<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

30.5.11

Ydinverkon ensimmäinen säie: "Menestys" 

Olen Helsingissä asumani puolentoista vuoden aikana aloittanut harrastuksen. Kyllä, yhden vain, ja sekin on paljon kaltaiselleni, joka ei ole koskaan ikinä harrastanut mitään paitsi nuorempana postimerkkeilyä ja tanhua, mutta olenpa aloittanut kuitenkin, ja aikaavievähän tämäkin on ollut: olen alkanut kerätä säikeitä. Mistä, kysy(ne)tte, ja kerron.

Elämästä. Alaviitteitä epätodellisuuden tasoista, niistä joita ei konkreettisesti ole olemassa, mutta kuitenkin on, ja vieläpä enenevissä määrin, kun niihin on alkanut kiinnittää huomiota. Olen kerännyt säikeitä 1) Vanhoista kirjoista, joita ensin alkuun löysin antikvariaateista, sittemmin myös kirjaston valikoima on osoittautunut hedelmälliseksi, 2) Aikakauslehdistä, etupäässä 50-70 –lukujen vuosikerroista joita sattuu mökin vintillä olemaan ihmisennielevinä pinoina varastoituna, 3) Kuulopuheista ja tarinoista, ja muutamin satunnaisin kerroin myös 4) Seinäkirjoituksista, joskin tämä suuntaus on vielä etsimässä itseään; jonain päivänä tarkemmin kenties.

Tämä ajanvietteeni on osoittautunut varsin heldelmälliseksi, siinäkin määrin, että ajattelin raportoida muutamista havainnoistani tänne blogiin, joskin tunnustan: laajamittaisempikin kirjoitustyö aiheen parissa on meneillään. Mutta entä harrastukseni alku? No, ensimmäinen löytöni tapahtui, tietenkin, vahingossa (miten muka luulette että aikanaan ryhdyin tanhuamaan?). Ostin Runebergin antikvariaatista Aksel Törnuddin teoksen Musiikin historia pääpiirteissään (Otava, 1943), ja sen sisäkannesta löysin ilmeisesti mustekynällä kirjoitetun tekstin, joka näytti järjelliseltä aluksi, keskivaiheillaan vähemmän, lopuksi ei enää ollenkaan. Silti sen omanlaisensa logiikka viehätti minua. Tekstiä ei ollut otsikoitu, mutta olen itse antanut sille nimeksi ”Menestys”.

Vielä sananen koko raportoinnin otsikosta. Kävellessäni Dagmarinkatua pitkin matkalla Kampista kotiin viime sunnuntaina huomasin erääseen sähkökaappiin kirjoitettuna sanat ”Luuydinverkosta nousee kärsimys”. Koska olin juuri ajatellut tätä projektiani, nimenomaan tätä ensimmäistä julkista kirjoitustani aiheesta, oli tämä tietenkin mitä osuvin löytö. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivan yhteen muiden keräämieni säikeiden kanssa (joista tietenkin myöhemmin lisää), mutta eipä jättänyt rauhaankaan. Siispä: tästä hiomalla projektille otsikko, ja toiveissa on saada otsikko joskus loogisesti sijoittumaan kokonaisuuteen. Kenties. Tämän suuremmitta johdannoitta kuitenkin itse asiaan. Tällaisen tekstin minä löysin:


Menestys

Kun ihminen menestyy, hänen on valittava perheensä ja työnsä välillä. Monelle työ on tärkeämpi kuin perhe. Kun työpaikan puhelimet eivät enää soi, on myöhäistä ihmetellä minne perhe on jäänyt. Kenties siihen ei ole tarvettakaan. [tässä kohdin musteen väri vaihtuu; ilmeisesti tekstiä on alun jälkeen jatkettu myöhemmin, Uguksen huom.] Ihminen on tuolloin hyvinvointianemian uhri. Hän kalpenee sellaisille asioille kuin ”kalastaja” ja ”köyhä”. [Miksi juuri kalastaja? Epäilen kirjoittajalla olleen jokin henkilökohtainen suhde ammattiin] Hyvinvointianemia tarttuu ensin sieluun ja vasta sieltä ruumiiseen. [Yliviivaukset alkuperäisessä tekstissä] Se estää länsimaisen yltäkylläisyyden ravintoaineita tarttumasta kiinni. Silti on huomattava, että hyvinvointianemiaa sairastava ihminen on nimenomaan menestynyt. Hänellä on vara valita. Valinnat tehdään usein ladon takana aamukuudelta kuusenoksien alla. Vanhat polvet valittavat kun menestynyt ihminen kumartuu alttarille rukoilemaan. Hän tuntee isiensä katseen maan povesta. Hän on hyljännyt perheensä ja hänen menestyksestään on tullut menneiden sukupolvien saavutusten irvikuva. Aurinko ei menestyneelle ihmiselle paista niin kovin kuin kurjille syntisille. Menestyneen ihmisen lämpöä on vaikeampi havaita, vaikka se säteilee hänestä itsestään, koska se säteilee poispäin. Kun menestynyt ihminen kuolee, hän jättää jälkeensä tyhjän tilan. Siihen ei yleensä kukaan halua sijoittua makaamaan tai istumaan. Menestys romahtaa tyhjään tilaan ja tilan seinämät alkavat murtua reunoilta sisäänpäin. Menestynyt ihminen ei koskaan näe saavutustensa luhistumista. Kun hän on kuollut, on hänellä mahdollisuus saapua uudestaan. Menestynyt ihminen yrittää yleensä toisellakin kerralla menestyä. Menestyneet eivät koskaan opi.




24.5.11

Marvel-projekti, osa 1 

No nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, minulla toisaalta onkin tietynlainen suhde elokuviin nykyisin. Supersankarielokuvat! En ole aiemmin juuri kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta pitkin 2000-lukua on tosiaan suurin osa lapsuuteni oleellisimmasta fiktiivisestä materiaalista muuttunut sarjakuvasta elokuvamuotoon; kuten olen ennenkin täällä maininnut, olin noin vuosina 1987-1992 erittäin innokas Marvelin sarjakuvien kuluttaja. Eipä tuo ajanjakso nyt tulevaisuudesta katsottuna kovin kummoiselta näytä, mutta kasvapa itse kymmenvuotiaasta viisitoistaiseksi, no, kasva! Kylläpä siinä ihminen vallan melkoisesti kehittyy, ja koko ajan ovat Marvelin supersankarit mukana. En DC-tuotannosta koskaan niin välittänyt, vaikka toki kaikki (harvat) lukemani Batmanit olivat hyviä, mutta kaikki lukemani Teräsmiehet (lukuunottamatta Jim Starlinin & Berni Wrightsonin hienoa Friikki-tarinaa) sitäkin kuivempia. Osasyynä ehkä sekin, että suomeksi ei DC:n tuotantoa tuolloin liiemmin julkaistu, kun taas Marvelin hahmoilla pyyhki hyvin. Christopher Nolanin uudet Batman-leffat katsoin tuossa taannoin sairastaessani, nyt tuumasin omalla rajoittuneella ajallani (mikä totisesti ei tee projektista erityisen nopsasti etenevää) katsastella kaikki 2000-luvulla esiin nousseet kerrassaan vitaalit Marvel-filmatisoinnit. Olen niistä aiemmin nähnyt kolme: kaksi ensimmäistä X-meniä ja Spiderman kakkosen, kaikki (jostain kumman syystä) vuonna 2004, joten en niistä muista enää mitään. Menköön uudelleenkatseluun. Jep, minä innostun elokuvasta jos kykenen tavalla tai toisella yhdistämään sen johonkin muuhun kiinnostuksenkohteeseeni.

Aloitin jo, vahingossa, kun tapoin unettomuutta katsomalla Ang Leen vuonna 2003 ilmestyneen Hulk-filmatisoinnin. Olinhan siitä toki kuullut paljon pahaa, ja alun jokseenkin kikkaileva taustatarinointi sai vilkuilemaan kelloa. (toisaalta, koska katson leffat tietokoneeltani, yleensä surffailen netissä samanaikaisesti muutenkin) Vaan kyllähän se siitä liikkeelle lähti, ja ensin kummastuttanut "sarjakuvaruutuinen" editointikin alkoi tarinan edetessä kummasti toimia. Hulkhan ei ole varsinainen action-leffa ollenkaan, vaan pikemminkin henkilödraama, mikä toki Jäämyrskyn (ainut muu näkemäni Leen elokuva) ohjaajalle sopiikin. No oli siinä mutanttipuudeli sentään. Ymmärrän siis, miksi elokuvaa niin syvästi monet inhoavat, ja myönnetään, että Hulk itse oli toki animaatiohahmon näköinen, mutta mitä väliä? Hahmon syntytarina oli pistetty radikaalisti uusiksi, mistä plussaa, eikä mukana oikeastaan ollut varsinaisia supervihollisia, mistä myös. Nick Nolte oli roolissaan hyvä, ja Jennifer Connelly kauniimpi kuin koskaan missään, huh. Myös plussaa: Danny Elfmanin hienoimpiin lukeutuva soundtrack, ei sitä tyypillisintä Dannya, aika vaikuttavaa.

Moitittavaa? En nyt keksi, mutta jos en olisi alkuperäistä sarjakuvaa tuntenut, olisin pitänyt itse Hulkia harvinaisen kornina ilmestyksenä kilometriloikkineen. Mutta kuinka monta traagista perhetaustaa vielä kestänkään kun kaikki Marvel-elokuvat katson; joka hahmoltahan sellainen löytyy. Hulkissa tarina (elokuvaa varten rustattu vieläpä) kyllä toimi ja oli uskottavasti virallisen Hulk-kaanonin rajamaille sopivakin. Mikä positiivinen yllätys leffa siis olikaan! Ehdottomasti paras näkemäni Marvel-elokuva toistaiseksi, ja ainoa josta muistan mitään. Seuraava joskus kesän mittaan sitten, kun jaksan.

22.5.11

Muuttaako ihminen 

Viime viikolla vaihdoin osoitetta. Tavaksi se Turussa tuli, joten miksei siis Helsingissä jatkuisi, tuo pysähtymätön muuttorumba. Etenkin kesäksi tunnun aina siirtyvän uuteen paikkaan. Huomasin sijaitsevani taas eri asunnossa kuin viime kesänä, ja taaksepäin katsoessani tein havainnon: olen viimeksi asunut kaksi perättäistä kesää samassa paikassa vuosina 2006 ja 2007. Sitä edeltävät kesät ilman muuttoa välissä olivat 2000 ja 2001, ja siitä taaksepäin olenkin sitten vielä lapsuudenkotona, josta kamppeeni vanhempien Kadettiin sulloneena muutin Turkuun elokuussa 1999 ja ajoin Aninkaistenkadulta tullessa Itäisen rantakadun ohi näkemättä sen paremmin jokea kuin tuomiokirkkoa, vasta jossain vanhan hautausmaan tienoilla alkoi tuntua, että olisi varmaan jo jokin aika sitten pitänyt kääntyä.

En siis oikeastaan tiedä miltä tuntuu asua samassa osoitteessa enemmän kuin kaksi vuotta. Alkaisiko se ahdistaa? Alkaisiko paikka yhtäkkiä tuntua kodilta? Toisaalta minä kotiudun nopeasti; viimeisessä Turun osoitteessani asuin vain puoli vuotta, mistä toista kuukautta vietin mökillä, ja silti sekin tuntui omalta viimeistään siinä vaiheessa kun piti taas alkaa pakkailla kamoja ja mennä. Muistelen millaisia eri asuntojen jääkaapit olivat, millaisia suihkut, mitä näkyi keittiön ikkunasta jos mitään. Nyt asun korkeammalla kuin vielä koskaan. Vaikka kerros on kuudes kuten ensimmäisessä Turun kodissakin, on tämä talo rakennettu 20-luvulla, ja huonekorkeus varmaan metrin enemmän kuin Sokerinrannan 60-luvun taloissa. Kuuden kerroksen matkalla kertyy korkeutta, katselen Taka-Töölön kattojen yli kohti Pasilaa, jonka tv-torni näkyy ilta-aurinkoa vasten aika komeasti.

Tärkeintä on aina saada laatikot nopeasti purettua, muutosta muistuttavat asiat nurkista pois. Tai olisi, mutten siinä aina onnistu. Muutot ovat mahdollisuus siivota menneitä, vaikken tällä kertaa heittänytkään pois juuri mitään. Sen tein Turusta lähtiessäni: kaikki mikä ei yhteen pakuun sopinut, jäi matkasta: sohva, iso kirjoituspöytä, lipasto, takapihan puutarhakalusto. Silläpä nyt ei järin liikoja olisi täällä tehnytkään.

Minulla on ollut ikkunoita kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, parvekekin muutamaan. Takapiha kahdesti, kerran oma kylmäkellari. Neljä erilaista sohvaa, nyt taas ei yhtäkään, mutta kohta hankin kun on kerrankin tilaa. Pois muutetut kodit pysyvät mielessä aikansa fyysisinä muistoina: mieleen jää asunnon tila, mittasuhteet, valaistus. Ne säilyvät siellä kuukauden tai pari ja hiipuvat pois. Tällä hetkellä edellinen asuntoni on vielä niin tarkkana kuvana päässä, että se tuntuu olevan fyysisesti läsnä jossakin edelleen, vaikka sen minunlaisekseni muuttaneet tavarat ovatkin jo täällä, tässä toistaiseksi vieraassa ympäristössä, mutta kodiksi tulevassa kai kuitenkin, tälläkin kertaa. Toisaalta nyt on ensi kerran tilaisuus käydä vanhassa paikassa uudestaankin: sattuipa niin, että ystävä etsi asuntoa kulmilta, ja diilasin kämpän hänelle. Pitää käydä katsomassa tilasta toinen tulkinta. Ainakin siellä juoksentelee nyt kaksi kissaa. Minullakin olisi nyt tilaa kissan kulkea. Hmm.

17.5.11

Hampaattomien setien saavutuksista 

Vuonna 1995 olin jääkiekon mm-finaalin aikana muistaakseni elokuvissa. Tarkkaa muistikuvaa katsotusta leffasta ei ole, mutta jonakin juuri tuon kevään päivänä kävin naapurikylän teatterissa tsekkaamassa Pulp Fictionin; elokuvan, josta olin kuullut paljon hyvää. Tekihän se vaikutuksen. Jääkiekko sen sijaan ei. Muutamia pelejä olin tietynlaisesta velvollisuudentunnosta koittanut katsoa, olihan sentään Suomella vauhti päällä ja kohti mitalia mentiin. En kuitenkaan yleensä jaksanut pelejä loppuun asti. En yrityksistä huolimatta kokenut jännitystä; vaikka Mertaranta (tai kuka tuolloin olikaan) kuinka ulvoi, vaikka oli kolmas erä ja Suomi maalin tappiolla - ei. En tuntenut mitään. En tiennyt miksi minun olisi pitänyt välittää pelin lopputuloksesta, en tuntenut pelaajia henkilökohtaisesti, en ollut lyönyt voittajasta vetoa, en kokenut joukkueen millään tavoin edustavan mitään sellaista, jota minä itsekin edustin.

Jokseenkin sama olo oli taas eilen. Etukäteen toivoin Ruotsin voittavan, koska tiesin millaista hehkutusta vastakkainen tulos taas tietäisi. Ja erityisesti tätä minä ihmettelen. Eihän juuri kukaan seuraa aktiivisesti jääkiekkoa, ja silti sadattuhannet saavat mielenhäiriön, kun kisoihin valittu joukkue voittaa toisen kisoihin valitun joukkueen. Ymmärrän, että pelaajat itse juhlivat: he ovat selvästi panostaneet, treenanneet, pelanneet kaikin tavoin hyvin. Onnittelut heille, ei varmasti ollut helppoa. Sitä puolestaan en ymmärrä, että koko maan pitäisi juhlia. Olen väärässä, minun on kai pakko olla, sitä luokkaa pieni on vähemmistöni.

Huomautan, ettei tämän tarkoitus ole olla pilkkaava kirjoitus, ei suinkaan, en korota itseäni ylemmyydessäni massan hartioille. (saadessani kuulla Suomen ja Ruotsin pelaavan finaalissa valmistauduin kylläkin linkittämään tähän viiden vuoden takaiseen päivitykseeni, joka on ivakirjoitusta vilpittömimmillään) Minä vain palan halusta ymmärtää. Haluan tietää, mistä tämä kollektiivinen tuntemus yllättäen kumpuaa. Miksi radiossa katuhaastateltu nainen kiljui tämän olevan hänen elämänsä paras päivä? Miksi ilmavoimien hävittäjät saattoivat kaatokännisen joukkueen kotimaahan? Olo on oudon ulkopuolinen. Vaikka olisinkin katsonut itse finaaliottelun, olisi tunne matsin päättyessä ollut silti olankohautus. En olisi tajunnut, että pitää lähteä kadulle bailamaan, jääkiekko kun on peliä kuitenkin vain. Ei mitään tärkeää, ja kuitenkin saa kansan kaduille moninkertaisesti paremmin kuin mikään poliittinen teko, mikään lakkoilu tai kansannousu. Miksi? Miksi Suomen väreillä varustettujen pelaajien menestys joka vuosi uudestaan järjestettävissä kilpailuissa on yhtäkkiä jokaisen tämän maan syntyperäisen kansalaisen tähtiin kohoava arvonnousu?

Kertokaa, en ymmärrä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker