<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

28.5.09

Taustatietoja vaitiolovelvollisille 

Kaikeksi on tähän ikään mennessä sanottu vaan ei konservatiiviksi vielä, kunnes tänään Jani ohimennen heitti minun olevan konservatiivisuuden perikuvana tunnettu. Meni siinä hetki kun kokosin itseäni. En väitä ettenkö olisi kädellä vasenta rintapuolta painanut ja hikikarpaloita kulmakarvojen tienoilta hihalla pyyhkeillyt. Moni muu olisi saanut saman määritelmän viskellä ilmoille ilman sanottavaa reagointia, mutta Marginaali-Jani on tunnettu piru lukijaksi, kätketymmätkin piilomerkitykset verikoirana vainuava. Ja, vaikka aikoinaan tiivis blogitoveruutemme onkin ajanvirtaan osin liuennut (no niin, nyt alkaa mennä siirappiseksi tämä...), huomaan edelleen antavani painoarvoa hänen kommenteilleen.

Vaan että! Konservatiivi! Ja minä kun olen kuvitellut olevani kliseisyyteen asti tyypillinen vasemmistolaishippi, humanistisia aineita kukka hiuksissa opiskellut ruohonpolttaja-utopisti. En Conservapediaankaan enää nykyään päivittäin kirjoita! Wikipedian, jota sivumennen sanoen en pidä kovin hyvänä lähteenä (huomaan nyt heti antavani värittyneitä merkityksiä tälle mielipiteelleni) mutta nyt laiskottaa, mukaan konservatismi on "poliittinen, henkinen ja yhteisöllinen näkemys, joka pyrkii säilyttämään vallitsevia ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä". Heti tämän varjossa ymmärrän Janin näkemystä. Minulla on vahva tendenssi suhtautua epäilyksellä uusiin ilmiöihin; ja mitä suuremmalla rummunpärinällä esiintuotuihin, sen vahvempi. Pidän tätä pikemminkin nostalgismina kuin konservartismina. Nähdäkseni tämä on vain tervettä epäluuloa, tai epätervettä ehkä mutta epäluuloa kuitenkin. Kautta historian ihminen on kapsahtanut katajaan, ja mikä voi mennä pieleen, se 99%:ssa tapauksista menee. Silti olen vankkumaton eteenpäinpyrkimisen kannattaja: ihminen joka pysähtyy paikalleen on henkisesti kuollut ihminen. Konservatiivi siis.

Nostalgisointitaipumustani suurempi syyllinen, jos nyt tosiaan mitään syyllisyyttä tässä etsitään, on se, miten tartun aiheisiin, joista nyt ylipäätään voi tehdä kirjoittajan maailmankatsomukseen liittyviä yhteenvetoja. Jo vuosia sitten päätin kirjoittaa päivänpolttavista aiheista (vaikkapa politiikka, sananvapaudet internetissä, tekijänoikeudet) mittarit punaisella väpättäviä kirjoituksia, jotka iskeytyvät vasten sillä hetkellä vahvinta näkemystä joka kaltaisteni nettikirjoittajien keskuudessa vallitsee. Syynä on pikemminkin vastarannankiiskeys kuin se että olisin järkähtämättä näiden kirjoitusteni takana. Olen kouluikäisestä asti ollut pakkomielteisen allerginen sille, että kaikki ovat kuorossa samaa mieltä. Ajatelkaa itse, minun tekee mieli sanoa jokaiselle, kaikessa. Älkää olko samaa mieltä kuin nuo muut vain koska ette muusta tiedä.

Ajattelin etten koskaan paljastaisi sitä miten suuri vaikutus tällä tavalla mahdollisesti on ollut siihen kuvaan joka Silmänkääntövankilan kautta on minusta piirtynyt, mutta tulipahan esiin. On tosiaan saattanut minut esittää vankkumattoman vanhoillisessa valossa välillä, mutta mitäs pirua minä sille voin että tämä internet on sellainen lammaslauma, jonkunhan se on vastaan sanottava.

25.5.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 8:
Sielun veljet / Suomi - Finland (1988) 


Mielenkiintoisin ulkomusiikillinen seikka Sielun veljien kuudennen albumin Suomi - Finland cd-painoksessa on hyttynen. Kantta koristava lihaveistos esiintyy myös kotelon takakannessa epätarkempana versiona, ja keskelle tuon epämiellyttävällä tavalla omituisen taideteoksen kasvoja, taustapaperin ja muovikannen väliin, on omistamassani kappaleessa liiskaantunut hyttynen. Pidin tätä hulppeana sattumana levyn hankittuani. Harvoin sentään kaupallisiin tuotteisiin näin näkyvälle paikalle jää mitään sellaista kuin kuolleita hyönteisiä; steriiliä tehdaskamaahan nämä. Kului aikaa ja poikkesin, kuten tuolloin usein tapasin tehdä, Porin Green riverissä levyhankintamatkalla. Selailin Siekkareiden osastoa harkiten lisääväni bändin edustusta kokoelmassani, kun havaitsin Suomi - Finlandin levyn takakannessa, samalla kohtaa jos ei sentään millilleen niin parin sentin tarkkuudella, taas kerran liiskaantuneen hyttysen. Voitaneen sanoa että niillä main ajatuksissa vilahteli selityksiä ja tapahtumaketjuja, joista yksikään ei ole järjellinen. Onko kyseessä sattuma vai onko joku, jossakin, joskus asetellut tarkoituksella hyttysiä levynkansiin? Kenen tietoisella päätöksellä näin on tehty, jos on? Haluaisin mielelläni havaintoja muilta jotka mahdollisesti omistavat tämän saman levyn. Vilkaiskaa sitä takakantta ja kertokaa.

Tästä mysteeristä on pitänyt jo vuosien ajan kirjoittaa.

Ensikosketukseni Ismo Alankoon tapahtui syksyllä 1998, taas siellä samassa hippiluolassa, korjaan, kansanopistossa joka muutamissa sarjan aiemmissakin episodeissa mainitaan. Eräällä opiskelijalla oli Ismon tuolloin ilmestynyt Alangolla-boksi mukanaan, ja sen neljää levyä soiteltaessa minulle paljastui, ettei kyseessä ole J. Karjalaiseen tai Edu Kettuseen rinnastettava rallattelija (kuten olin syystä tai toisesta kuvitellut), vaan mies joka kirjoittaa perhanan hyviä tekstejä ja jonka musiikillinen pensseli maalaa laajalle kankaalle aika saakelinmoista väriskaalaa. Jouluna sain sitten lahjaksi Ismo Alanko Säätiön tuoreen albumin Pulu, josta pidin, mutta vasta seuraavana keväänä hankkimani Suomi - Finland räjäytti potin ja teki minusta Ismo-fanin eliniäksi.

Rock-setien mielestä tämä on Sielun veljien vähiten hyviä julkaisuja, ja minä sanon siihen seuraavaa: se litistynyt hyttynen siellä takakannen sisällä kuvaa kiekkoa oikeastaan varsin mainiosti. Tämä on rujo levy, muttei sillä tavalla että särökitarat runnoisivat ja tuplabasari paukkuisi. (hah, Ugus yrittää kirjoittaa kuin asiantuntija - - ei minulla oikeasti ole aavistustakaan mikä on rock-jargonissa usein esiintyvä "tuplabasari") Akustisen albumin kun on aika vaikea olla sillä tavalla rujo. Tai no, ei kai tämä täysakustinen ole, johan sen satunnaiset aneemisesti inisevät sähköurut estävät, mutta tehtyään pari albumillista riivatun suosittua riivatun suoraviivaista rujorokkia Alanko ja kumppanit (Forsman, Hohko, Orma) ilmeisesti kyllästyivät ja rupesivat avantgardeiksi. Minä, vielä vuonna 1999 elätellen vanhoja "vain outo musiikki on hyvää musiikkia" -periaatteitani, tietysti ohitin suvereenisti koko yhtyeen menestyksekkään vaiheen ja aloitin sen tuotantoon tutustumiseen tästä levystä. Joka muuten on edelleen, valtaosan miehen tuotannosta levyhyllyyni hankittuanikin, yksi Alangon kolmesta parhaasta levystä.

Tällä albumilla Sielun veljet unohtaa kolme oleellista seikkaa rock-musiikista: 1) ne sähkökitarat, 2) purkkamaisen tarttuvat kertosäkeet, 3) sen, että kun on takavasemmalta noustu maan melkein suosituimmaksi bändiksi, pitää faneille antaa sitä mitä fanit haluavat. Näiden sijasta saadaan ruosteentuoksuinen äänimaailma, äärimmäisen vittumainen asenne ("Rock'n'roll" ja "Suomi - Finland" ovat kappaleita, joiden kuuntelu tekee hyvää koska, kuten kaiken kunnon rock-musiikin, niiden tekijää on selvästi vituttanut asiaintila) ja outo, lähes primitiivinen rytmiikka. Onko tämä etnomusiikkia? Ei, mutta jotain hyvin kansanomaista tässä on. Shamanistista alkuvoimaa betonilähiöstä, sitähän tämä on, ja kun tulee se hitaampi hetki, se tulee hienona: "Ihminen" on minun lempikappaleeni levyllä, ja se on tuntemani musiikkitodellisuuden ainoa teos, jota en kykene kuuntelemaan laulamatta mukana. Sen maalailevan hidas, käärmeen lailla kääntyvä melodia kiskaisee minut. Se vie transsiin vaikken kovin selvillä olekaan, edelleenkään, vuosikymmenen jälkeen, siitä mistä tämä kappale kertoo.

Sielun veljet lopetti pari vuotta tämän albumin jälkeen. On hienoa että yhtyeet osaavat toisinaan lopettaa ollessaan luomiskautensa huipulla, mutta se jättää silti kalvavan tunteen: olisiko niillä vielä yksi tai kaksi kiekollista huippumateriaalia ollut jemmassa? Alangon sooloura on kertonut hyvin selvästi että ainakin hänen puolestaan olisi, mutta on muistettava että kaikista Ismon bändeistä Sielun veljet oli selvimmin bändi, ei yhden ihmisen projekti. Ja hieno bändi olikin, ja minulle kovin tärkeä. Keräilin niitä alkupään levyjäkin sittemmin, mutta niin hittikappaleita kuin L'amourha sisältääkin, on sen musiikillinen anti selvästi niukempi kuin bändin kolmen viimeisen sfääreihin singahtaneen julkaisun. Vaan voihan se olla ettei ilman "Peltirumpua" olisi koskaan päästy siihen mihin tämä levy päättyy: "Volvot ulvoo kuun savuun / Ihmislapset hullaantuu".

20.5.09

Luojamme anamorfiset anteeksiannot 

Niin, piti kirjoittaa aikeista mutta vääristyin, sen hetken muistamana kun tajuaa ettei todella ole olemassa; että nämä nukkaiset seinät ovat niitä itserakennetun pakkopaidan sisäpintoja, joita rispaantuneet sormenpäät enää unisina hiplaavat, rakennellen kuvia, aistimuksista mahdollisuuksista.

Ihmeellisiä totuuksia. On järjenvastaista että yksilö kykenee kasvamaan aikuiseksi kaiken sen keskellä mikä sitä ympäröi, ja silti jokainen vuorollaan puhkeaa kukkaan jokaisen oman kissankusisen takaportaan reunalla kun se omin kevät koittaa.

Voi olla että olen tänään taas "tuulella". Kuka näitä hetkiä heittelee? Tavallaan on hienoa olla puolivälissä hysteriaa ja apatiaa, aikansa. Kahvilla hetkiä voi venyttää, ja odotellessa: musiikkia, kuvia, ihminen täyttää itsensä muiden ihmisten käsitteillä, ehkä joku, jossain, joskus, näilläkin mitä tänne oksennan ja karkeasti arvioiden varmasti näin, sillä jossain on edelleen männävuosi, aika kuluu hitaasti kun tietää niksit.

Poimin kuin hedelmää. Vapisen eteesi, mutta silmiisi en koskaan uskalla katsoa, sen lupaan.

17.5.09

Meistä jokainen on kertaluontoinen 

Odottelen innolla ennakkoäänestyspäivien koittamista, minulla on ensi kerran pieneen ihmisikään ehdokas jonka numeron käyn raapaisemassa lappuun, tai miten se toimenpide nyt tapahtuikaan, en muista enää koska olen äänestänyt tasan kerran, vuonna 1995 eduskuntavaaleissa, ehdokkaani ei läpäissyt seulaa, mistä luojahemmolle jälkijättöiset kiitokset, koska tämä, siis ei luojahemmo vaan se jota äänestin, oli jonkinlainen pienimuotoisen "irti EU:sta" -puolueen jäsen, joka vetosi minuun lähinnä sillä, että, no, halusi irti EU:sta. Minäkin halusin, tuolloin, koska olin maalaispoika. No, nyt minulla on ehdokas, joka tosin Hesarin vaalikonetestin mukaan ei ole minulle suinkaan sopivin, Kanki-Kaikkonen ja Jani Sievinen sen sijaan olisivat top viidessäni, hm, mutta äänestän häntä silti, jopa silti että puolueensakaan ei minua viehätä. Minäpä perkele äänestän. Kerrankin.

Yksinkertainen ihminen on yksinkertaisimmillaan puristaessaan hikiseen kännyynsä mainoskynää, jolla kaihertaa paperille numeron kielenpää suupielestään pilkahtaen. Hän toivoo, että yksi ihminen ratkaisisi hänen ongelmansa, ja hänen kotimaansa ongelmat, ja hänen lastensakin, ehkä, jos sellaisia on, mutta toisaalta pieni ihminen, korjaan: yksinkertainen, ei välttämättä ajattele näin pitkälle; kenties tarkoituksellisesti hän jättää tulevaisuuden omaan arvoonsa, hänhän äänestää sentään vaaleissa vaan, ei tässä nyt maailmaa ratkaista.

Silloin kerran kun minä kävin äänestämässä, kaikki vaalitoimitsijat olivat joko omia sukulaisiani (eno istui vaalipöydän takana) tai muuten ihmisiä jotka tunsin kylän raitilta, kaupan jonosta, kirjaston tiskin vastapuolelta, koska lukioikäisenä jamppana jo tuolloin kirjastossa satunnaisesti taskurahoja tienailin, jotka menivät etupäässä bensaan ja pizzoihin, pennoset. Olisipa nekin älynnyt säästää. Olisin vaikka tänään käynyt ostamassa jätskiä, oli niin sellainen päivä.

Rakastellessaan ihminen aina hetkeksi rakastuu uudelleen, aktin kumppaniin tai johonkin toiseen, ajatuksissa asuvaan, etäiskuvaankin, mutta tunne on silti hetkellisesti sama kuin silloin, sinä yhtenä päivänä jona alkukesän aurinko siivilöityi vaaleanvihreiden koivunlehdentapaisten läpi nurmikolle jossa istuttiin vierekkäin kädet toisen ympärille sanomatta mitään koska ei tarvinnut.

Ikkunastani näkyy mielettömän kauniita pilviä. Perhonen.

Kukkia.

12.5.09

Yeah, that's me in the Voynich manuscript 

Kävin tuossa päivänä jokusena ex-puolison kanssa kaljalla. Meillä on siten mutkattomat välit että voimme, vaikkei se ero aikoinaan mikään mutkaton ollut niin aika suoristaa asiat, niin kai. On onnekasta ettei viiden vuoden jälkeen ole tilassa jossa tekee mieli vetää toista turpaan kun näkee; että on päästy kahden ihmisen välisissä tavoissa reagoida pois selkäydintasolta. Että voi kysyä mitä sun vanhemmille kuuluu.

On huojentavaa kun voi jättää asioita taakseen, enkä sano tätä helposti. Minä olen sitä lajia joka on aina tosisaan: joka ei alkaisi suhdetta yrittämäänkään ellei uskoisi sen olevan aina. Miksi ryhtyä mihinkään päättyvään? Eikö, jos ei ole varma, sokeasti pysyvyyteen uskova, suhdetta varjosta ensihetkestä asti tällöin sen päättyvyys? En kykenisi aloittamaan mitään jos "vain katsottaisiin". Se olisi kuin yrittäisi rotkon yli hypätä "jos nyt puoliväliin pääsisi".

Väsyneenä asiat näyttävät selkeämmiltä. Kulmat siloittuvat, ja totuudet, ja kuitenkin: miljoonien unimatojen kuhiseva lauma. Valkoisena massana ne luikertavat ajatuksiin, syövät pelot ja epävarmuudet, ulostavat unta, valetta ja kaiken peittävää kaunista harhaa.

Ihmisen loiseläimistä paras ja vaarallisin.

Teimme virheen kun nousimme alkumerestä maalle.

9.5.09

Ennustus 

Kerrotaan, että jos tammikuisena yönä lähtee yksin kävelemään kohti pimeää metsänreunaa yli pellon, jonka isäntä on edellisen vuoden aikana kuollut, voi nähdä kuvajaisena sen miten itse kuolee. Raappinanmäen pappi Jooseppi Kainulainen ei tähän uskonut vaan päätti todistaa tarinan taikauskoksi.

Kainulainen valitsi päiväksi sunnuntain, jolloin hän vielä olisi Pyhän Hengen vahvistama kirkonmenojen jäljiltä. Kun ilta koitti, lähti Kainulainen kulkemaan kohti Jukaraisen peltoa, kun oli Jukaraisen vanha isäntä vain pari kuunkiertoa sitten kuollut. Pimeällä tiellä tuli Kainulaista vastaan hevosenkokoinen koira, jolla oli kaksi päätä ja tulta se sylki kummastakin suustaan. Tätä ei Kainulainen pelästynyt, vaan siunasi itsensä Herran Jeesuksen nimeen. Koira käveli Kainulaisen ohi eikä uskaltanut katsoakaan tämän suuntaan. Sitten tuli Kainulaista vastaan kaunis nuori nainen, joka piteli verta valuvaa pientä lasta sylissään ja aneli pappia pelastamaan lapsen hengen. Kainulainen näki lapsella vuohen sorkat, ja siunasi itsensä lujaan ääneen. Lapsi katosi ja kohta katosi nainenkin, sähähtäen mennessään.

Lopulta saapui Kainulainen Jukaraisen pellolle. Oli niin pimeä, ettei hän kunnolla eteensä nähnyt kun kuukin oli vain sirppi taivaalla, eikä juuri ollenkaan valaissut. Metsänreuna näkyi muurina pellon toisella laidalla. Hetken aikaa Kainulainen mietti uskaltaisiko kokemansa jälkeen lähteä peltoa ensinkään ylittämään, mutta siunasi vielä kerran itsensä ja lähti sitten matkaan. Tuskin oli hän ensimmäisen askeleen ottanut, kun alkoi pellon sisältä kuulua kova itku ja parku, semmoinen kuin olisi kymmentätuhatta ihmistä yhtä aikaa tulikivillä kiusattu. Kainulaisen askel kävi nopeammaksi, mutta mitä pidemmäs hän lumisella pellolla meni, sitä kovemmaksi kävivät tuskanhuudot. Lopulta ei hän enää kestänyt vaan lyyhistyi polvilleen ja itki. Huomaamattaan oli hän kuitenkin päässyt lähelle metsänreunaa, ja kuuli nyt kun kumiseva ääni jostain puhui:

"Jooseppi Matiaksenpoika Kainulainen, tämän olet sinä näkemään tullut."

Sitten aukeni metsään valonsäde, ja niin kuin olisi esirippu kuusten edestä auennut ja siinä valonsäteessä Kainulainen näki itsensä. Kuvassa hän istui polvillaan lumisella pellolla, ja nousi hänen selkänsä takaa siinä palavia käsiä, jotka kiskoivat hänen maan sisään. Ei ehtinyt Kainulainen huutaa kuvalleen varoitusta, kun tunsi jo kuumat sormet olkapäillänsä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker