<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

20.10.11

Luonteesi on nyt PAHA 

Kyllä minä vielä joskus kirjoittelen sellaistakin, joka ei sarjoitu mihinkään aiemmin julkaistuun, mutta tämä nyt on tällaista. Vietän päivää kotosalla flunssassa tai jossain, en minä tiedä mikä on, päätä särkee ja vituttaa, kyllä varmaan oireet ovat tuttuja kaikille. Ei siinä paljon työt maistu. No, kahvi sen sijaan. Hetaanpas toinen mukillinen.

Mutta mitä siis? Aivan, taannoin käsittelin kirjoituspöytäni viereisen vetolaatikoston ylälaatikon, nyt on vuorossa kyseisen pömpelin alimmainen. Niitä kahta väliinjäävää laatikkoa en käsittele täällä, sen nyt voin jo tähän hätään luvata. Ne sisältävät kaameita salaisuuksia.

Alalaatikosta löytyy siis:

1. Nikon quick charger MH-23, järkkärin laturi. Musta. Johto kieputettu ympärille.

2. Heppoinen kuuloke-mikrofoniyhdistelmä, merkkiä Creative. Käytetty skypettäessä, mistä viime kerrastakin on varmaan toista vuotta aikaa. Myös aikoinaan (2007?) oli tarkoitus käyttää Hitaan räjähdyksen nettiradiota tehdessä, mutta hanke ei koskaan päässyt yhtä koelähetystä pidemmälle. Olisi ollut kuulkaa hienoin nettiradio ikinä.

3. Hama Delta Bravo Microprocessor Controlled Ulta-fast Ni-MH/Ni-Cd Charger. Eli suomeksi akkuparistojen lataushärpäke, jonka ostin aikoinaan vanhaa Sonyn pokkarikameraa varten, kun sen mukana tullut Sonyn oma laturi oli maailman hitain. Pokkari on nykyisin taas käytössä, se on kuitenkin aika näpsäkkä kamera edelleen, vaikka järkkäriaikaan jo toissa kesänä siirryinkin. Massiivinen, siis tämä laturi muuntajineen. Pitkä johto. Romuluinen kaikin tavoin, mutta pirun nopea kyllä.

4. Sony Cybershot -digipokkarin USB-johto, jolla kuvat siirtyvät tietokoneelle. Tietääkö joku, miksi tällaisissa johdoissa on sellainen kovaa muovia oleva kapselimainen mötikkä keskellä? Minkä läpi se johto kulkee ilman mitään näennäistä syytä? Nämä arkielämän arvoitukset piinaavat mieltäni, eikä asiaa auta se, että itse USB-liittimessä on Sonyn logo... ja tässä johtomötikässä TDK:n. Haistan palaneen käryä, tosin taitaa tulla keittiöstä.

5. Kolmemetrinen nettipiuha, vaaleanharmaa. Eihän tuollainen mihinkään riitä, mistä johtuen tuo ei ole ollut ikinä käytössä varmaan missään asunnossani. Mahdollisesti Turun yliopiston ATK-keskuksesta joskus saatu (vai pitikö tuosta maksaa?), tosin en varmuudella sano. Kuin uusi joka tapauksessa! Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä tämän blogin toimitukseen.

6. Nokian käynnykkä, mallista en tiedä. Ostettu kalliilla vuonna 2008, ensimmäinen Nokian puhelin johon sorruin ja ainoa ikinä, sen pyhästi lupaan. Oli niin totaalinen susi kaikin tavoin, että jo parin kuukauden päästä ostin uuden, eli pian kolme vuotta moitteetta toimineen halpis-Samsungin. Olen tämän epäkelvon kännykänirvikuvan säästänyt hätätilanteita varten, ja viime vuonna sellainen iski: unohtui piru vie Samsungin laturi maalle... oli ne piinaviikot kun tämän nokialaisen kanssa piti taistella. Olen vuodesta 2008 vihannut Nokia-tuotteita syvästi, niin pahasti tämä puhelin haavoitti sieluni. Nauran aina kun Nokialla menee huonosti. Toivon yhtiölle konkurssia. Siitäs oppisivat.

7. Edellisen laturi, made in China.

8. Joku mystinen USB-johto... Öh, mahdollisesti tuon järkkärin. Mutta sitä ei ole tarvinnut enää käyttää, kun uudessa läppärissäni on kortinlukupaikka.

9. Pieni hiiri. Siis tietokoneen oheislaite! Targus scroller mini mouse, jos tarkkoja ollaan, oli joskus käytössäkin, mutta kyllä ainakin viisi viimeistä vuotta olen vain tuolla läppärin sormipädillä pärjäillyt, en oikein enää tule hiirten kanssa toimeen. Siis oheislaitteiden!

10. Samsungin laturi, kännykän siis. Tai no ei oikeasti, mutta sen pitäisi olla. Yleensä se löytyy etsimisen jälkeen kirjahyllystä, ruokapöydältä, sängystä, yöpöydältä, nurkasta, eteisen lattialta tms. niillä main kun känny on jo aikaa sitten hyytynyt. En taas tiedä missä se on. Olisipa se tässä laatikossa.

11. Hohtava musta lasikuula, joka vaikeroi hiljaa. Sen sydämestä

13.10.11

Kahvila 13: Café Fazer, Forum 

No niin, ketjuuntumista on turha yrittää tässä kaupungissa välttää, ja niinpä minäkin päädyin jo toistamiseen tuohon karkkimaailman johdannaiseen, Fazer-kahvilaan. Melkoiseksi kulttuuritörmäykseksi kasvanut käyntini brändin lippulaivassa viime talvena on varmasti saanut monet harkitsemaan tuolla poikkeamista toiseenkin kertaan, minkä vuoksi tunnen lähes näännyttävää velvollisuutta pelastaa konserni konkurssilta näinä vaikeina aikoina, siksi siis taas. Ja toisaalta olihan se reitin varrella. Nyt kun Stockmannin kusenkeltaisten kassien päivät ovat taas ohi, ja zombien tavoin juoksentelevat kuolaavat kansalaiset eivät niitä aivopesutunnuksiaan kaikkialle kanna, on keskusta jälleen turvallinen lähestyttävä. Toki olen minäkin kerran eksynyt hulluille päiville, mutta vahingossa, ja olin ahdistuneempi kuin rapu merrassa. Jos jotain tavaratalosta tarvin, käyn aina heti alepäivien päätyttyä. Silloin on vähiten väkeä, kyllä siitä ilosta pari hilua ylimääräistä maksaa, ei tässä maassa kukaan niin köyhä ole. Jos on, niin töihin siitä, hophop!

Ah, olin siis totisesti keskellä päivää loisimassa ympäri ostoskeskusta vailla tekemistä, ja tiistai kun oli, hiljaisuuskin velloi kumajavina lyönteinä ilmassa. Tai kenties se oli päänsärky, aamukahvista alkoi olla aika viitisen tuntia, ja kaltaiselleni kofeinistille se on piinaava aika ilman annosta, eikä tietenkään ollut asiaan vaikuttamatta tytär, jolle olin ohimennen luvannut kahvilakäynnin, niin ne lapset muistavat satunnaisimmatkin heitot varmaan ikuisesti. Kävimme sentään Dressmannilla; nähdessäni liikkeen muistin vajeen vaatekaapissani, ja niin suuntasimme sisään, "ihan pooloja vaan etsin", vastasin kun kaksi myyjää yhdessä minua saapui palvelemaan. "Nyt ei oo vielä poolosesonki", vastattiin. Ja se siitä sitten. Poistuimme, ovella lapsi kysyi kovaan ääneen "Miks se oli niin huono kauppa iskä?", meidän kommenttimme eivät kylmäksi jätä. Mutta totisesti: poolosesonki! Mitä helvettiä? Onko tosiaan tietty aika vuodesta jolloin myydään jotain niinkin ei-vuodenaikaspesifiä kuin pooloja? Miksi? Mistä minun pitäisi tietää koska se on, että voisin haluamaani tuotetta ostaa? (en kysynyt, minkä nyt vasta huomaan) Vaatekauppoja kohtaan tuntemani suuri inho kasvoi taas kaksi pykälää, no, olen ehkä ensi syksyyn mennessä siten tyyntynyt, että saatan uudestaan johonkin kaltaiseensa uskaltautua.

Nyt siis sydänkin sykähteli siihen malliin että sappi kiehahteli ja korvissa kresendot joikui, kun silmien eteen piirtyi särkyvän lasin railoja, musta nieli Forumin ja happi oli kuin sinappikaasua keuhkoissani. "Iskä vois nyt sen kahvikupillisen nauttia", kirskuin hampaideni välistä ja askelsimme lähimpään kahvilaan, siis siihen Fazeriin, jonka pöydät velloivat kuin haavasta pursuava mätä ympäri Forumin käytävää. Taiteilimme niiden väleitse, tiskillä meitä odotti mitä hehkein näky: leivoskimara vailla vertaa. Nelivuotiaalle olisi kelvannut mikä tahansa kuulemma, mutta bebe vei voiton, joskin oli vähän halvan näköinen bebe; minun lapsuudessani niissä oli aina muutama nonparelli keskellä ripoteltuna, nyt ei, näin se taantuma näkyy jokapäiväisimmissäkin arjen asioissa. Itse päädyin ottamaan kahvin ja suklaamuffinssin, lapselle päärynäpillimehu ja eiku pöytään.

Verrattuna edellisfazeriin oli moni asia paremmin: asiakkaita ei teititelty, kahvin sai kaataa itse ja ennen kaikkea tarjottimet ja lautaset olivat normaalin ja sitä kautta hallittavan kokoisia. Uskon vakaasti kirjoitukseni saaneen kaikki nämä muutokset aikaan Fazerin kaikissa kahviloissa, teen työtä jolla on merkitys! Tosin palkkaa en saa. Istuimme sohvannurkkaan, minä sohvan puolelle, lapsi tuoliin, joka oli korkeampi. Ensivaikutelmat olivat lupaavat: kahvi vei tuskan, bebe näytti maistuvan, muffinssikin - - no jaa, se nyt oli sitä perushuttua, en kiinnittänyt huomiota hintaan, mutta tuskin sen arvoinen oli kuitenkaan. Liian iso joka tapauksessa suhteessa kahvin määrään: kupin tilavuus taas kerran kätkeytyi sen outoon muotoon, ja parissa hörpyssähän oli tällainen nysäastia tyhjä. Isohkon leivän kokoinen muffari sen sijaan oli tässä vaiheessa vasta alkutekijöissään, ja tietenkin kuiva kuin mikä: gah! Olipa sen loppuun saattaminen vähän vaivalloista, mutta sen verran nälkäkin kurnaisi, että menihän se. Bebe-leivos sen sijaan sai nelivuotiaankin toteamaan: liian makeaa. Muutama lusikallinen riitti, iskä maistoi lopusta palasen, ja olihan se, totta vie. Ketkäköhän noita noin kohderyhmäajattelullisesti yleisimmin nauttivat? En halua heitä tuntea.


Miljöö ei ollut pöllömpi, istuimet olivat etupäässä pehmeitä ja varsin rentouttavan näköisiä (en jokaista mallia kokeillut), valaistus hillitty, suuret lamput roikkuivat yllä luoden tietynlaista orgaanista tunnelmaa, eli tahtoo sanoa olivat kuin siemenkotia tai sieniä. Sojottelin kameraa naapuripöytien sijasta lähinnä kattoon, mutta oli syynä sekin, että yleiskuva olisi ollut kaoottinen; kohtuullisen hillitystä olemuksestaan huolimatta kahvila oli hahmoton sijaitessaan kauppakeskuksen käytävässä avoseinäisenä, missään ei ollut paikkaa, josta ei H&M:n, Seppälän tai juuri minkään mainosvalot olisi silmiin paistaneet, ja muovikasseineen kulkivat nämä orjuutensa ohjastamat muurahaiset eestaas eestaas koko ajan kahvihetkeään viettävän editse. Nauti siinä nyt kahvista sitten. Ei ihme ettei bebe kelvannut, muffinsikin meinasi kurkkuun tarttua.

Tiivistykset:

Hinta-laatu
Hyvä vissiin, tosin en huomannut katsoa mitä maksoi. No höh, narraan, kallis se oli varmasti kuin pentele. Mutta monenlaista kirjavaa leivosta ja salaattia ja täytepatonkia olisi ollut tarjolla, jäätelöallaskin, eli sikäli ei moittimista. Keskitason ostarikuppila peitottiin mennen tullen.

Miljöö
Kaamea, kaamea! Mitä ovat miellyttävät istuimet ja suuret designvalaisimet sen rinnalla, että joutuu ostarissa kahvinsa juomaan? Ei mitään. Helvetti, täysi helvetti oli tämä, onneksi oli nelivuotias lörpöttelijä seuranani, vei huomion siltä kaikelta kimalteelta ympärillämme, yksissä tuumin päätimme silti: ei tänne uudestaan. Kiitti ja moi.


9.10.11

Takit or liivit 

Hyvin alkanut indeksointiprojektini ei kun porskuttaa, joskin väsähtäneenä ja laahustaen. Onneksi exme muisti jatkaa omaansa, mistä ideankin nappasin: omistamani takit. Katsotaanpa mitä tuolta kaapista löytyy.

1. Merkitön armeijanvihreä sadetakki, kokoa L. Ei aavistustakaan mistä ja koska tuo on tullut, näyttää siltä että voisi olla uutenakin hankittu. Olen ehkä kerran pitänyt (siis ehkä, muistikuvaa ei ole ainoastakaan kerrasta - mutta kai tuo joskus on yllä ollut), olen lapsesta asti inhonnut sadetakkeja kuin loisivia nilviäisiä, kastun huomattavasti mieluummin.

2. Violetinkirjava Raiski-merkkinen toppatakki, jonka lapussa hauska teksti "Ei saa vääntää / Vrid ej". Mitäköhän tapahtuu jos väännän? En uskalla kokeilla, näkevät kuitenkin. Tai voihan se räjähtää, värinsä on siten villi. Tämä on puolison vanha jostain 90-luvulta, oli minulla jonain talvena varatakkina hetken, ja kuulemma saan heittää roskiin, en tiedä miksen ole.

3. Musta Kino-merkkinen toppatakki, jonka ostin ensimmäisenä Helsingin talvenani Sokokselta, kun olin viimeiset viisi talvea kärsinyt ilman toppatakkia ja välähti: voin hankkia sellaisen! (olen toisinaan hidas) On loistava takki, melkein liian kuuma, pitää olla kymmenisen pakkasta vähintään ettei tuon kanssa paahdu. Karvakaulushupun olen poistanut, se oli jo extremeä, vaikkei toisaalta parin viime talven aikana oikeastaan. Järjenvastaista millaisia talvia täällä stadissa pitää. Ei Turussa vaan.

4. Pitkä kellanruskea nahkatakki, jonka lapussa 50-lukuisella kirjasintyypillä teksti "Jofasa AB, Malung Sweden". Ostettu 1999 tai 2000 Turusta AA-kerhon kirppikseltä, sijaitsi tuolloin puutalossa Martinsillan kupeessa, vieläkö lienee? Maksoi 30 markkaa, mikä osoitti hinnoittelutajun puutetta. Lempitakkini, pidin sitä nuorena ja taiteilijahkona paljonkin, nykyisin ehkä kerran pari vuodessa puen päälle, erityistilaisuuksiin, ymmärrättehän. Kahden hengen ravintolailta viime talvena juuri ennen lumen tuloa taisi olla viimeksi. Näyttää siltä että sen alle voisi kätkeä haulikon, mitä ilmeelläni takkia käyttäessä aina viestitänkin.

5. Äidin tekemä raidallinen villatakki jostain 70-luvun alusta. Väriskaala: tummanpunainen, tummansininen, tummanvihreä. Pitkä rivi isoja nappeja, saa tiiviiksi ympärille, paksu kuin turkis, siihen aikaan on varmaan olleet talot kylmiä.

6. Musta nahkatakki ("Veljekset Brandt, Kokkola"), jonka Carmabal lahjoitti 2004, ja joka esiintyy muutamissa alkuaikojen sivupalkkikuvissa varsin näyttävästi. Pidin tätä aikoinaan kaikkialla, vaikka onkin siten pieni, että napit eivät kiristymättä sulkeudu. Mutta aukihan näin rokahtavan rotsin pitää roikkuakin. (vihaan sanaa "rotsi") Nykyisin käytän harvakseltaan. Vuosi sitten yhdellä baarikeikalla viimeksi, sopi illan fiiliksiin täydellisesti.

7. Pep'N Young -merkkinen farkkutakki, jonka äiti löysi komeron periltä jokunen vuosi sitten. Kysyi kelpaako, ehkä vitsinä, kelpuutin oitis, on nykyisin välikausitakkini tai viileämpinä kesäpäivinäkin menee. Tätä ei saa napittaa kiinni, näyttää daijulta. Rentona roikkessaan on toki edelleen erittäin kasari ja erittäin juntti, mutta niin olen minäkin, molempia.

8. Räiskyvänpunainen huppari, ostettu Forumin Seppälän outlet-myymälästä viime vuonna. Ihan suosikkini, näytän sopivalla tavoin hiipparilta mennessäni siinä ympäri stadin sivukujia. (vihaan kyllä myös sanaa "stadi") Oli halpa, kun kampanja oli kolme kahden hinnalla, niin sain tämän lisäksi ruutupaidan ja poolon ja maksoi silti vaan vitosen.

9. Viime vuonna ostettu, en muista mistä, ruudullinen isokauluksinen takki varustettuna rintataskuin. Muutama vuosi sitten olisin kavahtanut moisesta keski-ikäisestä ilmestyksestä, nyt se on kaikkialle kanssani kulkeva perustakki. Tuulenkestävä, mikä on tässä puhurikylässä kyllä tarpeellinen ominaisuus. Rintataskuun menee bussikortti.

Alkujaan meinasin tähän lisätä vanhoja sivupalkkikuvia muutamista takeista esimerkeiksi, mutta meni kyllä niin muotiblogiksi jo siinä vaiheessa, että aloin koevedoksen nähdessäni kouristella kauhusta. Muotiblogit, on siinäkin ilmiö jumanklavita!

5.10.11

Ydinverkon kahdeksas säie: "Öljy" 

Monet minusta kerrotut asiat ovat liioitteluja, huhhuh-puheita, väärintulkintoja ja räikeitä valeita, mutta se on kyllä todeksi tunnustettava, että ostin tosiaan uuden kahvinkeittimen, ja keittelen nyt kotosalla ollessani aiempaakin enemmän kahvia ihan vain ilosta että on hieno kahvinkeitin ja hyvää kahvia ja siten. Vapaapäivää ei voisi viettää juuri paremmin, no, ehkäpä Silmis-päivitys sentään.

Tämänkertainen säie on etupäässä baarinpöydästä peräisin. Olin varustautunut sinne mennessäni muistikirjalla, johon en tosin raapustanut tavuakaan, mutta luulen sen mukanaolon kuitenkin vaikuttaneen arkistoivaan mielenlaatuuni stimuloivasti. Oli ehkä kevättalvi. Pakkanen joka tapauksessa puri, oli edelleen pimeäkin, hankisella kadulla narskuivat askeleeni kuin kiroukset. Baari sijaitsi muistaakseni jossain päin Taka-Töölöä, mistä en mene varmuuteen, Pikku Huopalahdessakin saatoimme olla, tuossa Helsingin ärsyttävimmässä kaupunginosassa jos ei toki muuten, niin tuon mieltävääntävän kirjoitusasunsa vuoksi. "Pikku Huopalahti". Kuka perkele tuon on keksinyt? Ruotsiksi sentään Lillhoplax, yhteen. Olisi muuten haapalahti suomeksi, mutta mitäpä tuosta.

Niin, olimme tosiaan baarissa, minä ja ystäväni, jonka nimeä en enää muista, hänen kasvonsakin hämärtyvät kuin [tässä vaiheessa juoksin katsomaan mikä keittiössä romahti; kissa se vain - siis ei romahtannut, mutta romahdutti] nuo kellastuvat valokuvat 70-luvulta [huomaatteko miten sujuvasti jatkoin keskenjäänyttä vertausta], joiden teipitkin ovat albumeissa jo niin kuivahtaneet, että jos avaa, siis albumin, on sylin täydeltä kuvia sitten, ja järjestään ihmisistä jotka melkein muistaa, eikä kuitenkaan kokonaan, koskaan, sillä ihminen ei uskomuksistaan huolimatta mitään muista kokonaan täysin, se nyt vähintään jos jokin on tämänkin blogin olemassaolon periydintä: muiston hetkellinen määräytyvyys. Kysyin ystävältäni saanko väittää unohtaneeni hänet ja sain luvan. Ihmettelitte varmasti hetken.

Uutisissa puhuttiin tuona iltana öljyvahingosta, mikä sai naapuripöydän seurueen keskustelemaan kiivain sanankääntein, ottivat meihinkin kontaktia, missä vaiheessa poistuimme. Silti kirjoitin seuraavana aamuna tarinan "Öljy", johon integroin mukaan vuonna 1998 Kokemäellä piirtämäni sarjakuvan perusjuonen herra Neubauerista ja hänen huonosti alkavasta työpäivästään. Olin sitä piirtäessäni yksin huoneessani, oli myöhä, mikäli muistan, pakkanen ainakin kova ja huoneessani kylmä, tuo huone siis ei ollut varsinainen kotiosoitteeni tuolloin, vaan vuoden kestänyt tilapäismajoitus, toki inspiroiva sellainen, joskaan Kokemäki ei paikkakuntana varsinaisesti inspiroi. Asiaan: pointtia kun ei kuitenkaan ole.




Öljy

Herra Neubauer on Yhdistyneitten kansakuntien palveluksessa. Hän lentää joka vuosi monta kertaa Bonnin ja New Yorkin välillä edestakaisin. Lentokoneessa hän voi aina huonosti. Ollessaan pieni poika herra Neubauer näki unta, jossa kuusijalkainen lentokone hiippaili raunioituneiden rakennusten välissä saksalaiset alppihousut yllään. Parvi kimalaisia kuoriutui maan sisästä esiin nousseista munista. Ne söivät lentokoneen ja sen auki revitystä vatsasta valui maahan moottoriöljyä. Maa oli valkoisten kastemekkojen peitossa, öljy tahrasi ne pienen unta katselevan pojan seuratessa avuttomana vieressä. Herra Neubauer saapuu taas tänään työpaikalleen Manhattanilla sijaitsevaan YK:n päärakennukseen. Hän on YK:n atomienergiajärjestön esimiehen ensimmäinen alainen. Työhuoneen ilmassa on yllättäen jotain epämääräisen paksua. Herra Neubauerin otsalle nousevat suuret hikikarpalot kun hän huomaa ettei atomienergiajärjestön osastolla ole ketään muuta. Suuri Saksan kartta on levitetty hänen työpöydälleen. Vasta silloin herra Neubauer tunnistaa hajun. Yhdistyneitten Kansakuntien järjestelyosastolla haisee moottoriöljy. Esimiehen huoneen ovi on palanut, siitä on jäljellä vain hiiltynyt ranka. Herra Neubauer nostaa puhelimen luurin, mutta ei kuule hälytysääntä. Haju on jatkuvasti vahvempi. Herra Neubauer avaa suunsa äänettömään huutoon.



This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker