<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

29.12.10

Mä teen maan ja sinut 

Asioissa onnistuminen on suhteellista. Mikä voi jollekin olla vuorenkorkuinen saavutus, on toiselle vain kynnys jonka ylitettyään voi ryhtyä varsinaisiin suorituksiin. Ja mikä jotakuta tyydyttää siinä hengessä että kun parempaankaan en pysty niin ylpeydyn, onkin sitten toiselle vain raivostuttava osoitus omasta kykenemättömyydestä. Tai tietenkin täysin suhteeton itsetyytyväisyys asiasta, joka lähinnä myötähävettää muita.

Niin, missä olinkaan? Aivan, kirjoitin eilen katkelman talvesta tänne. Ette huomanneet, koska jätin sen julkaisematta; talvi, ymmärrättehän, minäkin yritän elämässäni kääntää uusia lehtiä, vaikka kovin kankeitahan ne nykyisin jo ovat, valmiiksi nahkeitakin, ettei sillä. Mutta totesin tämän blogin seitsemän vuoden aikana talvesta ruikuttamisen jo saavuttaneen äärirajansa. Yritän nähdä pluspuolet, ja niitäkin on: ei ole vielä ikinä ollut liukurimäessä niin hauskaa kuin lapsen kanssa jouluviikolla. Olipa se vauhtia. Lumiukkojakin tekisin, mutta milläs teet kun vaikka lunta on toista metriä, se on pakkasellista kaikki. Lämpötila taisi viimeksi käydä plussan puolella joskus marraskuun puolivälissä. No joo, lauhkea merenrantailmasto kuulemma. Vaikeahan kaltaiseni sisämaan kasvatin on sellaista sietää.

Niin, mihin jäinkään? Vihkoihin tosiaan, sehän päivän aiheeni oli, kehittelin sen aamupäivällä kävellessäni lähikauppaan eli Stokkalle. Matkalla piipahdin Kampin Levykauppa Äxässä, josta olisi tehnyt mieli hamstrata iso pino musiikkia tiskille, mutta lopulta päädyin sitten vain kahteen: Tom Waitsin Alice ja Frank Zappan Over-nite sensation ovat pitkään hyllystä puuttuneet. Oikeastaan lähdin ostamaan Nick Cavea, mutta joskus käy näin. Tai no, ihan oikeasti lähdin ostamaan Palefacen uutuuslevyä, mutta se oli myyty loppuun, myös Stokkalta ja Anttilastakin, mistä sitä sitten päivän jatkuessa vielä vilkuilin. Ehkä hyvä näin. Tämä hulluus mennee ohi kun sitä vielä viikon pari kypsyttelen.

Niin, vihkoja. Pengoin arkistoistani muutamia. Olen sitä tyyppiä, joka aloittaa muistivihkoja hyvinkin spesifeihin tarkoituksiin, mutta jo muutaman houreisen merkinnän jälkeen (joista harvasta saan itsekään myöhemmin tolkkua) niistä jokainen, väistämättä, ajautuu epämääräisyyksiin, kerta kaikkiaan jälleen yhdeksi määrittelemättömäksi muistivihoksi, joka täten latteuduttuaan ei milloinkaan täyty vaan jää lojumaan kirjahyllyyn, yöpöydälle, repun pohjalle, muutossa sitten pahvilaatikkoon ja pois silmistä. Tiedätte varmasti tyypin. Työpöydälläni lojuu nytkin kuusi erikokoista ja -näköistä muistivihkoa, vain hetkellinen intuitio ratkaisee mihin päätän kirjoittaa minkäkin mieleen tulevan asian unohtumaan. Vain kerran olen antanut viholle nimen; siitä tuli Silmänkääntövankila. Viholla ei ole yhteyttä samannimiseen blogiin.

Selailin näitä koukeroiksi kadonneita ajatuksiani joulunpyhinä, ja löysin yhden mielestäni onnistuneen katkelman. En tiedä koska se on kirjoitettu, en muista asiayhteyttä. Pidin siitä silti. Näin se kuuluu:

Aamulla kello neljä
minä olen rakastunut sinuun kovemmin kuin koskaan

ja sallin ajan liikkua eteenpäin
askeleen verran.





18.12.10

02.20 

Ehdin ajatella kertovani liikaa vain sekuntia ennen kuin huomasin kertovani liikaa. Ei ihmistä ollut luotu sellaiseen, me olimme edelleen epäluuloisia metsästäjä-keräilijöitä, joiden silmistä kimalsi oman turvallisen kotiluolan nuotionkajo niinäkin hetkinä, joina notkuimme baaritiskillä tunnustelemassa vastakkaisen sukupuolen tuoksua. Keskeytin itseni väkivalloin, yskäisin, drinkki heilahteli lasin pohjalla uhkaavasti. Hän katsoi minuun. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Olin tunnistavinani musiikin, mutta humalan siinä vaiheessa silti, jossa tunnistus olisi mennyt joko pieleen tai hukkaan. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Yritin katsoa takaisin, minua tönäistiin olkapäähän ja pääni yli karjuttiin tilauksia hanojen ääressä hikoileville. En ollut kääntänyt katsettani, silti hän ilmestyi siihen uudestaan ja uudestaan, liukui oikealta vasemmalle aina itsensä jälkeen, jokainen kuvajainen laski minun maksamani juoman tiskiin ja hän kumartui kiiltävine huulineen puoleeni, lämmin hengitys huokui lupauksia. Ei se mitään, hän kuiskasi. Yritin muistella mitä olin sanonut juuri ennen kuin vaikenin, mutta se mikä oli tuntunut sillä hetkellä vaarallisen henkilökohtaiselta tiedolta, oli kadonnut bassolinjaan, joka ei jättänyt rauhaan. New Order? Blur? Smiths? Varovasti hän suuteli suupieltäni ja vetäytyi sitten nopeasti takaisin, ehkä hän hihitti, nyt minä itse olin liukuhihnalla ja kiidin kymmenien baaritiskien sivuitse pois. Perkeleen perkeleen vittu, sanottiin takanani. Tunnuin tahmealta kun käännyin, ääni oli tuntunut minulle osoitetulta ja vaikka näky oli edessäni selkeänä, vastaansanomattomana, kesti pitkään ymmärtää että olin kaatanut kyynärpäälläni en yhtä enkä kahta tuoppia, toisaalta kolme tuntui liioittelulta. Minua nostettiin tuoliltani pois. Hapuilin otetta viereltäni, mutta minun maksamani drinkki oli kadonnut tyttö mukanaan. Pyörin ilmassa, ehkä se oli askel jonka yritin ottaa tilanteesta kauemmas. Lattia tuoksui sulaneelta lumelta raapiessaan poskeani ja minä suljin silmiäni, valot välkkyivät, tajusin: Pulp, Disco 2000. Suljin silmiäni, suutelin häntä hämärässä huoneessa ja painuimme pehmeälle vuoteelle sydämenmuotoisten mustelmien värittäessä laihaa rintakehääni hetki hetkeltä tummemmaksi.

14.12.10

Kaihoonkatsoja 

"How does it feel to be one of the beautiful people?" kyseli jo The Beatles rapiat 43 vuotta sitten, ja minä viimein ymmärsin sen, hetkellisesti, tänään pelatessani kuusnelosemulaattorilla (se on ohjelma joka taianomaisesti tuo Commodore 64:n oman persoonattoman pc-koneesi ruudulle) vanhaa suosikkipeliäni Fireblast (Gremlin Graphics, 1987), jossa pelaaja saa neljännen tason loppupuolelle päästyään eteensä huuruisia pikselinäkymiä, jotka eivät voi kokonaisuudessaan ymmärtyä kuin loputtomaan kauneuteen hukkuville; maailman häkellyttävyyden äärellä kurtistuville; kauniille ihmisille; kuvittelevaisille. Tietenkin ymmärrys oli välittömästi ohi. Suljin emulaattorin, surffasin datalaineilla kauemmas, yritin väistellä virkaintoisen näytönsäästäjän suuntaani kovalevyarkistosta viskomia kuvia, huonolla menestyksellä. Se on jo kuukausien ajan suhtautunut työhönsä sitä verta innokkaasti, että saattaa räpsähtää päälle äkillisesti, niin nettilöysäilyn kuin aktiivisen kirjoitusprosessinkin veitsenä katkaisten. Ylipäätään toisinaan pelkään sähkölaitteiden kostavan; lamput sirisevät kuin kiihtyneet heinäsirkat, imuri nielaisi oman johtonsa siihen tukehtuen, vasta puoli vuotta sitten ostamani kahvinkeitin päätti lopettaa veden keittelyn ja tarjota Löfbergs Lilan minulle tästä eteenpäin hieman kädenlämpöä kuumempana. Sentään kamerani vielä toimivat, sekin pokkari joka keväällä esitti kuolevaa ja ostatutti minulla täten järkkärin seurakseen. Mutta että ihmisen voi saada rakastumaan vain paperiin painetuilla kirjaimilla, se on hienoutta. Eikä kuvitelmiensa edessä ole lopultakaan pakko nöyrtyä ellei sitä nimenomaisesti halua.

2.12.10

Karl Fazer Café, Kluuvikatu 3
eli "10" - Kahvila kuin unelma 

Sade riipi katukiviä ja ilma oli kirpeä, kun he askelsivat läpi pohjolan rumimman pääkaupungin ydinkeskustan, etsien kahvilaa jossa olisi tilaa, mutta kun useamman ovelta oli käännytty pois, oli totuutta katsottava jälleen silmiin: täällä on jukoliste liikaa ihmisiä. Lopulta löytyi sateessa nääntyvien reitiltä hämärä sivukatu, jonka hämärimmässä kohdassa loisti epäilyttävän oventapaisen yllä salaperäinen neonvaloplakaati vilkutellen säristen synkkää sanomaansa: "Fazer". Paikka oli lisäksi lähes täysin tyhjä, mikä kyllä epäilytti, kun kaikki aiemmin vilkuillut kahvilat olivat niin täynnä, ettei ikkunoistakaan näkynyt sisään, kun henkeään maallistettujen kalojen lailla haukkovat kansalaiset oli painettu tiiviiksi lihamassaksi vasten kahvilatilojen sisäpintaa.

Mistä tunnistaa hienon kahvilan? Siitä, että tarjolla olevat herkut ovat kyllä näyttävästi lasivitriinissä esillä, mutta se vitriini on suljettu siten, että asiakaspuolelta ei niihin herkkuihin pääse ollenkaan käsiksi. Niinpä sitten allekirjoittanut & maalaisvieras tuijottivat herkkutarjontaa kykenemättöminä päätökseen, ja vain lievästi hermostuneemmaksi minuutti minuutilta muuttuvaa kestohymyä tarjoava neitokainen jaksoi odottaa tiskin toisella puolella päätöstämme pitkään, muiden paikalle saapuvien viuhuen ohitsemme oikealta ja vasemmalta. No okei, ei sinne juuri muita tullut. Lopulta päädyimme erilaisiin kalatäytteisiin leipäsiin pääruuaksi, ja kun kerran tänne asti oli tultu, pistettiin suklaaleivokset samaan kyytiin. Ja sieltä ne sitten meille teititellen ojennettiin tiskin yli. Teitittely! On siinäkin tapa, inhoan sitä syvästi, ja erityisesti inhoan sitä, että minua teititellään. Luullaanko minun pitävän itseäni jotenkin muita parempana? Jos ei "ole hyvä" näytä minulle kelpaavan, niin ahdistun, näinkö ylimieliseltä näytän? Enhän minä ole... mitään! Ei kukaan ole. En ole itse teititellyt koskaan ketään.

Seuraavaksi etenimme kassan luokse. Siinä vieressä oli telineellinen kahvimukeja, josta loogisesti poimin jo tässä vaiheessa täpötäydelle tarjottimelleni yhden. Virhe! Koska olin tilannut taviskahvin, ojennettiin sekin minulle tiskin yli, valmiiksi tassille asetettuna ja suklaakonvehti siinä tassilla sykkien odottamassa pääsyään kasvavaan vyötärörenkaaseeni. Tai siis se tassi ja muki ojennettiin. Kahvi piti edelleen kaataa itse, ja epäselväksi jäi, miksi niitä mukeja oli siinä itsepalveluperiaatteella saatavana. Laitoin sen itse ottamani mukin sitten takaisin telineeseen, mitä ennen olin tietenkin jo ehtinyt sinne yskiä, kuolata & klähmiä sormillani. Kuten kai kaikki siellä käyvät tekevät.

Purnauksen aiheista keskeisin: ne tarjottimet. Okei, tämä on Fazer-konsernin lippulaiva, kahviloista kallein, hienoin ja keskeisin. Okei, on erotuttava kaiken maailman tavis-wayneista tavalla jos toisellakin. Mutta ne tarjottimet, tarjottimet... Ne olivat hirveän pienet ja oudon malliset, minkä olisi vielä kestänyt, jos herkkulautaset olisivat nekin olleet pienet. Vaan ei, ne olivat valtaisat, olisivat pienestä pizzalautasesta käyneet nekin kummajaiset, jotka suklaaleivosta kannattelivat, ja annapas olla kun me otimme sekä suolaista että makeaa: tarjotin täynnä! Ja sitten siihen piti asetella mukillinen kahvia, sekin lautaselle aseteltuna, tietenkin, tai seuralaiseni tapauksessa teemuki ja pieni pannullinen haudutettua teetä. Ainoa looginen ratkaisu oli kasata pinoa ylöspäin, sillä tarjottimen pinta-ala oli täyttynyt, ja enemmän, niistä kahdesta pienestä lautasesta. Asettelin kahvimukini kahden lautasen reunan päälle keikkumaan ja aloin horjuen kävellä kohti tilan perimmäistä nurkkaa. Tässä vaiheessa oli tosin jo kahvipannua koristava "Pauligin tummapaahtoinen" -lappunen irronnut kaataessani kahvia mukiin ja pudonnut suoraan suklaakakkuuni. No, nostin sen takaisin paikalleen.

Hämmentävästi suoriuduimme pöytään kumoamatta tarjottimiemme sisältöä ympäri kahvilan kimaltavaa lattiapintaa. Saimme nurkkapöydän, jonka sohva otti minut miellyttävästi syleilyynsä; rauhallistakin oli, koska tila oli laaja, ja kuten jo tuli todettuakin, lähinnä tyhjä. Tiskitoimintojen aiheuttama ahdistus alkoi purkautua, kaivoin kameran ja räiskin herkuista otokset. Olimme pääsemässä asiaan! Pääruaaksi tilaamani lohitasku näytti ulospäin petollisen arkiselta, mutta paljastui totisesti lounaan veroiseksi: ruisleivät väliin oli tungettu lohta enemmän kuin minä normaalisti ostan kalatiskiltä kotiin vietäväksi. Seuralainen oli jotain kalapitoista valinnut hänkin, taisi olla sekin hyvää. Älkää nyt väittäkö että minun pitäisi jotain muistiinpanoja näitä varten tehdä.

Seuraava purnauksen aihe: kahvi loppui kesken. Muki ei ollut sellainen mihin olen mättökahviloissa tottunut, vaan paksuseinäisenä ja pohjaa kohti kapenevana se suorastaan petollisesti kätki todellisuudessa sisältämänsä kahvin määrän. Hörpin sumppini epähuomiossa loppuun jo lohitaskun aikana, ja arvatkaa kykeninkö näin hienossa paikassa marssimaan tiskille kysymään santsikupin hintaa? No en tietenkään, ne olisivat varmaan teititellen ilmoittaneet, ettei heillä sellaista harrasteta, herrahan ymmärtää. Perkele, miksi tällaisia paikkoja pitää olla? Missä on halpuus, arkipäiväisyys, helppous, ihana rentous ja pingottamattomuus? Niinpä otin jälkkärilusikan kauniiseen käteeni (tai siis kahvia sekoitelleen lusikkani, mikä lieni etikettivirhe) ja upotin sen suklaakakkuviipaleeseen, tai Mariannekakku se taisi olla nimeltään, samapa tuo: taivaallista totta tosiaan oli, nimestä viis. Seuralaiseni näytti nauttivan suklaakakusta siinä määrin, että aloin pöydän vastapuolelta unohtua hänen leijuessaan jonkinlaisessa hekuman pilvessä, no joo, sitä suklaa tiemmä teettää. Pointti siis: kyllä näistä herkuista mielellään maksoi vähän isommankin rahan. Mutta alle kiskaistut voileipähässäkät olivat sittenkin vaatineet veronsa: kumpikin aterioitsija alkoi täyttyä ennen massiivisen suklaaherkun viimeistä murua. Ah tätä ihanan yltäkylläistä länsimaista elämäntapaamme. Siinä melkein unohtuivat kaikki maailman nälkää näkevät lapset. Heidän kuviaan pitäisi olla tuollaisten paikkojen seinillä, ihan vain muistuttamassa.

Olimme siis kylläiset, jopa tyytyväiset siitäkin huolimatta, että alku oli niin hankalaa ollut. Mutta sijaintimme salin peränurkassa oli ollut jokseenkin oiva, siitä saattoi harvoja muiden pöytien asiakkaita tiirailla, ja hetkittäin salakuunnellakin. No, ei missään pöydässä mitään mielenkiintoista puhuttu kylläkään, samaa loputonta huulten heilutteluahan se on tämä kaupunkilaisten keskustelu. Mutta vaikka jaksoimme pitkään vastustaa sen suoraan yläpuolellamme sijaitsevan ulottuvuusportaalin vetovoimaa, se lopulta, turrutettuamme psyykkiset ankkurimme liialla suklaalla, sai meistä ottaen ja kiskoi mustan peilin sisään. Todistimme universumin lämpökuolemaa.

Lopullinen tuomio:

+ Kerrassaan herkulliset tarjoomukset, aisteja hivelevät ja massun täyttävät, kauniitkin, kaikin tavoin täydelliset.
+ Valinnanvaraakin oli herkuissa mittavasti.
+ Tila oli ainakin enimmäkseen tyhjänä miellyttävä.

- Liian pienet tarjottimet, liian suuret lautaset: logistiikka ei vaan toiminut.
- Asiakkaita teititeltiin.
- Kireän protokollainen ilmapiiri tiskin tuntumassa ahdisti, tunnelma rentoutui vasta kun pääsi pöytänsä ääreen istumaan.
- Kahvi loppui mukista heti alkuunsa.

Suositellaan varauksetta niille, joilla on aikaa, rahaa ja hermoja uhrattavaksi. Tai vaan niille, jotka eivät muualta löydä istumapaikkaa.


This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker