Silmänkääntövankila

Vietin viime viikonlopun maalla. Istuin täysikuun valaisemalla saunanportaalla kun havaittava maailma oli enää metsänrajana jäljellä, välillä pieninä ääninä pakkasen puremassa lehtimatossa. Höyrysin pimeälle taivaalle. Kuun kasvojen editse kulki pilvien laiska virta, oli kaunis ja hiljainen hetki. En ole koskaan kokenut itseäni erityisen kaupunkilaiseksi; se on etäämpänä minusta nykyisin kuin vuosikausiin. Otan välimatkaa siihen minkä osaksi olen tullut, pääkaupunki on hienoimmillaan ollessaan taustakohinaa, olen raivokkaasti katoamatta sen kortteleihin ja kadunnimiin.

Istuin saunanportaalla ja tunsin vahvaa yhteyttä siihen kivikkoiseen maahan, jolle sauna joskus on rakennettu. Tölkin pintaan kiinteytynyt kosteus pisaroi kädelleni ja tipahteli viereen portaalle. Hörppäsin, rakennuksesta näkyi keittiön valo neliönä pimeässä, en ilman silmälaseja nähnyt liikkuiko siellä joku. Muut aistit riuhtoivat menemään kuin olisivat lukitusta häkistään niitylle päässeet. Tuoksui löyly ja syksy, maistui mallas, ihoa kutitti hiipivä ilma, pohjoisesta tietenkin. Askeleet kulkivat jostain läheltä saunan taakse: peuroja. Ne kulkevat pimeässä ja aamulla voi jäljistä todeta niiden käyneen.

Niin olin sinä samana aamunakin. Havainnoin terävinä piirtyneitä jälkiä pakkasen muovaamasta kasvillisuudesta, ne oli siihen lyöty kuin leimaksi. Olin kierrellyt kameran kanssa kyttäämässä sitä samaa kuuta, laskimonsinisen aamutaivaan alla se mollotti metsänreunan kuusten yläpuolella kuin tasapainoillen. Näihin maisemiin juoksi viime vuonna kissa eikä koskaan palannut. Sen ruokakipot odottavat kotona astiakaapin ylähyllyllä, raskaina. Vuodessa on päässyt tilaan, jossa poismenneestä voi jo jutella ahdistumatta, voi sen tekemisiä muistella hymyillen, nauraakin uskaltaa. Kuvista tuli pitkään paha olo.

Olin pukeutunut sinimustaan fleecepusakkaan ja kirkkaanpunaiseen tupsupipoon. Näyin kauas, mutta minut näki vain edesmenneiden harsomainen pataljoona, joka niitä raukkoja rajoja kiertää omassa hukkuneessa unessaan. Yritin laskea ihmisiä, joita olen täällä käyttänyt, isännöinyt muka sellaisen osaten, saunottanut miehen elkein. Sekosin laskuissa, jäin makrotähtäämään huurteista lehteä, lumikiteitä ratapölkyn päällä, hiljenneen tien rapautunutta pintaa. Yli lensi näkymätön parvi äänekkäitä lintuja, ne olivat ja eivät olleet siellä.

Ulos tullessani olin portaan viereltä poiminut jäätyneen mustarouskun. Se näytti esineeltä. Koputtelin lakin reunoja, ei se ollut enää kuin itsensä kuva. Kuollut olento, käyttötarkoituksensa menettänyt ja silti olemassa. Halusin muistaa miltä tuntuu kun taivaalla on tähdet, halusin vakuuttua siitä, että sähkövalot eivät sentään ole niitä vieneet. Mutta aamu jo aavisti, ja tähdetkin olivat sen siniseen sammuneet. Sieni ei tuoksunut. Laskin sen varovasti takaisin sammaleen päälle. Kuu odotti.

Kaikki ne ajatukset ilman taukoa, sen lyhyen hetken aikana, jona käsi säätää valotusajan ja aukon koon, silmä sommittelee kuvan ja lopulta suljin räpsähtää, kaikki on ikuistettu ja loppujen lopuksi mitään siitä ei tallentunut mihinkään, mikä siinä hetkessä oli merkityksellistä. Oli palattava sisälle kuitenkin, alkoi tulla kylmä, aamukahvikin edelleen juomatta. Liedessä oli jo tuli kun kopistelin keittiöön. "Iskä kato!" Lapsi oli puuroa odotellessa kirjoittanut nimensä paperiin, ja "iskä", luki vieressä käänteis-ässällä, "äiti" komeasti juuri niin kuin pitikin. Kuukautta vaille neljä ja osaa jo aavistellen lukea ja kirjoittaa. Ihan kuin olisi elämässä kiire. Nostin kameran hyllylle, vuoden 1959 Seuran päälle, Lenita Airiston uimapukukuvat olin jo edellispäivänä selaillut läpi.

Aamu koitti harmaana, aloin odottaa iltaa ja saunaa. Jotenkin sen vain jo etukäteen koko viikonlopun kiteytymäksi tiesi, ja äkkiä se päivä oli kuun katseessa mennyt, siellä se jälleen oli, katsoi kun höyrysin, haihduin.

Jatkan kirjoittamista aiheista joista en tiedä juurikaan, ja siirryn olennaisesta olennaisempaan: taiteeseen. Jos jokin on Helsingissä paremmin kuin Turussa, niin museoita ja muuta sälää täällä on kuin pilviä sateella. Olen varmaan useammassa taidenäyttelyssä jo käynyt kuin Turun vuosinani yhteensä; siis tietenkään en, mutta liioittelen sujuvasti. Jotakin outoa on silti siinä United Buddy Bears -installaatiossa, joka tälläkin hetkellä nököttää viilenevän senaatintorin täytteenä. Ehkä parimetriset kirkkain värein maalatut nallepatsaat - ja tosissaan lähes neljännestuhat sellaista - ovat sitten minun sieluni värekarvoja hellimmin hivelevää taidetta, tähän ikään piti elää että senkin oppi. Kauniiltahan nuo siinä Engelin arkkitehtuurin ympäröimänä näyttävät, mutta ennen kaikkea minua miellyttää sattuman sato: nallet, yksi jokaisesta maasta joka on katsonut sopivaksi projektiin osallistua, on aseteltu riviin kotimaidensa suomenkielisen aakkosjärjestyksen mukaan, ja täten nallejen järjestys on juuri omanlaisensa sekoitus maailmaa, jossa ylevä ja naurettava, hienostunut ja maanläheinen sattuvat kirskahtaen vierekkäin. Rivi alkaa Afganistanista ja päättyy Yhdysvaltojen vapaudenpatsasnalleen - kai sekin jotain kertoo. Minun mielestäni USA on kylläkin suomeksi Amerikan yhdysvallat, mutta ehkä satunnaisgeneroinnillakin on rajansa. Hienoltahan tuo jenkkinalle siinä letkan päättävänä toki näyttää.




Toinen syksyn pysäyttävä taidepläjäys oli Isaac Julienin videoteos Ten thousand waves, joka oli viimeistä päivää Taidehallissa eilen. Pahoittelut jälkijättöisestä kirjoittelustani, eheh. Joka tapauksessa teos oli mykistävä, oikeastaan se oli jollakin tapaa silmiä avaava omassa suhteessani elokuvataiteeseen ylipäätään. Minähän olen huono katsomaan elokuvia; ehkä neljä tai viisi vuodessa katson taas nykyään (viime vuonna oli outo buusti, jossa katsoin monta kymmentä leffaa parin kevätkuukauden aikana - mutta siihen se taas jäi) ja niistäkin harva koskettaa. Elokuvat ovat liian pitkiä ja liian tylsiä, liian viivasuoria ja arvattavia, liian - - no joo. Minä en vain ole elokuvaihminen. Paitsi jos elokuvat olisivat sellaisia kuin Ten thousand waves; kolmessa salissa yhteensä yhdeksällä eri valkokankaalla samanaikaisesti näkyviä tarinaansa lähinnä alitajuisin aasinsilloin kuljettavia luuppina pyöriviä vajaan tunnin mittaisia pätkiä, joihin saa astua sisään ja niitä ulos juuri silloin kun itse sattuu huvittamaan... No joo, sellaisista minä pitäisin. Tai ainakin tästä yhdestä, aivan hirveästi. Vaikuttavaa kuvaa ja ääntä, pelottavia hetkiä, ja oli siinä tarinakin, vaikka mitä väliä sillä. David Lynchin Mulholland drive tuli joistakin ääni- ja kuvamaisemista mieleen. Mikä sattuma, sehän on lempileffani kautta ikuisuuden. Tai no, Tarantinon Kill Bill ehkä sittenkin. Mutta Mulholland drive on toisena. Noin yleisesti ottaen museoissa pyörivät videoteokset ovat muuten suorastaan ankeita. No, se siitä.




Kiasmassa olen käynyt kahdesti, kerran viitisen vuotta sitten, toisen kerran tänä syksynä. Kumpanakin kertana pidin itse rakennuksesta kovasti, se on sisältä vaikuttava vaikka ulospäin näyttääkin romahtaneelta maalaiskunnan jäähallilta, mutta itse näyttely jätti molemmin kerroin kylmäksi. Paitsi että olen minä siellä kahvillakin käynyt joskus, alakerrassa, ja Kiasman kirjakauppa taideopuksineen on sentään luku sinänsä. Mutta kyllä ne siellä käymäni näyttelyt ovat saaneet minut jo kohtalaisen varautuneeksi nykytaiteena markkinoidun suhteen. On se pizzanhinnan verran lompakosta pois aina kun museossa käy, ja jos näyttelystä jää vaan paha mieli niin kuka korvaa? Ei ihminen tässä iässä enää helposti riskejä ota, se vaan on niin.

Olin lapsena satunnaisesti hirveän kiinnostunut luonnontieteistä. Joskus viitisenvuotiaana kannoin kaikkialle mukanani hyönteiskirjaa, jossa esiteltiin äklöin värikuvin raatokärpäset toukkavaiheineen ja sun seitsemänmiljoonaa eri koppista ja muuta mönkijäistä. Opettelin yhdessä kesässä koko kirjan ulkoa niin että osasin ainakin joidenkin hienoimpien ötököiden latinankielisetkin nimet. Innostus ei tainnut kestää sitä kesää pidempään, mutta uusi versio siitä pulpahti esiin jokunen vuosi myöhemmin, olisinko ollut kaksitoista tai niillä main. (siinä välissä olin friikahtanut pidemäksi aikaa suomalaiseen kuvanveistotaiteeseen) Silloin niksahdin sieniin. Tavasin kotiimme hankitun kattavan sieniopuksen kannesta kanteen ja olen tähän ikään mennessä ehtinyt unohtaa enemmän sienistä kuin kukaan normaali katsoo aiheelliseksi elämänsä aikana opetella.

Koulu kuitenkin tappoi kiinnostukseni luonnontieteitä kohtaan, uskoin pitkään että lopullisesti, mutta katso: (ja nyt alamme päästä asiaan) olen viime aikoina lueksinut aiheesta oudosti viehättyen. Kaikki alkoi Esko Valtaojasta, jonka teoksen Kotona maailmankaikkeudessa luin viime kesänä vaikuttuen siitä, miten joku oli viimein saanut niinkin potentiaalisesti kuivikkaan aiheen kuin tähtitieteen (tämä oli minun käsitykseni viime vuoden heinäkuuhun asti) paitsi kiinnostavaksi, myös, mikä tärkeintä, ymmärrettäväksi. En tarkoita, että asioita pitäisi vääntää neonvärisestä rautalangasta huutomerkein. Tarkoitan, että kun teksti on taidokasta eikä kirjoittaja aliarvioi lukijaansa, on, kuten olen ennenkin ollut mieltä mutta vain kaunokirjallisuutta tarkoittaen, mahdollista saada aihe kuin aihe järjettömän kiinnostavaksi. Valtaoja toi kaikkeuden niin lähelle ihmistä, että minä koin hetkellistä halua vaihtaa tiedekuntaa ja aloittaa yhtäkkiä tähtitieteen perusopinnot. Sitten muistin sen viinan määrän, joka ensimmäisinä opiskeluvuosina yliopistossa kuluu, ja raihnainen elimistöni torppasi ajatuksen. Jatkan itseni siviilisivistämistä kuitenkin; Valtaojan kolmas kirja Ihmeitä tarttui tänä kesänä mukaan Vammalasta, ja kuten partaprofessori tuossa teoksessaan laajentaa skaalaansa tähtitieteestä biologiankin puolelle, jatkoin minäkin lukemalla Richard Dawkinsin kaikenkattavan evoluutio-opuksen Maailman hienoin esitys. En minä ole koskaan mikään evoluutionkieltäjä ollut, mutta koska tietämykseni on ollut peruskoulusta peräisin (lukiossa pelattiin ristinollaa takapulpetissa), olen ollut siinä uskossa, että teoriassa on omituisia tieteen vielä selittämättömiä aukkoja. No, ei ole. Dawkinsin teoksen pitäisi olla koulujen vakiokauraa, joskin pari lukua meni hivenen turhan ammattimaiseksi minun pysyä kokonaan kärryillä, mikä varmaankin pudottanee potentiaalisista lukijoista pois kaikki ne, joille Dawkins kirjansa erityisesti on suunnannut: kreationistit - - eikun eiväthän he suuren saatanansa kirjoittamaan opukseen koskisi tikullakaan, paitsi tuli-. Se on aika surullista kyllä.

Nyt on luvussa Adams & Laughlinin Maailmankaikkeuden elämäkerta, jonka ensimmäinen luku on jo kertonut minulle alkuräjähdyksestä noin tuhat asiaa, jota en tiennyt, mutta jotka olen iloinen tietäessäni.

Eli taas mennään. Jälleen on kulunut tietty määrä vuosia viimeisimmästä aihepiiristä, josta yhtäkkiä pyrin tietämään niin paljon kuin ehdin siinä ajassa kuin kiinnostuksen kipinä hehkuu. Tämä kestää aikansa, mutta varmaan, kuten aiemmat, jättää jälkensä; tunnistinhan sentään viime elokuussa mökkiniityllä heinän keskeltä pilkottaneen papukaijavalmuskan kertalaakilla oikein. (tarkistin myöhemmin kirjasta) Kylläpä ne yläasteaikaiset opettajani nyt päätään pyörittelisivät jos näkisivät! Että niin on Uguskin vaan uponnut lueskelemaan juuri niistä aiheista, jotka saivat sen oppitunneilla silloin leveimmin haukottelemaan. Mutta minähän olen ollut pakkomielteinen pakkosyötön vastustaja aina. Jos joku haluaa minun oppivan jotain, minä haraan vastaan kuin kolmevuotias. Mutta koska toisaalta itse mielin oppia milloin mistäkin ihan omin voimin, en näe tätä niin pahana ominaisuutena.

Olin peruskoulussa tyypillinen alisuoriutuja: keskiarvo huiteli todistuksissa kaikkien yhdeksän vuoden ajan jossain seiskan ja kasin välillä. Ei mitään erityisen huonoa, ei mitään erityisen hyvää, paitsi englannin kymppi oli kunnia-asia. Muuten minua nyt ei vaan kiinnostanut. Kun kokeista pääsi läpi lukematta, en lukenut. Kun läksyt ehti tehdä tunnin alussa opettajaa odotellessa, en tehnyt niitä kotona. (moni ei ole uskonut, mutta vannon käsi Illuminatuksella, että koko yhdeksännen luokan aikana en tehnyt kertaakaan läksyjä; katsoin aamulla lukujärjestyksestä, mitä aineita tänään on luvassa ja heitin kirjat reppuun. Koko vuoden aikana yksikään opettaja ei urputtanut tekemättömistä kotitöistä, eikä tämä kerro mitään niinkään minusta kuin silloisesta koululaitoksesta, paljonkin) Lukioon siirryttäessä hetkellinen vaatimustason kasvu pudotti kaikkien aineitteni (paitsi sen englannin) numeron vitoseksi, mutta sieltä noustiin tuttuun keskikastiin heti kun uudet tavat luistaa vaatimuksista oli omaksuttu. Ei se ollut vaikeaa.

Maantiedon oppimäärään sisältynyttä tähtitiedettä muistan jotenkin aivan erityisesti inhonneeni. Sitä ja matematiikkaa. Pelottaa mistä vielä innostunkaan.