ja helpostihan hänen monet 80-lukuiset kappaleensa tuohon muottiin sopivat: tunnelma on lohduton, teksteistä ei vielä välity hänen myöhemmin erittäin lahjakkaasti käyttämänsä ironinen vire, aihepiiri - no, se on pysynyt aika samana näihin päiviin asti, mutta sentään mies sallii kappaleissaan nykyisin jo muitakin tunteita kuin dekadenssisti tahrautuneen epätoivon. Hyytävän hienosti pianolla käynnistyvä Mercy on kertomus Johannes kastajasta, mutta aikalaiskriitikot näkivät sen henkilökohtaisena tilityksena huumeongelmansa kanssa painivan laulajan elämänhelvetistä. Ja vaikka Cave tämän onkin kieltänyt, mikään ei toki estä kappaletta näin kuulemasta. Rauhallinen mutta intensiivinen tempo on juuri sitä tyylitajua, jota Bad Seeds yli äyräidensä tulvii, ja sittenkin hienointa on yhtyeen jumalainen taustalaulu, jolla vastataan Caven tuskaiseen armonpyyntöön kertosäkeessä. Värisyttävää.

"And I cried 'Mercy'
Have mercy upon me
And I got down on my knees"


14. Dig, Lazarus, dig!!! (2008)
Viimeisimmän Bad Seeds -kiekon avaava nimikappale on erinomainen osoitus Caven ja hänen bändinsä mukautumiskyvystä. Kertomus meidän aikaamme haudastaan herätetystä Lasaruksesta on hillitön surkuhupaisissa käänteissään, ja on musiikillisesti sellainen potku vasten pahaa-aavistamattoman kuulijan korvakäytäviä, että melkein tämän ensi kerran kuultuani pelkäsin millainen äänivallihyökkäys albumista kokonaisuutena muodostuukaan. Mutta vaikka tosiaan totuttua rankemmissa äänimaisemissa albumimitassa edetäänkin, niin toki kuitenkin urku ja kitara potkivat raivohullujen hevosten tavoin vain niissä kappaleissa, jotka tällaisen toteutuksen tarvitsevat, ja tämä nimenomainen todella tarvitsee. Tämähän on ennen kaikkea kertomus, ja Cave on sen itsekin tajunnut: hän ei niinkään laula tekstiä kuin lausuu sen, ja totisesti hänessä on maailma eläytyvän näyttelijän menettänyt, onneksi, koska kuka näitä biisejä sitten ehtisi tehdä?

"Anyway, to cut a long story short,
fame finally found him,
mirrors became his torturers,
cameras snapped him at every chance..."


13. Stranger than kindness (1986)
Ainutlaatuinen kappale yhtyeen katalogissa sikäli, että vaikka on Bad Seedsin originaali, ei Caven nimeä löydy krediiteistä. Kitaristi Blixa Bargeldin sävellys ei ole sinällään mitenkään kummoinen, ja jonkinlaisena extra-jäsenenä 80-luvulla yhtyeen liepeillä liikuskelleen Anita Lanen tekstikin lähinnä kokoelma tunnelmakuvia. Kappaleen salaisuus piileekin intensiteetissä, joka vieläpä on saatu aikaan melkoisen minimalistisesti: kolme soittajaa, kolme instrumenttia. Bargeldin eläväinen kitara ja Mick Harveyn hullua megakomppia takovat rummut luovat tasaisen pohjan, jonka päälle Cave pudottelee lauseitaan kuin pahantahtoinen hypnotisoija uneen vaipuvan uhrinsa korvaan. Lopussa soi Hammond-urku melkein pelottavasti. Toimii totisesti.

"Stranger than kindness
Bottled light from hotels
Spilling everything
Wet hand from the volcano
Sobers your skin
Stranger than kindness"


12. Brother, my cup is empty (1992)
Akustisvoittoisella albumilla Henry's dream tämä kappale jää jotenkin isompiensa varjoon, mutta mitä enemmän levyä on kuunnellut, sitä enemmän tästä katkerasta tilityksestä on alkanut pitää. Nick Cavella on muutamia erilaisia laulutapoja, eräänlaisia vokalistipersoonia, joiden joukosta löytyvät muunmuassa kuolemanvakava toteaja, tuomiopäivän julistaja ja sitten tämänkin kappaleen esittävä vihonviimeinen kusipää. Juuri siltä tämä baarissa elämänsä virheitä (nainen, tietenkin) tilittävä kertoja kuulostaa, ja vallan kiehtovalla tavalla vielä. Kuten sanottu, kappale on toteutettu akustisin kitaroin, ja sen ilmavuus, sävellyksen tietty kansanmusiikkimaisuuskin, miellyttävät suuresti. Ei Bad Seedsin tunnetuimpia teoksia, mutta tarttuvuudessaan ykköskastia.

"So brother, be a brother
And fill this tiny cup of mine
And please, sir, make it whiskey
For I have no head for wine"


11. Lay me low (1994)
Minulla tuntuu olevan mieltymys näihin kappaleisiin, jotka yleisempi Cave-fanikunnan mielipide tuppaa ohittamaan; vuonna 1994 julkaistu melodisesti varsin rikas albumi Let love in sisältää parikin Bad Seedsin ikivihreää, mutta silti oma suosikkini levyltä on tämä kappale, jonka kertoja kuvailee miten maailma reagoi hänen kuolemaansa, joka tapahtuu sitten joskus. Kohtuullisen pienimuotoisesti alkava kertomus kasvaa kohta sellaisiin mittoihin, että haluaisinpa tietää minkä vuoksi tätä henkilöä näin kavahdetaan ja hänen kuolemallaan retostellaan - se kun ei käy ilmi. Vai onko hän vain toiveunissaan liitävä yksinäinen haihattelija? Njääh... Musiikillisesti kappale seuraa tekstin kehityskaarta, ja laiskana balladina alkanut teos kasvaa eeppiseksi pauhuksi, kuten kuuluukin.

"They'll bang a big old gong
The motorcade will be ten miles long
The world will join together for a farewell song
When they put me down below"


10. There she goes, my beautiful world (2004)
Oh mikä hillitön meno, mikä kerrassaan positiivinen draivi ja mikä tarttuva rock-melodia, jota kuljettavat niin energinen piano kuin tyylillä vetäisty kitarakin, niin Caven kiihkeä laulusuoritus kuin gospel-vaikutteiset taustalaulajatkin. Vuonna 2004 takavasemmalta ilmestyneen tupla-albumin hienoin hetki, joka olisi käynyt vaikka singlehitistä, ja jossain paremmassa maailmassa olisi menestynytkin. Teksti kertoo taiteilijan (tai ainakin sellaiseksi haluavan ja sitä kautta kuolemattomuuden saavuttavan) ja hänen muusansa ongelmallisesta suhteesta, tai ehkä se on vain rakkauslaulu, voi olla. Loppujen lopuksi kappaleen on voinut kuulla kymmeniä kertoja, eikä sanoista silti muista kuin tuon kiihkolla ja julistuksella toistellun otsikon. Tämä on taustamusiikkia sille hetkelle, kun on luonut jotain täydellistä ja on vielä onnistumisen jälkeisessä hehkutilassa. Hyvin voimallisessa.

"I look at you and you look at me and
deep in our hearts baby we know it
That you weren't much of a muse,
but then I weren't much of a poet"


9. Up jumped the devil (1988)
Tämä on niitä Caven alkuaikojen kappaleita, jotka hyvin pitkälle loivat hänelle sen morbidin maineen, josta mies sitten 90-luvun lopulta lähtien on, aika onnistuneestikin, ravistellut itsensä irti. Niin valoton kertomus jonkun piruparan kirotusta elämästä ("I was born on the day that my poor mother died"), että sisältää varmasti aimo ropauksen ironiaa. Tai en ole kyllä täysin varma, 80-luvulla kun Cave tuntui olevan vielä kovin tosissaan, ja sehän näistä alkuvuosien kappaleista tekeekin niin pelottavia tunnelmaltaan. Lauluääni on yhdistelmä kohtalonsa hyväksynyttä kuolemallenaurajaa ja sitä vittumaista kapakkapianistia taas, ja tosiaan: piano. Etten sanoisi jopa pirullinen on se säkeistöjen välillä toistuva kuvio, kaihoisassa kauneudessaan jotenkin vainoharhainen jopa. Jos nyt pianomelodia voi sellainen olla, mutta kyllä voi sanon minä.

"Who's that hanging from the gallow tree
His eyes are hollow but he looks like me
Who's that swinging from the gallow tree
Up jumped the Devil and he took my soul from me"


8. Fifteen feet of pure white snow (2001)
Kerrassaan merkityksellinen kappale oman Bad Seeds -historiani kannalta siten, että oli oikeastaan se hetki, joka sytytti lopullisen kipinän kokoonpanon tuotantoa kohtaan. Herkullinen, pitkä kappale, joka vangitsee erityisesti toistuvalla pianokuviollaan, ja siteerattakoon tähän kohdin nettiarvostelijoiden kuningasta George Starostinia, joka tästä kappaleesta totesi: "Boy, does that piano line ever rule." Mieleenpainuva, haikean odottava kuvio, jonka Cave itse soittaa, ilmeisesti, koska sen tavallisemman pianistin Conway Savagen insrumentiksi mainitaan tällä albumilla vain urut. Ja jos aiemmin mainittu Mercy ei kertonutkaan huumeista, voisin nyt väittää että tämä lumi on vähän jotain muuta kuin sitä kotosuomalaista taivaanlahjaa. "I've been paralyzed by this lack of feeling..." Koko kappale kertoo lumen alle katoavista, sinne tylsyyteen unohtuvista ja pystyynkuolevista ihmisistä. Pitänee mainita, etten paksukalloisena ensin tätä huumetulkintaa mieltänyt, ja pidin tekstiä lähinnä outona surrealismina. Miksei se sellaisenakin toimisi. Tämä on hieno, kiirehtimättä tunnelmaansa kasvattava kappale, ja juuri kun luulee sen loppuvan, bändi räjähtää kovaäänisenä kuorona ylistämään Herraa, "Raise you hands up to the sky". Mieletöntä.

"I waved to my neighbour
My neighbour waved to me
But my neighbour is my enemy..."


7. Well of misery (1984)
Caven ja kumppaneiden esikoisalbumi (siis tällä nimellä, olivathan yhtyeen nokkamies ja Mick Harvey jo julkaisseet muutaman albumin yhtyeessä Birthday party) From her to eternity on avantgardeen kallistuvaa taidepunkkia, jonka erottaa normipunkista se, että kappaleista puuttuvat pitkälti niin rytmi kuin melodiakin. Vaan onhan siinäkin toki hetkensä, etenkin nimikappaleen tunnelma on kiehtovan tiivis ja nyrjähtänyt, ja kuitenkin paras on tämä lähinnä basson ja perkussion varassa etenevä bluesahtava veto. Melodia sopisi jonkin raskaan ja raastavan mutta ehdottoman tasatahtisen työn paiskijoiden hoilattavaksi: yksi laulaa säkeen, kuoro vastaa huutaen. Tämä on musiikillistä ydinmehua, josta kaikki ylimääräinen on tislattu pois. Pahus vieköön että Bad Seeds onkin jo ensilevyllään aivan mieletön taustakuoro, ja teksti; no, se on sitä surua ja murhetta raastavimmillaan, mistä Cave alkuvuosinaan ammensi. Kyllä tässä jotain hyytävän kaunista on.

"And in that well of misery
Hangs a bucket full of sorrow
Which swings slow an' achin' like a bell
Its toll is dead and hollow"


6. West country girl (1997)
Listan lyhyin kappale, hädin tuskin kaksi ja puoli minuuttia, ja bändi aivan jumalaisessa vireessä. Viulu vie melodiaa, basso tarjoaa voimakkaan pohjan, ja akustinen kitara näppäillään suoraan kuulijan sielun seinämiin. Tämän kokoonpanon voisi kuvitella soittavan jossain Australian takamaiden rähjäisessä ladossa muun maailman unohtuessa rumuuteensa; tämä on itse kauneus. Kappale on rakenteeltaan kerrassaan suoraviivainen: kuvailu tytöstä, ei varsinaista tarinaa, ei erillisiä säkeistöjä tai kertosäettä edes. Teksti on hieno. Moni muu albumin (The Boatman's call) raidoista tahtoo tukehtua tekstiin kertyneen maailmantuskan painolastiin Caven etsiessä jumalaansa, mutta tämä on kiehtovasti avoin ja kuitenkin jollain kierolla tavalla virittynyt kuvaus ihmisestä, jolle ei luoda mitään ympäristöä, ei tarinaa jonka osaksi West country girl sitten ilmestyisi.

"Well, who could ask much more than that?
A West country girl with a big fat cat
That looks into her eyes of green
And meows, 'He loves you', then meows again"


5. The Weeping song (1990)
Tämä on yksi maailmanhistorian hienoimpia pop-kappaleita. Melodia on ajattomuudessaan nerokas, kerta kaikkiaan - jotenkin niin itsestään selvä, niin selkäytimestä kohoavan tuttu, ja kuitenkin riemukkaan oivaltava, totisesti tässä on menty jonnekin syvälle koskettavien sävelkulkujen alkulähteille. Mutta mitä siitäkin tulisi, ellei sitä soittamaan saataisi kokoonpanoa joka osaa asiansa, ja voin kuvitella, että Weeping songin sovitusta on hiottu pitkään ja hartaasti. Jokainen bassonlyönti on kohdallaan, jokainen rummunjysäys, jokainen vuorotellen laulettu laulun säe, sillä tosiaan, tässä pääsee ääneen myös kitaristi Blixa Bargeld, joka osoittaa että olisi ihan kevyesti hoitanut Bad Seedsin vokalistin tehtävätkin jos tarve olisi vaatinut. Hän saattaa olla jopa laulajana teknisesti parempi kuin Cave, jos tuolla nyt on väliä. Entä sanoitus? Mytologisesti virittynyt kertomus siitä, miten ihmiset itkevät. Surullista, mutta kuitenkin nopeasti ohi kuten oikeaoppisen hittibiisin kuuluukin.

"Go son, go down to the water
And see the women weeping there
Then go up into the mountains
The men, they are weeping too"


4. Henry Lee (1996)
Jälleen kerran osoitus siitä, että yksinkertaisuudessa on voimaa. Henry Lee ei alunperin ollut suinkaan Murder balladsin suosikkejani, mutta hiljalleen sen hiipivä kauneus on valloittanut. Duettona PJ Harveyn kanssa esitetty hienoisesti sadunkaltainen tarina rakkauden kaipuusta ja kuolemasta, ja piano on pääasiallinen instrumentti. Se illuusio, jonka tämä kappale luo, on kuoleman kauneus. Murhissakin voi olla romantiikkaa, jos ne tehdään rakkauden tähden, ja onpa tuolla levyllä sitten monia muita kappaleita, joista kauneus on varsin kaukana. Mietin ennen listan laatimista, että linkittelisin näitä kappaleita vaikkapa Youtubeen, josta monesta löytyy virallinen video. Jätin sen kuitenkin tekemättä, koska video antaa aina tietynlaisen mielikuvan, joka saattaa usein olla jotain aivan muuta kuin mikä musiikkia kuunnellessa syntyisi... tästä huolimatta teen nyt poikkeuksen, koska tämä Caven ja Harveyn laulusuoritukseen keskittyvä video Henry Leestä on sitä verta intensiivinen ja hieno, eikä oikeastaan edes yritä kuvittaa kappaletta millään tavalla.

"Lie there, lie there, little Henry Lee
Till the flesh drops from your bones
For the girl you have in that merry green land
Can wait forever for you to come home"


3. As I sat sadly by her side (2001)
Ei tämän hienommin kappale, ja sen myötä koko albumi, voi enää käynnistyä. Se piano, se piano, sulaa kauneutta, ja miten se ilmestyy niiden väreilevien akustisten kitaroiden ylle, ooh. Niin, kappale itsessään on pitkä ja surullinen; oikeastaan se tuntuu kertovan nimenomaan surusta. Kaksi henkilöä katsoo ulos ikkunasta, ja miten eri tavalla he maailman näkevätkään. Tämä on Caven filosofisin teksti, oikeastaan jokseenkin julistavakin, vai pitäisikö sanoa "määrittelevä". Jollain tavalla tässä ollaan luonnostelemassa sitä, mikä on ihmisen paikka maailmassa, ihmisen ja Jumalan suhde, ja lopulta kaikki on vain lohdutonta, istutaan ja katsellaan kun maailma virtaa ohi. Musiikki rakentuu alun hauraasta kauneudesta tiiviimmäksi, melkein uhkaavaksi, rauhoittuu sitten taas. Cave laulaa korkeammalta kuin yleensä, hänkin on suorituskykynsä rajalla ja kaunis kuusiminuuttinen on nopeasti ohi.

"Then she smiled and turned to me
And waited for me to reply
Her hair was falling down her shoulders
As I sat sadly by her side"


2. The Curse of Millhaven (1996)
No huh huh, voisi olla ensireaktio. Bad Seeds vääntää turbovaihteen päälle seitsemän minuutin ajaksi, ja kuulija pääsee kierrokselle pikkukaupunkiin, jota vainoaa sanoinkuvaamaton sarjamurhaaja. Viulu vinkuu, urku ujeltaa, tahti on maanista juoksulaukkaa ja taustakuoro on liekeissä, ja parasta on sittenkin itse tarina, jonka kertoja, viittätoista käyvä Loretta, on varustettu vallan rakastettavalla silmänpilkkeellä. Caven laulusuorituskin on yksi miehen uran hienoimpia, ja kun tarinan vaiheet kasvavat aina vain pykälän suuremmiksi on pokkaa lopulta mahdoton pitää. Mutta onko oikein nauraa näin hillittömälle kuoleman kylvämiselle? Tietenkin on, sillä jo tässä vaiheessa murhaballadialbumia ollaan käyty niin synkissä tunnelmissa, että tällainenkin reipas sarjamurhahölkkä on ennen kaikkea helpottava hetki. Ja Loretta on totisesti vittumaisuudessaan rakastettava henkilö.

"My name is Loretta but I prefer Lottie
I'm closing in on my fifteenth year
And if you think you've seen a pair of eyes more green
Then you sure didn't see them round here"


1. Wonderful life (2003)
Ettäkö kaiken tämän jälkeen Caven uran paras kappale olisi ylistys elämän ihanuudelle? Kyllä se vain edelleenkin on, ja olen ollut tätä mieltä siitä asti kun kappaleen ensi kerran kuulin. Oikeastaan epäilin ennen tätä projektiani jaksaisiko kappale vielä niin kovasti vaikuttaa. Asetin levyn soittimeen, luurit päähän, kappale soimaan... ja kun kylmät väreet kulkivat pitkin selkää suun kääntyessä väkisin onneliseen hymyyn, minä tiesin: tämä on parhautta. Ei sillä että kyseessä olisi mikään typertyneen onnellinen laulu, pois se Cavesta. Pikemmin Wonderful life on elämän surkeimpienkin hetkien hyväksymistä, "We got nothing much to lose but this wonderful life". Bad Seedsin uralla on paljon kappaleita, tälläkin listalla, jotka alkavat hiljalleen ja paisuvat sitten massiivisemmiksi, ja se on hieno tyylikeino jos sen tekee oikein. Tässä niin on tehty. Hidas, melkein unelias piano ja Caven ääni aloittavat, loppupuolella bändi on heittäytynyt notkeaan mutta vääjäämättömästi vyöryvään grooveen. "It's a wonderful life if you can find it..." Sehän pitää paikkansa, eivätkä kaikki löydä.

"There will be nothing between us, baby
But the air that we breathe
Don't cry
It's a wonderful, wonderful life"


21.3.12

Niin mato makaa 

Olen viime aikoina miettinyt matkustamista. Sain äärimmäisen kauttarantaisen etäis-mahdollisuuden viettää ensi vuonna ehkä halutessani viikon Italiassa. Olisipa se kyllä jännittävä kokemus, mutta minua askarruttaa siinä - -

No mitä minä kiertelen? Tietenkään en koskaan pääsisi perille. Tiedän että jos milloinkaan teen sen virheen, että nousen lentokoneen kyytiin, oli elämäni sitten siinä. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin päätyä palaneeksi ruhoksi vääntyneen metalliroinan sisään, ja vaikka tämä tietenkin olisi toisaalta aika nopea tapa mennä - eikös siinä taju lähde kuitenkin hyvissä ajoin? - niin en tiedä, siltikään. Ihmisen ei kuulu olla kilometrien korkeudessa satojen tonnien painoisten metalliesineiden sisässä, ja tämä on totinen totuus.

Ei silti, en ole matkustamisesta koskaan hirveästi pitänyt. Työkaveri oli juuri hiihtolomansa Las Palmasissa. Tai Teneriffalla, tai Costadelsolilla, mistä näitä muistaa ja toisistaan erottaa. Töissä oltiin kateellisia, mutta minua ahdisti ajatus hiekkarannasta ja turisteista ja paikallisista jotka näkisivät minussa vain kävelevän rahamassin. Olin mieluummin kotona, sohvalle kääriydyin viltin sisään lukemaan hyvää kirjaa. Olen juuri tällainen matkustaja: jos saisin ihan yhtäkkisesti valita vietänkö pari viikkoa New Yorkissa, Lontoossa, Firenzessä, Ateenassa, Pariisissa tai omalla kesämökillä halkoja hakaten ja riippumatossa löhöten, ei valinta olisi vaikea. Valintaa ei olisi ollenkaan. Mitä vähemmän paikasta toiseen siirtymistä kulkuvälinein, mitä vähemmän vieraissa nurkissa majailua, mitä vähemmän outoja ihmisiä outoine kielineen ja tapoineen, mitä vähemmän ihmisiä ympärillä ylipäätään - sen onnellisempi minä. Jaksan vuodesta toiseen saada hirveästi pelkästä Suomen luonnosta. Linnut ja kevyt tuulen humina männyissä kun helteisenä kesäiltana nojailee oman saunan punamullattuun seinään. On kai se sentään jotain ihan muuta kuin vieraan suurkaupungin ahdistava ihmisvilinä?

Tai mistäs minä tietäisin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. Jotkut pitävät matkailusta, avartaakin kuulemma, vaikka en minä niin kauhean avara halua olla, olen mielestäni jo tarpeeksi. Johan tässä kadottaa rajansa jos vielä tästä sielu laajenee, ja toisaalta kun tuntuu ettei tästä omasta ympäristöstäkään ole saanut vielä irti kuin mikroskooppisen murto-osan, tuntuisi pelottavaltakin lähteä kauas pois. Tai edes lähelle, kun en Virossakaan ole ikinä käynyt, mutta toisaalta kun noita krapulaisia sieltäpalaajia kaljakärryineen on tullut kaupungilla nähtyä aika tasaisesti niin en totta puhuen haluakaan sinne. Enkä mihinkään. Paitsi kyllä minua vähän se tarjottu Italian-viikko houkuttaa. Sellaisena extreme-henkisenä rajojenylityksenä sen voisi ottaa, mutta tietenkin tunnen itseni siten, etten usko lopulta lähteväni minnekään kuin mökille hakkaamaan halkoja ja siitä olenkin varmaan mitä onnellisin. Olen siitä iloisessa asemassa, että tunnen ihmisiä jotka paljon reissaavat. Heidän tarinoitaan kuunnellessa on kuin itsekin jossain kävisi, ilman sitä reissun aiheuttamaa mielentuskaa.

En pentele ole Turussakaan saanut aikaiseksi käydä sitten viime kesän. Se kyllä jo peräti surettaa sentään.

12.3.12

Kahvilatesti 16: Kahvila Papukaija, Linnanmäki 

Lempipaikkani Helsingissä on Lauttasaaren lintutorni, mutta siellä ei ole kahvilaa, miksi sitten onkin pitänyt alkaa pyhiinvaeltaa sitä oikeaa etsien ympäri kaupunkia, ja piru vie että onkin aikaavievää puuhaa se. Käy työstä, ja kun työ alkaa rasittaa, mennään rentoutumaan, esimerkiksi vaikka toiseksi lemmimpään paikkaani täällä, Sealifeen, jossa on lapsen kanssa tullut käytyä jo monesti, ja varmaan kävisin välillä itseksenikin, jos ei niin ruojan kallista olisi. Ja sittenkin: kun rentoutuminen alkaa olla suoritettu, on yleensä syytä mennä kahville, ja onpa Sealifen yhteydessäkin pienoinen kahvila, joka keskellä talvea (tämä käyntini on joulukuulta, olen sitä vähän kypsytellyt ennen tätä raportointia, eli tarkemmin sanoen "unohdellut") oli aika hupaisan hiljainen, ja erikoinenkin siksi, että on tietenkin virallisemmin Linnanmäen kahvila, ja sen suuret lasiovet ja ikkunat antavat suoraan huvipuiston puolelle, joka tosiaan talven otteessa (tosin tämä käyntini on ajalta ennen lumen tuloa - hyvä jumala miten kauan siitä tuntuu olevan) on kiehtovalla tavalla autio.

Virallisestihan Sealife ja Linnanmäki eivät ole yhteydessä, kun toinen on kansainvälinen akvaarioketju ("no kaikkee sitä", sanois maalainen), ja toinen suuruudenhullu huvipuisto, joka juuri keksi hilpeän ajatuksen siitä, että hakee virallisen kaupunginosan statusta Helsingiltä. "Ihan sellaisena hauskana juttuna vaan", totesi toimitusjohtaja veitikka silmäpussissaan, ja kyllä minuakin naurattaisi ajatus siitä, että esimerkiksi katujen hoito täten siirtyisi huvipuiston omilta harteilta kaupungin vastuulle, mutta toisaalta en usko että ihan niin surrealistisessa maailmassa vielä elämme, että hakemuksella tehtäisiin jotain muuta kuin pyyhittäisiin kaupunginhallituksen suurta yhteistä berberiä. Tai no, rahahan noissa piireissä liikkuu, joten kaikki lienee mahdollista. Ei sillä, kyllä minä Linnanmäestä tykkään, se on kiva huvipuisto ja varsinkin syksyn valoviikoilla julmetun kaunis, mutta paljasjalkaisena pirkanmaalaisena on kyllä sanottava, että eihän se Särkänniemelle pärjää likikään. Paitsi sillä, että sisäänpääsy on ilmainen, no niin, nyt alkaa verenpaine nousta kun muistelen sitä viime kesäistä Särkis-käyntiä, jolloin piti pulittaa melkein kolmekymppiä, että pääsin lapsen kanssa sisään portista, en siis vielä sen paremmin huvipuiston kuin (kohteena olleen) eläinpuistonkaan alueelle. Vaan portista sisään. Verkkoaitojen väliin. Sitten piti maksaa lisää että pääsi eläinpuistoon. &%¤#*!

Öm, hetkinen, kahvila Papukaija... Olimme tosiaan kombinaatiolla kaks+yks liikkeellä, ja iso tila lähes tyhjyyttään kumisi kun akvaariokierroksen jälkeen sinne saavuimme. Ei ollut talvilomakausi, ei viikonloppu (muistaakseni), ei mikään muukaan sesonki, ja niin saimme suuresta salista valita mieleisemme pöydän. Olipa siellä tosiaan tilaa, ja pöytäkokojakin monta sorttia, näppärästi erikokoisille seurueille mitoitettu tila tietenkin, ja oletettavasti kesällä täysi ja meluisa, koska kaikki materiaali oli jotenkin kaikuvaista, tuolien puiset jalatkin kolskuivat ja kraahivat vasten kovaa lattiapintaa. Tarjontaa oli kyllä kivasti, ei ollut hiljainen aika saanut vaikuttaa tiskin sisältöön, joskin henkilökuntaa edustanut nuori naishenkilö ei katsonut kohti sen paremmin meitä kuin tarjotintammekaan, mikä sitten laskua katsottuna kyllä näkyi, koska vaalea sämpylä oli lyöty sisään ruisleipänä ja kanelipullat suklaaleivoksina. Noh, kai kaikki suurinpiirtein samanhintaista olisi ollut, joten samapa tuo. Kahveja ei sentään myyty teenä.

Tarjoomukset olivat muistaakseni hyviä. Pulla oli pehmoinen, ja kuulemma sämpyläkin kelpasi, tosin varmaan ymmärrättekin että tämä kaikki saattaa sekoittua muistoihin miljoonista muista kahviloista, koska tapanani ei ole tehdä muistiinpanoja. Testiryhmän nuorimmalle olisi toinenkin pulla maistunut, mikä tapahtuukin joka kerta kun kahvilassa käydään. Hämmentävää. Kahvista muistan maininneeni että se oli ihan oikeasti hyvää, toisin kuin kahviloissa yleensä, mikä tietenkin pistää miettimään mitä ihme itsekidutusta tämäkin projektini on pentele, ja alussa tietenkin vasta, kuusitoista kahvilaa ei ole kuin pieni liraus porttikongiin kun koko kaupungin aaltoina kuohuvaa tarjontaa miettii, mutta tuleepa nähtyä paikkoja.



Ei minulla ole Papukaijasta paljoa pahaa sanottavaa. Pidin siitä, että kahvia juodessaan saattoi katsella autioon huvipuistoon. Sen lehdettömät puut ja tuulen ja pakkasen puristuksessa nitkahtelevat vuoristoradat olivat monin tavoin hyvin kiehtova visuaalinen kohde, ja olisin mielelläni lähtenyt kamerani kanssa laajemminkin tsekkailemaan mestoja, paitsi ettei sinne päässyt, luulisin, kyllä siellä joku kulki toisaalta. Takoi niitä lasiovia nyrkein ja ulvoi jotain, mitä en kuullut kun toisessa pöydässä juuri silloin tuoli kalahti. Käänsin katseeni, millä välin hahmo lasin takaa oli poistunut, verisen jäljen sentään jätti mennessään. Ihme jengiä.

Scoreboard:

Tarjonta

Valinnanvaraa riitti, pullat tuoreita, sämpyläkin suuri. Ei moittimista.

Hintataso
Ok, mikä tarkoittaa että olin varautunut maksamaan rutosti enemmän. Ei siis halpa noin yleisessä mielessä, mutta huvipuistokahvilaksi suoranainen lidli. Paitsi tasokkaampi. En käy Lidlissä ikinä, joku raja minullakin sentään.

Sijainti
No en nyt ihan usko että kukaan menee vain kahvilamielessä tänne, mutta toisaalta jos menisi, niin olisi lähellä, ainakin näin Taka-Töölön vinkkelistä. Kesällä katselin ikkunasta sitä uutta hurjasti mainostettua vimpainta, Ukkoa, jonne porukkaa jäi vähän väliä jumiin ja sitten niitä nosturilla sieltä pelastettiin. Oli se viihdettä, kuin tv:ssä konsanaan.

Erityispiirteet
Tarjottimella ja kuitilla eri ostokset, vaan saattoihan se olla sellaista huvipuistohenkistä kommervenkkeilyäkin, hitostako kaltaiseni tosikko sellaisen asian ymmärtäisi. Ihan kiva kahvila oli.


5.3.12

K(im)urantti 

Kävelen pitkiä matkoja, välillä lenkkeilen sauvoineni, odotan kevättä. Kyllä se vielä tulee, jaksan uskoa siihen kuin idiootti. Että elämässä joskus koittaa se onnellinen lämmin kausi, jolloin kaikkea uutta ja kaunista hirveästi tulee kuin tyhjästä. Silti toisinaan pitää nousta bussiin; ja tänä aamuna kuljettaja katsoi asiakseen kiukkuiseen sävyyn komentaa kyytiin nousevia matkustajia tervehtimään häntä. "Herätkää ihmiset!", tuo asialleen omistautunut kansalainen huusi vailla hymyn häivää. Oli vähällä etten kilahtanut. Muistin taas miksi vihaan julkista liikennettä; mikä hän oli komentamaan muita, mikä herra ja ylhäisyys hän oli muiden tervehtiä? Sieppasi. Tuijotin bussin ikkunasta ulos ja kevättalvinen lumisuus muuttui verenkirjavaksi tulikiveksi silmissäni. Itseään muita tärkeämmäksi tekevät ihmiset saavat minut nykyään hyvin helposti raiteiltani. He herättävät ensin raivonsekaista inhoa, sitten, lauhduttuani, myötähäpeistä sääliä, lopulta unohdan heidän olemassaolonsa. He onnettomat ovat mitättömyytensä niin kitkeröittämiä, etteivät pysy enää karsinassaan. Poloiset turhakkeet.

Tyynnyinhän sitten lopulta. Päivä oli kaunis, ajattelin miten pienet sinitiaiset kohta loikkelehtivat sympaattisesti aroniapensaiden oksilla. Kenties ensi kesäkään ei ole kaukana. Ei kalentereitse ainakaan, vaikka jotenkin nämä viime talvet ovat olleet niin loputtomia, niin kerrassaan loputtomia, ja olen juonut paljon kahvia, olen hivenen piirtänyt, mutta kamera on kyllä lähinnä ikkunalaudalla nököttänyt. Ei talvi houkuta kuvaamaan. Talvi kun ei erityisemmin houkuta sohvalta nousemaan, jos nyt totta puhutaan, vaikka kuten alussa mainitsin: kevät saa ihmisen liikkeelle. Ja kissan, minkä on öisin saanut totisesti huomata.

Radiossa oli taannoin Petteri Järvisen haastattelu. Kun olin selvinnyt shokista että Järvinen on edelleen jonkun mielestä relevantti kommentaattori, jäin kuuntelemaan. Puhuttiin tietoturvasta. "Meistä jokainen hakee useita kertoja päivässä asioita Googlella", yleisti Järvinen. Ketkä me?, jäin miettimään, koska itse käytän hakukonetta ehkä kerran kuussa. Jos tämä oli kansalaisyleistys, olisi kiva tietää mitä ihmiset noin ahkerasti Googlella hakevat. Ihan totisesti, mitä? Käänsin Google-asetuksista tuossa viime viikolla hakuhistoriani tallennuksen pois päältä, ja sieltähän se hakumääränikin tosiaan selvisi: olin vuoden 2012 kahden ensimmäisen kuukauden aikana käyttänyt Googlea kahdesti. Mitä ihmiset hakevat sieltä useita kertoja päivässä? En kerta kaikkiaan keksisi mitään mitä hakea.

Paitsi tänään menin Kamppiin levyostoksille, ja levykaupan varastontyhjennysmyynnistä hain ne kaksi Nick Caven levyä, jotka vielä omasta hyllystä puuttuivat. Kokoelmani on täten täydellinen.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker