<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

23.3.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 6:
Kate Bush / Never for ever (1980) 


Kuten etenemme musiikissa tuolta häpeämättömän korskealta 70-luvulta, niin etenemme myös minun musiikkihistoriassani, hitaammin mutta edeten kuitenkin selkein askelin ja tämän levyn myötä olemme vuodenvaihteessa 1998/1999. Olen syväsukeltanut musiikkiin melkein kolme vuotta ja leikin kaikentietäjää; äärimmäisen kapealla sektorilla toki tätä olenkin. Tuohon maailmanaikaan tein kaikenlaista muutakin vänkää, kurkistelin elämänpituisista varjoistani hämmentäviin todellisuuksiin ja auoin päätäni sanoille ja lauseille, kirjoitin enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen, tutustuin ihmeellisiin ihmisiin, pikkuisen rakastuinkin, vähän, ja sellaista. Viinaan en sentään vielä koskenut.

Ah, tuotakin talvea. Kliseisenä pitkätukkapoitsuna notkuin jumalantakaisen opistoasuntolan kynttilöin valaistussa olohuoneessa ja nurkassa kolhuinen cd-soitin tarjoili hämärien hetkiemme taustalle melko keskitetysti vain muutaman ihmisen suosikkiartisteja, joista itseäni hätkähdyttivät enimmin Tori Amos ja Kate Bush, joita eräskin neitokainen tuolloin lähes päivittäin meille tarjoili. Ensinmainitusta lisää myöhemmin, ja oikeastaan Tori Amos on se josta sankarimme seikkaluiden tämänkertaisen jakson olisi määrä kertoa jos etenisimme jossakin niinkin loogisessa kuin kronologisessa järjestyksessä mitä omaan historiikkiini tulee, mutta me, koska maailma on epäselvä, kuljemme musiikinmukaisessa järjestyksessä ja tämän vuoksi ensin, paljonkin aiemmin, on vuorossa Kate Bush, joka on monelle oudon pyhä olento, ja johon, mielestäni maailman epäoikeudenmukaisimmin, Tori Amosta on verrattu kautta hänen uransa. Tori Amos siis kolisi minulle lujaa, niinkin hirveän lujaa että tuolloinen progekukkoiluni näytti yhtäkkiä typerän puberteettiselta outoudentavoittelulta kun kerran tarjolla oli ihan oikeastikin hyvää musiikkia. Vuosiksi eteenpäin Torista tuli suosikkiartistini; ylittämätön jumalolento, juuri se pyhimys, jonkalalaista sädekehää Kate Bushin ylle ripusteltiin hänen uransa ensivuosina, joilta siis myös Never for ever, hänen kolmas albuminsa, on lähtöisin.

Katen kanssa asiat sujuivat kuitenkin hippaisen hitaammin, siitäkin huolimatta että hän päätyi levykokoelmaani aiemmin, juuri tämän joululomalla -98 ostamani levyn myötä. Siinä missä Tori Amos on intensiivistä, kärsivää, aggressiivista ja nujerrettunakin voimakasta, on Kate Bush ilmavaa, monimutkaista, päättäväistä ja, hmm, fantastista? Onko se oikea sana? Koska vaikka ensikuulemalta hänen sanoituksensa saattavatkin kuulostaa saduilta, ne loppujen lopuksi käsittelevät äärimmäisen maallisia asioita: armeijaa, kuolemaa, pettämistä, murhia, ydinsotaa, ja muuta mitä nyt 21-vuotiaat naiset Britanniassa vuonna 1980 ajattelivat; runouttahan tämä on sanoituksiltaan ja runoudesta ei tarvitse aina ottaa tolkkua.

Voi olla että lievä varautuneisuuteni Bushin musiikkia kohtaan johtui siitä, että tiesin hänen olevan progepiirien lempilapsi: erityisesti hänen kolme ensimmäistä 80-luvun julkaisuaan nauttivat samanlaista katu-uskottavuutta progehörhöjen parissa kuin PMMP nykyään suomirokkareiden keskuudessa. Ja ymmärränhän sen. Kate Bushin progressiivisuus ei ole musiikin vaikeaselkoisuudessa, ei sanoitusten hippiydessä eikä soitannollisessa insinööreilyssä; sen sijaan hän on sovitusten ja tuotannollisten ratkaisujen ihmelapsi. Never for ever on täynnä erikoisia soittimia, outoja perkussioita, taustaefektejä, ties mitä kaikkea joka saa levyn kohoamaan aikansa muuhun pop-musiikkiin pesiytyneestä steriiliydestä kuin ruusun paskasta. Kaikesta hämmästyttävästä sisällöstään huolimatta Never for ever on suorastaan petollisen notkeasti soljuva levy; jos sen antaa mennä, se menee huomaamatta ohi. Sen sokerilla silatut melodiat ja lauluäänet, sen hunajaiset pianot, jouset, satunnaiset rajummat kitarat, aikansa ykkösteknologiaa edustaneiden koskettimien luovat käyttöratkaisut - ne kaikki nivoutuvat yhdeksi julmetun kauniiksi auraalipitsiksi vain kun niihin keskittyy. Minullakin siinä meni aikaa. Heti hankinnan jälkeen levy oli muistaakseni pieni pettymys; pidin siitä toki, mutta se oli sittenkin vähemmän kuin olin odottanut, vähemmän kuin miltä kappaleet yksittäisinä tuntuivat siellä kynttiläntuoksussa, mitä syvällisempien yökeskusteluiden taustamusiikkina. Mutta kuukaudet kuluivat ja huomasin palaavani albumin pariin hämmästyttävän usein. Se oli kaunis, paikoitellen riehakkaan rietaskin, ja niin pirun melodinen. Niin järkyttävän upean melodinen...

Lopulta Kate Bushia oli pakko hankkia lisää. Oli kulunut aikaa, olin hamstrannut Tori Amoksen tuotannosta enimmän osan, olin musiikkimaullisesti aika kaukana siitä mitä olin ollut tuolloin jouluna 1998, oli kesä 2001 ja minä hetken hellehuumassa poimin kaupanhyllystä mukaani albumin The Dreaming. Se oli menoa, ja sen, Bushin parhaan levyn, myötä minä viimein ymmärsin kaiken Never for everinkin sisältämän potentiaalin. Ja vuodet kuluvat ja toisin kuin moni, erittäin moni, vuonna 1998 hankkimani levy, ei Kate Bush jää pölyttymään hyllyyn. Vaikka The Dreaming onkin sitä lopullista parhautta (ja albumi jota Kate ei koskaan onnistunut enää laadullisesti ylittämään), on Never for ever ensikosketus ja siinä mielessä tärkeämpi. Sen soittaminen ei palauta minua vuosissa taakse kuten jotkut toiset nuoruussuosikit tekevät. Se on edelleen yhtä taidokasta ja julmetun melodista kuin silloin; edelleen yhtä paljon antavaa musiikkia.

19.3.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 5:
Pink Floyd / Wish you were here (1975) & Animals (1977) 

Suokaa anteeksi viivähtämiseni, olen risteillyt pitkin pääkaupunkia ja välillä vaipunut leppoisaan elämänhorteeseen. Kai tämä tästä, sanoi entinen mies, sittemmin naiseksi leikelty, ja kun Ugus on näin saanut pakolliset alkuvelmuilut ryittyä ajatuksista irralleen, voi hän jatkaa.

Musiikkihistoriani, tuo laaja korpimaa, kun on vasta alkuunpuitu, ja myönnän että hieman on tämänkertaisen epistolan laatiminen hirvittänyt ihan vain merkityksensä vuoksi, ja toisaalta, olenko jo sanonut kaiken? Alanko toistua? Äh, joo. Mutta ovathan toki nämä äänitteet aiemmista poikkevat sikäli, että vaikka juurikin oman musiikkimakuni kehittymiseen radikaaleimmin vaikuttaneita teoksia listaan, niin vasta nyt ollaan sellaista parissa, jotka vielä vuonna 2009 esiintyisivät kumpikin omassa "Top 10"-listassani, korkealla, jos sellaisen laatisin. Tai no, keskimääräistä vakavamman psykoosin kourissa laaditulla listalla varmasti trippailisi myös White Noise korkealla, mutta se nyt tällä kertaa siitä.

Pink Floyd. Tavallaan kyseessä on yhtye, jonka linkosi minut matkalle musiikin ihmeellisen kommervenkkiseen maailmaan ("sitä on taas Ugus katsellut Lapinlahden Lintuja, näköjään..."). Mikä juuri tässä yhtyeessä kiehtoi minua?, niin minä ajattelin alunperin lähteä tämänkertaisuuksia purkamaan, mutta sitten laajenin: Mistä ylipäätään muodostuu musiikkimaku? Miksi jotkut pitävät Pink Floydista, jotkut vihaavat sitä, miksi jotkut kuuntelevat black metallia, toiset jazzia, mikä on saanut jotkut kieroutuneet epäihimiset ihastumaan hiphoppiin? Jos minulta kysyt, nämä kaksi perättäistä levyä, minun synnyinvuoteni molemmin puolin hauskasti ilmestyneet muuten, ovat osapuilleen parasta musiikkia mitä tämä ruma kaksijalkainen nisäkäslaji on saanut aikaan. Mitä näissä kahdessa levyssä on sellaista josta joku ei pitäisi? En ymmärrä, ja kuitenkin...

Haluan tässä kohdin kumota sen omituisen Pink Floydiin liittyvän myytin, että kyseinen yhtye soittaisi progea, "progressiivista rockia", mikä kuulostaa hirveän nörtiltä ääneen sanottuna. Ei soita. Ensimmäisillä albumeillaan Floyd soitti happoisen psykedeelistä 60-luvun popmusiikkia, kevensi sitä sittemmin mainioilla folkahtavilla vedoilla (More on vähän tunnettu mutta hieno esimerkki tästä, vuodelta 1968), etsi itseään parin kokeellisen albumin verran 60/70-lukujen vaihteessa ja keksi sitten tämän hitaan, massiivisen, jylhän ja samanaikaisesti sekä haikean että kyynisen "space"-rokin, kuten toinen outo ja yleinen määritelmä yhtyeen musiikista kuuluu. Mutta että progea? No, mietitäänpä mitä progeen yleensä lasketaan kuuluvaksi: 1) Monimutkaiset sävellykset, usein jazzista tai klassisesta musiikista vahvasti inspiroituneet. 2) Virtuoosimaista soitantaa, epäinhimillisiä kikkailusooloja ja käsittämättömiä tahtilajeja. 3) Happoisenhämäriä sanoituksia keijukaisista, avaruuskansoista tai ihmislajin utooppisesta onnelaelämästä joko kaukana menneisyydessä tai vielä kauempana tulevaisuudessa.

Ja mitäpä Pink Floyd? Ei mitään näistä. Toki näidenkin levyjen kappaleet ovat pitkiä (Animalsin avaavat ja sulkevat lyhyet lurautukset poislukien näillä kahdella kiekolla on yhteensä kahdeksan kappaletta), mutta ne ovat sävellyksinä suoraviivaisia, vain äärimmäisyyksiinsä venytettyjä. Roger Watersin sanoitukset ovat yhdistelmä elämäänsä pettynyttä kyynikkoa ja nuoruuttaan muistelevaa vanhusta, pisteliästä toki sellaisenakin. Etenkin Animals, ilmestyessään vuonna 1977 punkrokkareiden irvailun kohteeksi joutunut, on teksiltään niin lähellä tuolloin establishmentille keskisormea näyttäneitä niittiposkia, että heidän olisi pitänyt pikemminkin arvostaa Floydia oman suuntauksensa harmaapartaisena suunnannäyttäjänä kuin moittia tätä dinosauruudesta. Just sayin'. Niin ja tiluttelusoittajia Floydista ei hakemallakaan löydy; heitä lähimmäs ehkä pääsee kitaristi David Gilmour - - mutta ei, ehei. Eivät nämä mitään progesooloja ole, tyylitietoisia sen sijaan hyvinkin.

Muistelen että Wish you were here oli neljäs hankkimani Floyd-albumi, joulun alla 1997 kokoelmaani kotiutunut. Ensimmäinen kuuntelu oli pettymys. Musiikki tuntui liiankin hitaasti etenevältä, liiankin uneliaalta ja omaan koteloonsa kätkeytyneeltä, läpäisemättömältä. Vain hitaasti levy alkoi avautua, sen melodioiden ajaton kauneus, sen raskaan surullinen tunnelma. Animals on toista maata; sen ostin vasta kesällä 1998, vissiinkin aivan viimeisiä hankkimiani Floydeja ilman mitään erityistä syytä. Jestas miten se pysäytti ensikuulemallaan. Tämäkö Pink Floyd? Mitä näille tyypeille on tuolloin tapahtunut, miksi tämä viha ja inho ja, mitä selvimmin, itseinho? Tai no, liioittelen reaktiotani; tiesinhän toki jo kaiken mitä täytyi, olin varmasti lukenut aiheesta enemmän kuin tarpeeksi ja tiesin mitä oli tulossa seuraavaksi, The Wall, kyynisen paskuuden kiteytymä ja maailman myydyin tupla-albumi. Silti mitään niin pistävästi sattuvaa kuin Animalsin sappea tihkuvat kolme pitkää raitaa ei tuolta tulevalta magnumopukselta löydy. Mutta saakeli että Roger Waters oli tuolloin vihainen. Ja katkera. Ja paskana. Hänen vihansa lopulta tappoi koko bändin, mutta hyvää musiikkia sitä ennen syntyi ja nykyisin Waters on vissiin ihan leppoisa setä (sävelsi oopperankin muutama vuosi sitten) joten kaikki on ok.

Fileerausveitsen tavoin tämä minuun silloin upposi. Ja, toisin kuin suurin osa muusta alkuaikojen sytykemusiikista, jäi ikuisuussuosikiksi. Niin että sitä piti pohtia tosiaan että mistä se johtuu? Mikä muodostaa musiikkimaun, miksi juuri nämä Pink Floydin 70-luvun puolivälin julkaisut?

Paitsi Dark side of the moon, joka on haukotuttavan tylsä.

4.3.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 4:
Van der Graaf Generator / Pawn hearts (1971) 


Jotenkin kireellä oudolla vireellä, niinhän se Juicekin taannoin riimitteli, ja siitä jälleen on kyse: mikä oli mielessäni ehtinyt jo muuttua 70-lukuisten progebändien tietynlaiseksi standardiksi jos ei varsinaisesti musiikissa niin tunnelmassa kuitenkin, ja kun aloin vuoden 1998 alusta purkaa joululomilla rustaamaani "Hankipa nämä" -listaani aakkosten kohdasta V, sain todeta että ennakkokäsitykset on tehty romutettaviksi.

Minulla oli tuolloin mainio musiikinkuuntelupaikka. Ikivanha ja sitäkin pehmoisempi löhösohva oli aseteltu keskelle huonettani, no toinen lyhyt pääty yhtä seinää vasten sentään, ja jonnekin katonrajaan, vastakkaisiin kulmiin tilaa, järkälemäiset kajarit, äidin vanhan Philipsin perua ja sähkömieheksi opiskelleen kaverini moderneihin stereoihin sopiviksi modaamat. Siinä sohvalla minä sitten makasin, yleensä silmät ummessa, jokaisen uuden levyn hankittuani, kuuntelin sen aina liikahtamatta alusta loppuun ja tapa jäi vuosiksi; vasta melko hiljakkoin on aika musiikinkuuntelulle lakannut olemasta erikseen päivästä poimittu ja sen myötä oikeastaan musiikin kuuntelukin on jäänyt. En ole koskaan osannut, enkä varmasti osaakaan, soittaa musiikkia taustalla tehdessäni muuta. Joskus yritän, melko menestyksettä, ja yleensä näin toimiessani musiikki muuttuu ärsykkeeksi, häiriötekijäksi jonka haluaa sulkea pois. En pidä siitä että musiikki vyöryy ylitseni ja minun on silti keskityttävä johonkin muuhun kuin siihen; tämän vuoksi esimerkiksi radio on minulle kauhistus jota en koskaan kuuntele. Mutta että saa hukuttaa itsensä ääniaaltoihin, siitä minä pidän, edelleenkin, toisinaan.

Ja tammikuussa 1998 minä otin selvää miksi nettikirjoittelussa moni tuntui niin kovin fanaattiselta kirjoittaessaan yhtyeestä nimeltä Van der Graaf Generator. Peter Hamillin johtama yhtye oli se vastavoima jollaisen jokainen homogeeninen suuntaus tarvitsee. Se oli dissonantti, räkäinen, äänekäs, aggressiivinen ja väkivaltainen siinä missä muut brittiläiset progeyhtyeet olivat harmonisia, puhtoisia, sopusointuisia ja rauhaarakastavia; kärjistäen siis.

Albumi Pawn hearts sisältää kolme kappaletta. Noin kymmenminuuttisia johdantoja seuraa 23-minuuttinen "A Plague of lighthouse keepers", perinteisen kappalerakenteen kadottava kokoelma erilaisia kohtauksia epäkeskoisessa äänimaisemassa. Van der Graaf Generator on poikkeuksellinen rock-yhtye siinä, että kokoonpanoon ei kuulu kitaristia. Urku, rummut, saksofoni ja Hamillin raivolla vääntävä lauluääni - muuta ei tarvita. Välillä tuntuu että siinäkin on liikaa, "A Plague of lighthouse keepers" on jotain joka nielee sisäänsä, sen alati tihenevään, kapenevaan ja pimenevään suppiloon jää kiinni ja lopussa olo on ylijyrätty.

Tämä on musiikkia jota nimenomaan pitää kuunnella tekemättä muuta. Taustalla soimassa Pawn hearts olisi hirvitys, se tekisi kaikki hulluiksi, sen mihinkään pysähtymätön energia, sen hetkittäin esiinnousevat ja välittömästi katoavat melodiat, sen metallinen, hiomaton, säröinen äänimaailma. Mitä se minulle silloin opetti: musiikin ei tarvitse olla kaunista ollakseen vaikuttavaa. Sen ei tarvitse olla melodista ollakseen taidokasta. Ja levy voi lukeutua omiin ikisuosikkeihin vaikkei sitä sen raskauden takia voisi kuunnella kuin kerran vuodessa. Elintärkeitä oppeja jokainen, ja toistakymmentä vuotta minä nyt olen Van der Graafin sanomaa koittanut levittää. Ne jotka tästä pitävät ovat aivan erityisen hienoja ihmisiä, sanokaa minun niin sanoneen.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker