<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

26.5.10

Kahvilatesti 6: Café Red, Arkadiankatu 19 

Se on kyllä ihme homma, miten ihminen ajautuu tilanteisiin. Sitä heräilee porttikongista poski vasten kivistä porrasta kuten joka tiistaiaamu, eikä kulu kahta tuntia, kun jo selailee filosofiankirjoja ihastuttavan kirjapölyisessa antikvariaatissa Yrjönkadulla. Mutta tuleehan tuollaisessa toiminnassa nälkä. Kuulemma Helsingissä on ruokaloitakin, mutta pyörittyäni tunnin jossain Kamppi-Punavuori -akselilla en ollut löytänyt yhtäkään ja jopa alkoi horjuva keho tästä lannistuneena valua kohti hautuumaata, joka Hietaniemessä sijaitsee, ja on kuulemme olevinaan hieno ja vanha mutta Turun vanha hautausmaa on paitsi isompi, myös tunnelmallisempi, hähä. Sielu jo vilkutti nälkiintyneelle keholle heiheitä pilven reunalta, kun kolmosen ratikan kling-kello herätti horroksesta ja äkkijärkytyksessä tehty pituushypyn piirimestaruutta hipova suorituksenkaltainen johdatti luo punakkana hohtavan markiisin: Café Red!

Todellisuudessahan asia ei edennyt aivan näin (se oli poikkeusreitillä oleva kasilinjan ratikka oikeasti eikä kolmonen), ja seurueessamme oli henkilöitäkin kolme, joista yksi oli kiinnostunut arvioimaan kahvilaa, toinen arvioimaan sen kuulemma sisältämää taidenäyttelyä, kolmas ilmoitti että hänellä oli nälkä. Tähän lähes moukkamaiseen käytökseen eivät snobahtavat arvostelijat voineet muuta kuin kiristää nyrpistystä kasvoillaan astetta nokkavammaksi. Astuimme sisään kuin maailmanomistajat, minkä niinkin pienestä ja ahtaasta oviaukosta johtuen oli varmaan melko koomisen oloista, ja sitten pyörimmekin kuin eksyneet puolukat tilassa, joka oli juuri niin ahdas kuin ovi antoi ymmärtää. Metrin mittainen herkkutiski oli suoraan nenän edessä. Kädet jos ojensi suoriksi, saattoi hivellä seiniä. Takaraivo oli edelleen ulkona, ja silti huoneeseen oli onnistuttu ahtamaan nelisen pöytää, joissa kaikissa syötiin. Oli olo, että polveni oli jonkun salaatissa, olkalaukkuni samanaikaisesti litistäessä naapuripöydän kroisanttia. Tästä huolimatta menyy oli niin pienellä präntätty, että sitä kohti piti ottaa kriittinen askel jos halusi lukea sen tarkemmin. Siis sikäli kriittinen, että sen askeleen seurauksena sitä tukki muiden ihmisten tien kahvipöydälle. "Anteeks förlåt", mutistessani tein samalla mielessäni tilauksen, jonka sitten välitin kassaneidille, joka ei vaan kerta kaikkiaan kuullut vaikka olimme suuteluetäisyydellä. Neljäs kerta toden sanoi, ja lähdin raivaamaan tietäni taaempaan huoneeseen uuden piskuisen oviaukon kautta.

Valloitin paikan viimeisen vapaan pöydän, mikä kuulostaa väenpaljoudelta, mutta loppujen lopuksi galleriassa, jonka seiniä koristivat jonkun jostakin epämääräisesti tutut pupuhahmot, oli sielläkin vain neljä pöytää, ja melko ahtaasti vielä. Silti tila oli aika kiva. Vanhan kerrostalon kivijalassa oltiin, ehkä liikehuoneistoksi joskus tehty, ehkä asunnoksi, joka tapauksessa aikana, jolloin Suomen maaperällä ei ollut vielä kukaan lausunut sanaa "ciabatta", paitsi ehkä sen varsinaisessa merkityksessä ("tohveli"). Ja nyt ääntelin sen kassalla kuin vanha tekijä, ei se hukkaan se italian peruskurssi mennyt, tiesinhän minä että jonain päivänä pitäisi mozzarella-savulohi-ciabattaa kahvilan tiskiltä tilata. Seuralaiseni valitsi saman paitsi fetalla, ja se nälkäisin lähti ruokaisammalle linjalle: lasagnea kehiin. Kuten valinnoistamme voi päätellä, on Café Red pikemminkin nykytrendin mukainen lounaskahvila kuin sellainen perinteinen suomalainen korvapuustimesta. Eikä siinä mitään, suositumpihan se näytti olevan kuin jeesus ainakin lounasaikaan, minkä tietenkin loistokkaasti ajankohdaksemme valitsimme.

Nälkäisinä tuijotimme herkullisen näköisiä annoksiamme manaten sitä, että niin servietit kuin aterimetkin sijaitsivat siellä ensimmäisessä huoneessa, me ruokinemme perimmäisessä. Kukaan ei vaivautunut nousemaan, lopulta henkilökunta näki ahdinkomme ja toi haarukan ja itse pengoin laukustani kurttuisen nenäliinan, oletusarvoisesti käyttämättömän, johon saatoin välillä pyyhkäistä jauhoiset sormeni. Henkevä keskustelumme, joka koski lähinnä paikan irtaimiston arvoa ja taidekriitikon arviointeja mahdollisuuksiin sen varastamiseen huomaamatta, hiipui pois kun pureuduimme purtaviimme. Oli hyvää, oli kyllä. Mozzarellaa riitti kuin pienessä kylässä, savulohi oli vaihtunut siiaksi mutta en minä ainakaan olisi mausta mitään huomannut ellei olisi sanottu. Lasagnelautanen oli suuri ja se sisälsi kaikkea erikoista kuten tuoreita oliiveja. Itse join ainoana kahvin, joka oli pehmoista ja ihan hyvää. Kelpasi.

Ahmaisimme, huokasimme tyytyväisinä ja änkeydyimme ovenlävistä pihalle. Eipä Café Red ole vallan huono paikka ollenkaan, etenkin kun sijainti on sikäli keskeinen, että Kampin keskus on puolen kilometrin päässä, ja jos ei sitä kykene kävelemään, voi ratikalla kulkea yhden pysäkkivälin melkein ovelle. Lounasaikaan ahdas, hintatasoltaan ok (itse asiassa mozzarella-savusiika-ciabatta oli muutaman kymmenen senttiä halvempi kuin pari viikkoa sitten Karkkilan ABC:llä nauttimani juustosämpylä, jossa oli välissä juustonsiivu, kurkku ja tomaatti) ja valikoima oli sellainen että kyllä siellä isommankin ruuan söisi eikä jokaisen seurueesta tarvitsisi valita samaa. Toisaalta pullapuoli näytti olevan hieman heikommin hoidettu, tai mistä minä sitä nyt enää muistan, puolet tämän arvostelun faktoista on ihan päästä heitetty eniveis.

Kävin sitten seuraavana päivänä Töölöntorin vieressä sijaitsevassa Picnicissä. Ruma sisustus, tyly palvelu, informaatiovirheellinen hinnasto ja paha kallis kahvi. Piti siitäkin ensin tehdä arvostelu, mutta äippä jo aikoinaan opetti että jos et kuin pahaa saa sanotuksi, älä sano. Paitsi siten, että sanot kuitenkin mutta annat ymmärtää ettet sano. Picniccejä on Helsinki täynnä, ja kai ne kaikki ovat samaa tasoa. Älkää vaivautuko. Café Red vastaa teidän salaatti-patonki-lounastarpeeseenne ehkä ihan pikkuisen paremmin, kunhan onnistutte jotenkin tunkemaan itsenne sisään.

24.5.10

"Kaikki ihanneominaisuudet samassa autossa" 




21.5.10

Meistä jokaisella on piileviä kykyjä 




20.5.10

Naisen osa 




14.5.10

Ja kuinkas sitten kävikään 


13.5.10

Ei parikymmentä päivässä missään tunnu 


12.5.10

"Ei väsytä" 

11.5.10

Kahvilatesti v5.0: Rantakioski Mutteri, Lauttasaari 

Vuonna 1927 Lauttasaaren itärantaan rakennettiin arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelema pieni ja söpö kahvilarakennus, jossa kartanonrouvat kävivät pitsiposliinikupposistaan hörppimässä sumpintynkää kyllästyttyään raskaaseen elämäänsä tiluksilla. (huom! blogin kirjoittaja ei välttämättä tiedä Lauttasaaren historiasta tuon taivaallista) Tuohon aikaan Mutteri sijaitsikin kauniilla paikalla kallioisella niemennokalla, josta aava merenselkä avautui lähes joka suuntaan, ja ainoa toinen näkyvä maankaistale oli Ruoholahti, joka sekin oli tuolloin aika avoin ja kaukana. Nyttemmin Mutteri on kiilautunut kerrostalojen ja nelikaistaisen tien väliin, ja näkymän Ruoholahdelle, joka sivumennen sanoen on täynnä hirmuista toimistotornitaloa, peittää valtaisa silta. Saisivatpa kartanonrouvat täällä slaagin. Onneksi heidän valtakuntansa on vielä voimissaan vain muutama kilometri Mutterista länteen, Espoossa.

Ajan hengen tuulahduksen voimallinen kosketuksen aalto siveli harmaantuvaa ohimotukkaa kuin puhuri kun avasin narahtavan puuoven - -

Olen pahoillani. Mutteri jotenkin houkuttaa minua takertumaan seikkoihin, jotka ovat ennen kaikkea historiallisia. Vaikka onhan kahvila kuitenkin kiinni nykyajassa. Hedelmäpelin tutut melodiat kantautuivat ovelle asti, jätskipakastin hurisi, 50-lukuinen Coca-cola-neonvalo oli tiskin taustalla ja - - okei okei. Ei paikka mikään varsinainen modernismin kehto ollut. Kaikki oli pientä, sympaattista ja juuri sopivalla tavalla ahdasta ollakseen kodikasta. Kahvila on tosiaan mutterin muotoinen, ja keskelle sijoitettua myyntitiskiä ympäröi puoliympyräinen asiakasalue. Joskus menneinä vuosikymmeninä suuret ikkunat ovat aukaisseet näkymää merelle ja rantakallioille, nyt siitä näki ohikiitävät Espoon bussit. Tiettävästi Lauttasaaressa ollaan ylpeitä tästä kahvilareliikistä, mutta minä en olisi, en tällä sijainnilla: Mutteri pitäisi nopsasti siirtää jonnekin aivan muualle tästä.

Silti, johtuen ehkä sunnuntaista tai paikan ylle laskeutuneesta ajan patinasta, sisätila oli rauhallinen. Liikenne hurahteli kuin meren aallot, ja menetin tiskin takana hymyilevälle neitokaiselle sydämeni, tällekin. Onko jossain joku toimisto, joka värvää mitä kauneimpia nuoria naisihmisiä kahviloiden palvelukseen? En minä tätä muuten käsitä. Hän oli vielä söpösti ujokin.

Niin tosiaan, kahvilakritiikkiä piti kirjoittamani. Peruskahvi, peruspullat, perushinnat, ei kai nämä nyt enää ketään kiinnosta. Eniten Mutterissa pidin tavasta, jolla mukit ja lautaset oli koostettu monennäköisistä ja -värisistä eri astiastoista sikin sokin, kasattu tiskille hajanaisiksi keoiksi ja siitä sai sitten asiakas valikoida omansa kuin kesämökillä konsanaan. Otin itse ison punaisen mukin, jonka reunasta oli useampikin pieni murtuma jo lohkeamaksi edennyt. Pidän kaikesta kulahtaneesta, ja vaikka Mutterin ilmapiiri oli pikemminkin ajaton kuin kulahtanut, nämä mukit kyllä sopivat paikkaan. Pinoamismetodilla olivat myös pullat ja muut herkut ympäri tiskiä niin, että tarjotin ei sopinut siihen millään inhimillisesti mielekkäällä tavalla. No mikäs, pidän siitä että kahvillakäynti tarjoaa haasteita. Pöytiin oli upotettu vanhoja Helsingin karttoja, joka pöytään eri vuodelta. Mainio idea, joka vähensi kiusallisten hiljaisuuksien ja nolojen keskustelunaloitusten määrän lähes olemattomiin. Kun saattoi vain tutkailla karttaa. Tosin innokkaimmin sitä tutki seurueemme juniori, joka syötyään pullansa halusi jatkaa matkaa seuraavaan kahvilaan. Mutta se on kokonaan toinen tarina jo sitten.

Scoreboard:

Herkut:
75/100
Iso muttei maailman tuorein pulla. Kahvia sai valitsemansa mukin koon mukaan, eli tapauksessani varsin runsaasti. Ruokaisammalla puolella olisi ollut tarjolla jos jonkinlaista voileipää. Mutta kun teki mieli pullaa, tämä puoli jäi testaamatta.

Atmosfääri: 87/100
Ajaton, miellyttävä sisätila. Radio soi hiljaisella jostain takahuoneesta, tarjoten lähinnä uutisia ja kevyttä iskelmää. Vanhan rokkarin näköinen mies pelasi aikansa hedelmäpeliä ja poistui. Liikenteen äänet vaimenivat kummasti näinkin ohuiden seinien läpi, mutta ankeista maisemista miinuspisteet. Meri ei juuri näkynyt, rantasijainnista huolimatta.

Kulkuyhteydet: 90/100
Jos on jossain päin Helsingin keskustaa, tänne pääsee nousemalla bussiin ja
jäämällä pois heti Lauttasaaren sillan jälkeen. Jos ei pidä busseista, voi odottaa vuoteen 2014 niin metrokin kulkee ihan kulmille. On siinä taas kartanonrouvilla siunailemista.



8.5.10

Neljäs kerta kahvin sanoo: Anonyymi kahvila, Sokos 

Erään kerran kävi niin, että aurinkoisten ja kesää lupaavien päivien jälkeen laskeutui kaupungin ylle sumuinen harmaus, joka satunnaisesti pisaroi maahan sateena. Sillä viikolla oli ollut monenlaista sattumusta jo valmiiksi vaikka oli vasta tiistai. Ehkä sen teki se syksyisyys, joka oli pesiytynyt paitsi ympäristöön, myös sitä kautta ihmisiin, ja jos pysähtyi ja kuunteli, saattoi hetken kuvitella, että myös kaupungin yllä kaartelevat lokit kirkuivat kerrassaan onnettomina sinä iltapäivänä.

Sitten tapahtumat jatkuivat siten, että töölöläisestä kerrostalosta ilmestyi kadulle henkilö, joka kopsautti askeleensa kohti läheistä ratikkapysäkkiä ja hyppäsi keskustaa kohti matkaavan nelosen kyytiin. Vaunu oli melko täynnä, mutta koska matka oli lyhyt, ei tämä rispaantuneeseen takkiin, kulahtaneisiin farkkuihin ja saumoistaan repsottaviin buutseihin pukeutunut herraskaisehko tapaus välittänyt siitä, että joutui seisoskelemaan. Penkit näyttivätkin joka tapauksessa epämiellyttäviltä. Hän katseli maisemia, ja kummasteli sitä, että oli puolessa vuodessa ne oppinut jossakin mielessä kotoisiksi havaitsemaan. Siinä vilahtelivat ohi kansallisooppera, Hesperian puisto, Finlandia-talo, eduskuntakin ja se onneton Kyösti Kallion patsas, jonka edessä tummaihoiset interreilaajat usein kuvaavat toisiaan hassuin ilmein. Kyllä siihen on syynsä, henkilö ajatteli, ettei näköispatsaita tavata tehdä istuvassa asennossa. Kyösti-polo on kiveen hakattu tilanteessa, joka muistuttaa joko väsynyttä lannistumista tai kesäistä toimitusta takapihan puuseessä. Mutta presidentillistä arvovaltaa patsas ei huou.

No sitten tapahtumat jatkuivat Lasipalatsilla, jossa sankarimme poistui ratikasta niiden vieraspaikkakuntalaisten keskelle, jotka siinä perin hämmentyneinä parveilivat. Kai ne miettivät missä se luvattu lasipalatsi oli, ja niinpä henkilömmekin palasi viisi vuotta taaksepäin, kevääseen jolloin ensi kerran kävi Helsingissä ja odotti hänkin Lasipalatsin olevan jotain nimeään vastaavaa, henkeä kenties salpaavaa. Silloisen pettymyksen kirpaistessa hänen huulilleen pahanlaisen irvistyksen miekkosemme poistui pysäkiltä kohti tapaamispaikaksi sovittua Kiasmaa, jossa kahvikumppani jo odottelikin. Tällä matkalla, joka käytännössä on kahden kadun ylitys, orastava henkilömme sai kimppuunsa ei yhtä vaan peräti kaksi pahanlaista kerjäläistä, jotka pahvimukiaan heiluttivat erilaisin bulgariankielisin itkuvirsin ranneliikettään tehostaen. Kymmenet ihmiset jättivät heidät jälleen kerran huomiotta. Kiasman eteen satoi markan kolikon kokoista pisaraa, kun junalla periferiasta saapunut kahviseuralainen havaitsi päähenkilömme ja he vaihtoivat kohteliaat kuulumiset. Aiempi sopimus jonnekin etelärannassa sijaitsevaan fiinimpään kahvitilaan matkaamisesta sai kertakaikkiaan lokakuisen ilmanalan vuoksi jäädä, ja niin luotiin katse suoraan äsken ylitetyn risteyksen toiselle puolelle: Sokos. Siinähän se seisoi kuin toisesta maailmasta matanut monstrositeetti, kaikessa rumassa kukkeudessaan ja leuhkassa taipumuksessaan peittää näkymä kaikilta suunnilta kaikkialle.

Sitten tapahtui hissiepisodi, jossa noustiin vitoskerrokseen ja kahvila löytyi vaateosastolta takkien välistä syrjään vilahtamalla. Tässä vaiheessa heeroksemme aivot olivat jo aloittaneet tiedonkeruunsa, ja kaikkine aisteineen hän imi vaikutteita paikasta, jossa ei ollut ennen käynyt, mutta jonka tavallaan kyllä tiesi: vain vähän aiemmin hän oli määritellyt Sokoksen kahvilan junttilaksi, ja juuri tähän määritelmään sopi asiakaskunta. Ei näy Helsingissä niin usein niin montaa tuulipukua samassa tilassa kuin Sokoksen kahvilassa, ja jos päähenkilömme vielä olisivat olleet alle kolmekymppisiä, he olisivat olleet paikan ainoat. Nyt he tietenkin keski-ikäisyydessään sulautuivat mitä parhaimmin joukkoon.

Kun oli aikansa siinä pähkäilty ja hymistelty, oli tarjottimille valikoitunut seuraavaa: kahvi, tee, peruspulla ja kakkusiivu. Ala-asteen luokanopettajan mieleen tuonut rouva tiskin takana oli jämäkän asiallinen, jopa hivenen pelottava, mitä päähenkilömme toisaalta arvosti, sillä hän oli nuorten kassatyttöjen lähes eroottiseen huokailuun tiskin takaa jo ei pelkästään tottunut vaan suorastaan kyllästynyt. Oli silti nikotuksen paikka kun vain omienkin ostosten hinta napsahti kilahtaen itäberliiniläisen kassakoneen näyttöön. Sokoksella ei pikkurahalla selvinnyt. Olisihan tämän toki ymmärtänyt, jos kahvilassa olisi ikkunoita, sillä kerros oli korkea ja maisema sieltä joka suuntaan hyvä - mutta kahvittelijat paimennetaan tässä neuvostokompleksissa rakennuksen keskipisteeseen, sen alempiin kerroksiin avautuvan kuilun reunalle sentään, mutta laiha oli henkilöillemme tämä lohtu, kun olisi siinä kahvitellessa voinut kenkäostoksiaan tekevien rouvien sijasta katsella vaikkapa Mannerheimintien liikennevilinää ja kuunnella pääpostin luota tuttua ääntä kun sen ratsastajan päälaelle pulut estoitta ulostavat.

Sitten kulki ajatus siellä vanhusten ja väsymysten ympäröimänä siten, että henkilömme huomasivat jossain vaiheessa keskustelevansa lähinnä vanhenemisesta, sukulaisvierailuista ja siitä, miten ei enää koskaan tule tehtyä mitään kivaa. Kohdekaksikostamme vanhempi ahdistui siinä mitassa, että kulautti kahvinsa ennätysajassa, ja poistui tiskille hakemaan toista, joka hintaan sentään sisältyi. Teetä sen sijaan ei saanut santsata; kenties kuuma vesi oli Sokokselle kalliimpaa hankkia kuin kahvi. Kului kahvi, kului kuulemma maistuva kakku, kului kupillinen teetä ja kului mitäänsanomaton pulla. Asiakkaita riitti. Eräässä pöydässä nautittiin olutta ja mainion näköistä suolaista piirakkaa, mikä mahdollisuus vasta poistuvan kaksikkomme päähän ideana välkähti, mutta siinä vaiheessa heidän oli jo mentävä, tai niin he kuvittelivat ennen kuin jämähtivät seuraavaksi kahdeksi tunniksi keskustan eri kirjakauppoihin. Sellaista on elämä siellä rajakiven takana, tuossa kaukaisessa kaupungissa, Helsingissämme, joka pitkän junamatkan päässä kaikkialta sijaitsee, ja syystä.

Totuuksia kaivosta:

Sokoksen kahvila on kallis, melko epäviihtyisä, eikä tarjoa mitään erityistä elämystä makujensa puolesta. Silti se saattaa pakotetun ostosmarssin uuvuttavalle ihmisraukalle olla kuin keidas helvetin keskellä. Ja totisesti sieltä olisi oluttakin saanut.


2.5.10

Kahvikaipuu osa 3: Kahvila Kasinonranta, Lauttasaari 

Kun vappukin on takanapäin, lienee kevät, ja kun on kevät, on lähellä kesä, ja kesällä mennään rannalle. Tai näin mietitään Lauttasaaressa, tuossa Stadin Rivierassa, jossa äveriäät porhot asustavat ja pöveriäät ärhöt käyvät kääntymässä, toivoen edes hetkeksi unohtavansa kurjan elämänsä Kontulassa, Vantaalla tai Turussa. Ei sillä ettenkö minäkin mieluusti majailisi täällä, hiekkarantojen kullankimalluksessa ja aaltojen harmonisessa huminassa, joka kuin gregoriaaninen kuoro tarjoaa ikuista taustamusiikkiaan tänne runoilijoiden ja muiden korkeampien elämänmuotojen keskuuteen. Mutta asiaan. Paikka ilman kahvilaa on kuin pakara ilman kauneuspilkkua, ja niinpä täältäkin, Kasinonrannaksi syystä tai toisesta nimetyltä biitsiltä, löytyy oma kahvikeitaansa, jonka nimi ei paikan päällä selvinnyt, mutta internet tämänkin epäkohdan avasi: mitä mielikuvituksettomin nimi on tuvalle lätkäisty sen sijaan, että olisi otsikkona ollut esim. Operaatio Merenneito, joka sentään luki paikan seinässä isolla. Se lukee myös kahvilan kotisivulla, mutta sieltäkään ei selviä, mikä tuo operaatio varsinaisesti on. Ei sillä että kiinnostaisikaan, kahvin perässähän tuonne valuttiin, joten asiaan. Taas.

Jo kaukaa näki, että Kahvila Kasinonranta on sijainnillaan iskenyt kultasuoneen. Lämpötila oli juuri ja juuri kymmenen astetta pakkasrajan yläpuolella, ja väkeä tungeksi sekä rannassa että kahvilassa niin että heikompaa heikotti. Seurueemme vietti aikansa nauttien auringon kosketuksista, keinuen ja ylipäätään juosten kirkuen pitkin hiekkarantaa (no, lähinnä yksi kolmasosa meistä keskittyi muuhun kuin ensinmainittuun), mutta lopulta virvokkeenhimo kävi ylivoimaiseksi ja askel vei jäätelöaltaalle ja varsinaiselle kahvitiskille. Seuralaisistani nuorempi valitsi mansikkajätskituutin, vanhempi kahvin ja korvapuustin; itse päädyin jatkamaan askeettiseksi vakiintunutta kahvilatestilinjaani: kahvi ja pulla, kiitos. Hintataso oli mitä kohtuullisin, sillä vaikka kombinaatioon vielä lisättiin pillimehu, jäi kokonaishinta alle 11 euron. Halvempaa kuin kotona syöminen, sanoo töölöläinen.

Saimme terassialueen ainoan tyhjän pöydän. Viereisen yrmeän pariskunnan katsoessa yrmeinä kohti kimaltavaa merta, me skoolasimme pahviset juhlamokkamukimme keväälle, ja kriitikkoseurueemme juniori keskittyi jäätelöönsä. Mitä tämänkaltaiset ulkokahvilat yleensä meissä mielikuvina herättävät? Kitkerää kahvia, eilistä pullaa, puolisulaa jäätelöä ja listahittejä tykittävä radio. Entäpä Kasinonranta? Ei mitään näistä. Kahvi oli pehmoista, jäätelö mitä jäisintä, taustasorinana vain merilinnut ja aaltojen kuiske, ja mikä silti mieleenpainuvinta: kerrassaan herauttavan tuoreet leivonnaiset. Voisilmäpulla oli pehmyt ja tirisevä, korvapuusti suuri ja mehevä. Jopa kahvilakriitikkona jo ammoin konkaroitunut allekirjoittanut herkistyi näin muhevien lämpimäisten äärellä. Pullaa ei juuri tuoreemmaksi saisi edes itse leipoen. Iso plussa siis. Näin iso.

Olisi kahvilassa ollut sisätilakin, mutta tämänkaltaisissa rantamestoissa sisätilat ovat vain sääliöille, enkä tämän vuoksi käynyt edes vilkaisemassa miltä siellä näytti. Ulkopuoli ei valitettavasti herättänyt spontaaneja huokauksia; kuisti oli ankara ja karu, kalusteet mustia ja jäyhiä, päivänvarjotkin armaijanvihreitä - enkä edes ole vielä maininnut itse kahvilarakennusta, joka oli toyotanruskeaa lautaa ja pikemminkin kuin kahvilan, toi mieleen rannalle Virosta ajautuneen laatikon. Kuulemma siellä ei myöskään ollut juoksevaa vettä, sanoi myyjärouva, mikä hiukan hämmensi. Silti, maisema oli näinkin liki Helsingin keskustaa sijaitessaan mitä miellyttävin, eli piskuinen hiekkaranta ja merta, mutta tämä tietenkin vain jos katsoi oikeaan suuntaan. Suoraan selän takana oli katu ja rivi kerrostaloja, hö, ei Lauttasaarikaan ihmeisiin pysty. Urbaani syke on täälläkin aina liki.

Lopullinen tuomio:

Kahviluus:
Erinomainen
. Kun sekä hinnat että tarjoomukset ovat kohdallaan, ei kai voi valittaa. No, erikoiskahveja ei näyttänyt listalla olevan, mutta sen sijaan monen sorttisia teepuruja näyttävissä lasipurkeissa. Jos nyt joku teestä tykkää. Pehmiskonekin löytyi, mutta vettä ei tosiaan saanut kuin pullotettuna. Pullia ja suolaisia piirakoita muutama, mutta eihän ulkokahvilaan valikoiman
perässä mennä. Painukaa Bulevardille, saatanan elitistit.

Viihtyisyys:
Hyvä
. Merelle päin avautui periaatteessa kaunis maisema, joskin sen peitti maailman suurin kiipeilyteline, osapuilleen aidon ruotsinlaivan kokoinen Lappset-yhtiön kaiken tietotaidon itseensä kerännyt megalomaaninen kiipeilymonumentti. Kesällä terassi saattaa täyttyä puolialastomista uimarivartaloista, mikä voi olla hyvä tai huono seikka, vartalosta riippuen. Ruokit, räyskät ja riskilät kirkuivat taustalla varsin merellisesti, mikä viihdytti.

Kannattaa tulla kauempaakin, jos
viitsii. Ei tämä nyt niin luksusta ollut, etteikö lähempääkin keskustaa löytyisi jotain osapuilleen vastaavaa. Ilman hiekkarantaa tietysti, mutta silti. Kovemmalla tuulella sitä hiekkaa on sitten vaan pulla täynnä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker