<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

26.11.09

Häpys rannat, syyt 

Olen yhtäkkiä välimuoto. En ehkä muille. En sinulle, vaikka tiedän mitä ajattelet juuri nyt. Mutta itse tunnen itseni avaraksi; avatuksi, ja yhtä lailla olen pieneksi kiveksi kurtistunut entinen ihmisolento, jokseenkin tahdoton mutta haluava, enimmäkseen yrittämätön mutta johonkin uskova. Olen lähivalo usvassa, ja mahdoton.

Kuutisen vuotta sitten raapustelin päiväkirjamaiseen ruutuvihkoon seuraavaa:

"Innostun aina järjettömästi kaikista omituisista jutuista... niinkuin nyt tänään nettipäiväkirjoista. Törmäsin virtuaaliyliopiston päiväkirjakurssilla Suomen blogilistaan, joka johti blogspotiin... ja Silmänkääntövankilaan. Seuraakohan tästä oikeasti mitään hyvää? Ajankäytöllisesti? Koulutöitä ajatellen, puhumattakaan kirjoitusprojekteista? Ja entä sitten koko systeemin nimi, kannattiko? Huolestuttaa ja samaan aikaan kiehtoo ihan älyttömästi."

Kuuden vuoden kuluttua nykyhetkestä olen 38-vuotias. Melko pian siis, ajatellen sitä miten nopeasti aika on juossut. Ehkä pian olisi aika miettiä mitä haluaa tehdä isona, vaikka toisaalta; onko ihmisestä pakko tulla "jokin"? Onko oltava jokin määriteltävä päätepiste, johon hän tähtää aikansa, kunnes sen saavutettuaan alkaa harmaantua kuin maatuva käpy? Minä olen loputtoman pessimistinen asioiden tavoittelemisen suhteen: jos ihmisellä on vaihtoehtona tavoitellako haluamaansa vai ei, sanon suoraan: älä hullu tavoittele. Petyt vain. Mutta jos tytär joskus kysyy asiasta, kiellän näin väittäneeni. "Kaunokirjallisuutta se vain, tyttöseni." Ja sitähän tämä, hamaan ikuisuuteen.

Olin viimeksi dokumentaarisesti faktuaalinen persoona vuonna 2003. Nyt on jäljellä enää kadunkulmasta kipinää iskevä kuskiton bussi, joka päin torivilinää on kaasu hirressä puskemassa. Ketään häiritsemättä istun takapenkillä ja katselen, kuinka näyttötaulu strobona vilkkuu: "Pysähtyy stannar".

22.11.09

Kirjeitä jätemyllystäni 

Siellä toisessa kaupungissa arkielämäni tuudittui kuin lapsen joka kätkyessään keikkuu, millä tarkoitan biojätteistä eroon hankkiutumista: sekakuonaan vain. Mutta ans olla kun saavuin pääkaupunkiin. Johan minua hiillostetaan taholta jos toiseltakin, että kaikki maatuvahkoksi laskettava on kerättävä erikseen muusta jätteestä. Jonkinlaiseen, ilmeisesti kaupasta hankittavaan, itsekseen maatuvaan säkkiin vielä. Ja heitettävä biojäteastiaan ulkosalla, mitä saaplaria? Halussani olla yhteisöä miellyttävä pääkaupunkinlainen minä sitten hankin sellaisia maissitärkkelyspussukoita, keräilinpä niihin kilttinä suodatinpussit, banaaninkuoret, homeiset leivät ja muun tyypillisen - - about kaksi viikkoa. Sitten napsahti. Vaikka vain joka neljäs kerta lihasmuisti viskoi ruuantähteen sekaroskiin, niin hirveää syyllisyyttä sieltä biopussin suunnalta silti aina syöksähti sieluun. Se tuntui vaativan minulta hirveästi. Se käski olemaan kierrättävä ekoihminen, enkä edes tiedä miksi! Ja siksi napsahti, ja voi miten suurta tyydytystä tuottikaan muutaman päivän ajan kumota kaikki roska sinne samaan sankoon. Oli kuin silloin ennen Turussa, ja onnenkyyneleeni poskilla hoosiannaa solisivat. Sinne menivät, kahvinpuruni. Parin huumaisen onnenpäivän jälkeen avasin vapisevin sormin uuden biopussukan, ja nykyisin välimme ovat suht ok. Kunhan muistan kerran viikossa pitää aidosti turkuhenkiset biopoistopäivät.

Entä miksei täällä kerätä lasi- ja peltipurkkeja? Niitä tottuneesti kasasin tiskipöydälleni isot vuoret, kunnes sitten niiden kanssa taiteilin takapihan jätepisteeseen eräänä kevätsateisena marraskuun iltana ja mitä näin: no, en mitään sellaista mitä olisin toivonut ja sekajätteeseen menivät nekin. On tämä ihme kaupunki, helvata soi.

Henkisen jätteen sentään voin kierrättää tänne verkonreunaan kuten aina ennenkin. Ylistetty olkoon jne.

7.11.09

Fotografieren 

Minulla on valokuvia kahden tietokoneen kovalevyllä, kymmenillä cd-levyillä, muutamalla muistitikulla, tukevissa pahvisissa valokuvalaatikoissa, vähemmän tukevissa levähtäneissä kenkälaatikoissa, ikimuinaisissa valokuvaamon taskuissa negatiiveineen, tuoreemmisa pahvitaskuissa ilman negatiiveja, kirjekuorissa, minigrip-pusseissa, seinillä ja ovissa, kirjojen ja vihkojen välissä, ja lopulta, tärkeimpänä, hyllyllisessä albumeja. Minulle valokuvat ovat oleellinen asia. Elämäni ei hahmottuisi ilman valokuvia; kun toinen vanhemmista valokuvasi työkseen koko lapsuusaikani, ei ole ihme, että kameroiden, negatiivien, albumien ja pelkkien valokuvapinojen läsnäoloon tottui ja kasvoi kiinni. Sain ensimmäisen oman kamerani joskus 80-luvun alussa. Se oli puoliantiikkinen nahkakuorinen laatikko, joka otti näpsäköitä neliön mallisia kuvia, ja jonka negatiivit olivat valtavan suuria, melkein olisivat kuvista käyneet nekin. Myöhemmin sain Konica AF3 -merkkisen täysautomaattisen pokkarin, joka oli siunattu poikkeuksellisen hyvällä optiikalla. Sen erityisominaisuuksiin kuului taivaan hahmottaminen kauniin syvänsinisenä aina. Nykyään saa hikoilla järkkäreilläkin, että saa taivaasta muuta kuin räikeänvalkeaa, mutta se Konica osasi hommansa. Hyvä kamera muutenkin. Sen virittimestä katkesi jousi keväällä 1999 juuri kun olin ottamassa kuvaa Kirstistä, mikä kuva siis jäi ottamatta, ja tämän koommin turhautuneena pengoin vanhempieni kaappeja, kunnes löysin 60-luvulta periytyvän Pentax Spotmaticin parilla vaihdettavalla objektiivilla. Pyyhkäisin laitteistosta pölyt, aloin opetella valotusaikojen ja aukkokokojen merkityksiä ja huomasin kykeneväni ottamaan ihan uudenlaisia kuvia. Harjoitus teki puolilahjakkaan amatöörin, ja joissakin 2000-luvun alun kuvissani on selkeää yritystä, muutama onnistuminenkin. Kuvasin keskimäärin puolitoista filmirullaa kuussa melko säännöllisesti, mikä alkoi yhtäkkiä tuntua kovalta rahanmenolta siinä vaiheessa kun olin opiskelijoitunut ja siirtynyt Euroshopper-elämänlaatuun. Aktiviteettini valokuvaajana hiipui, ja kun taitoa ei ylläpitänyt, kuvien laatukin heikkeni. Vuoden 2003 albumini on jotenkin kumman väsynyt. No, ei se tainnut kovin pirteä vuosi olla muutenkaan, etten sillä. Pentax saattoi välillä viettää pitkiä aikoja hyllyllä, se alkoi kerätä pölyä jälleen. Onneksi se ei sisällä paristoja, jotka unohdettuna vuodattaisivat happonsa - Pentax on täysmekaaninen. Digikamerat saapuivat lähipiiriini. Tai no, olinhan testaillut yhtä jo vuonna 1997, (mm. tämän levyn kannessa esiintyvä kissakuva on otettu tuolloin Fuji-merkkisellä paristosyöpöllä) mutta varsinaisesti digikameroita ei kukaan omistanut ennen kuin joskus 2004 niitä alkoi olla kaikilla. Itse en ollut vakuuttunut. En kuvien laadusta, enkä, Pentaxiin ja siihen kuuluviin huipputason objektiiveihin tottuneena, laitteiston mahdollisuuksista ylipäätään. Joulukuussa 2005 lopulta kuitenkin sorruin. Marssin Anttilaan asiantuntija-apu mukanani ja valitsin hyllystä näppärännäköisen ja -hintaisen Sonyn Cybershotin. Yhtenä ostoperusteena oli mahdollisuus kiinnittää kameraan lisäobjektiiveja, mutta toistaiseksi tämä on jäänyt hyödyntämättä. Vaan ehtiihän tässä. Pian neljä vuotta olen Sonylla kuvannut ja olen edelleen tyytyväinen. Linssi on hyvä, manuaaliominaisuudet kerrassaan riittävät ja tietyistä rajoituksista tietenkin huolimatta kamera jaksaa edelleen toisinaan yllättää sillä mihin kykenee. Peruspokkarihan tuo vissiin on, mutta vaikka sitä täysautomaattinakin mainostettiin, olen ottanut noin 15.000:sta nappaamastani kuvasta arviolta 8 niitä automaattiominaisuuksia käyttäen. Pentax roikkui mukana kesään 2007 asti, mutta sitten se seuraava filmi kehityksen jälkeen kerta kaikkiaan jäi ostamatta ja, vaikka kamerassa sinällään ei vikaa olekaan, epäilen josko tuota enää käyttöön otan. Digijärkkäriin laajentaminen on luonnollisesti edessä vielä, mutta niin kauan kuin Cybershot riittää ikuistamaan elämäni hetket, ihmiset, havainnot ja maisemat, se saa hankkimistaan odottaa.

En tiedä miksi kerron kaiken tämän. Valokuvaaminen on ollut minulle jonkinlainen elämän itsestäänselvyys aina, albumien kokoaminen, niiden paraatipaikalla kirjahyllyssä säilyttäminen. Kuukausi sitten järjestin läksiäisiä luonani Turussa, ja jossain vaiheessa vieraat uppoutuivat albumieni antimiin ilman eri kehotusta. Ne taidettiin kaikki katsella läpi. Kaikki oman aikuisikäni elämänvaiheet, kodit, ihmissuhteet, ystävät, lomat, arjet, kissat, kaupungit, maaseutu ja lopulta lapsikin, joka valtaa albumien kertoman tarinan yhtäkkiä ja hetkeksi aikaa melko kokonaisvaltaisesti.

Ajattelin kipeimpiä albumista löytyviä kuvia tänään. Ne ovat niitä, joissa ihminen katsoo suoraan kameraan ilman yritystä, ilman pyyntöä poseerata, yllätettynä mutta silti pysähtyneenä, ja hymyilee, ei pakotettua, ei kameralle tarjottua hymyä vaan kuvaajalle kameran takana. Niitä kuvia on kaikista niistä, joiden kanssa on joskus viettänyt yhteistä elämää. Ei montaa, koska sellaisissa hyvissä hetkissä on kamera harvoin ollut läsnä, ja jos onkin, sen hetken on mieluummin käyttänyt toisin kuin kuvaamalla. Mutta kuitenkin. Nekin ovat kaikki albumeissa.

Ja kaikki ne mielettömän lämpimät kesät, joita ei muuten muistaisi kun ne sekoittuisivat kaikkiin muihin taakse jääneisiin kesiin.

Monet ihmiset muistan heistä ottamieni valokuvien kautta.

2.11.09

Ratoja, viivoja 

Kuu kuin kolikko jossain itäisen Helsingin kerrostalojen välissä. Se luikkii katsetta pakoon kun kävelen Helsinginkatua Kallioon päin. Katselen sitä veden yli, kuuta, ja yritän muistella mikä vesialue välillemme jää. Ei kai tämä Töölönlahtea voi olla? Ja tietenkin se on, Linnunlaulun huvilat heijastuvat veden vavahtelevaan pintaan, ja juna, tarpeeksi kauan kun odottaisin, menisi sellainenkin pohjoiseen. Saisi hyvän kuvan jos kamera olisi mukana. Harkitsen. Kallio, Alppila, Vallila. Yritän opetella mitä eroa on kaupunginosilla, yritän opetella mikä missäkin sijaitsee, mikä minkäkin suhde on ympäröiviin alueisiin, missä kulkevat kaupunginosien rajat. Käännyn Sturenkadulle, ohitan Linnanmäen, jossa maailmanpyörä näyttää pääkallolta kuun valaistessa sen kyljen kylmäksi. Katuvalot ovat täällä oransseja kaikki. Helsinki on oranssi, ja kuukin on, ne heijastelevat väriä toisilleen kuin viestittäisivät olevansa ystäviä. Ykkösen ratikka liukuu kuin aave ohitseni. Olenko niin kaukana jo? Onko aamu jo niin pitkällä - minä kun luulin ehtiväni kotiin vielä, takaisin ennen kuin pitää uudestaan nousta, unettomuuteni lähes loppuun lääkinneenä. Mutta paluumatka on pitkä...

En tiedä missä olen. Tai tiedän, jopa tarkalleenkin, näen alueen satelliittikuvana, jota voisi hiiren pyörällä zoomata edestakaisin. Mutta en tiedä olenko Alppilassa, Vallilassa, jossakin täällä on Harju. En kai voi olla enää Kalliossa, Sörnäisiin on matkaa, jossain pohjoisessa siintävät Pasilan valot. Olen sillalla, allani monta kaistaa tyhjää matkalla tätä pienempiin paikkoihin. Jos hyppäisin, leijuisin. Mutta vain nyt, vain juuri tällä hetkellä kun selkääni silittävä kuu tekee minusta painottoman ja kaikki lämpöisistä sängyistään nousevat ihmiset naksauttelevat rankojaan ottaakseen uuden päivän vastaan. He ovat olemassa edelleen, heidän sydämensä lyövät, he eivät ole uniinsa eksyneet, eivät toisiinsa paiskautuvissa autoissa lyhyttä aikaansa täällä päättäneet. Rusentuvaan teräkseen ja lasiin. Ilmassa ei vielä tuoksu pakokaasu. Vain sähkö tuntuu värähtelynä, tässä kaupungissa jylläävät voimat. Istun kadulle, nojaan selkäni sillan kaiteeseen ja yritän nukkua. Ehkä lopulta tähtitaivaan alla minä onnistun siinä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker