<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

31.3.10

Ljubomir 

Kahvikuppi kopsahti vasten pöytää ja lähetti ääniväreen, joka resonoi vanhan rakennuksen kiviseinissä pitkään. Sen hyökyyn jäivät astioiden kilinä ja keskustelu tiskillä, se hukutti liikenteen melun, joka tosin oli melko vaimea joka tapauksessa saapuessaan kahvilaan yläviistosta, olimme maan alla katuun nähden, joskin takapihalle oli katonrajassa ikkunoita. Holvikaaret oli rapattu valkoisiksi, aulassa jonkin palkinnon saaneen sarjakuvapiirtäjän näyttely; hänen teoksensa olivat mielestäni aivan erityisen rumia.

Pöytä oli paksua savulasia ja pieni. Tarjottimemme mahtui siihen niukilleen, sillä yksi lautanen minun juustosämpyläni jäljiltä, sinä joit automaatticappuccinon ja minä termarista kahvia, mukimme täyttivät lopun pöydästä.

Aamu oli pitkällä. Kai se oli laskettavissa päiväksi jo, iltapäiväksikin, tai totisesti vuorotyötä tekevän mielestä yhtä lailla saattoi olla ilta; toisinaan tähän aikaan nukkui. Vuorokaudella ei sinällään ollut merkitystä, muistaakseni oli tiistai, ja sen hetken aikana jona kopsahdus vielä kaikui hammasluissa, aurinko nuljui esiin pilvistä kuin jokin limainen, ja vähitellen sen valo saavutti kellarikahvilamme läpeensä valkoisen harhatilan.

Kahvikuppi kopsahti pöytää vasten. Jäin miettimään mitä olit sanonut. En ole ollut hyvä reagoimaan asioihin. Ikkunalaudalla oli minun lompakkoni ja päivän Metro-lehti, jossa kerrottiin terrori-iskuista Venäjällä. Mitäänsanomaton viherkasvi ruukussa oli ensimmäinen, jonka aurinko valaisi, sitten lehti, lompakko, pöytä ja me, loput kahvilasta. Lounastajat olivat niillä main enimmäkseen poistuneet, äänen taso hiipunut lähestulkoon kirkolliseksi. Katsoin tilaa ja itseäni ja yritin ratkaista paitsi sen, miten reagoisin, myös sen, oliko minulla nyt velvollisuus kertoa se, mitä en ollut sinulle sanonut, ja mistä myöhemmin paljastui että olit sen jo tajunnut. En kertonut enkä reagoinut.

"Tunnin päästä pitää olla töissä", minä lopulta sanoin.

Kävelimme yhtä matkaa Aleksanterinkadulle ja minä nousin nelosen ratikkaan.

27.3.10

Kahden tulen kaltainen 

Muutama vuosi sitten sinä sanoit minulle, että asiat joiden vuoksi lupasin itseni pyyteettä eivät olleet sen arvoisia minkä verran niiden eteen uhrasin. Tämä johtui siitä, että näit minun olevan epätoivoinen. Näit, että pyrin saamaan jotakin jonkin muun tilalle; että näit jo kaukaa minun lupaavan itseni ja puoli maailmaa ilman mahdollisuutta toteutua; että lupasin vasta kun olin ensin kieltänyt ja pelännyt ja varmistunut minkään olevan vailla mahdollisuutta toteutua, siis itselleni varmistanut, harhaisesti tietenkin.

Tänään olisin kysynyt sinulta, mutta keskustelumme meni yllättäviin suuntiin ja minä pidin siitä, enkä kysynyt. Se olisi ollut tyhmä kysymys vailla selkeää vastausta, tai vastaus siihen olisi kai ollut yhtä hyvin sinun kuin minunkin annettavissa; ehkä kyseessä tosiaan oli pikemminkin mielipidekysymys kuin halu kuulla sinulta vastaus. Lupaan palata asiaan, mutta tietenkin olet sitä ennen ehtinyt lukea tämän.

Ja ne väittävät että olen hidas oppimaan, vaikea uskomaan minkään pysyvyyteen, etäisempi kuin lokki horisontissa ja vaikeampi läpäistä kuin kivi. Mutta minä sanon että minulla on aivan järjettömästi annettavaa kohteelle, joka odottaa jossain. Ehkä ensi elämässä teen kaiken oikein.

23.3.10

Räpikkö 

Kävin Töölön uimahallissa aamu-uinnilla herätäkseni, ja jos tämän lukeminen teistä tuntuu jonkinasteiselta latteudelta; että tämä blogi on saavuttanut tilan, josta ei pääse enää mihinkään, ei varsinkaan laatutasolla ylöspäin, saatatte toki olla oikeassa. Siti pyydän ymmärrystä, sillä juttu ei ole yksinkertainen, sittenkään. Minä kun en liiemmin ole käynyt uimahalleissa. Joskus koululaisena viimeksi, yläasteiässä vissiin, koska lukion liikuntatunnit lintsasin kaikki, varsinkin uintipakotteiset. Jossakin kylpylässä olen mahdollisesti käynyt mulimassa sen koomminkin, joskaan en vanno. Mutta Töölön halli on kävelymatkan päässä, ja lapsen kanssa siellä jo kertaalleen kävin lastenaltaassa pulikoimassa, joten päätin kiskoa rapistuvakuntoisen itseni ylös nojatuolista ja aloittaa harrastuksen, josta varmasti riemua riittäisi pitkään.

Ja onhan uinti varmasti hyvää kuntoilua. Minä, jolla ei aiheesta niin isompaa kokemusta ole, kiskoin riuskoin vedoin itseäni altaan päästä päähän. Hauskaltahan se tuntui. Aikani molskittua alkoi olla sellainen olo että veto loppuu. Pidin sitä merkkinä siitä, että vielä yksi edestakainen altaallinen ja sitten saunaan. Tämä virhearvio oli viedä henkeni. Puolivälissä allasta takaisinpäin voimat katosivat käsistä kuin olisi virta kytketty pois. Jalat eivät ylettyneet pohjaan. En päässyt eteenpäin. Näin jo mielessäni skenaarion, jossa Pamela Anderssonin näköiset hallimisut kiskovat minut hiuksista ylös altaan pohjasta, antavat tekohengitystä vuoron perään ja - -

Jotenkin onnistuin räpiköimään porraspäähän. Varmaan näytin ja kuulostin kuolevalta norpalta, joka huohottaa, ähkii, törähtelee ja porskuttaa vettä metrien päähän paniikissa. Sitten kävelin saunaan kuin puu-ukko kun jalkojen lihakset olivat yhtäkkiä kaikki krampissa. No jaa, siellä oli eläkeläisukkojen aamujengi jo koossa, joten kiilauduin heidän väliinsä lauteille. Tunsin näyttäväni jotenkin... ohuelta. Pidin tilannetta silti kiinnostavana. Tajuntakin alkoi pikku hiljaa palautua, joten mikäs siinä oli kuunnellessa aitoa äijäpuhetta; ukkokööri saunan lauteilla, mikäs sen ronskimpi paikka! Paitsi että nämä ukot puhuivat Facebookista.

Toista kertaa en altaaseen uskaltanut, kun ensimmäinenkin oli henkirievun viedä. Hyvää se kyllä teki, sitäkin, eli kai se pitää uusiksi ottaa. Ja minä kun olisin vielä muutama vuosi sitten saanut aivoverenvuodon pelkästä ajatuksesta mennä uimahalliin. Että pitäisi alasti vaellella tuntemattomien keskellä. Herkässä poikaiässä en olisi siitä traumatta selvinnyt. Vaan nyt kun siinä suihku- ja pukuhuoneen puolella tiirailin niitä patsastelevia jermuja, niin yksi asia oli taas kerran pantava masentuneena merkille: kyllä mies on sitten hirvittävän ruma olento.

21.3.10

Kissansilmä: Kulttuuria tytöille 

Kissansilmän perustajajäsen ja kitaristi Fahnsten saapuu töölöläiseen kivijalkakahvilaan imagolleen sopivasti viitisen minuuttia myöhässä ja sytyttää filtterittömän Marlboron kuin ei olisi tupakkalaista koskaan kuullutkaan. Tyttö tiskin takana naurahtaa siten kuin ilkikurisille pojannaskaleille naureskellaan kun ollaan vähän ihastuneita; täällä on ainakin tietyillä henkilöillä lupa tehdä juuri niin kuin sattuu itse haluamaan.

Kuulumisten jälkeen menen asiaan. Tänä keväänä seitsemän vuotta täyttävä Kissansilmä on julkaissut neljännen täyspitkän albuminsa, jota joillakin tahoilla on ehditty jo tituleerata comebackiksi, paluuksi lähtökohtaisille juurille. Onko näin?

Paskat, Fahnsten kiteyttää. Ei meillä ole koskaan ollut mitään juuria mihin palata.

Sytytän itsekin savukkeen, ja katson miestä savun läpi pistävästi. Onhan yhtye kuitenkin luonut maineensa nimenomaan boheemihumanistien älykköpop-bändinä, vaikkei tuolla linjalla ole enää vuosiin operoinutkaan. Eikö tosiaan ole tapahtumassa paluuta näiden samojen astioiden ääreen?

Kuulemma ei. Silti Kissansilmää on kiitettävä jonkinasteisesta heittäytymisestä luovan työnsä pariin: yhtyeen kaikki jäsenet myivät maallisen omaisuutensa, ostivat vanhan hirsitalon jostain tiettömien korpimaiden takaa, ja viettivät kesän, syksyn ja enimmäkseen talvenkin osittain siellä, osittain eri puolilla maata ystäviensä nurkissa soittaen, kirjoittaen kappaleita, äänittäen. Katson kansikuvapojalta näyttävää kitaristia ja kysyn, eikö tämä missään vaiheessa tuntunut liioittelulta.

Ei tietenkään, mies hymähtää. Ei sen jälkeen kun Petterson saatiin messiin.

Tosiaan, Kissansilmän albumin Kulttuuria tytöille tuottajaksi saatiin alan kiistaton legenda Rugh Petterson, josta tekee legendaarisen ennen kaikkea se, että miestä ei tiettävästi ole olemassa. On se, Fahnsten toteaa, ja olen näkevinäni tämän itserakkaaksi ylpistelijäksikin mainitun söpöläisen ilmeessä aikamoisen annoksen kunnioitusta. Rugh on helvetin kova jätkä, kitaristi sanoo, sytyttää uuden Mallun ja hänen kätensä selvästi vapisevat hetken.

Päätän siirtyä eteenpäin. Miten Fahnsten kommentoi huhuja, joiden mukaan albumista oli alunperin tulossa hänen soololevynsä, kunnes muut yhtyeen jäsenet rahapulassaan anoivat pääsyä mukaan? Tuttu virnistys palaa miekkosen kasvoille, kun hän tulee jälleen savupilvestään näkyviin. Sanotaan vaikka niin, Fahnsten toteaa, että jos meikäläinen tekisi soololevyn, on satavarma että eräs veivikaula ei sille tule nuotin vierestä vinkumaan.

Kommentista on havaittavissa selviä viitteitä siihen, että Fahnstenin ja vokalisti Uguksen jo aikoja sitten tulehtuneet välit eivät vielä aivan välttämättä ole ennallaan. Lienee turha kysyäkään, kenet Fahnsten näkee Kissansilmän johtohahmona. Mutta entä sanoitukset? Entä bändin julkaisujen visuaalinen ilme? Näistähän Ugus edelleen vastaa.

Kaikki pitää hyväksyttää kitaristilla, minä kuulen, ja ymmärrän nyt yhtyeen dynamiikkaa hieman paremmin. Ei enää niinkään yllätä, että bändi hajoaa riitoihin joka julkaisunsa jälkeen; miten muut kolme jäsentä kestävät tätä tunteiden ristiaallokkoa?

Vitun väliä, naljauttaa tämä sanavalmis muusikko, ja minä liityn hänen hersyvään naurunpurskahdukseensa.

Tämän jälkeen vakavoidumme kuitenkin vielä lopuksi. Kissansilmän ura on ollut melkoista vuoristorataa alkuaikojen opiskelijasuosiosta erinäisten tyylimuutosten jälkeen kohti aina vain vakiintuneempaa kulttimainetta. Missä Fahnsten näkee yhtyeensä vaikkapa viiden vuoden päästä jos nykysuuntaus jatkuu?

Hajalla, kuuluu vastaus. Minä en ole tätä enää vuosiin jaksanut, hän kertoo minulle silmät graniitinkovina herkkää olemustani mittaillen. Ja kuitenkin, minä yritän, yhtye on saanut aikaiseksi varmasti eheimmän albumikokonaisuutensa koskaan. Poissa on soitannollinen kikkasvenkoilu, poissa on nuorisoa kosiskeleva riffittely, jäljellä vain kolmekymppisten etäisnuorten keskitempoinen akustis-voittoinen fiilistely. Muutamiin kappaleisiin on sentään saatu radiohead-henkistä pörinää, jota kävivät levylle lisäämässä Kissansilmän sivuprojektista Stojöhistä tutut konegurut.

Ketjupolttava taikasormi keskeyttää minut kysyen olenko pääsemässä asiaan, ja luonnollisesti olen: Kissansilmä on mielestäni ajan hermolla paremmin kuin vielä koskaan, eli kohtalaisesti. Miksi luovuttaa nyt?

Oli aika paha vuosi, naurahtaa Fahnsten, aika raskas.

Ja toisaalta jäsenillä on omat elämänsä. Saan kuulla rumpali Anne-Stiina Viidenkuoleman palanneen takaisin raksalle Dubaihin, ja vokalisti Uguskin kuulemma suunnittelee uraa kuvataiteen puolella. Turhautunut taidekouluhylkiöhän se tosiasiassa on, kitaristi irvistää inhoa tuntien. Ja ovathan Uguksen kansikuvitukset yhtyeelleen toki kehittyneet. Jos eivät nyt vielä ammattilaisen tasolla olekaan, niin kitaristin määritelmän mukaan mies on sentään "lahjaton amatööri". Mutta entä cd-kirjasen pikimusta keskiaukeama, jonka symboliikka on jo mietityttänyt useaa maamme takarivin musiikkitoimittajaa? Bändin alastonkuva, kuuluu mitä yllättävin vastaus. Halusimme näyttäytyä aitoina, konstailemattomina, Fahnsten sanoo iva äänessään, selvästi Uguksen suuria visioita siteeraten.

Sitten oli huomattu, etteivät he enää ole ihan nuoria, eivätkä enimmäkseen kovin kauniitakaan. Kuva hylättiin, muuta ei tilalle keksitty, mielialalääkkeitä ja syväterapiaa tarvittiin eikä ihan vähän. Myös joidenkin jäsenten alkoholinkäyttö kasvoi, mistä pääsemmekin levyn tekstipuoleen. Kun kyselen aina niin selvästi merkityksellisistä sanoituksista, Fahnsten kokee sen hyökkäyksenä persoonaansa kohtaan.

Älä nyt vittu väitä että minun pitää sen teksteistä jotain osata sanoa, hän tiuskaisee ja olen ansainnut sen. Juomme kahvimme loppuun hiljaisuuden vallitessa, ja ääneni jo hienoisesti sammaltaen tilaan toiset. Kissansilmän kitaristi jää minulle edelleen arvoitukseksi, mutta yhtyeen alati kriisiytyvään identiteettiin tunnen päässeeni jossain määrin sisään. Tämä viisikko ajelehtii elämäntilanteesta toiseen kuin armadallinen tuuliajolle joutuneita sotalaivoja, ja jos joskus osuu tyveneen, voi uutta tuulta odotellessaan tekaista vaikkapa levyllisen melankolista rock-musiikkia. Herään seuraavana aamuna katuojasta ja tajuan taas katkerasti olevani suuren mielipidevaikuttajan sijasta elämäni peruuttamattomasti pilannut lifestyle-lehden toimittaja. Pohjalla ja silti ihan helvetin kaunis ja onnellinen.

16.3.10

Eläinharha 

Duplolinnan korkein torni on sortunut. Se on punaisella räsymatolla monivärisinä kuutioina, sen asukkaat ympäriinsä kuka missäkin, kasvot vasten mattoa tai jähmettynyt hymy kattoa kohti. Vaikka nämä legoihmiset leikkiin myöhemmin palaavatkin, ne eivät ole enää sisältä samoja. Räikeän muovisen tomumajan valtaa uusi persoona, hetkellinen leikkiolento, jolla on uudet halut, toiveet ja tarkoitukset. Ne palvovat niitä, jotka antavat niille hetkeksi elämän, ja kiroavat luojansa leikin loppuessa tajutessaan aikansa täällä olevan ohikiitävämpi kuin kynttilän liekki. Nyt ne odottavat, palikat, niiden henki on pyyhkäisty pois. Maatumatta ne odottavat, aina hymyillen, sitä milloin seuraava leikki alkaa.

Olen viime viikkoina reflektoinut elämääni oikein huolella. Teen sitä toisinaan, usein keväisin; tuntuu, että juuri keväisin elämäni on aina ollut enemmän tai vähemmän käännekohdassa ainakin mitä ihmissuhteisiin tulee. Ne alkavat keväällä ja päättyvät keväällä, mitä nyt kerran oli yksi hullu kesä. Mutta kesiä ei lasketa. Ne ovat tämän todellisuuden rajalla, monesti sen toisella puolella, kaukana, nytkin: katso ikkunastasi. Voiko tämän näköiseen maailmaan tulla kesä? Ei tietenkään voi.

En ole ollut helppo ihminen. Parhaimmillani toki mitä rakastettavin. Enimmäkseen pelkoihin ja harhaluuloihin kadonnut, menetetty ja menettänyt. Mutta vaikka sieluun sattuu kun sitä taas menneitä läpikäydessä riipien nyljetään, tekee se hyvääkin. Sitä tuntee kasvavansa ihmisenä. Taas pikkuisen varmempi, taas pikkuisen murjotumpi ja sitä myötä parkkiintuneempi.

Minä jos kuka. Sammakot ne vaan lumpeenlehdillä soittelee.

8.3.10

Keskity asioihin joista pidät 

Odota. Tämä ei ole ihan kunnolla paikallaan - -

No niin. Nyt se kalibroi itseään hetkisen. Tuttu humahdus käy pään läpi. Akut täynnä virtaa, silmien edessä vähän aikaa vihreitä raitoja ja sitten se on käyttövalmis ja kadonnut. Kaikki näyttää normaalilta, kuulostaa siltä kuin pitää. En tunne sen painoa kun käännän päätäni, se poistaa itsensä. Datavirta aivoihin väittää ettei se ole siinä missä on.

Olen kirjautunut sisään. Näppäilen muutaman avainsanan ja suljen silmäni, avaan, ja olen siellä taas. Rantatiellä, koivujen lehdet hiukan hiirenkorvaa isommat. Ehdin panna merkille, miten aidolta askeleemme hiekassa kuulostavat, kunnes se hyökkää tarkkailevan tietoisuuteni kimppuun ja estää minua muistamasta etten ole siellä missä olen. Se on pirullinen laite, ja välttämätön.

Me poikkeamme syömässä. Juomme lasilliset punaviiniä. Yritän miettiä miksi näytät siltä kuin näytät, on kuin jokin olisi väärin, kuin ajan olisi pitänyt kulua eikä kuitenkaan -

Ravistan päätäni, sinä naurahdat. Muistatko kun vietimme yön sinun mummosi mökkisaunan eteisessä, sillä isolla vanhalla sohvalla jolla ei voinut nukkua koska se oli kivikova ja kylmä, sinä kysyt, muistatko kun makasimme sylikkäin sinun pienen asuntosi suurella sängyllä, hikisinä ja raukeina ja sinun isäsi tuli koputtelemaan ikkunan taakse, minä kysyn ja sinä meinaat tukehtua viiniisi kun naurat ja katsot ympärillesi ravintolassa, jossa ei totisesti ole muita kuin me, mikä on aika kummallista.

Kuvajaisesi räpsähtää. Helvetti miten se imee akkuja, minä ajattelen, ja vasta sen jälkeen: se ei enää jaksa estää minua tietämästä missä olen. Räpsähdät uudestaan. Ojennat kättäsi minua kohti, näytät hetken aikaa huolestuneelta ja pyydät minua muistamaan jonkin asian, mutta sanasi katoavat häiriöihin. Olen huolissani sinusta. Olen huolissani elämästä jota vietät, niistä kaikista paineista ja vaatimuksista joita itsellesi asetat, joskus mietin miten lapsemme voi, ja aina niinä hetkinä ajattelen soittaa. Mutten ole sinusta aikoihin kuullut.

Ravintola muuttuu mustaksi, mutten palaa huoneeseeni. Se pitää minusta kiinni, ei palauta, eikä se haittaa. Olen tyytyväinen olematta. Olen sinulle kiitollinen, vaikka hetki oli lyhyt. Niin vähän tarvittiin siihen, että tunnen itseni yksinäisen sijasta ihmiseksi taas. Olisiko sinullekin käynyt niin jos tosissaan olisit ollut siellä, niin minä toivon, että se olisi ollut molemminpuolinen paluu jostain syvältä, kahden vaatima. Hetkeksi edes.

Se sammuu ja yhtäkkiä painaa niskaa, päätä. Nostan kennot silmiltäni, avaan remmit ja varovasti riisun sen kokonaan. Ulkona on tullut hämärää, joka kerta hämmästyn miten nopeasti aika kulkee kun olen siellä. Otan akut ulos ja asetan ne laturiin. Tunnin kuluttua ne ovat täynnä virtaa. Sitten jatkan siitä mihin jäin.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker