Silmänkääntövankila

Sanomalehtien yleisönosastot ovat lukijan mielentilasta riippuen joko ehtymätön huumoripalsta tai masentava muistutus siitä miten pikkusieluisia omasta navastaan ruikuttajia ihmiset ovat. Pienten paikallislehtien, kuten Turun Sanomien, mielipidesivut ovat näitä molempia aivan erityisesti ja allekirjoittaneen joulumielenrauhaa häiritsi viikonloppuna julkaistu kirjoitus otsikolla "Terveisiä Postille".

Kirjoituksessa nimimerkki "Vihainen" osoittaa olevansa vihainen. Tarinan aluksi hän kertoo lähettäneensä joulukortteja ystävilleen. Miten kilttiä!, ajattelee lukija, mutta toki, jos on ehtinyt vilkaista mielipiteen allekirjoituksena käytettyä nimimerkkiä, jo tässä vaiheessa epäillen että tähän pyyteettömään kanssaihmisten ilahduttamiseen liittyy jokin koukku. Ja liittyyhän siihen. Joulukortteja ystävilleen lähettänyt nimimerkki "Vihainen" nimittäin tuntee syvää häpeää. Mistä? No niistä joulukorteistaan. Tai pikemminkin siitä että hänen ystävänsä ovat kiittäneet niistä. Posti on nimittäin jakanut ne liian aikaisin.

Ja mitä sitten, tekee mieli kysyä, mutta juttu ei jatku. Se oli siinä, kokonaisuudessaan, ja lukijan täyttää tyhjyys, joka hänen elämäänsä valuu nimimerkin "Vihainen" tuntemasta olemassaolon turhuudesta. Millainen ihminen tämän signeerauksen takaa löytyy? Olen sitä miettinyt nyt muutaman päivän. "Vihainen" ei jätä minua rauhaan; hänen tuntemalleen häpeälle on pakko olla jokin looginen syy, mutta se ei tavoita minua.

Ei silti, hänen kirjoituksestaan saa irrotetuksi pari mainiota sitaattia:

1. "On tosi törkeätä kun kaksi viikkoa ennen joulua ystäväni kiittävät joulukorteista."

2. "Eikö kortit voisi lähettää vähän myöhemmin ettei tarvitse hävetä."

Minä en vaan ymmärrä, en kerta kaikkiaan. Toivottavasti nimimerkki "Vihainen" kuitenkin selviää häpeästään pyhiksi ettei mene kinkku väärään kurkkuun. Kyllä siinä suku häpeäisi kun nimimerkki kuolisi joulupöytään.

Täytän ensi sunnuntaina vuosia, ja koska olen jo ikämies, ajattelin järjestää arvokkaan ja henkistä kypsyyttäni vastaavan pienimuotoisen juhlatilaisuuden. Tarkoitus oli että nauttisin vieraitteni kanssa runsaan päivällisen, ehkäpä lasillisen konjakkia, istuisimme nahkanojatuoleissa kirjastohuoneessani ja keskustelisimme perin henkeviä, toki väliin laskettaen kevyehköä leikkiä; onhan kyseessä sentään syntymäpäivä.

Sitten luin lehdestä että sunnuntaina on myös kansainvälinen orgasmipäivä.

Missä vaiheessa totesin ehkä paremmaksi sen että jätän vaan ne juhlat suosiolla järjestämättä.

Kerään yhteiskunnallista angstia huomiseksi. Vain harrastusmielessä sentään, enhän ole siten poliittinen että ajaisin asioitani tai muiden, vaikka tietenkin toriparkkia vastustan enemmän kuin mitään toista valopäistä porvarikeksintöä vähään aikaan. Viikkoon, varmaan. Duunariveri kuitenkin velvoittaa; sitä on kuivuneina rystysissä pitkään launtaiaamun puolelle. Laskekaapa lätsänne lippa puolitankoon taas erään kovia kokeneen työn raskaan raatajan, juoman kurkkuunsa kaatajan, epäonnistuneen viikonlopun kunniaksi. Miekkonen oli ojassa, ei selvänä, ei varmasti erityisen lämpimänäkään mutta vittuilla muisti ohikulkeville. Viskasin suuntaansa pahansilmän.

Kotona nakkasin takkia naulaan ja niskaa kenoon. Klikkasin nettiä ja mitä se näytti: Google näytti uudistuneen. Tarjoaapa peijooni hakijalle vaihtoehtoja; pelottavan ohjaileva sananarvuuttaja siis nykyisin, joka tiedontarjonnan ohella myös vie verkkoväkeä pässinä lieassa kohti juuri niitä sanoja joita katsoo tarpeelliseksi.

No, piti kokeilla. Ja hopsheikkilä mutta sieltähän se löytyi, minun lokakuisena aamuna vuonna 2002 unihäikiössä kehittämäni yhdyssanalapsonen, pian peruskouluikäinen, on melkein kymmenentuhatta kertaa jo olemassa:




On maailmassa siis vielä pieniä hauskoja juttuja.

Asetin kuulokkeet korvilleni ja stereoihin Frankie goes to Hollywoodin. Sain vavahduttavia tuntemuksia 80-luvun neonvuosista. Näin laatikkoautoja ja monivärisiä toppatakkeja laskettelukeskuksen kahvion naulakossa. Kunnes kauhukseni tajusin: helvetti, eihän minulle ole mitään muistoja tästä. Mikko Alatalon lastenlauluja minä 80-luvulla kuuntelin, sukseni eivät lipsuneet ja luntakin oli. Mutta sittenkin Two tribes kuulostaa hyvältä; olisinpa minäkin tanssinut tämän tahdissa savukonepätsissä, ensihumalaani kolmen prosentin hedelmäjuomasta epätoivoisesti hörppien, sen sijaan että olisin ollut teini vasta 90-luvulla, kun kaikki oli lamaa ja paskaa ja talvetkin harmaita kuin Kansallisosakepankin tv-mainosten värimaailma tuhon edellä.

Oli silti mennä aamutalkkuna ohi suun kun pettymyksekseni sen pielet vääntyivät alaspäin, suun, tänään Turkkarin kulttuurisivuja selatessa. Olen ottanut tavakseni saavuttaa kohtuullista sijoitusta Portin novellikilpailussa - tarkemmin sanoen vuodesta 2003 kaikki sinne lähettämäni tekstit ovat sijoittuneet. Tänä vuonna ohituin kuin mummo moottoritiellä. En tee kuten eräs joka kyseisen kilpailun tuomariston vihabloggasi lyttyyn palkintojen männävuonna mennessä muille, ja laatutyypit tänäkin vuonna menestyivät etten sillä. Olisin silti toivonut helvetin ahdistuneelle katkeransuloiselle rakkausnovellilleni lukijoita; avaan itsestäni palasia vain musteena paperilla, joskus pikseleinä näytöllä. Perskele, kaunokirjallinen demoninpoistovälinehän se tämä Silmänkääntövankilakin on ollut päivä ykkösestä lähtien. Se on minussa kuin viikset kissassa.

Tämän piti olla historian toistuvuutta havainnoiva katsaus mutta alan olla nykyisin tilassa jossa ostoslistanikin kuulostavat itsesäälianalyysiltä. Äh.