<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

19.6.11

Ydinverkon neljäs säie: "Sinä" jne... 

Tämä neljäs säie koostuu pitkälti kirjeestä, jonka lainaan tähän enimmäkseen sellaisenaan. Kirje on joko löytämäni, vastaanottamani tai kirjoittamani, sillä ei tämän projektin suhteen ole tietenkään merkitystä, oleellista kai on, että se on päivätty viime vuoden elokuun seitsemäs päivä. Kirje on kirjoitettu käsin, kuten sen loppupuolelta kai käy ilmikin. Sain ensi kerran ajatuksen liittää kirje osaksi ydinverkkoa vasta melko myöhään; olin siihen mennessä jo ehtinyt sen kertaalleen unohtaa. Kuitenkin vastaan alkoi tulla viittauksia sen sisältöön muualta, ehkä tälläkin kertaa löysin niitä, vastaanotinkin. Jossain määrin on alkanut tuntua siltä, että verkosta on tullut itseään ruokkiva entiteetti: koska olen alkanut kerätä sitä, ovat siihen soveltuvat säikeet alkaneet kasvaa suuntaani. Osoittaakseni ettei projekti kuitenkaan koostu valmiina luokseni putoilevista ajatuksista, lisään tähän myös kaksi yritelmää, ajatusten taikinajuuria, joista en ole kuitenkaan onnistunut kasvattamaan mitään erityisen ravitsevaa. Kun enimmäkseen tämä kuitenkin on nimenomaan tällaista:

Kädet

Ojentelevia käsiä väistelevä ihminen on turvaton. Hän ei kykene enää havainnoimaan tarkasti ja adrenaliini kohoaa. Se kuohuu korvissa. Tässä toiminnassa voi satuttaa itsensä, eikä siihen puuhaan pidä tottua. Käsien väistely on kuitenkin tärkeää, ja sopii harrastukseksikin.

[Tämä on kerätty kolmesta lähteestä, eikä mennyt mihinkään. En muista mitä olin tässä alkujaan näkevinäni, oli mitä oli, se on kadonnut...]

Kalastajat

Otetaan esimerkiksi kalastaja, hän on norjalainen. Hänen lisäkseen meillä on toinen kalastaja, kotoisin Sierra Leonesta. He ovat kumpikin taitavia ammatissaan, koska joutuvat elättämään perheensä. Mikä erottaa näitä kalastajia?

Jossain heidän välillään soi musiikki, puolivälissä. Verkot heiluvat musiikin tahdissa.

On helppoa olla kalastaja sellaisena päivänä. Tuntuu kuin merikin olisi aalloilla rytmiä lyönyt. Sanomattakin on selvää että toisaalla ei ole niin. Jossain aallot hakkaavat vihaisina rantakallioita.

[Kolme pientä katkelmaa, yksi on radiosta kuultu. Yritin koostaa näistä tarinan lähinnä siksi, että ensimmäisessä säikeessä mainittiin kalastajat. En onnistunut kehittämään yhteyttä näihin. Luovutin.]




Sinä

On tullut taas aika yrittää tulkita sinua. Näen sinut monessa suhteessa, ja monesta kulmasta kykenen sinua tarkastelemaan. Silti et ole missään täysin läsnä. Minun on vaikea kuvailla olomuotoasi niille, joille et ole tuttu. Harvoin tiedän mitä haluat, enkä silloinkaan täysin. Yritykseni tulkita sinua jäävät nimenomaan yrityksiksi, ja niin sinä jäät salaperäiseksi, kuten hiljaiset historian hämäriin jääneet kansat. Nykyisen Egyptin alue on eräs niistä paikoista, joissa ihmiset ovat eläneet pisimpään. He ovat rakentaneet sfinksin, joka on vanhempi kuin pyramidit, joiden kyljistä aurinko on aikoinaan kimallellut. Turisteilla on tapana käydä Egyptissä katsomassa pyramideja ja sfinksiä, ymmärtämättä sitä, että ne ovat eri aikakausilta peräisin, eri kansojen työtä. Tällöin tapahtuu aikavääristymä. Kerron tämän vain, koska aikavääristymä muistuttaa sinua. Vain kieroon vääntynyt aika on lähtökohta, jonka kautta kykenen näkemään sinut sellaisena kuin olet, ja tässäkin saatan olla väärässä. Ehkä olet tosiaan omaa luokkaasi, ja ehkä, sinun myötäsi, maailma on loppujen lopuksi täynnä mahdottomuuksia. Olenko kertonut siitä ravintolatyöntekijöiden seuramatkasta Egyptiin, josta [...] kertoi lukeneensa lehdestä joskus nuorena? Se palaa nyt mieleeni: kaksitoista ruskettunutta kokkia Kheopsin pyramidista heijastuvan lämmön äärellä. Aikavääristymä väreilee heidän ympärillään hiljalleen. Mitä he ajattelevat? Mitä suunnittelevat tekevänsä kun palaavat pohjoiseen? Heidän tulevaisuutensa jää kesken. Kreikassa kokkien linja-auto joutuu onnettomuuteen. Tässä kohtaa vilkaisen sinua ensimmäisen kerran tänä aamuna. Hiuksesi ovat vielä sekaisin, olet pukeutunut vihreään aamutakkiin, siihen jonka [...] sinulle kerran antoi. Aamiaispöytämme yllä tuoksuu kahvi, et arvaa kenelle kirjoitan ja mitä. Lehdessä on juttu Kreikassa tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, luet sitä ja paahtoleipäsi päällä voi sulaa. Jään tuijottamaan sinua pitkäksi aikaa pöydän toiselta puolelta. Yritän miettiä mitä ajattelet, miltä sinusta juuri tänä aamuna tuntuu. Käki kukkuu metsässä. Sinä lasket mielessäsi sen kukunnat. Aamu on muuten hiljainen, mutta käen ääni käy hetki hetkeltä läpitunkevammaksi.




10.6.11

Ydinverkon kolmas säie: "Viljelmät" 

Tämän viljelmiä käsittelevän kolmannen säikeenkin olin alkujaan editoimassa yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta jotenkin se tuntui toimivan paremmin listamuodossa, tai kenties laiskuus iski. Teksti otsikolla "Viljelmät" oli työn alla viime syksynä, mutta ensimmäiset näistä ovat osuneet silmiin jo vuosi sitten keväällä. Näistä katkelmista (jotka olen laajemmista lähteistä pätkinyt mielivaltaista mutu-menetelmää noudattaen) jokainen on painetusta julkaisusta: lähteinä ovat olleet Kansakoulun ympäristöoppi vuodelta 1972, yleisönosastokirjoituset Seurassa ja Lauttakylä-lehdessä (1971 ja 1973), tamperelaisen ammattiyhdistyksen vappulehti vuodelta 1969 (jonka kirjoitus siis mitä todennäköisimmin on yritys huumoriin) ja kaiketi melkoisen suppeana laitoksena ilmestynyt pienpainate nimeltä Madon vuosisata, oletettavasti jostain 70-luvun lopulta, joskaan tässä kirjoituskoneella naputellussa lehdessä ei ole tietoja sen paremmin julkaisuajankohdasta kuin ylipäätään tekijöistäkään. Myös koko julkaisun tarkoitusperä jää jossain määrin hämäräksi sen käsitellessä rempseästi sekaisin ufoja, aikakauden puoluepolitiikkaa, kuvataidetta ja epämääräisiä yritysmaailman salaliittoja. Jätän erittelemättä, mikä katkelma on mistäkin lähteestä. Yksi loppuu kesken, mutta niin loppuu alkuperäisympäristössäänkin.




Viljelmät

1. Maailmassa on useita erilaisia viljelmiä, joista monen käyttötarkoitus ei ole itsestään selvä. Käytännössä mitä tahansa voi istuttaa ja viljellä.

2. Rumat pellot pilkkaavat perinteisiä agraarisia arvojamme. Meidän pitäisi osata kansakuntana puolustaa ja ylläpitää sitä tärkeää työtä, jonka esi-isämme ovat tähän maahan viljelleet.

3. Ruminta mitä tiedän, ovat tuulessa huojuvat könkkäpellot. Rannikkoseudun asukkaille könkkä on tuttu kasvi. Esimerkiksi keskisen ja pohjoisen Pohjanmaan väki on viettänyt lapsuutensa könkkäpeltojen ääressä, minkä vuoksi heistä on tullut niin omituisia. Kenenkään ei pitäisi antaa lastensa nähdä könkkäpeltoja kovin nuorena. Miksei poliisi tartu tilanteeseen. Könkkä ei ole hyötykasvi, sen viljely ei ole tarpeellista!

4. Vaikka maanviljelys kolmannen maailman maissa on jatkuvasti kehittymässä kohti länsimaisia tehokkaampia standardeja, on hitaasti leviävässä agraarikulttuurissa edelleen ongelmansa. [...] Paksut pienet ponit tallaavat näillä plantaaseilla usein viljelijöiden lapsia jalkoihinsa. Lasten verestä maa saa voimaa ja jaksaa kasvattaa uusia kasveja iloksi ja ruuaksi. Tämä lannoiteongelma tulisi ratkaista ensi tilassa. Afrikasta ei kuitenkaan nykyisten tullirajoitusten vuoksi saa viedä pois poneja. Tilastojen mukaan ponikuolema on ollut yleisin afrikkalaisen lapsikuolleisuuden muoto vuosina 1971-1974. Tutkimusteni mukaan kivenhakkuu voi vielä kääntää asetelmat päälaelleen. Se on afrikkalaisten lasten ainoa toivo. Heidän nimiään olisi mahdollista hakata suuriin kiviin autiomaan reunamilla. Sillä keinoin yrittäisimme huijata poneja luulemaan, että kyseessä on muistokivi jo edesmenneille. Mutta ponit ovat julmia ja pisteliään älykkäitä. Delfiini ei ole ihmisen jälkeen älykkäin eläin.

5. Lupiinit ovat valloittamassa maailmaa. Ne leviävät vuosi vuodelta yhä laajemmalle. Niiden kollektiivinen juurakko on tietoinen. Lupiineja on todistetusti viljelty niinkin pohjoisessa kuin itäisellä Juutinmaalla esikolumbiaanisena aikana, mutta viimeistään Pommerin sodan jälkeen peruna nousi suositummaksi. Kissatkin tukehtuvat lupiineihin. Maailmassa ei ole enää montaa lupiiniviljelijää, vaikka sellainen olisi kaunis. Kaikki lupiiniviljelijät ovat aina olleet kauniita kautta historian. Perunaviljelijöillä on usein perunanenä. Heitä ei kutsuta presidentinlinnaan, vaikka saavutustensa perusteella juuri heidät pitäisi. Tämä on vain yksi kohta niinkutsutun länsimaisen demokratiamme rappiossa, eikä sen




Loppuun vielä tunnelmakuvan sijasta sananen kohdassa 3 esiintyvistä könkkäpelloista. Koko käsite (ruma kasvi nimeltä könkkä, yeah why not...) on samanaikaisesti absurdi ja tyhmä, mutta palautti löytyessään mieleeni verkosta vuonna 2000 talteen kopioimani kertomuksen nimeltä Kiertomuikkulan kronikat; mikä onni että tapanani on jo tuolloin ollut tallentaa kaikkea typerää. Epäilen Kiertomuikkulan kronikoihin joskus palaavani, mutta toistaiseksi haluan jakaa siitä vain tämän katkelman, joka ei kuitenkaan narratiivisen muotonsa puolesta sopinut tällä kertaa kokonaisuuden osaksi.

"Aurinko paahtoi vessan seinään reiän ja siitä Viänänen kurkisti ympärillään leviävää könkkäpeltoa. Könkkä on harvinainen kasvi, jota tavataan vain Kiertomuikkulassa, jossa sitä viljellään kuin viimeistä päivää. Kenenkään muun kuin kiertomuikkulalaisten ei tulisi mieleenkään moista pahalle haisevaa, paskan makuista, irstaan näköistä, pöyristyttävän ruman väristä ja sataprosenttisen käyttökelvotonta kasvia viljellä. Kiertomuikkulalaiset luonnollisesti rakastivat könkkää, kaikki kunnan 63 asukasta joista 17 oli Viänäsiä. Päivä oli kesäinen ja kalat lauleskelivat Sweet home Alabamaa lennellessään muovisten mäntymetsien yläpuolella. Kukaan ei osannut aavistaakaan että idylli oli särkymässä, julmien robottiankkojen armeija oli enää muutaman minuutin matkan päässä Kiertomuikkulan keskustasta, jossa juuri silloin oli meneillään yhdistetty yleisurheilu- ja kivityskilpailu lapsille."

Internet, tuo tiedon valtaväylä.

6.6.11

Ydinverkon toinen säie: "Apatia" 

Toinen säie löytyi osittain samoihin aikoihin kuin ensimmäinen, muistaakseni samalla viikolla viime vuoden maaliskuussa (mikä ajankohta jäi edellisessä mainitsematta - mutta kenties ajanmääreet ankkuroivatkin säikeet liiaksi johonkin konkreettiseen?). Tällä kertaa toimin itse jonkinlaisena välittäjäaineena. Selailin vanhoja postikortteja Lauttasaaren Emmaus-kirppiksellä lähellä Lahnalahdenpuistoa, ja lopulta ostin pinon, kymmenen eurolla. Korttien kuvat eivät sinällään kiinnostaneet, useimmista eivät niihin kirjoitetut lomaterveiset tai onnentoivotuksetkaan. Sen sijaan yksi kuva-aiheeltaan geneerinen hevoskortti oli kirjoitettu tiheällä ja osin lukukelvottomalla käsialalla täyteen tekstiä; kyseessä oli luettelo otsikolla "Apatia".

Onnistuin tulkitsemaan tekstiä siis vain pienen osan. Silti tuntui jokseenkin kutkuttavalta löytää jotakin tällaista niin pian edellisen vastaavan löydön jälkeen. Oli sellainen tunne, ettei Turussa vaan! Toisaalta en siellä juurikaan kierrellyt divareita tai kirppiksiä, mikä selittänee. Kenties kuitenkin on niin, että vasta tämä ostamani kortti todella sysäsi liikkeelle tarkoituksenmukaisen säikeidenetsinnän. Samalla päätin ottaa säikeiden hankinnassa ja muodostamisessa puoliaktiivisen roolin, sillä miksipä ei: olen joka tapauksessa yhtä lailla osa sitä epävakaata kuorta, jota järkiperäiseksi todellisuudeksikin kutsutaan (kuten olet sinäkin, ja sinä, ja sinä) kuin mikään löytämäni, ja vaikken halunnutkaan alkaa varsinaisesti itse tuottaa asioita löydettäväkseni, voitaneen sanoa, että olen auttanut niitä kaivautumaan arkipäivästä esiin.

"Apatia" on hyvä esimerkki. Koostin hevoskortista löytämäni listan ympärille lauseita muista samalla kertaa ostamistani korteista, ruokapöydälläni tuolloin lojuneesta lehdestä (vanha Lumooja muuten), kaksi täytevirkettä kirjoitin kokonaan itse, minkä lisäksi poistin listan numeromuotoisuuden ja tein sen tarinaksi lisäämällä "hänet", josta kerrotaan. En tiedä onnistuinko, en ylipäätään tiedä miksi olisin tekstiä sen valmistuttua kutsunut; joka tapauksessa se tuntui olevan osa jotain suurempaa, minkä vuoksi tuolloin suunnittelemani Silmis-päivityskin jäi tekemättä. "Apatia" jäi odottamaan vuoroaan, joka nyt koittaa:

Apatia

Silloin tällöin hän tunsi ilon kaikkoavan elämästään. Hän oli vasta nuori, mutta ei tuntenut enää asioita uusina ja ihmeellisinä kuten hänen olisi varsinkin vanhempien mielestä pitänyt tuntea. Hän oli kävelevä aistiharha. Hänestä tuntui mahdottomalta niellä tulta. Hän ei osannut kirjoittaa saagoja. Hänet oli vallannut apatia. Jostain syystä, jota hän itse ei tiennyt, se oli alkanut teatterin edessä jokirannassa. Se oli estänyt häntä ostamasta jäätelöä, se oli tarttunut kovin sormin ja ottanut mukaansa. Apatia vie mennessään kuin soratie. Taas se oli alkanut, se ei ollut kovin ruma eikä kovin kaunis, mutta siellä se joka tapauksessa oli nurkan takana. Hänestä tuntui, etteivät ystävät ymmärtäneet apatiaa. Elokuvissa, hän muisti, apatia näytti kauniilta. Kaupunki oli suuri ja sen sisään olisi helposti voinut eksyttää itsensä. Kuoppaista soratietä kävellessään hän oli onnellinen, vaikka lintujen laulu ei kuulunut hänen askeltensa nostattaman rapinan yläpuolelle. Joen virtaus ei pölyltä näkynyt. Sellaisina hetkinä hän monesti päätti mennä elokuviin, missä näki itsensä kimaltavana heijastuksena kankaalla. Elokuvista hän palasi erilaisena. Niinä iltoina hän meni nukkumaan ojan partaalle. Erään kerran poliisi vei hänet takaisin kotiin ja peitteli sänkyyn. Yöpöydältä pehmoinen pandanalle katseli.



This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker