Silmänkääntövankila

Laskeskelin tuossa aamuyöllä, että kun tapanani on nukkua viisi tuntia vuorokaudessa, saan viikossa 21 tuntia valveutunutta lisäaikaa verrattuna siihen kunnolliseen kansalaiseen, joka nukkuu suositellut kahdeksan. Entä mitä teen tällä viikottaisella lisävuorokaudella? Lähinnä luen. Joko verkkotekstejä tai kirjoja; kerran viikossa sentään tiskaan. Myönnettäköön, että joskus tämä rytmi pistää väsyttämään. Silloin vaivun vuoteelleni ja putoan kuin tukki pariksi tunniksi toiminnantäytteisten selkounien pariin. Niitä en koskaan näe öisin.

Sitä alkaa ihminen tässä iässä miettiä, mitä jättää jälkipolville perinnöksi. Blogi ja facebook-profiili toki säilynevät verkossa hengen jätettyä kuihtuneen ruumiin, mutta mikä perintö sellainen on, jota ei edes fyysisesti ole? Hienointa olisi aikakapseli. Ostaisin asunnon, elelisin siellä kunnes kuolisin, muumioituisin nojatuoliin korvillani kuulokkeet, joista minut sata vuotta myöhemmin löydettäessä edelleen soisi Elbow'n Seldom seen kid. Ja tavarat ympärilläni muistuttamassa paremmasta ajasta. Pyykit telineessä: pyyhe, kalsarit ja kaksi mustaa paitaa. Työpöydällä pino vihkoja, laskuja, muistikirjoja ja lappuja. Kirjoja yöpöydällä, kirjoja ruokapöydällä, kirjoja pienen hyllykön päällä pinossa. Altaassa tiskit, ja muumimuki nojatuolin vieressä, jonne kahvi on kuivunut, sitten homehtunut, home sittemmin kukkinut ja sekin kuollut. Ne miettisivät, löytäjäni, mikä rituaaliesine se on. Miksi sen kuvissa on sellaisia hahmoja, miksi sen sisällä on orgaanista ainetta.

Hautausmaaksi löytäjäni pitäisivät sitä poikkeuksellisen massiivisena, mutta toisaalta he varmasti tietäisivät joka kultuurilla olevan omituisuutensa. Tämän nyt tutkimansa ne päättelisivät pelänneen kuolemaa niin kovasti, että on rakennettu taloja, kerros kerroksen jälkeen hautakammioita täynnä tavaraa matkalla ikuisuuteen omistajansa mukana, ja jokaisessa monihuoneisessa kammiossa istuu yksi yksinäinen vainaja, jokaisella samanlainen tyytyväinen irve kasvoillaan.

On jotenkin masentavaa kun tietää asuvansa kaupungissa, jossa maamme ensimmäinen metropommi-isku tulee väistämättä tapahtumaan. Tai no voi se parin vuoden päästä jo Espoossakin sattua.

Tein helteistä pyöräretkeä kotikonnuilla. Esittelin pyörintoverille peltomaisemia ja rakennuksia: tuossa oli joskus kauppa, tuossa aikoinaan ravintola, tuo tyhjä halli oli pankki ja kerran tuossa oli kioski, nyt purettu. Ylitimme siltoja, niitä on muutama kun jokilaaksossa ollaan. Välillä pysähdyin häätämään kärpäsiä ja ikuistamaan jo sadasti ennenkin ikuistettuja maisemia uutukaisennihkeällä kamerallani. Tai ehkä se oli hikeä. Lopulta saavuimme varhaislapsuuden sijoilleni. Käsi jo kohosi osoitukseen: tuossa talossa asuin kuusivuotiaaksi. Sitten huomasin talon muuttuneen. Ulkolaudat puuttuivat, prameat hirret olivat esillä ja talo oli melkein jylhempi kuin ikinä, vaikka aika jylhä toki on aina ollutkin, aikoinaan IKL:n omistama ravintola.

Pihassa oli auto, talossa mies. Lampsin sisälle ja kysyin mitä tapahtuu. Talo puretaan, sain kuulla. Sydän nyrjähti, mutta tilanne meni oudoksi kun hengitysnaamion takaa minut tunnistettiin. Niin pieni on maamme, että niiltäkin kulmilta pois muuttaneet ihmiset sattuvat siellä kuitenkin uudestaan törmäämään, ja miten yhdistettyinä: toinen oli hankkinut minun lapsuudenkotini kesähuvilaksi, väliseinät ja muu sisustus oli jo purettu, hirsirunko vielä pystyssä. Käyskentelin huoneissa, joissa viimeksi vuonna 1982. Olohuoneessa oli sama muovimatto. Tunnistin kaakeliuuninkin, laatat oli nyt numeroitu. Keittiö näytti kaapistoiltaan riisuttuna hirveän pieneltä silti, ja joka huoneesta näki joka huoneeseen. Kokemus oli oudon lämmin. Olin talon alennustilaa katsellut jo pitkään, ties kuinka kauan se oli ollut asumaton. Parempi tämä kuin mätäneminen radanvarteen, ja hirsien historia mutkistuu: aikanaan talo oli niille sijoilleen siirretty kaukaa, nyt matka jatkuu.

Minä miellän itseni niihin maisemiin ja huoneisiin, niille samoille kouluteille edelleen. Poikasena mietti ettei sieltä varmaan koskaan lähde pois, eikä tavallaan ole lähtenytkään. Mutta se ajatuksissa elävä paikkakunta on silti jo aikoja sitten kadonnut, sen ihmiset ovat vaihtuneet, rakennukset muuttuneet, nimikin mennyt toiseksi. Minun ajatuksissani se porskuttaa sellaisena kuin silloin. Sinne syntyy tarinoita ja ihmisiä, sieltä karkaavat ajatukset ja polut ja kohtalot ja sen tarina haarautuu, kehittyy, vääristyy palatakseen lopulta aina samaan nollatilaan. Minussa se on muuttunut metapaikaksi, jonkalaisena se ei kenellekään muulle ole koskaan ollut olemassa. Jokaisella on versionsa. Eikä sellaisista paikoista selviä järjissään pois, ellei kehitä terveen rikasta mielikuvitusmaailmaa. Ei toki varmaan siltikään, mutta ainakaan ei niin helposti tylsisty.