<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

26.9.11

Ydinverkon seitsemäs säie: "Wien" 

Mikä sen kirjakaupan nimi on, jonka näkee ratikan ikkunasta vähän oopperan jälkeen keskustaan mennessä? Jonka ikkunassa on ollut viimeiset puoli vuotta isot "ALE"-teipit? No ihan sama, sieltä olen ostanut kaksi kirjaa: valokuvataiteen retrospektiivin 70-luvulta, ja Jon Ronsonin romaanin Vuohia tuijottavat miehet, vielä lukematta. Siellä on, kuten tuollaisissa antikvoissa yleisestikin, myös postikortteja, valtavasti, eikä kai viime talvenakaan todella tarkoitukseni ollut sillä ainoalla käynnilläni ostaa niinkään kirjoja kuin kortteja, sitä määrin ydinverkkoprojektini oli alkanut itseään ruokkia. Olen oppinut hankkimaan säikeitä, lopulta ne kävelevät luokseni kahden mustapukuisen salkkumiehen muodossa siinä Bistro Leonin kulmilla (he tulivat sieltä ulos), kun olin edellämainitut kirjat repussani palailemassa kotiin jäätynein poskin; mikä huomioitavaa kuitenkin: ostamiini neljään postikorttiin en ollut vielä tutustunut. Kävellessäni miesten ohi kuulin jotakuinkin seuraavaa:

Raimo: "Onhan siellä hyvä näköistä. Se on niin elävämpää se meno ku täällä."

Heikki: "Siks just Sirkkaki sinne haluaa. Mutta perkele talvihan sielläkin on."

Raimo: "Eiks se oo leudompi?"

Heikki: "Kesä oli ainaki kylmä. Me oltiin kerran juhannuksena siellä."

Tässä vaiheessa valo vaihtui vihreäksi, ylitin Runeberginkadun, olinkin melkein kotona sitten. Keittelin kahvit, avasin repun: postikortti Wienistä vuodelta 1982, allekirjoituksena väkkärä, joka on ehkä nimi "Sanna", tai voi olla myös "Swwww", mistäs minä tiedän. Vastaanottajan nimi ja osoite olivat jäljellä, olisi ollut mahdollista onkia nykyiset tietonsa, soittaa ja kysyä. Swwww oli kirjoittanut korttiin pitkällisesti, alkaen sanoilla "Olen runoilija." Outo tapa aloittaa lomaterveiset, mutta toisaalta, en ole runoilija. Ehkä se kuuluu tapoihin. Poimin kortista avainsanoja, korkeintaan kolmen perättäisen sanan yhdistelmiä ("samalla tavoin päteä"). Saman päivän Hesarissa (ruokasivuilla, oli torstai) oli juttu Sacher-leivoksista. Vasta tämän luettuani säie muotoutui. En vieläkään tiedä, mistä paikasta Raimo ja Heikki puhuivat, mutta oletan että Wienistä, ja terveiset Sirkalle. Säikeen viimeiset sanat leikkelin jostain lehdistä, liimasin kirjaimet pahville, väritin, mustasin.




Wien

Olen runoilija, vietän nyt toista talvea Itävallassa, Wienissä. Jottei maine menisi, pitää täällä talvellakin nokka räässä ja huulet jäässä istua katukahviloissa perkele Sacher-torttua syömässä. Tästä olet varmaan äärimmäisen tietoinen. Maisemat ovat kauniit. Ohi ajavat autot kuulostavat jäätyneiltä kelloilta. Istun lähellä kuuluisan kattohuoneiston rakennusta. Siellä pitävät palaverejaan lakimiehet tai jotkut, juovat lämmintä. Kuten huomaat, kynäni terä katkeilee. Vaikka talot ovat yhtä harmaita kuin ilma, on tämä kaupunki miellyttävä. Pakkanen tappaa vuolaimman sanavirran. Siitä olen tavattoman ylpeä. Ettei tarvitse samalla tavoin päteä kuin Suomessa. Ajattelin olla Wienissä kolmannenkin talven, sitten juhannukseksi kotiin ja mökille. Poltan kokossa kaiken minkä olen täällä kirjoittanut, sitten on taas helppo palata tähän samaan kahvilaan. Wienin viemäriverkostoon sijoittuu elokuva Kolmas mies. En muista ohjaajan nimeä.



20.9.11

Ydinverkon kuudes säie: "Luistelu" 

Niin vain on talvi koittamassa tänne eteläänkin, tai ainakin asunnossani on riivatun kylmä ja villasukat piti kaivaa esiin jo viikko sitten. Vettäkin sataa, millaisina talvet muistan Turun vuosiltani, toisaalta nämä kaksi viime talvea Helsingissä ovat olleet hieman perinteisempiä, millä tarkoita aivan piinallisen hirveitä lumineen ja pakkasineen. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Toisaalta lapsi osasi jo viime talvena luistella paremmin kuin isänsä koskaan, mitä oli kyllä hauska seurata. Pulkkailukin oli kivaa. Ihan kaunistakin oli ja mukavan pimeää öisin. No joo. Tämänkertainen säie, otsikoituna "Luistelu", sai alkunsa sanoista "On mahdollista luistella", jotka oli tussilla kirjoitettu rakennustelineeseen julkisivuremontissa olevan talon kohdalla Mechelininkadulla. Siinä se nökötti, melkein kutsui jatkamaan tekstiä siltä seisomalta, mutta toisaalta en toki seisoskellut, koska oli hirveä pakkanen ja piti liikkua ettei hengiltä mene. Jos olisi ollut seuraa, olisin varmaankin etsinyt jostakin kahvilan, (kahvila-arviointini ovat vain tauolla, eivät unohtuneet) mutta toisaalta mukanani ei ollut seuraa, joten se siitä. Tuntuisi oudolta mennä kahvilaan yksin. Saapua tilaan, joutua ihmisten vaikka ohimenevänkin huomion kohteeksi, päättää hankinnat, maksaa, etsiä pöytä siten, että se pöydän valinta näyttäisi muka merkityksettömältä mutta olisi kuitenkin siten merkittävä, että siellä pöydässä olisi jotakuinkin miellyttävä olla sen kahvin ajan; entä jos ei olisikaan lukemista mukana tai paikan päällä tarjolla? Seinääkö pitäisi tuijotella? Tajusin hiljakkoin, etten ole tähän ikään mennessä koskaan ollut kahvilassa yksin. Tai siis olen, mutta siten, että olen odottanut sinne saapuvaksi seuraa. Ehkä pitäisi joskus kokeilla. Tämän tajutessani laadin listan asioista, jotka ovat vielä tekemättä:

En ole ikinä:

1. Käynyt kahvilassa yksin.

2. Lentänyt lentokoneella.

3. Ollut kihloissa / naimisissa.

4. Maannut leikkauspöydällä. (ei edes viisaudenhampaita ole koskaan ollut)

5. Käynyt Virossa.


Hetkinen... Tämähän näyttää aivan meemiltä. Nyt koko vakiojengi tarttuu tähän! Keksi viisi asiaa jota et ole ikinä tehnyt. No niin, se siitä. Paluu luisteluun: kirjoitin ensisanat muistivihkooni, mikä on romantisoitu ilmaus kännykkäni "tallennetut viestit" -hakemistolle. Kotona selasin kertynyttä ilmaisjakelulehtipinoa. Porvarisjulkaisu nimeltä Töölöläinen ei paljon "Ei mainoksia!" -lappuja kumartele, ja kolahteli tämän vuoksi aiempaan asuntooni joka jumalan viikko. Haeskelin haastatteluja ja henkilöitä, tilanteita ja kerrontaa, tapaamisia ja jotenkin sellaista degeneroitunutta nurkkakuntaisuutta, jota vain tässä pystyynkuolleessa kaupunginosassa voi autenttisesti kohdata. Löytyihän tällaista. Joka lehden joka sivulta, jos tarkkoja ollaan, ja hyvin nopean leikkaa-liimailun (ei konkreettisen) seurauksena syntyi säie nimeltä "Luistelu". En tiedä onko siitä mihinkään. En oikeastaan pidä siitä ollenkaan. Juuri siksi se kuvaa täydellisesti töölöläisyyttä. Purukumien mukaanotto tarkoituksellista, siitä lisää myöhemmin.




Luistelu

On mahdollista luistella. Mutta onko se tarpeellista? Joko 2000-luvulle tultaessa maassamme on opittu kyseenalaistamaan tämä sukupolvelta toiselle samanlaisena siirtynyt liikkumismuoto?

”Uskon muutoksen olevan lähellä”, toteaa panimotyöntekijä Irma Vesterinen, 54.

Tavoitamme hänet Väinämöisenpuiston jään reunalta, mutta rouva Vesterinen ei ole tullut tänne luistelemaan. Hän katsoo jäällä säntäilevää nuorisoa ja huokaisee. Rouva Vesterinen on viime vuosina suosiotaan nostaneen postmodernin luistelusuuntauksen perustajajäsen.

”Me etsimme rajoja, jotta voisimme rikkoa niitä”, rouva Vesterinen sanoo. Hän luistelee siellä missä ei ole tapana, tavoilla joita ei ole yleisesti hyväksytty. Kuluneen vuoden aikana postmodernit luistelijat ovat vallaneet esimerkiksi puistoja, kauppakeskuksen parkkihalleja ja peltoteitä. Monen tilaisuuden osanottajamäärä on kuitenkin ollut pieni.

”Tämä on hallitsevien olosuhteiden kyseenalaistamista”, kertoo Irma Vesterinen, jonka edellisviikkoinen oluessaluistelutapahtuma sai tylyn tuomion hänen työpaikallaan.

On tosiaan mahdollista luistella. Mutta onko tämä kapinakaan tarpeellista?

Jotta perinne säilyisi, sen rajoja on jatkuvasti etsittävä, murrettava ja muutettava. Postmodernien luistelijoiden manifestin mukaan luistelusta on riisuttava sen kiire, hätäily, ryntäily ja epäterve kilpailullisuus.

”Luistimilla on vaikea pysyä pystyssä”, sanoo rouva Vesterinen. Hän osoittaa kipsattua jalkaansa, mutta vannoo, että uusia tapahtumia on jo suunnitteilla. Kun kysyn osanottajista, hän vaikenee. Näen muovikassia pitelevän käden värähtävän, ja Irma Vesterisen katse hakeutuu jonnekin jääkentän toiselle puolelle. Taivallahdelta puhaltaa yllemme kylmä tuuli.

Olen ennen tapaamistamme lukenut Irma Vesterisen kirjoittaman manifestin, jossa hän korostaa miten paljon enemmän luistelusta nauttii, kun sen tekee rauhassa. Luistelun estetiikka on sen hitaudessa, kauneus ihmisruumiin raukeissa liikkeissä. Alan ymmärtää sen katsoessani jäätä, jolla nuoriso säntäilee kuin lokkiparvi. Juuri tätä joudun itse katsomaan päivästä toiseen kaukalon laidalla purkkaa jauhaessani. Pikkutakissani on siihen kiinni juuttuneita purukumipaakkuja, eikä kutsumanimeni Kumimies silti johdu niistä. Nuorena minäkin olin notkea, ja liikunnasta olisin saanut yhdeksikön, ellei luistelu olisi romahduttanut haaveitani. En milloinkaan pysynyt pystyssä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuuluu postmodernien luistelijoiden manifestin perusajatus, ja katsoessani syvälle Irma Vesterisen väsyneisiin silmiin, minä tiedän tapaamisemme päättyvän yhteiseen luisteluhetkeen jossakin parkkihallin pimeydessä. Syöksymme sallitun tuolle puolen.



11.9.11

Ydinverkon viides säie: "Poliisit / Keisarit / Faaraot" 

Ah, no niin, kesäloman aiheuttama ajatusvuoto on viimein tyrehdytetty, ja kun huomiotaan on tarpeeksi kiinnittänyt toisaalle, se alkaa itsekseen kiinnittyä sinnekin minne on määrä: ydinverkkomuistiinpanoni eivät suinkaan ole lakanneet olemasta kesän aikana, vaikka niin kuvittelittekin, myöntäkää! Tiedän tiedän, Silmänkääntövankila on surullisenkuuluisa aloitetuista ikinä-päättymättömistä artikkelisarjoistaan (Turun pyöräretket ja Musiikilliset suunnannäyttäjät ovat eniten itseä harmittaneet jäätyään avoimeksi), mutta minkäs vakavasti keskittymishäiriöinen luonteelleen voi (80-luvulla ei tunnettu termiä "ADHD", mutta muistan että useampikin ala-asteen opettaja voivotteli vanhemmilleni sitä, kun en tunnilla kyennyt edes pysymään paikallani vaan vaelsin neuroottisesti ympäri luokkaa); siltikin, ydinverkkoa on koottu kahteen paksuhkoon muistivihkoon ja lukemattomiin rtf-tiedostoihin jo sitä verran, että johan artikkelisarjan päivitys tänne on helppoa kuin saippua.

Mitä tällä kertaa siis? Kolme lyhyehköä säiettä yhdessä korvatakseni pitkää taukoa, ja kai jollain kierolla tavalla nämäkin sopivat toisiinsa. "Poliisit" on tiivistetty Kampin Narinkkatorilla käydystä keskustelusta, jonka satuin kuulemaan matkallani lähistöllä sijaitsevaan Lautapelit.fi-kauppaan. No, ehkä "keskustelu" on liian hienostunut termi, mutta ehkä asianomaiset herrasmiehet pitäisivät siitä, että ajatustenvaihtoaan näin tituleeraan. Joka tapauksessa kirjoitin sen kotiin palattuani muistiin, olisiko joskus viime joulukuussa tapahtunut, tapani olla merkitsemättä päivämääriä muistikirjaani on välillä ihan kelvollinen kaotisoija, yleensä häiritsevä hämmennystekijä. Tietynlaisesta kertavitsihuumoristaan johtuen "Poliisit" ei kuitenkaan kanna pitkälle yksikseen, mikä on yksi syy siihen, että lisään tähän myös "Keisarit". Tämä säie on suosikkejani kaikista keräämistäni, ja ensimmäisessä säiepäivityksessäni mainittu laajamittaisempi kirjoitustyö sai sekin oikeastaan lopullisen lähtöinnostuksensa vasta tästä. "Keisarit" on häpeämättömästi varastettu blogikirjoitus, jonka olen muokannut 100% omasanaisekseni, niin että lähdettä ei enää googlaamalla löydä. Miksi tein näin, kysytte, ja lopultakin: miksi en. Pidin tarinasta, pidin sen venkoilevasta moraliteetista, pidin ylipäätään sen henkilöistä, jotka tosin kaikki poistin lyhentäessäni alkuperäistekstiä melkoisesti. Ja loppujen lopuksi, minähän olen kirjoittaja luonteeltani jos en työkseni. Kirjoittajat varastavat, tämähän on tunnettu fakta. Jos varastat tekstiä sellaisenaan, olet niljakas olmi, jos ajatuksia ja ideoita, olet luova uudelleenkäsitteljä, näinhän se menee, ja osittainhan "Keisarit" on kokeilu, en ole näin selkeää uudelleentyöstöä harrastanut milloinkaan aiemmin, lähinnä siksi, että olen hirveän omistushaluinen mitä ideoihinkin tulee, ja jonkun muun keksimä on aina lopulta jonkun muun keksimää eikä mun omaa!

"Faaraoissa" esiintyvä herra oli alunperin nimeltään Hartikainen, mutta muutin hänet Hakkaraiseksi ilmiselvistä syistä johtuen. Kenties huonoa ajankohtaan sidottua huumoria taholtani, ei tästä sen enempää.




Poliisit

Monesti ihminen joutuu käymään tarpeillaan kesken tilanteen, josta ei haluaisi olla pois. Tällöin on syytä saada tarpeensa suoritettua nopeasti. Ellei nopeus ole mahdollista, on kehitettävä sijaistoimintaa, ts. ajanvietettä. Ulkona tarpeitaan tekevä voi laskea yläpuolellaan lentäviä lintuja tai muovailla pilvistä kuvioita. Mahdollista on myös mielessään käydä dialogia, toki tällöin on syytä valita jokin hyvä kohde, jolle mielessään puhuu. Dialogin ei ole suotavaa olla luonteeltaan paheellista tai flirttailevaa, yleensäkin pään sisällä käyty dialogi on tilanteessa kuin tilanteessa suositeltavinta pitää mahdollisimman neutraalina. Ulkona asioivan on huomioitava myös se mahdollisuus, että poliisit puuttuvat tilanteeseen. Tämän tapahtuessa ei ole syytä yrittää paeta, vaan on parempi antaa tapahtumien kulkea omalla painollaan.

Keisarit

Melko kaukana on maa jossa hallitsee kolme intomielistä keisaria. He ovat kaikki keisareita siksi, että tuossa maassa voi kuka tahansa ryhtyä keisariksi jos niin haluaa. Kansa on viisasta, eivätkä kaikki halua keisareiksi, mikä voisi tapahtua jossain toisessa maassa. Silti sattuu ikäviäkin asioita. Viinitilat ovat kaukana vuoristossa, ja viinin tuominen alas kaupunkeihin maksaa paljon. Täten ruoka on juomaa halvempaa intomielisten keisareiden maassa. Viini ei hintansa vuoksi ole jokapäiväistä juomaa, mutta maan pohjavesi on syvällä ja kaivot usein kuivat. Kansalaiset kärsivät janosta. Meidän pitää toivoa että seuraava viinilähetys saapuu perille. Solassa rosvot vaanivat lähes päivittäin viinikuljetuksia, ja varastamansa saaliin he vievät ulkomaille. Muualla asuvat eivät välitä siitä, mistä viini on tuotu. He nauttivat sitä kynttiläillallisillaan. Nauru kaikuu alas kaduille korkeista rakennuksista. Köyhät kerjäläiset kuuntelevat ja ajattelevat kuinka jälleen rikkaiden viini virtaa. On vaikea ymmärtää miksi köyhät aina norkoilevat rikkaiden asuntojen edustalla. Eikö heillä todellakaan ole parempaa tekemistä? Se pistää vihaksi.

Faaraot

Eräänä päivänä herra Hakkarainen matkusti ulkomaille. Hän oli kotikaupungissaan hyvin pidetty ihminen ja monet alkoivat heti ikävöidä häntä, mutta tästä herra Hakkarainen ei pahemmin piitannut. Kävi niin että herra Hakkarainen saapui matkoillaan Egyptiin. Siellä hän antoi almun kadulla kerjänneelle naisparalle. Nainen siunasi hyväntekijää kaikkien tietämiensä faaraoiden nimeen. Faaraot olivat pellejä, totesi laupiaan maineessa oleva herra Hakkarainen.




9.9.11

Tornado 

Kirjoituspöydältäni löytyvän tavarapaljouden jo käsittelin (sen sisältö on toki siitä jo runsaasti muuttunut), nyt on vuorossa laatikko. Niin, vaikka pöytäni onkin laatikkovajaa, on sen vieressä tuollainen pyörillä kruisaileva neljän vetolaatikon kokonaisuus, jonka päällä nököttää printteri-skanneri ja sälää. Käsittelen nyt vain ylimmästä laatikosta löytyvät tavarat, koska joku raja jne. Kirjoituspöydän vieressä sijaitseva vetolaatikko sisältää siis seuraavaa:

1. Rapid Supreme 27 -merkkinen nitoja, iso, väri jotain beigen ja valkoisen väliltä.

2. Musta metallinen reijittäjä, pieni ja merkitön, muistaakseni Tiimarista ostettu joskus 90-luvun lopulla.

3. 20 senttiä pitkä läpinäkyvä muovinen viivoitin, merkkiä Rumolo. (tsihii!)

4. Omituinen pieni muistilappuvihko, jossa rumat pinkki/ruskeat sivut, joka lapussa Suomen kuvalehden logo. What the hell, en ole ikinä käyttänyt yhtään lappua tästä.

5. Pieni oranssi nippu post-it -lappuja, varmaan Tiimarista nämäkin.

6. Ammattiliiton muovinen jäsenkortti.

7. Valkoinen muovinen pankkikortin kokoinen kortti, jossa siru. Ei tekstiä tai muita merkintöjä.

8. Musta muovikantinen tasku, jossa Fotoring-logo, sisällä kaksi mustavalkoista pärstäkuvaa itsestäni erittäinen pitkähiuksisena ääliösti hymyilevänä siloposkena, kuvat otettu vuonna 2001 opiskelijakorttia varten. Muovitaskussa on myös muutama satunnainen keräilykortti, joissa kuvituksena mm. Christos Achilleoksen, Carl Barksin, Hajime Sorayaman ja Boris Vallejon teoksia.

9. Tummansininen Orthex-merkkinen muovikori, jossa:

9a. Nikon-merkkinen objektiivinsuojus.

9b. Täpötäysi pahvirasia Talex-merkkisiä niittejä nitojaan, maksanut Tiimarissa viisi markkaa.

9c. Noppa.

9d. Erään entisen työtoverin käyntikortti. Yritti mies kalastella minua verkostomarkkinointiin mukaan.

9e. Violetti näpsy.

9f. Ammattiliiton (eri liiton kuin se jäsenkortti) logolla varustettu huulirasvaputkilo, läpikuultavaa vihreää muovia, lievästi ällö vaniljanmaku, käytännössä loppuun käytetty.

9g. Keltainen tynnyrinmuotoinen Staedtler-kynänteroitin.

9h. Tyhjä ruma kokkolalaisen West coast -baarin tikkuaski.

9i. Kaksi Sony Cybershot -merkkistä akkuparistoa muovirasiassa.

9j. Kaksi Hama-merkkistä akkuparistoa ajelehtimassa korin pohjalla ilman rasiaa.

9k. Viiden markan kolikko vuodelta 1993. Se missä on se söpöinen hylje takapuolella. Klaava vai kruuna, en ikinä muista kumpi on kumpi.

9l. Valkoinen Faber Castell 0.5 -lyijytäytekynä, joka oli vuosia minun ainoa käyttämäni piirustuskynä ilman muuta syytä kuin jonkinlainen amulettimainen uskomus siihen, että vain tällä kynällä saan aikaan jotain kunnollista.

9m. Nasta.

9n. Hopeanvärinen 128 megan Kingston-muistitikku.

9o. Läpikuultava punainen 2 gigan Kingston-muistitikku.

9p. Valkoinen 8 gigan Kingston-muistitikku.

9q. Vesivärisuti.


10. Iso nippu muistilappuja, leikelty omien tekstien printtiversioista kuluneen viidentoista vuoden aikana. Jokaisen yhdessä kulmassa reikä, josta ne on pujotettu pylväänä sojottavaan rautalankaan. Lappujen takapuolilla on niiden alkuperästä johtuen outoja tekstikatkelmia. Jatkuvassa käytössä.

11. Punainen iso kangaspenaali, jonka kyljessä kiukkuisen kissan ekspressiivisesti piirretty kuva; kissan vartalo muodostuu sanasta "Myrtsi". Penaalissa:

11a. 13 erilaista kynää, enimmäkseen piirustus- ja huomiotusseja.

11b. Scotch-paperiliimapuikko. Minulla oli lapsena vuosia se käsitys, että teippi on englanniksi "scotch", koska meillä oli kotona punakantinen 70-luvulla painettu suomi-englanti -sanakirja, jossa näin väitettiin.

11c. Kolme pyyhekumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.

11d. Kaksi metallista sormusta, joissa koristeina lasijalokiviä.

11e. Kolme vanhaa sim-korttia, yhdessä Jippii!!-logo, muut logottomia.

11f. Kaksi 0.5-millin lyijyrasiaa, molemmat tyhjiä.


12. Varmaankin hampusta tehty karkea kankainen penaali, jossa (teko?)nahkainen "Nature"-logo delfiinin kuvalla. Penaali on ostettu jostain Tampereelta joko vuonna 1998 tai 2001. Edelleen kulkee mukana kun lähden kotoa pidemmäksi aikaa. Koska eihän sitä tiedä onko kyniä siellä minne päädyn. Penaali sisältää:

12a. Kuusi kynää, joista kaksi lyijytäyte, loput kuulakärki. Erikseen mainittava pimeässä hohtava Coca-cola-mainoskynä, joka ilmestyi reppuuni erään kulttuurihistorian luennon aikana, ja oli pitkään suosikkikynäni. Nykyisin jo kuivahtanut.

12b. Kolme pyyhikumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.

12c. Edellämainitusta lappunipusta otettu lappu, jossa puhelinnumero. Lapun takapuolella teksti "vasti ensin muutaman metrin päähän Aleksista, sitten / uneelta ja jännittyneeltä ja jatkoi sitten etenemistään / n, joka oli kaiketi kiinnittänyt kissan huomion jossain / koivuista kantautui hiljaista kahinaa, joku tuntui / koin näin puusta putoilevan lehtiä tasaisena virtana."

12d. Pitkulainen Paulig-sokeripussukka, avaamaton. Varmaankin junasta mukaan nappautunut, kun siellähän näitä kahvin kanssa tarjotaan.


No, varmaan pitäisi totuuden nimissä mainita myös, että

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker