<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

26.1.10

Kaksio 

Vastapäisen talon toinen kerros, ikkuna kolme vasemmalta. Siinä on aina valo. Aamukolmelta ne pitävät siellä loisteputkia päällä, minä hiippailen ikkunani ääreen ja raotan verhoa sen verran ettei sitä huomaisi kuin tarkkaan katsomalla. Heidän asuntonsa seinät ovat likaisenvalkoiset. Näen kirjahyllyn kulman, ja suuren mustan taulun seinällä. Enimmäkseen mustan, ehkä siinä on pilkkuja. En ymmärrä mitä se esittää, ja olen monesti miettinyt. Taksi ajaa ikkunani alta, hengähdän. Putoan istumaan. Katson lapsen perspektiivistä nyt, näen katuvaloja ja koivunlatvoja, ne näkyvät ikkunaan joulun alla kiinnittämieni paperisten lumitähtien väleistä, olen käsikirjoitusteni sivuja kauniiksi leikellyt. Ne tuottavat nyt iloa useammalle kuin vielä koskaan.

Orava. Miksei sekään nuku?, ja siihen ajatukseen ikkuna alkaa tuntua vastenmieliseltä. Sen kautta näkee liikaa. Ryömin kirjoituspöydän alle. Istun selkä vasten seinää, naapurin makuuhuoneen, nostan polvet eteeni ja kiedon kädet ympärilleni. Olen kotona. Sain tämän kirjoituspöydän lahjaksi kun aloitin koulun, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten tämän pöydän ääressä tein matikanläksyjä joissa laskettiin yks plus yks. Asunnossa on niin hämärää että se tiivistyy jaloiksi. Aikuisten jaloiksi, jotka kävelevät pöydän ohi, kuuntelen keskustelua ja minulla on hirveän jännää kun ne eivät tiedä missä olen. Lopulta on pakko kurottaa ja koskettaa punaista räsymattoa. Ne katoavat, toiset ihmiset, vain jääkaappi murisee keittiön lastulevyseinää vasten.

Matto tuoksuu pölyltä. En ole viikkoihin imuroinut. Kömmin pöydän alta hitaammin kuin joskus silloin. Istun matolle risti-istuntaan, hiuksen ovat auki, leikin näyttäväni shamaanilta. Huojun, en sulje silmiä, ei minun tarvitse, tiedän kyllä mitä näen. Mitään ei tapahdu, ei tämä ole niin kuin ennen. Lopetan, olen ruokapöydän vieressä, kosketan sen puista jalkaa jossa on lommoja ja muistan miten hän nojautui tätä pöytää vasten kerran kun rakastelimme, nuorina, tai no, hän oli sielultaan vanha, tai no, minä aloin olla jo vanha muutenkin. Sisältä lapsi. Kuuntelen meidän ääniämme hetken, silitän pöydän jalkaa ja huomaan sittenkin sulkeneeni silmäni. Inhoan tätä pöytää.

Olen hämähäkki, ei, olen gekkolisko ja livahdan matolta lattialle ja nurkkaan ja seinää pitkin ylös kattoon. Viuh, olen kadonnut lautojen välistä, mutta ei siellä ole vinttiä, ne ovat koristelautoja, älytön pölyä keräävä kattoviritys, katoan sen taakse. Täällä on sähköjohtoja. Näen itseni matolla. Surullinen otus, ja suuret silmäni näkevät kaiken. Lipaisen kuolleen kärpäsen suuhuni, toisenkin. Kieleni on nopea. Alan huutaa niin kovaa kuin jaksan, huudan nimeäni: juuri siksi meidän nimemme on gekko. Sitä me huuudamme, nimeämme, pimeässä.

Elämä on koriste. Ruma, merkityksetön, ja aina jonkun tiellä. Makaan räsymatolla, tuijotan lautojen välissä vilahtelevia liskonvarpaita ja lasken mielessäni viiteentuhanteen ajattelematta muuta. Näen suuria numeroita, ne liukuvat minua kohti pimeästä hitaasti. Kun olen valmis, nousen istumaan. Keitän kahvia ja soitan töihin että sairastuin enkä tänään pääse.

19.1.10

Turku, Turkusein 

Vietin viikonlopun Turussa, tuossa myyttisessä paikassa jonka taannoin jätin taakseni. Sen tuttuus ensin satutti, sitten lohdutti. Tiesi olevansa kotona, siinä mielessä ettei ehkä enää siellä asu, mutei paikkaa silti voisi paremmin omakseen tuntea. Ei moni asia ollut muuttunut. Yksi pikkuihminen tullut lähipiiriin lisää, kaupungin bussit vaihtaneet väriä. Tapasin muutamia kissoja, koiran, ja ne kaikki ihmiset joita huomasi ihan liikaa kaivanneensa niillä main kun tajusi ettei ehtisi yhdessä illassa kaikkea kuulumista vaihtaa. Silti jokin taustalla vinksaili väärin. Kun asiaa pysähtyi miettimään, tuntui hullulta ettei ollut missään omaa avainta sinne. Ei ollut kävelymatkan päässä oma peti niin kuin aina. Viimeksi kun olin Turussa asumatta siellä, oli heinäkuu 1999 ja minä olin puolikas hirmuisen nuorta pariskuntaa, joka oli menossa katsastamaan mahdollisesti vuokrattavaa asuntoa. Olimme oudossa paikassa, ja valtavan ihastuneita pysähtyneessä helteessä retkottavaan kaupunkiin. Se tuntui silloin siltä että siellä voisi yhdessä asua, ja niin me aikamme teimmekin. Hän edelleen, paistoi minulle lättyjä aamiaiseksi nyt, ei hirveän kaukana siitä missä joskus asuimme; eihän Turussa mihinkään pääse kauas paitsi moottoritietä ja merelle.

Opin mikä merkitys on kotikaupungilla. Vaikka kaikki ystäväni sieltä muuttaisivat yhtäkkiä tänne, ei se silti olisi niin kuin ennen.

11.1.10

Pesta pasaseerare 

Miten aggressiivisesti talvi kiristeleekään kotkankynsiään meidän ihmispoloisten ympärille, ja miten oudon eksoottiselta se tuntuukaan. Yhtäkkiä tuntee oikeasti elävänsä pohjoisessa, sen sijaan että eläisi lämpenevässä merenrantakaupungissa. On kaunistakin, kirnu sentään. Mutta ulos en silti vaivautuisi, ellei aina välillä pitäisi singahtaa kolmevuotiaan kera kinokseen purkamaan energiaa. Eilen möhjäsimme umpihangessa jossain Meilahden ja Seurasaaren suunnalla. Käsitykseni Lapin erämaiden olosuhteista talvisin on kokemuksen puutteesta johtuen peräisin fiktiosta, kuten ylipäätään käsitykseni kaikesta on, joten en tiedä todenmukaisuutta, mutta kun maa ja taivas oli samaa valkoista kangasta, usva imi vähäisen sunnuntailiikenteen ääniväreet ja kaikki mitä näkyi oli valkealla kuuralla pörhennettyjä puita ympärillä, sitä yhtäkkiä puolireittä myöten lumessa kahlatessaan tunsi olevansa paikassa, jossa susi söisi jos tarkenisi. Se oli hieno tunne, hieno ohimenevä hetki. Sitten palasimme polulle, ja kurkimme Kesärannan aidanraoista sisään.

Mainitsin viimeksi täällä käydessäni ihan ohimennen Käärmeenkielikeiton, ja nyt, varmistuneena siitä, että se hurahtaen startattuaan pysyy näilläkin pakkasilla käynnissä, minä mainostan lisää. Menkää, lukekaa. Kärryille pääsee vielä mukavasti, tilaa on ja vauhti vasta kiihtymässä. Olen itse täpinämpi kuin aikoihin, mistä kertonee kahdeksan päivitystä viimeisen yhdeksän päivän aikana sinne. Silmis eteni tätä vauhtia viimeksi 2004, muistelen. Tulokas löytyy nyt myös blogilistalta, ja syötekin näyttää olevan tilattavissa, mitä ikinä tarkoittaakaan.

Tämä on teille. Tehän tiedätte kyllä.

3.1.10

Luo laiskalle asia 

Jos Helsingistä pitäisi väkisin joku hyvä asia keksiä, niin kirjakauppoja täällä riittää. Eikä niidenkään joukosta ole tarvis mennä yhtä edemmäs: Akateemisessa kun käy sunnuntaikävelyllä, niin kaksi kirjaa vähintään on mukana pois tullessa. Onpa tullut kaikenlaista ostiskeltua muutenkin; toppatakin hankin, ihan upouuden, vanhaa ei kyllä ole vuosikausiin ollutkaan. Yhtäkkiä huomaan ettei talvella ole pakko palella. Paitsi sisällä, kun asunnossani vetää siihen malliin ettei jääpuikko sulaisi vaikka työntäisi, tuotanoinniin, kainaloon. Lämmitän itseni glögillä, villapaidoilla, vilteillä ja villasukkaplutoonalla. Eikö ne osaa pääkaupungissa rakentaa? Tällä vuokratasolla pitäisi kyllä osata. Piponkin ostin, kun hukkasin edellisen espoolaisen bensa-aseman pihaan. Hukkui se uusikin jo.

Teleoperaattori ilmoitti minun maksaneen heille liikaa rahaa. Samaa sanoi Turun ylioppilaskyläsäätiö kesällä, enkä kumpaakaan tapahtumaa havainnut todeksi vaikka täikammalla tutkin tiliotteet. Kelpaahan tuo hyvitys silti. Sitä voi lisärahalla ihminen tehdä kaikenlaista. Voi vaikka lämpimikseen latkia Käärmeenkielikeittoa. Ei se kallista ole, mutta pikkuisen uudenlaista kuitenkin. Se kun vuosikymmen kuulemma vaihtui ja kaikkea.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker