Silmänkääntövankila

Muurahaisia kuljeskeli olohuoneen lattialla. Enimmäkseen yksittäistapauksina, välillä sattui kaksi tai korkeintaan kolme olemaan yhtä aikaa liikkeellä. Tein sen mikä ihmiselle tulee luonnostaan ja marssin Vapaa valintaan ostamaan pullollisen muurahaismyrkkyä. "Ehdottomasti ei saa päästää vesistöihin." "Alle 1-vuotiaiden lasten ja vastasyntyneiden eläinten lähistöllä käyttö kielletty".

Myrkkyä siis.

Kankesin talikolla takapihan laatoitusta ylös nurmesta ja siellähän ne kuhisivat. Kaaos, paniikki, ja minä olen täälläkin maininnut miten paljon pidän muurahaisista. Pidän niiden yhteiskuntajärjestelmästä, kyvystä rakentaa, niiden hurmaavasta kollektiivisesta mielestä. Muurahaismyrkky toi mieleen tomusokerin. Se pöllähteli pesään, peitti valkeana jauhona käytävät ja kaiken sen hätääntyneen kaaoksen. Valkoisiksi värjääntyneet yksilöt eivät tienneet mitä tapahtui, ne juoksivat toistensa yli ja ali ja päin.

Sirottelin ohjeen mukaan. Pesään, kulkureiteille, aivan erityisesti siihen mistä oletetusti käyvät sisään asuntoon. Kaaos hiljeni, kansa vetäytyi maan alle kuolemaan. Jäin katselemaan. Ahdisti, sivumennen sanoen, minkä ehkä arvasittekin. Ei ole oikein tehdä näin, ja silti tein. Joukkotuhoase. Näin yhden muurahaisen kierähtävän kaivannon reunalta kopsahtaen selälleen. Nousin ylös, asettelin laatat takaisin paikoilleen ja myrkky pölähteli valkoisena tomuna lämpimään kevätilmaan. Ehkä hengittelin sitä, enkä vähempään tyytyisikään. Minun olisi reilua saada vähintään elinikäinen keuhkoinfektio.

Palasin sisälle. Olohuoneen lattialla kouristeli selällään kovakuoriainen. Katsellessani se kuoli. Lohduttaudun sillä että jos minä makaisin avuttomana pusikossa minut kaluttaisiin surutta luita myöten.

En enää kovin kummoisesti seuraa nettikeskusteluja, en tosiaan edes nettikirjoitteluja hirveästi, joten en tiedä millaisen äläkän tuo uutinen Piratebay-veikkojen linnatuomiosta on nostattanut. Olen ennakkokäsitteellinen ja kuvittelen sen aiheuttaneen vastahankaista kirskuntaa, ehkä jopa oikeusmurhaa on huudettu.

Olen silti samaa mieltä kuin Jaakob. Järki tässä tuomiossa voitti eikä ihmeellinen näkemys siitä että kun verkossa mitä vaan on mahdollista tehdä niin silloin mitä vaan saa tehdä. Yksi tuomituista ilmoitti että he ovat tämän jutun sankareita. Jaa, kas kummaa ettei minulle tullut mieleen. En ole mieltänyt sankareiksi sellaisia jotka varastavat muiden työtä ja jakelevat sitä ilmaiseksi maailman turuilla...

Kappas, Ruotsin piraattipuolue näköjään on sen "oikeusmurha"-kortin jo esiin kiskaissutkin. Mielenosoituksia järjestetään. Piraattipuolue - - mitä seuraavaksi; varkauspuolue? Kunnianloukkauspuolue? (siihen voisin liittyä...) Rattijuopumuspuolue?

Mielestäni vanha sääntö on edelleen mitä toimivin: jos varastat muilta, sinua rangaistaan. Live with it, boys.

No mutta, sehän kävi loppujen lopuksi helposti kun asiaan ryhtyi. Ei todeten vaan saavuttaen, tai saavutellen, aikana jolloin voin laskeskella melkein sormineni päiviä kesäloman alkuun, tai no en nyt sentään, ei sillä että kuumeisesti odottelisin, mutta kuukausi ja kolme viikkoa siihen tästä päivästä lukien enää on ja se on hyvä, herra nähköön.

Ai mihin ryhtyi, ihminenkö? Hän kiskoi kumisaappaat jalkaansa ja höyryävän savimaan poikki tarpoi ojanpenkkaan saha kourassa, kiroten tempoi sieltä risukasaa puoleensa, sahasi paksuimmat sytykkeeksi ja rannettaan ohemmat jätti sään syödä. Hän iski kipinää kiukaanpesään ja löi löylyllä itsensä unohdukseen. Hän heitti aamuvirtsansa jäiseen maahan, rastaan vielä rykiessä ääntään kuusenlatvassa kuntoon, ja hän piirsi hiekkaan kuvia, muistikirjansa lehtien sammaleensyömiä jatkeita.

Aamupuuro valmistui puuhellalla. Ei yhtään pääsiäismunaa, mutta saahan sen jokavuotisen Mignonin jälkikäteenkin.

Ajatus: melkein kuin ei koko mennyttä talvea olisi ollut, ei sitä mihinkään tarvittu.

Vetäydyn populaarimusiikin kiehtovasta maailmasta hetkeksi toisaalle, sillä Benropen tänäinen päivitys muistutti mieleeni seikan, joka on pitänyt täällä jo aikapäiviä jakaa tavuiksi, ja "aikapäivät" ovat nyt jotain kuukauden-parin luokkaa, ei liioitella sentään.

Tarina tosin alkaa kauempaa, olisko viime syksyä ollut vai kesää, kevät ei ole pois laskuista sekään, tehän olette Yrjänänne kuulleet ja tiedätte miten kellot laukkaa / monta raukkaa / hauta haukkaa. (ainoa CMX-sanoitus josta voin ilolla mielin kertoa pitäväni!) No niin, musiikiksi tämä menee taas, ja neula palaa uraan: se oli tosiaan kaunis vuodenajallisesti määrittelemätön päivä kun kännykkäni soi, ja vastasin, ja luurista puhui talonmies. Hän kysyi olenko sejase, ja olinhan minä, nimi meni oikein. Hän esitteli itsensä: isännöi taloyhtiötä jossa asuin ensivuoteni Turussa, 1999-2001. Nyt olisi vähän autopaikkaan liittyvää kysyttävää ja kun viimein saatiin mies langan päähän niin hoidettaisiinko tämä nyt...

Noo, kun ei ole autoa niin ei autopaikkaa, ja kerroin tämän. Paljastui myös että vaikka asia oli jo vanha niin kuitenkin vasta sen ikäinen että olin jo Martinmäeltä toisaalla kun autopaikkajupakka alkoi ajankohtansa. Kiitimme, lopetimme puhelun, siihen se olisi jäänytkin; toki jo sellaisenaan merkittävä asia että kun meikäläisiä on Suomessa maksimissaan neljä, ehkä kolme, oli tämä muuttanut hetimiten minun jälkeeni taloon josta lähdin.

Muttei asia jäänyt, kului jokunen viikko ja taas soiteltiin. Reipasääninen miekkonen kyseli taas minua. Että oletkos siellä Afrikassa jo missä kuulin että olet? No en ihan, kumma että ne jotka etsivät sitä toista, saavat aina minun numeroni jostain, mutta kävihän se toki tässä vaiheessa mielessä että onko se sitä autopaikkaselkkausta lähtenyt Afrikkaan pakoon. Ei sentään olisi tarvinnut; jätän yksityiskohdat sikseen, mutta ei se niin iso ongelma ollut. Ei tosin selvinnyt mitä kaima siellä puuhasi kun tällä sporttisella kaverilla, ja haluan korostaa tätä, hän kuulosti atleettiselta, oli niin kiire lopettaa. Jälkikäteen mietin että olisi sille pitänyt sanoa että välittää terveiset. Että talonmies perään kyselee.

Taas kului aikaa, pehmeäksi se kulmistaan hioutui, taisi mennä monikin kuukausi siinä välissä ja puhelin soi; ei numeroa näytöllä, epäilyttävää mutta vastasin kuitenkin, ja tämä tapahtui kuluvan vuoden alkupuolella.

"Rikospoliisista päivää."

Ajattelin että miten ikinä puhelu tästä jatkuukaan, saan loistavaa blogimatskua. Taas kysyttiin olenko minä, ja taas vastasin että toki. Ja että omistanko punaisen Mercedes-Benzin rekisteri sitäsuntätä. Ehtikö ajatuksissa käydä valheellinen myöntävä vastaus? Uteliaisuudenhalusta, jos ei muusta? No ei, kielsin; ja poliisi pahoitteli, hän vain soitteli läpi minunnimisiä kun ei tarkkaan tiennyt.

Alan muistuttaa Hitchcock-leffojen poloista sankarimiestä, joka erheellisesti tempaistaan mukaan mitä jännitävämpään elämään. Minun kaimani kun sellaista jo selvästi viettää.

Tässä vaiheessa iltaa lienee soveliasta tunnustaa että olen valehdellut teille. Tai itselleni. Tai muistini on, tai vaikeasti ilmaisten voi olla että saatan olla epätäydellisesti itseinformoitu sen suhteen millä aikatasoilla hahmotan omaa menneisyyttäni. Joka tapauksessa.

Missä olin? Ahaa, itsereflektiota. Tappakaa se! Noin! Noin! Siitäs sai, prrk.

Käyskentelin tänään kevätaurinkoisessa lähikalmistossa etsimässä sukunimisiäni vainaita. Ja löytyihän sieltä kaksi ennen huomaamatonta hautaa. Niiden äärellä ajattelin minkä mutkien kautta hekin ovat mahtaneet minun sukupuuhuni haaroittua. Lintu lauloi, aurinko osui sinne. Väsytti, mutta siihen olisi voinut jäädä. Leskenlehtiä ei täällä vielä näy, toissaviikkoinen äkäinen takatalvi ne pelotti pitkälle puoleenkuuhun varmaan. Jollain tavalla kevät on aina tuntunut tärkeältä ajalta. Jotain on aina tapahtunut keväällä, jokin asia on mennyt toiseksi tai vähintään itsestään on löytänyt jonkin uuden kyvyn, ajatuksen, tunteen. Tänä vuonna kevät tuli kuin peläten. Se ei meinannut tietään tänne löytää.

Ai niin, se vale. Anteeksi, ajatuksia harhailututtaa, mutta olen sentään pääsemässä niihin, tai mihinkö: ajatuksentapaisiin peiteyrityksiin ja tarkasti luokiteltuihin sijaistoimintoihin, sananmuodostuksiin. Nämä kaksi Nurmion levyä lainasin alunperin työpaikaltani kirjastosta, missä ne olivat c-kasetteina lukuisten muitten c-kasettien joukossa kuin huoltamon tiskillä, nuhjaantuneina ja kaiketi aika paljon lainattuina mutta silti oikein hyväkuntoisina; eivät venyneet eivätkä mankuneet ja miten kävi kun nyt tätäkin päivitystä varten nuo levyt hyllystä poimin: Lasten mehuhetki hyppi ja nyki "Kiinalaisten kastesanojen" kohdalla. Jo on kirous ja kuolema! Sadat cd:ni olen koittanut niin siivoina pitää kuin suin, ja nyt on ensimmäiseen iskenyt hivutustauti. Ah ja voi, niin vaan tämäkin äänitekokoelmani on alkamassa hajoamisensa, pikkuhiljaa se tuohon hyllyyn murenee, hiljaisuus sitten enää näiden seinien sisällä käy...

Ahaa, aivan. Piti tosiaan. Kun olen aiemmin väittänyt ettei minulla oikeastaan ollut mitään kosketusta musiikkiin ennen kuin sain cd-soittimen lahjaksi 19-vuotiaana, olen saattanut olla kiusallisen epärehellinen. Muistikuvani näistä Nurmion kahdesta albumista, kertakaikkisen häkellyttävän loistokkaasta muuten, kun eivät asetu aikajanalle sitten millään. Olinko jo alkanut nokkia helmiä mudasta progejulkaisujen muodossa? Vastako harhailin elokuvasoundtrackien luokse hivenen ujostellen? Vai sijoittuvatko nämä sittenkin johonkin aikaan ennen sitä; on mahdollista että olen lainannut nämä kaksi kasettia tarkoituksenani koostaa jotain kuunneltavaa silloiseen iki-ihanaan menopeliini, minulta varmaan usemmankin kerran melkein hengen vieneeseen pieneen Fiatiin. Näistä kahdesta rapiat 35-minuuttisesta julkaisusta sain muistaakseni nihkeästi 40:n minuutin kasetin täyteen; varsinkin Mehuhetken jälkipuolen kappaleita tuolloin vierastin. Kaipasin tarttuvaa ja selkeää melodiaa, ehdottoman ei-arveluttavia sanoituksia (mikä tarkoittaa sitä että minun piti ymmärtää mitä laulettiin), hyvin vähän instrumentaalista kikkaspeliä. Mikä kaikki tosiaan voi viitata siihen, että nämä ovat itse asiassa kaikuja esihistoriastani; musiikkia ajalta jolloin en vielä kuunnellut musiikkia.

Tai sitten voi olla, että minulla oli jo plakkarissa Nurmion vuonna 1997 julkaisema levy Luuta ja nahkaa, josta satuin näkemään hänen esittävän pari kappaletta tv:ssä ja jonka sitten tuoreena musiikinharrastajana kävin julkaisuviikolla ostamassa Epe'siltä ja johon rakastuin niin maan julmetun vimmatusti, että se oikeastaan vasta sytytti minussa mielenkiinnon suomenkielistä rock-musiikkia kohtaan sillä hauskalla lisäheitolla ettei oikeastaan ole sitä lainkaan. Siis rock-musiikkia. Ja että ehkä tosiaan vasta tämän levyn jälkeen bongasin työpaikan kasettiosastolta nämä kaksi minulle ennen mitäänsanomatonta julkaisua.

Oli miten tahansa, musiikillisesti nämä kaksi levyä, ja kaksi niitä edeltävää, mikä tarkoittaa Nurmion neljää ensimmäistä albumia kaikkiaan, ovat häkellyttävää parhautta. En usko että juuri missään juuri koskaan on artisti aloittanut uraansa niin tyhjentävän täydellisellä nelikentällä kuin Nurmio: Kohdusta hautaan, Maailmanpyörä palaa! ja nämä kaksi ilmestyivät perättäisvuosina 1979-1982 ja niistä jokainen on "klassikko" sanan vähiten inflaatiota kärsineessä merkityksessä. Niistä jokainen on myös täysin omanlaisensa levy musiikillisesti: esikoisen rautalangasta (taustabändinäkin Agents!) Maailmanpyörän urkuvetoiseen kitararockiin, sitten Mehuhetki oli lelusoittimilla soitettua terävää ja kaoottistakin räminää (lelupunkkia? melodicagaragea?), ja lopulta Punainen planeetta toi mukaan stailin basson, pehmeät rummut, torvisektion ja kaiken kaikkiaan mitä täyteläisimmän äänimaailman. Noiden levyjen sanoituksetkin miellyttävät minua edelleen suuresti: kiteytettyjä havaintoja, arvoituksiin puettua maailmankuvaa ja toisaalta jonkinlaisen laitapuolisen erakon vieraantunutta totuutta.

Pitkään kuuntelin näiden neljän levyn jälkimmäisistä koostamaani kasettia, mutta levyhyllyynhän nuo kaikki lopulta päätyivät, ellen väärin muista oli Planeetta viimeinen hankinta joskus loppukesästä 2000. Nurmion uralle näillä ensimmäisillä julkaisuilla oli kahtalainen merkitys: toisaalta hän pulttasi itsensä ikuiseksi klassikoksi suomirokin klassikoiden joukkoon, täysin syystäkin, mutta toisaalta hän ei koskaan enää kyennyt ylittämään näiden alkulevytystensä tasoa. Jos tylyjä ollaan, ei hän ole koskaan enää päässyt edes hirveän lähelle; toki hänen pitkälle uralleen on mahtunut muutamia myöhempiäkin kohokohtia (Hullu puutarhuri, Luuta ja nahkaa), mutta jokin oli vuoden 1982 jälkeen iäksi mennyt, ja liikaa on aikaa kulunut jotta noihin ensimmäisten vuosien tunnelmiin voitaisiin koskaan palata. Eikä sillä ole väliä; ehkei se koskaan ole ollut mahdollistakaan. Nurmio on silti minulle erittäin tärkeä artisti, joka ei, vaikkei täydellisyyttä hipovia albumikokonaisuuksia enää julkaisekaan, tunnu koskaan lakkaavan kokeilemasta mitä ihmeellisimpiä ideoita ja juttuja. Hän on suomirokin outsider, eräänlainen musiikkimaailman kylähullu, tai pikemminkin se vanhassa tönössään kylän laidalla asuva pelottava setä joka on nuoruudessaan tehnyt jotain tosi jännää ja jonka outouksia muutkin kyläläiset sen vuoksi yhä sietävät.

No niin, pakkohan tämän jälkeen on taas iskeä Dumaria soittimeen.

"Sun pitää kuunnella aineen ääniä / ja ääniä äänien takaa."