<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

27.2.12

Me tullaan, Heli, laita hellaan tuli!
eli "Poden karkkipulaa, syön purkkikalaa" 

Aloitin liikuntaharrastuksen. Tiedän ettette usko sitä, mutta aloitin silti. Enkä edes halpaa: sata euroa meni että heilahti, ostin kävelysauvat ja eräänlaisen kahisevan ohuen vaatekerran, ulkoiluasuksi moisia nimitetään vissiin, en ole tiennytkään että muuhunkin kuin farkkuihin voi pukeutua. Mutta mitäs minä tässä enää jaanailen, sanaan "kävelysauvat" kaikki lopettivat lukemisen kuitenkin, epäillään järkeni valoa, aavistellaan blogini joutuneen hakkerin kaappaamaksi (mikä tosiaan pitääkin paikkansa, alkuperäinen Ugus on tänne viimeksi ruikuttanut joskus alkuvuonna 2006), vilkuillaan kalenteriin, eikä aprillipäivä ole kuitenkaan, ehei, niin helpolla en teitä päästä. Minä tosiaan olen jo muutaman kerran sauvakävellyt Töölönlahden ympäri, ja hyväähän tuo tekee. Sentään yksin en olisi touhuun ruvennut: harrastuksen joululomalla aloittanut ystävä toimi kannustimena. No, enhän ole yksin ryhtynyt koskaan mihinkään, ettei sillä; ja toisaalta työterveydenhoitaja on minuun huolestuneita katseita luonut jo pitkään. Kuntosalia on suositeltu, ikäiseni mieshenkilön kun pitäisi liikkuakin, kuulemma, ja liikunhan minä - kesäisin! Mutta talvet tahtovat mennä siihen että odottaa kesää. Ja silti: kuntosali. Minä en keksi montaa ahdistavampaa ajatusta kuin että menisin kuntosalille. En ymmärrä miten kukaan ei-ekshibitionistinen yksilö kykenee siihen. Itse saan voimakkaita hengenahdistuskohtauksia jo ajatuksesta. Vihaan julkisia tiloja, hyi saatana miten vihaankaan. En todennäköisesti selviäisi hengissä kuntosalin pukuhuoneesta ulos. No, nyt olen sauvakävelyn champignon, joten ei enää tarvitse harkitakaan. IKINÄ!

Tosin harrastukseni katkesi heti alkuunsa, kun viikko sitten heräsin aamuyön tunteina v-käyrän lailla nousevaan kuumeeseen. No mitäs, vasta neljäs flunssavirus tänä talvena, kestäähän mies sellaisen, mutta että taas melkein viikon sain nököttää tuskatiloissa neljän seinän sisällä, alkoi syödä sielua. Tai niin aluksi luulin. Mutta loppujen lopuksi ostin jääkaapin täyteen Valion mustikkakeittoa, raahauduin kirjastoon, lainasin pinon hyvää luettavaa ja oikeastaan - no niin, olihan se tuskaa. Mutta helpottavaa tuskaa sentään. Eilen kuume hellitti, huomenna takaisin lenkkipolulle. Ja te kun luulette että minä vain löysäilen! Silti henkeni uhalla kuntoilen.

11.2.12

Ihan kuin olisin nähnyt tämän unen joskus ennenkin 

Kuten taannoin mainitsin(ko, en jaksa tarkistaa), olen tehnyt paluuyrityksiä piirtämisen suuntaan. Minulla ja kuvataiteella on aina ollut kumma suhde. Minä olen pitänyt piirtämisestä lapsesta asti, ja samanaikaisesti turhautunut siitä, etten ole osannut kuin mitenkuten. Mutta kun selaan arkistojani, huomaan: aina kun elämässäni on ollut aktiivipiirtämisen kausia, olen alkanut hiljalleen saada aikaan jotain itseäni myöhemminkin miellyttävää. Hyvä lopputulos on kuitenkin pitkän työn takana, ja hitauteen uuvuttuani olen jättänyt piirtämisen syrjään. Sitten, jälleen ajan kuluttua, olen palannut kynän ja lehtiön ääreen, rustannut surkeuksia aikani, hitaasti kai taas kehittynyt. Pitäisi piirtää jatkuvasti, joka päivä raapustaa jotain, olla 100% vähemmän itsekriittinen (ne jotka tietävät miten kriittinen olen tekstieni suhteen, yllättyisivät siitä, miten paljon pahemmin ruoskin itseäni piirtäessäni). Antaa ajatuksen viedä kynää eikä käden. Nyt olen ollut piirtämättä pidempään kuin kai vielä ikinä aiemmin, yli kahteen vuoteen en ole käytännössä yrittänytkään, melkein kolmeen kai. Ja kun nyt sitten toisistaan tietämättömiltä tahoilta sain piirustusvihkoja lahjaksi, niin on ollut tehtävä paluita. Vaikeaa, melkein lannistavan hankalaa on ollut taas piirtää. Mutta hauskaakin kyllä.

Mitä piirtäisin jos osaisin? Vanhoja taloja, kryptozoologisia mahdottomuuksia, autoja helvetistä, kiemuraisia puita, lintuja - - loputtomasti lintuja, järjettömän monimutkaisia koneita. Ja saatuani kaiken tämän täydellisesti hallintaani, sitä mitä tekisin maailman mieluimmin: sarjakuvia. Pitkiä, eeppisiä tarinoita. Jestas se olisi hienoa.

Mitä piirrän nyt? Etäisesti ihmisenkaltaisia rankoja. No aika hauskan kävelevän talon väkersin tuossa päivänä eräänä. Viisivuotias sitä kehui, muille en ole ilennyt näyttää.



1.2.12

Sedällä kiehahtaa 

Sain tuossa päivänä muutamana Googlelta sähköpostia. Tuo joskus pelkkänä hakukoneena toimimiseen tyytynyt välttävä AltaVistan korvike (those were the days!) ilmoitti kaikenlaisista uudistuksista palveluissaan, koska heidän tavoitteenaan on luoda yksi nerokkaan yksinkertainen ja intuitiivinen Google-käyttökokemus. On se kuulkaa hienoa, ettei pikainen sähköpostin tsekkauskaan enää saa olla mikään arkinen suorite, sen on on oltava Google-käyttökokemus! Kyllä siinä taas otsasuoni sykki siihen malliin, että melkein hetkeksi unohtui Facebookin surullisenkuuluisa timeline-uudistus, joka onneksi odottaa jossain varjoissa saapumistaan edelleen; miksei mikään nettisivusto tyydy olemaan vain nettisivusto? Mikä helvetian pakko joka saakuran tietokannasta on tehdä elämää suurempi elämys, orgastinen kokemus, suorastaan autuaaksitekevä elämäntapa? Netti on väline jota käytän. Se ei petkele ole mikään elämää määrittelevä tekijä eikä se sellaiseksi tule vaikka miljoonavoittoja tahkoavat jenkkiyritykset sitä millä nimellä kutsuisivat!

Kele. Ja jenkkifirmoista tuli mieleen: kuinka moni suomalainen tiesi ennen viime syksyä kuka on Steve Jobs? No joku ehkä. Olin minäkin nimen kuullut. Mutta ans olla kun mies kuoli, niin Jeesus ja Gandhi ja äiti Teresa jäivät toiseksi kun ihmiskunnan hyväntekijöitä listattiin. No joo, olihan tämä Jobs sentään suunnittelemassa joitakin länsimaisille laiskanpulskeille kuluttajille (aargh!) suunniteltuja ajantappovehkeitä. Julistakaa se pyhimykseksi! Sain joulun alla kokeilla kaverin iPhonea baarissa, ja olihan se ihan veikeä vehje. Hetken aikaa, siellä baarissa, oli sellainen olo että jospa ostan minäkin tällaisen älypuhelimen kuulkaa! Mutta todellisuus on silti tämä: ei ole tässä kuluneiden kuuden viikon aikana kertaakaan tullut tilannetta että olisin sellaista tarvinnut. Ei kertaakaan! En mihinkään! Sen sijaan kohta kolme vuotta sitten ostamani halpis-Samsung on edelleen mitä riittävin monitoimikone elämässäni: sillä voi tekstata ja soittaa, se korvaa ranne- ja herätyskellot. Ei hyytymistä pakkasella, ei ohjelmistopäivityksiä, ei helposti rikkuvia lasinäyttöjä ja ennen kaikkea se on pieni ja kätevä! Se mahtuu taskuun! On se kempele että kun ensin on viistoista vuotta naurettu vanhoille gsm-puhelimille halkoina, niin nyt samanlaiset massiiviset kapulat ovat hip ja cool. Ketä kiinnostaa mihin luonnonvaroja käytetään, saatava.

En enää ikinä osta uutta kännykkää, ja tämä on lupaus. En enää ikinä ostaisi mitään jos ei täytyisi, mutta välillä on pakko, ja junalauta että pelkkä ruokakaupassakäyntikin on täällä vilun Töölössä varsinainen hermojenkoetin! Olen täällä nyt kaksi vuotta ja risat asunut, ja joka kerta kun käyn ruokakaupassa, Joka. Jumalan. Kerta on kauppa täynnä a: maailman omistavia turkismummoja jotka täyttävät käytävät valitessaan minkälaista sisäfileetä tänään Fifilleen ostaisivat ja b: haisevia örveltäviä pultsareita. That's it. That's Töölö for you!! Kun on sen päivittäisen leipäpakettinsa hyllystä napannut ja kierrellyt pullonpalautuskoneella haisevan Reiskan ohi fyysistä kontaktia ja sisäänhengitystä välttäen, niin eikös kassalla ole viimeisestä lumileopardista pykättyyn turkikseen tälläytynyt rouvashenkilö, joka ostjakinkiveksistä tehdystä kukkarostaan kaivaa sitä puuttuvaa viissenttistä niin kauan, että leipä kasvaa hometta siinä vaiheessa kun olen siitä jotain maksamassa. Ja ans olla kun pääsee kaupasta pois! Kadut on täynnä niitä samoja maailmanomistajia, nyt ehkä aviomieskin mukana (ei miehet sentään kauppaan alennu), ja vieri vieressä mennään lähintä taksitolppaa kohti niin että siinäs yskit ja köhit niiden könkkääjien takana sitten, kun ohittamaankaan ei talvella pääse aurattujen lumivallien ollessa miestä väkevämpiä. PERKEET! Luulin joskus että se on pienten juntahtavien kaupunkien ongelma, että kaduilla mennään jumalasta seuraavina, mutta jos jonkun asian Helsinki on opettanut niin sen, että ei ole. Se on suomalainen ilmiö ja siinä saa vähän vähemmän maailmannapainen kärsiä aina.

Ja kun nyt Suomi tuli puheeksi niin kuka muu on täysin kypsä presidentinvaaleihin? Käsi ylös reippaasti! Noin, löytyyhän sieltä! Vielä vuosi sitten juuri ketään ei kiinnostanut Pekka Haavisto. Kuka se oli, joku ministeri vissiin, ihan sama. No mitenpä onkaan nyt! Kaikki trendikkään tiedostavat wannabe-pressantekijät kampanjoivat Pekan puolesta niin hewletin tiedostavana suunapäänä, että ihan tippa tulee linssiin kun katsoo miten taas viedään pässejä narussa. Niin kun se nyt ei olis ihan santanan sama kuka siellä keulakuvana heiluu! (kunhan se ei ole Väyrynen) On niin ihkun kivaa vähän tukea Pekkaa kun se on niin liberaali ja kaikkee... ja samanlainen poroporvari kuin kaikki muutkin nykyiset oikeistovihreät, äs-tana. Kuvottaa se laumasieluisuus mitä kaikki tiedostavat opiskelijanuoret osoittavat ja kuka niistä edes tietää mitä mieltä se ihkupekka on niistä harvoista asioista, joihin presidentillä jotain sananvaltaa on? Ketä kiinnostaa? Tää on niin persimonista taas.

Pitää käydä pitkäkseen, ihan tässä sydänalasta sieppaa.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker