22.2.11

Ragnar, jääthän (*)

Lienette viime aikoina saaneet yhteydenottoja agentiltani? Olen pahoillani, hän on sellainen. Helmikuut ovat vaikeita. Hän nukkuu enimmäkseen, vuorokauden hiljaisimpina tunteina kokee regressiivisiä paniikkeja, hoitaa toki moitteetta työnsä, mutta on silti vaikea, kovin vaikea. Ellen niin kovin jumaloisi häntä - - ei, en saa lähteä tälle linjalle, ei nyt kun hän tarvitsee minua. Yhdessä voimme voittaa pimeyden. Vaihtoaskeleemme johdattavat meidät kohti kauniimpia nummeja, vehreämpiäkin. Agenttini ja minä, kosmos ja kauneus...

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.

Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.

Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.

Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.

Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.

Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.

Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.

Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.

David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo
Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?

Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.




(*) murtuvat allamme.

13.2.11

Aikakupla

Kaikki, mikä näytti Turussa muuttuneen sitten edelliskertaisen käyntini viime lokakuussa, sijaitsi radan varressa. Ylioppilaskylä oli saanut Helsinginkadun varteen uljaan torninsa, ja joen vastarannalta oli Raunistulan yhtä uljas siilo surukseni purettu pois. Saattoi olla että muutakin oli tapahtunut, mutta milloinkaan en ole vielä pysytellyt näin tiiviisti paikkalintuna siellä sijaitessani: viikonlopun aikana en etääntynyt kahta korttelia kauemmas päärautatieasemalta. No joo, jonkinlainen kulttuurikeskus näytti ratapihalle myös ilmestyneen, mutta se ei suuremmin kiinnostanut ja toisaalta itse rakennushan on siinä nököttänyt vuosisatoja varmaan, käyttötarkoitusta vain on aikojen saatossa viilailtu.

Itse olin muuttunut vain reilua vuorokautta aiemmin. Viimeiset viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän pitkänä liehunut kuontaloni sai antautua erinäisille terälaitteille, ja siirryin imagosta toiseen. En ole vielä täysin tottunut kuvaani. Silti hauskinta oli kaikkien turkulaisten tovereitteni ilmeet, jokaisen paikalle saapuvan vuorollaan. Olisi täytynyt pitää kameraa valmiina; ei tämä toista kertaa onnistu. Mutta uskonhan sen. Ei minua kukaan ole nähnyt tällaisena koskaan. Ja tottahan pitkähiuksisuus on leimannut minua siten kuin se tapaa ihmistä leimata: taiteilijaksi on luultu, on pidetty eri tavoin luovana ja erikoisena ja originellina, on katsottu paitsi hieman varovasti ja arastellen, myös alaspäin ja säälien, huudeltu perään ja pelätty pahinta, puisteltu päätä eikä vaivauduttu palvelemaan. No, en tiedä näytänkö nyt yhtään sen uskottavammalta. Kenties persoonani on vaikuttanut niihin tuntemuksiin joita olen herättänyt muissa. Mutta se pointti, se ajatus joka salamavalon lailla välähti mieleen kun peilin ääressä seisoi ja sieltä katsoi vieras mies: entä jos ulkonäköni on vaikuttanut siihen mitä olen ajatellut itsestäni, siinä määrin että se on muuttanut persoonani oletetunlaiseksi, johtanut käyttäytymään tavoilla, joille olen sitten antautunut kuin päälleni hyökyvään nousuveteen?

Kenties.

Silti oli pakko tuntua olonsa skitsofreeniseksi, kun parhaimmillaan neljän järkkärin voimin minusta räpsittiin paparazzitahtiin samanaikaisesti kuvia. Niistä yksi on nyt tuossa sivupalkissa. Löytyi oman kamerani muistikortilta, enkä ole aivan varma kuka sen otti, mutta vahva veikkaus on, että ystäväni joka muutama vuosi sitten tunnettiin näilläkin nurkilla mitä hienoimpana bloggaajana nimeltä Marimba. Kiitos kuvasta. En tiennyt että noin ylväältä olisin koskaan voinut näyttää. Kysymys on nyt kuitenkin herännyt: mitä teen niille 75:lle pitkähiuksista Ugusta esittävälle sivupalkkikuvalle nyt?

8.2.11

Kirkuva reunamerkintä

Yritin kirjoittaa kirjallisuudesta, mutta kuten aina, osoittautui aihe liian suureksi ja vaikeaksi. En koe olevani tarpeeksi mitään kirjoittaakseni kirjallisuudesta. Kirjat ja kirjoittaminen ovat keskeisiä tapoja tuhlata tätä ainutkertaista maanpäällistä aikajanaani, ja silti niiden yhdistäminen lyö minut kerta toisensa jälkeen totaalisen lukkoon.

Piti kirjoittaa kahdesta lukemastani romaanista. Niistä ensimmäinen on brittiläisen David Mitchellin Black Swan Green, suomeksi Sammakon toimesta käännetty, johon uskalsin tarttua siitäkin huolimatta, että saman kirjoittajan aiemmin suomennettu teos Pilvikartasto oli esihehkutuksestaan huolimatta pettymys. Black Swan Green oli kuitenkin toista maata. Se ei kuulunut scifi/fantasia/spefi-genreen toisin kuin edeltäjänsä, vaan sijoittui 80-luvun Brittein saarille, kertoi alkavien teinivuosiensa kanssa kamppailevasta pojasta, ja vaikka ajankohta oli muutamaa vuotta aiempi kuin omat varhaisteinivuoteni ja paikka tietenkin tuhansia kilometrejä vieraampi, oli kirjassa jotain kutkuttavan tuttua. Olen aina arvostanut niitä, jotka osaavat kirjoittaa lapsuudesta hyvin, ja Black Swan Green on lapsuuden julmuutta, itsekkyyttä, rämäpäistä älyvapautta ja omaa aikuisten maailmasta etäällä sijaitsevaa rinnakkaistotdellisuuttaan parhaimmin kuvaavia teoksia, joihin olen törmännyt. Äkkiseltään mieleen tuli kaksi yhtä taidokasta työtä: Emmanuel Carréren Huviretki painajaisiin ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian; mutta silti haluan kohottaa Mitchellin romaanin vielä näidenkin edelle: sen sivuilta huokui kummallinen tuttuus. En osaa pukea sitä sanoiksi; ainakaan minun lapsuuteni ei ollut lähimainkaan samanlaista kuin tämän kirjan päähenkilön. Silti tunsin hänet. Tunsin hänen tapansa ajatella, tunsin hänen ahdistuksensa koulumaailman nokkimisjärjestyksen mielivaltaisessa tempoilussa. Minä olen nykyään vaikeasti yllätettävä mitä kirjoihin tulee, mutta Black Swan Green teki sen olemalla estoton yhdistelmä teinivuosien yltiöpäisyyttä, psykologisesti taidokkaista henkilöhahmoja ja kevyen lennokkaasti etenevää kieltä. Ehdottomasti yksi parhaista moneen vuoteen lukemistani romaaneista.

Sattumalta pian Black Swan Greenin luettuani osui kätösiin toinen samankaltainen romaani: italialaisen Stefano Bennin Keplo. Tässäkin on miespuolinen päähenkilö, jonka kasvamista teiniksi ja aikuiseksi seurataan, mutta kirjat poikkeavat toisistaan suuresti. Keplo sijoittuu piskuiseen italialaiseen maalaiskylään, sen 60-luvulle, aikaan jolloin maa oli kuohuvan poliittisen väkivallan näyttämö, ja jopa mitättömän kyläpahasen asukkaat joutuvat kukin tavallaan tempaistuksi mukaan aaltoiluun. Päähenkilö Keplo on kylän puusepän poika, mielikuvituksessaan viihtyvä hieman outo tyyppi, joka on yhteydessä myös paikallisen metsän taruolentoihin alkaen kiukkuisista pienistä tonttu-ukoista ja päätyen Jumalaan, joka on harvinaisen ärsyttävä hahmo, ja tällaisena tietenkin mainio. Keplo on mitä kiehtovin sekoitus, kerrassaan kummallinen romaani, jonka kaltaista ei ole konsanaan tullut vastaan. Se on paikoin riivatun hauska omalla absurdilla tavallaan, paikoin koskettava, miksei järkyttäväkin kuvatessaan Italian maaseudun rajua rakennemuutosta ja poliittisen epävarmuuden aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta. Se tuo satapäisellä henkilögalleriallaan mieleen Sadan vuoden yksinäisyyden, ja kuvatessaan Keplon kasvamista ensin tunteittensa räiskynnässä riutuvaksi teiniksi (olemmehan sentään Italiassa) ja lopulta varhaisaikuiseksi se on jollain tavalla tuttukin; ei siinä mielessä kuin Black Swan Green, mutta kuitenkin: minä löysin Keplostakin itseni; vähintäänkin sellaisena kuin olisin kenties halunnut teininä olla. Loki-kirjojen suomeksi julkaisema teos on ensimmäinen Stefano Bennin kirja, johon olen törmännyt, mutta suomennoksia näyttää olevan useampiakin. Miekkonen meni suoraan lempparilistalleni.

Mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään. Alkuperäiset ajatukset katkeilivat uusien tieltä, lopulta se mitä olin kummastakin kirjasta ajatellut sanoa, oli kadonnut vaihtoehtoisen pintakerroksen alle ja muuttanut koko kirjoituksen pääpointin toiseksi. Tyydyin kuitenkin lopputulokseen. Kahvikin on kädenlämpöistä edelleen.