Silmänkääntövankila

Alkoi käydä selväksi, että voimavarani eivät riittäisi järjestelmälliseen läpikäyntiin kun kohteena oli jotain niinkin laajaa kuin Helsingin kaikkialle levinnyt kahvilaverkosto. Oli tehtävä ratkaisu, ja se oli luonnollisesti oleva kivulias: kaavan on muututtava. Oli palveltava suuren yleisön tarpeita, mutta tavoilla, jotka eivät samanaikaisesti näännyttäisi minua työtaakkani alle. Tämä kriisini saavutti lopulta pisteen, jossa tunsin toista kuukautta kovalevyllä odotelleiden kahvilakuvien painon bittitonneina harteillani. Harkitsin hetken, toisenkin, ja lopulta kaavan muuntoon löytyi mitä selkein ratkaisu: menen uudestaan kahville. Ja kun kerran eräänäkin elokuun puolivälin aamuna oli jo käytynä Bulevardin kahvisalonki, oli nyt mentävä toiseen hivenen tavismestaa hienommalla soundilla lusikkaa kupinkulmaan kilistävään paikkaan: Espa 2 kauppatorin kupeessa.

No niin. Kumpikin paikka oli toki ensivaikutelmaltaan kaltaiselleni rämekuukkelille aivan liian hieno, mutta kun Bulevardilla kävivät sumpilla myös läheisen tietyömaan haalarimiehet ja Espalla olin seurueineni kovassa krapulassa (minkä lisäksi kauniit kauppatorinäkymät katosivat kahvin kuluessa kaatosadeverhon taakse), niin arkipäiväistihän se kokemuksia kivasti.

Bulevardilla sisustus oli jokseenkin fiinimpi. Oli wanhaa (imitoivaa) tapettia, pitsiverhoa ja sensuuntaista, Espalla oltiin citytrendikkäämpiä seinänviertä kiertävin sohvin & tyynyin, mutta toisaalta se ei ollut maailman mukavin sohva. Vaan istuihan sentään sillä. Jokin kahviloiden sisustuksessa oli samaa, ja ehkä se oli tietynlainen avaruus, mikä toisaalta johti tietynlaiseen yksityisyyden puutteeseen, jota minä kyllä kavahdan aina väkisinkin, paikka kuin paikka. Ei ollut loosheja, ei pimeitä nurkkia joihin kadota. Varsinkin Bulevardin kahvisalonki sekä Mannerheimintielle että Bulevardille antavin suurin ikkunoin oli toki valoisa ja sikäli miellyttävä, mutta toisaalta tuntui kuin olisi ollut kirkossa tai Bigbrother-talossa kun koko ajan kaikkialta nähtiin. Eihän Espa kakkosen sijainti kauppatorilla toki mikään syrjäinen sivukuja ole sekään, mutta kaatosateisessa sunnuntaiaamussa ainakin se oli suht rauhallinen. Vaan miksipä muuten sinäkin sunnuntaina päädyimme kahville juuri Espalle? No kun muutama aiemmin tsekattu kahvila oli kiinni. Minä aikoinaan luulin Turun taudin sivuoireeksi sitä, ettei sunnuntaisin päässyt mihinkään mihin halusi, mutta kyllä se näköjään on ihan perisuomalainen vitsaus.

Kummassakin paikassa nautin ison kahvin, eikä se kummassakaan ollut pahaa, jos nyt ei erityisen kutkuttavaakaan. Seuralainen tosin kehui Bulevardin kahvia loistokkaaksi, joten mikä minä olen sanomaan. Ainakin Kahvisalongin sämpylä-patonkitarjonta oli miellyttävän monipuolista ja nauttimani sämpylä sai silmät sikkuraan, oli se niin maistuva. Täytteessäkään ei pihtailtu; hintatasoa en enää muista kun on tosiaan toista kuukautta mennyt, mutta tehkää itse päätelmiä kun paikan ikkunasta näkyy Erottaja, Helsingin kuulemma kalleimmat asuinneliöt. Ei sillä seudulla senteillä pelata. Espa kakkosessa pidättäydyin syömäpuolesta (olin juuri ennen sinne lähtöä nauttinut kotona herkullisen Ristorante-pakastepizzan), mutta Nuutisen emännän lautaselta oli patonki paikalle saavuttuani jo kadonnut, eli näytti maistuneen.

Huolimatta loppujen lopuksi lyhyestä välimatkastaan Helsingin ydinkeskustan alueella, tuntuivat kahvilat kuitenkin palvelevan erisuuntaista asiakaskuntaa. Bulevardin kahvisalongissa piipahtivat (unohdetaan nyt ne läheisen tietyömaan tyypit) ne kiireettömät shoppailijat, joille yksikään viereisen Stockmannin miljoonasta kahvilasta ei mitenkään sovellu liian ihmisvirtansa vuoksi. Espalla taas oli lähinnä ulkomaalaista nuorisoa, joista kaikki joko surffailivat itsekseen netissä miniläppäreineen tai keskustelivat tuttavallisesti paikan henkilökunnan kanssa tai molempia. Toisaalta itse kävin Bulevardilla arkiaamuna, Espalla sunnuntaina puoliltapäivin joten tilasto-otantani virhemarginaali lähentelee sataa prosenttia. Silti, aika jännää. Ai ei? Bulevardin kattavasta lehtihyllystä iso plussa, oli Herätkää! ja Vartiotorni -lehtiä etenkin isot pinot näkyvästi esillä. En nyt vielä tällä kertaa tutustunut, mutta ehkä ensi.

Suositukset: nälkäisen keskustaliikkujan kannattaa mennä Bulevardille. Niillä sämpylöillä saa itsensä kyllä ihan tosissaan kylläiseksi. Enempi kahvinotkujan on syytä suunnata Espalle. Sen sisätila oli näistä kahdesta miellyttävämpi. Toisaalta kaupungissa on kuulemma muitakin kahviloita. Eivät nämä ihan listani kärkipäähän menneet kumpikaan.

No niin. Raskasta oli, mutta hammasta kiristäen taas selvittiin. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun Ekbergille asti. Mitäpä ei mies uhraisi bloginsa vuoksi?

Hankin uudet silmälasit. Te lasittomat ruojat! Voisitte tälläkin kolmesatasella (ja runsaat rapiat) viettää leveää elämää, sivellä syntejä arkenne ylle kuin toffeeta pullansiivulle. Mutta me nelisilmät, ehei, me joudumme kitsaasta palkastamme nipistämään uusiin linsseihin harva se vuosi. Tai no, viisi ja puoli vuotta nämä edelliset jaksoivat. Sanon "nämä", koska puoli päivää käytettyäni siirsin uudet koteloonsa ja asetin vanhat kakkulat nenälle. Painoivat, uudet mokomat, sangoillaan jotakin päänsivun hermonpäitä siihen malliin että kipunat silmistä sinkoili. No, jahka jaksan, käyn optikolla ruikuttamassa. Ehkä lähiviikkoina, oman aikaansaavan luonteenlaatuni tuntien.

Ihmisen, semmitenkin länsimaisen, historia on esineissä. Valokuvissa esiintyvät silmälasit rytmittävät henkilön visuaalista elämäntarinaa. Tai vaatteet, niin kuin sekin musta nahkatakki joka joskus määritti olemukseni mitä teräväpiirteisimmin. Sittemmin se muuttui inhokiksi ja on jonnekin matkan varrella kadonnut; kumma ettei siitä ilmeisesti ole yhtään kuvaakaan vaikka vuosia käytin. Sittemmin on tulleet muut takit, nahkaiset ja farkkuiset, nykyisin liikun kaikkialla punaisessa hupparissa.

Oman ajankäytön tarina koostuu tietokoneista. Minä olen omistanut niitä viisi, mikä tuntuu määränä pieneltä. Nykyisin laitteet ovat lyhytikäisiä, ei viittä tietokonetta saa venymään melkein kolmen vuosikymmenen matkalle. Mutta katso:

1. Salora Fellow
Ensimmäisen tietokoneeni sain joululahjaksi 1984. Siinä oli muistia 16 kilotavua, pari joystickin irvikuvaa ja kasettiasema, joka oli suurempi ja painavampi kuin tietokone itse. Peleistä on mieleen jäänyt varsin toimiva sokkelovariantti Key hunter, sekä Moon buggy -klooni Planet patrol. Miinuksena kamala kumimattonäppäimistö, jossa näppäinäänet. Viiltävä piippaus joka painalluksella.

2. Commodore 64
Syksy 1987, olin viidesluokkalainen ja kaikilla lähipiirin kavereilla jo kuusnepa olikin. Koneen vaikutus elämääni oli suuri. Aluksi satojen kopioitujen pelien muodossa, myöhemmin (1990) demoscenen ja muun alamaailmakulttuurin kautta. Viimeiset diskettini eri maailmankolkista sain postista abikeväänä -95, jolloin nepa oli jo saanut väistyä huoneeni paraatipaikalta nurkkaan. Mutta edelleen se on tallessa, kaikkine tuhansine disketteineen.

3. IBM PS/1
Kevät 1993, olin ekavuotinen lukiolainen ja onnistuin ruinaamaan itselleni pc:n, kai lähinnä yhden kaverin vaikutuksella; hänellä oli julmetun hienoja pelejä kuten Civilization ja Dune 2. Opin DOSsin ja Windows 3.11:n hienoudet melko nopsasti, ja sille tasolle pc:n käyttöjärjestelmäkykyni sitten ovat jääneetkin. Kirjoittelin ensimmäisiä novellintapaisiani Worksilla jo tuona ensimmäisenä keväänä, mutta vasta loppuvuonna 1996 aiheeseen toden teolla paneutuen. Joskus -95 sain modeemin, sillä soittelin ensin purkkeihin, syksyllä -96 löysin internetin. Olipa se menoa.

4. Compaq Armada
PS/1 jäi ainokaiseksi pöytä-pc:ksi jonka olen omistanut, ja saa jäädäkin. Elokuussa 1998 minusta tuli läppärikäyttäjä. Windowsin vaihtuminen 95:ksi ärsytti, mutta toki kone itsessään oli tehokkaampi kuin edeltäjänsä. Kovalevyn kokokin oli huima, muistaakseni yli 100 megaa. Ei se millään täyttynyt. Kirjoituskone tämä lähinnä oli, pelaamiseen olin totaalikyllästynyt jo tuolloin. No joo, joskus 2000-luvun alussa tuli silloisen puoliskon pöytäkoneella kyllä hakattua Wormsia ja muutamia seikkailupelejä hyvinkin tiuhaan. Mutta oma kone oli kirjoitusalusta.

5. HP Pavilion
Nykyinen läppärini on hankittu lähes päivälleen kuusi vuotta sitten. Windows Xp on mainioin käyttöjärjestelmä johon olen konsanaan törmännyt, ja on ollut yksi syy siihen, ettei konetta ole tehnyt mieli vaihtaa. Tämä on ensimmäinen tietokoneeni, jossa netti on ollut kiinteästi kiinni melkein alusta asti. Siksi tämä on yhtälailla surffausväline kuin kirjoitus, ja tietty tämän koneen myötä tulivat kuvaan cd:t, dvd:t, digikuvanpyörittely ja sen sellainen. Uusi kone on kuitenkin ostoslistalla lähinnä siksi, että nykyinen internet on käynyt liian raskaaksi vanhalle juhdalle työstää. Pelkään että kovalevyn laakerit laukeavat.

Kaiken pointti? Ei mikään. Olen kai vain iässä, jossa elämä jäsennellään listoiksi ja osiin, vuodet eivät sinällään merkitse, vain niiden katkelmallinen jäsentyminen milloin minkäkin keinotekoisen otsikon alle. Enhän minä todella aikonut kirjoittaa tästä. Minun aiheeni piti olla piirtäminen. Se, että jos edessäni on valokuva, minä osaan kyllä sen mukaan piirtää ihan aidonnäköisen kissan, jopa sitä hieman halutusti muunnellen, sopivasti. Mutta mielikuvituksestani en saa esiin kissaa. Jos yritän, siitä tulee sarjakuvahahmo, kissanukke. Ja sitten tytär, noin kolme ja puoli vuotta, piirtää yhtenä elokuisena aamuna kissan. Eläväisemmän kuin mihin minä kykenisin ikinä. Katso vaikka:

Ennen en kuunnellut radiota. Autolla ajaessa toisinaan, mutta vain jos autossa ei jostain syystä ollut tarjolla kasetti- tai cd-soitinta. Kesän 1995 olin töissä tehtaassa, jossa työpisteessäni oli aamusta iltaan auki Radiomafia, niinpä muistan vieläkin kaikki kesän -95 listahitit: Yxnollaykkösen Aamuyö, Taikapeilin Sinä kesänä, La Bouchen Falling in love, Rednexin Wish you were here ja tusinoittain muita. Muunmuassa Blurin Girls and boys soi päivittäin, ja oli mielestäni veikeä renkutus. On edelleen.

Mutta sitten en kuunnellutkaan radiota ennen kuin nykyisin sitä tulee duunissa luukutettua aamusta iltapäivään. Olen oppinut, että edelleenkin radioilla on samanlaisia aamuhölinäohjelmia kuin silloin -95 oli Mafian mainio Ulmanen ja Roiha. Mitäköhän äijille nykyään kuuluu? Ovat varmaan ukkokodissa.

Niin, aamushow. Epäilemättä Amerikasta apinoitu konsepti, jonka tarkoitus on kahden, joskus harvoin kolmen, juontajan voimin lietsoa kansalaiset tuottavammiksi työntekijöiksi olemalla yltiöpositiivisia, jopa hauskoja, joskin sillä poikkeuksella että vähän väliä luetaan uutisia, eikä niissä pääsääntöisesti ole mitään hauskaa. Tässä testataankin aamuradiojuontajan ammattitaito: miten pitää yllä spirittiä kun maailma on perseestä kuitenkin? Yleensä se onnistuu, ja väliin soitetaan "vähän musiikkia" ja sitten on yleisökilpailu. Homma toimii. Mutta miten valita juuri itselleen sopiva aamuradio? Ugus auttaa.

SILMÄNKÄÄNTÖVANKILAN SUURI AAMURADIOVERTAILU

1: Radio Suomipopin Aamulypsy:
Television räsypokkaohjelmassa aikoinaan iljettänyt Jaajo ja äänestään päätellen kovin nätti Petra puhuvat estottomasti seksistä ja soittavat väliin puhkikalutuimmat suomirock-klassikot. Juttujen pöyristyttävyys saa välillä hörähtämään ääneen, mikä voi kyllä olla aamuväsymyksen syytäkin, mutta väliäkö sillä.

Plussat:
+ Juontajaparin kemia toimii.
+ Jutuista puuttuu sensuurifiltteri.
+ Riivatun hauska paikoitellen.

Miinukset:
- Juontajien perussuomalaiset näkemykset maahanmuuttopoliitikasta laskevat välillä kummasti tunnelmaa.
- Pedofiilivitsit eivät nekään enää miljoonannella kerralla naurata.
- Ihan kuin olisin kuullut tämän Eppu Normaalin, Leevi & The Leavingsin, Juicen, jne. kappaleen joskus ennenkin. (Eräänä aamuna tunnin sisään soitettiin Leavingsia kolmesti; ensin Pohjois-Karjala, sitten Vakosamettihousuinen mies, sitten uudestaan Pohjois-Karjala. Sitä alkoi jo toivoa vaihteen vuoksi Eppuja.)


2: Radio Rockin Heikelä Korporaatio:
Kaksi möreää äijää ja yksi lievästi neuroottinen nainen ovat helvetin kyynisiä kaupunkilaisia ja dissaavat ylimielisesti kaikkea. Porukka koostuu pidemmän linjan radioammattilaisista, joten homma pysyy silti tyylikäästi hanskassa. Paljon puheluita ajankohtaisille ihmisille, yleensä ainakin pari kertaa viikossa joku on raahattu studioon pidempää haastattelua varten. Tällaisista varsinkin keväinen Risto Isomäen vierailu jäi mieleen.

Plussat:
+ Parhaimmillaan sitä nuorison suosimaa "hyvää läppää".
+ Politiikan ja julkisuuden ääliöt saavat ansionsa mukaan.
+ Vieraita ihan oikeasti haastatellaan.

Miinukset:
- Teennäinen äijäily ei läheskään aina osu maaliin.
- Enimmäkseen paskaa musiikkia.
- Satunnaista yliyrittämistä ulkoilmatempauksineen ja toimintapäivineen.

3: Radio Aallon Aamu:
Mafiasta tuttu Olga K. ja geneerinen miesjuontaja hölöttävät omiaan ja soittavat väliin 80- ja 90-lukujen pop/rock-materiaalia. Ohjelmaa maustetaan "kolumnisteilla", jotka lukevat omia Lehtola-vaikutteisia nillityksiään niistä elämän pikku vääryyksistä, jotka neljääkymppiä lähestyvien sukupolvea kiusaavat.

Plussat:
+ Olga K.
+ Musiikki miellyttää, ainakin aamuisin kun elämältä ei kaipaa yllätyksiä.
+ Jone Nikula sen sijaan yllättää positiivisesti kolumnistina - - välillä.

Miinukset:
- Enimmäkseen kolumnistit ovat helvetin huonoja.
- Juontajaparin keskinäinen kemia kompuroi.
- Lattea.

4: Radio Helsingin Aamu Helsingissä:
Unelias nais/miespari heräilee kaupungin mukana. Uutisia luetaan, kahvia hörpitään, välillä soitetaan musiikkia jota mikään muu kanava ei vahingossakaan soita.

Plussat:
+ Juontajat kuulostavat siltä, että istuvat hiukset sotkussa ja silmät puoliummessa studiossa iso mukillinen kahvia edessään. Heihin voi samaistua.
+ Musiikki.
+ Jotenkin kodikas tunnelma.

Miinukset:
- Pakollinen yleisökilpailu ääliömäisine päivän kysymyksineen.
- Vitsit ovat välillä yhtä väsyneitä kuin juontajien äänet.
- Pistää välillä unettamaan.

* * *

Noiden välillä surffatessa sitä aamu vierähtääkin. Vaan mitä tehdä sitten kun aamushowt päättyvät? Minä ainakin käännän kanavan Yle puheelle ja se on sitten siinä. Ei musiikkia, vain ihmisääntä. Tasaista, katkeamatonta ihmisääntä. Harmaata, kaikennielevää, loputo