<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

22.3.11

Olen, hämmentää 

Bussissa matkalla kotinurkilta takaisin se iski: ikääntymisen tunne rintapieleen kuin moukari. Olin vanhempien luota pakannut reppuun läjän valokuvia 80-luvun alusta ja omat ala-asteen aikaiset päiväkirjani. Olen niissä rasittavan kliseinen pikkupoika, sekä että; jokseenkin persoonaton olento, ja kai se on jatkumo: missä kohdin ihminen muodostuu kaltaisekseen? Onko vanha vasta kun ei enää muista lapsuuttaan? Aikuinen tuskin silloinkaan. Huomaan ajan kulumisen, enkä ikääntyvistä vanhemmistani, vaan kissasta. Aleksi näytti vähän rupsahtaneelta mummolta kömpiessään sohvan taakse nurkkaan nukkumaan. Mielen täytti suru siinä bussin penkillä: eikö se juuri ollut tarmokkaan utelias kissanpentu? Eläimen elinkaaren voi seurata imeväisiästä vanhuuden vaivoihin. Voiko sitä sydän särkymättä katsella? Ei tietenkään voi, ja Aleksi sentään on onnellinen vanhus: nukkuessaankin kehräsi. Tykkää minusta edelleen, vaikka epäillen. Lopulta käy kuonolla tökkäämässä kuitenkin. Kiitos siitä. Katselin vilistävää maisemaa ja se näytti puristimessa tiivistyviltä vuosilta.

12.3.11

Brändiuskoton 

Kampin Supermarketin edustalla oli tänään ponnahdusenergialla ladattu neitokainen, joka jakeli ohikulkijoille näytepakkaukseen kääräistyjä Domino-keksejä. "Keksiä! Saako olla keksiä?", hän naama naantalina huuteli ohitseen vellovalle ihmismassalle, ja minusta kuulosti jo kaukaa siltä että "Seksiä!". Ehkä hän huusikin niin, ja keksipaketteja ojennellessaan aiheutti kulkijoissa väärin tulkitun kuulohavainnon. Ehkä kyseessä oli psykologinen testi, jossa fläppitauluinen tarkkailija oli lähimmän pylvään takana havainnoimassa ihmisten ilmeitä. Minua ainakin hymyilytti. Kun kotona purin näytteet pakkauksesta iltapäiväkahvilleni, huomasin että Domino on Kraftfoodsin tuote nykyisin. Kuka sitä on aiemmin tehnyt? Ja miten niitä lapsena jaksoi pistellä yksi toisensa jälkeen? Nyt näytepakkauksen kolme keksiä on yhdelle liikaa. Toisen puolivälissä iski makeanähky; en silti usko jättäväni kolmatta huomiseksi. Ei ihminen siten toimi.

Normaalin Löfbergs Lilan sijasta kahvini on tällä hetkellä Mövenpickiä. Tiedän, kieroudun hetki hetkeltä elitistisempään suuntaan, mutta: ei elämässä liikaa nautintoja ole nyt kun tupakkakin on jäänyt baari-iltoina pummattuihin, ja baari-illat menneeseen elämään. En ymmärrä kahvitarjousten perässä juoksevia. Kyllä halvalla huonoa saa, ei se ole koskaan ollut maailmassa toisin. Pidän kahvista liikaa maksaakseni siitä vain hiluja. Tosin Mövenpick ostui luokseni vain siksi, että Stockmannin herkun Löfberg-valikoimat kalpenivat vaikkapa nyt Ruoholahden Citymarketin vastaaville, enkä osannut vaihtoehdoista muihin tarttua. Melkein yhdeksän euroa kahvipaketista voi jotakuta teistä kirpaista, ei minua. Toisaalta Löfbergs Lila on parempaa, ei sillä että tässäkään valittamista olisi.

Näyteseksipakkauksineni palasin kotiin, minkä jälkeen vietin lauantain tiskaten, imuroiden, pyyhkien, jynssäten, uudelleenjärjestellen ja rompaten romuja roskiin säkkikaupalla. Olen juuri sitä tyyppiä, joka ostaa uudet paistinpannut itsensä ikäisten tilalle, ja sitten ne molemmat vanhat lojuvat tiskipöydällä puoli vuotta. Tai se toinen taisi olla vähän pidempäänkin. No, tänään lensivät roskiin. Se aika koitti. Noista uusista pannuista Citymarketin oma Kokki-merkkinen on kyllä epäilyttävän kököhkö. Ehkä se ei kestä kahtakymmentä vuotta, vaan kuka minustakaan tietää. Ratkaisuni kun kuitenkin ovat tätä luokkaa: paluumatkalla poikkesin nurkantakaisessa Etolassa hankkimassa Multibox-sängynaluslaatikon liinavaatteille. Se sopi sängyn alle melkein.

Elbow'n muutama päivä sitten ilmestynyt uusi levy on vielä muovikääreessä pöydällä, Keltaisesta jäänsärkijästä sen tänään ostin. Radio Helsingin soitteleman singlen perusteella tulossa on taas kerran tavaraa, joka ylittää ihmispolon käsityskyvyn uljaudellaan. Elbow on niitä, joiden uusinta tuotosta jaksan aina odottaa kuin vapaapäivää. Muita: Iain Banks, David Lynch, ja varmaan olisi myös Reiner Knizia, jos lautapelimaailman tapahtumia aktiivisesti kyttäisin.

No nyt se kolmas keksi sitten. Kahvi tosin jo loppui.

2.3.11

Kirpeän kriittiset kahvilakäynnit, osa 11: Sanomatalon Wayne's coffee 

On jokseenkin rasittavaa etenkin kaltaiselleni kiertävälle kahvilakriitikolle, että bisnesmaailman tälläkin osa-alueella on ketjuuntuminen jo laajalle levinnyt sairaus. Pelkästään Helsingin keskustasta löytyy epämääräinen luku niin Waynen kuin Robertinkin kahvikittaamoja, puhumattakaan että tästä vielä kantakaupunkia kauemmas joskus kerkeäisi. Siellähän nuo tiemmä vallan rehottavat, rupulähiöiden ostarintapaisissa, hyh.

Toisaalta tähän mennessä arviointini ovat vissiin osuneet lähinnä yksittäiskahvioihin (tai mistäs minä tiedän millaisia ketjuja ovat maanlaajuisesti), joten sikäli on jo aikakin tsekata myös liukuhihnatarjonnan tasokkuus. Wayne's taitaa olla aiemmin jäänyt kokonaan käymättäkin (enkä ole muuten koskaan Robertissakaan piipahtanut, mikä antanee osviittaa seuraavalle kohteelle), kuten oli Sanomatalokin, joten olipa hyvä että seuralaiseksi valikoitunut Nuutisen isäntä tätä ehdotti siinä vaiheessa, kun havaitsimme alkuperäisen kohteen eli Lasipalatsin kahvilan olevan viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Eikö tosiaan Helsingissä ole muuta tekemistä maanantai-iltaisin viideltä kuin notkua kahviloissa? Työmatkallahan kansalaisten pitäisi tuolloin olla, tai jo kotonaan, ruokkimassa nälkäisiä lapsiaan. Vaan ei, pullaa pitää saada. Häpeäisivät. Onneksi omat tarkoitusperäni ovat yksinomaan kriittiset: blogiinhan minä arvostelua vaan, en kai muuten...

Pettymys oli kyllä karvaampi kuin ristillä roikkuvan kalkki, kun lopulta sitten pääsimme perille. Ei laskiaispullia tarjolla! Lasipalatsissa olisi ollut; tosin vain hillotäytteisenä mutta paremman puutteessa nekin kelpaavat, etenkin kun on tältä laskiaiselta pullat vielä syömättä (ja viime), mistä voimmekin päätellä että ensi vuoteen taitaa taas siirtyä. No niin, itse Sanomatalohan on sisältä visuaalisesti miellyttävä tila (ja parhaimman näköinen ulkoakin niistä Töölönlahden lähinnä rumista kulttuurirakennuksista), ja tämä oli melkein tyhjäkin, mikä tuntui hieman oudolta kun tosiaan siellä Lasipalatsilla nyrkit viuhuivat kun viimeisestä pöydästä väki tappeli.

Tämä on taas niitä avokahviloita, joissa ison rakennuksen aulatilan nurkasta on osa rajattu pullahetken viettoon, mutta toisaalta isot ikkunat Töölönlahden kauniiseen rantaan (eli Musiikkitalon työmaalle) ja stratosfääriin ylettyvä metallinkiiltoisena lähes scifistinen hissiseinämä takasivat, että mikä intiimiydessä ehkä hävittiin, voitettiin maisemissa. Ja kuten sanottu, väki ei tänne enää illan tullua osannut hakeutua. Kuulemma tämä on hyvän saavutettavuutensa vuoksi päiväsaikaan rattaiden kanssa kulkevien perheenäitien kokoontumismesta, mikä jäi nyt havainnoimatta, mutta pöytien vieressä odottavien syöttötuolien pataljoona oli kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin kahviloissa yleensä, eli huhu pitänee paikkansa. Nyt asiakkaita ei lisäksemme ollut liikaa, erään pöydän turkiksiin verhoutunut tätilaumakaan ei liiemmin häirinnyt, varmaan olivat jostakin kulttuurielämyksestä tulossa. Sitten oli pari pariskuntaa, trendikkäät kolmikymppiset miehet partoineen, pipoineen ja paksusankaisine silmälaseineen, ja lopulta yksi äitikin hupaisan taaperon kanssa, jonka tarmokasta tuoliin ja siitä pois kömpimistä seurasin kuin se olisi ollut viihdyttävintä teatteria.

Tarjonta oli paitsi laskiaispullatonta, muutenkin hieman köyhää. Toisaalta yritystä erikoisuuksiin selvästi oli (porkkanakakku, metsämarjapiiras ja croisant hillolla), mutta erikoisuuksien ulkopuolelle jäävä materiaali olikin sitten lattea, enkä nyt puhu maitokahvista. Päädyin valitsemaan luomumustikkamuffinssin, kahviksi tietysti tummapaahtoista. Seuralaiseni oli ravitsevammalla linjalla, ja hetken häikäiltyään päätyi lopulta kinkkupiiraaseen, joka lämmitettiinkin. Valinta paljastui pian virheeksi: piirakka oli paitsi liian rasvainen ja suolainen, myös kerrassaan kinkuton ja sisältä kylmä. Itse asiassa sanatarkka lainaus isäntä-Nuutiselta menee jokseenkin näin: "Olipas kamala piirakka." Kertonee oleellisen. Omassa muffinssissani ei varsinaista valittamista ollut, tosin oli se keskeltä hieman taikinainen, tahtoo sanoa raaka. Mutta ihan hyvä kai silti.

Vaan jossain sentään onnistuu myös Wayne: kahvi oli paitsi hyvää, myös kohtuullisen edullista ja muki oli iso kuin mikä. Santsikupin hintaa ei useimmista aiemmista käynneistä poiketen tarvinnut kysellä, kun kerrankin oli tavaraa niin että riitti, toisaalta olin reilu tunti aiemmin juuri kotona kitannut samankokoisen mukillisen Löfbergs Lilaa, joten kenties kofeiinikiintiöni vain alkoi täyttyä. Mutta oli se hyvääkin, eli vaikka pullat pettivätkin pahan kerran, saattaisin Väinöltä ostaa kahvia silleen trendikkäästi "to go", jos joskus moiseen outouteen sattuisi tarvetta olemaan.

No okei, oli siinä pullatiskin päällä myös tarjolla luomuhedelmiä (omenaa ja banaania ainakin) euron kappalehintaan, mikä oli aika omaperäinen ratkaisu, tosin koska kulhot olivat täynnä vielä pari tuntia ennen kahvilan sulkemisaikaa, voi päätellä ettei menekki päivän mittaan ole ollut kaksinen. Hauska idea silti.

Kiteytys:

Tarjoomukset:
* * *
Yksi tähti leivonnaisille, kahvi oli lähes viiden tähden veroinen, keskiarvona vankkaa keskikastia siis.

Miljöö: * * * *
Ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella siis. Panoraamamaisemat niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin miellyttävät.

Sijainti: * *
Voin olla ainoa ihminen joka on tätä mieltä, mutta keskeisestä sijainnistaan huolimatta Sanomatalo on mielestäni jotenkin syrjässä. Ei sinne mielijohteesta mene, toisin kuin moneen muuhun keskustan kahvilaan ehkä menisi. Hö, kuka sinne Töölönlahden rantaan asti muka lähtee jos tarkoitus on ihan vaan keskustassa kulkea?

Kannattaa käydä jos...
Haluaa hyvää kahvia, mutta ei tee mieli mitään sen kanssa. Tai jos nyt syystä tai toisesta on lastenrattaiden kanssa liikkeellä päiväsaikaan. Näkee kaltaisiaan sitten vissiin. Tai jos mielii syödä luomuhedelmiä hinnalla, jolla niitä saisi kaupasta monta. Että valintaa riittää, sano.


This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker