<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

28.3.08

Ne elämän harvat huokeat hetket 

Huonekaluliikkeet tuoksuvat lapsuudelle. Olin onnekkaassa ikähaarukassa neljästä seitsemään kun vanhempani ensin rakensivat talon ja sitten alkoivat sisustaa sitä; tuntui että tuolloin rampattiin huonekaluliikkeissä jatkuvasti, tai siinä yhdessä ainakin. Lapset pitävät tiloista joissa mahtuu juoksemaan, ja lapset pitävät paikoista joihin piiloutua, paikoista joissa kiipeillä: ja katso, siellä oli mahdollisuus tähän kaikkeen. Ja tietenkin siellä tuoksui puu, kangas ja nahka. Se oli juuri se sukulaistädin museota muistuttava olohuone jossa ei koskaan saanut edes käydä vaikka juuri sinne olisi tehnyt mieli - vain miljoona kertaa suurempana.

Erilaista se on nykyisin, vaikka nimenomaan sen ei pitäisi olla. Ihminen leikkii liian harvoin. Kuka kustantaisi aikuisille megahalleja täynnä näyttäviin kompositioihin aseteltuja huonekaluja, joilla ei ole muuta virkaa kuin olla kiivettävänä tai piilo?

Entä koska työnantajat velvoitetaan myöntämään alaisilleen vähintään kolmesti vuodessa leikkipäivä, jolloin on vapaus kirmata puistoon kiipeilemään, keinumaan tai leikkimään piilosta? Olisi myös mahdollista piirtää paksuilla väriliiduilla tai koota duploista avaruusaluksia ja linnoja.

Viimeksimainittua olen muuten viime aikoina harrastanut runsaasti. On kivempaa kuin melkein mikään!

23.3.08

Toinen hetki kadunmiehen elämässä 

Kadunmies on jälleen elementissään, ja paperista leikeltyjä muistuttavat suuret lumihiutaleet varisevat taivaalta hänen katseensa editse autojen kaduille ja asfaltille, jota ne läikittävät hetken ennen kuin jalankulkijoiden aiheuttamassa kitkalämmössä sulavat ja katoavat. Kadunmies on edellisenä iltana ollut ahdistunut, mutta nukkunut yönsä kuin tukki, sillä hänen untaan eivät perkele kovin helposti asiat häiritse, näin on nimittäin.

Hän puristelee käsiään nyrkkiin ja auki pitääkseen lämmön sormissaan, jotka toki ovat nahkaisten käsineiden sisällä, mutta ilma on viileä ja nyrkki on miehekkäin mahdollinen lämmittelyliike, jota tekee toisinaan silloinkin kun ei kylmyyden takia tarvitse. Kadunmies, miksi seisoskelet aloillasi? Miksi katseesi niin haikeasti käy jälleen ihmisestä toiseen, tuskin sipaisten kohdettaan ennen kuin siirtyy seuraavaan kulkijaan?

Niin, onhan hän yksin. Mutta meidän tuskin silti on syytä tuntea sääliä kadunmiestä kohtaan, sillä monin tavoin tila on hänen vuosia jatkuneen tietoisen toimintansa seurausta, ja vaikka tämä toiminta on toki ollut yhteiskunnan hänelle tarjoamaa, hän on ottanut sen annettuna vastaan, ja vaivautumatta kyseenalaistamaan hän on edennyt elämässään kuin suksi ladussa. Ja lopulta on ollut myöhäistä kääntyä, sen paremmin takaisin kuin mihinkään. Kadunmies on alamäessä nyt, jos siis suksiteemaa jatkamme, ja voitelu on onnistunut täydellisesti, häntä ei pysäytä mikään ja maaliin hän saapuu yhtenä sadoistatuhansista. Onnellisia ovat keskeyttäneet, sillä heidät vielä muistetaan; kun loppuun asti pääseviä on liikaa, eivät he ketään kiinnosta, ja kadunmies vetää sisäänsä jäistä pääsiäisilmaa.

Toista se oli kevätkin ennen, ettäkö ilmasto muka lämpenisi, ja sille ajatukselle viimein kadunmiehenkin suupieli hymyyn käyristyy, toki ohikiitäen vain. Lapsuuden lammasruuat käväisevät kadunmiehen mielessä, eipä pääsiäistä enää huomaa juuri muusta. Se on ajatuksissa enää, mielentila, kuten oikeastaan jokainen niistä vuoden mittaan vastaan tulevista juhlapäivistä, jotka merkitsivät hirmuisesti silloin vielä kun oli lapsi. Nyt kadunmiehestä tuntuu, niin hullu kuin ajatus onkin, että juhlapyhät ovat kalenterissa lapsia varten; mitä aikuinen niistä saa irti? Aikuinen on arjenpyörässään niin tiiviisti, etteivät hänelle muutamat ylimääräiset vapaat mitään merkitse, ei niitä huomaa kuin stressinä, joka ilmestyy olan taakse vaanimaan ja sydänalaa kutittamaan kun taas on tehtävä perheelle parhaansa että jälleen yksi juhla olisi sellainen kuin muilla.

Kadunmies astuu sisään kirjakauppaan, ette ehkä lumisateelta huomanneet, että hän seisoi aivan sen oven ääressä. Hän tervehtii myyjätyttöä murahtaen ja tämä on kohtelias vaikka vihaa kadunmiestä tämän huomaamatta. Kirjakaupassa ei ole muita asiakkaita, onhan pääsiäisviikonlopun ainoa arkisempi päivä ja silloin ihmiset hamstraavat hysteerisinä ruokaa, ei hengenravinto kiinnosta kun kaupat ovat kaksi päivää kiinni ja nälkäkuoleman uhka akuuttina ilmassa. Kadunmies on päättänyt tänään olla kulturelli; hän on heti aamusta tuntenut outoa halua kulkea valtavirtaa vastaan ja niin hän on päivän lehdestä lukenut kulttuurisivun, nähnyt runoilijan kirjan arvosteltuna ja päättänyt ostaa sen. Kadunmies ei ole koskaan lukenut runoja, mutta nyt, ja tietenkin jos myyjätyttö jotain kysäisee niin lahjaksi sentään vain.

Runohylly on täynnä ohuita kirjoja, joiden hintaa ei ymmärrä maalaisjärki. Kadunmies yllättyy löytäessään heti etsimänsä joutumatta kysymään, hän huomaa kannen olevan melko mitäänsanomaton ja kustantajan temppuileva nimikin herättää hänessä ärtymystä, mitä vikaa on vanhassa kunnon Otavassa? Siihen aikaan vielä osattiin kun tuotemerkitkin haettiin tähdistä, ja kadunmies näine mietteineen satunnaisaukaisee kirjan kohdasta jossa runoilija, nuorehko mies, kirjoittaa: "Meidän oli niistä hetkistä kasvettava, ja loppuunpalaneen nostokurjen varjossa sinä olit kuin savua"

Kadunmies tuntee koko kaupungin katseen arvioivana niskassaan kun hän laskee kirjan varovasti hyllyyn näytellen sen vahingossa ottaneensa etsiessään viimeisintä Remestä. Hän tuntee palan kurkussaan ja alkaa kutistua; harmaa parransänki hänen kasvoillaan ensin tummenee, sitten katoaa, hänen vatsansa imeytyy sisään, hänen hiuksensa tuuhenevat ja ryhtinsä suorenee, sitten kadunmiehen tiistainharmaa takki repeytyy kuin käärmeennahka paljastaen altaan merkkihupparin, iPodin kuulokkeet pulpahtavat esiin hänen korvistaan ja niin kadunmies on muuttunut nuorukaiseksi, tuskin kahdeksantoistavuotiaaksi iältään. Hän on tässä maailmassa omimmassa paikassaan, hän rakastaa näitä katuja ja hän tietää omistavansa kaupungin, hän nyökkäilee musiikkinsa tahdissa, ja nyt muuttuneena ihmettelee hetken miksi on kirjakaupassa, muistaa sitten mitä oli etsimässä ja kävelee sitten dekkarihyllyn luo. Salainen pahe. Mutta nuoreksi tullut kadunmies ei sentään pelkää koko kaupunkia, hänellä on mainetta menetettävänään vähemmän; tai sanotaanko että hän uskoo olevansa paljon parempi sen paikkailemassa nyt kuin vielä äsken, vanhana.

Kadunmies ostaa dekkarin, myyjätyttö hymyilee hänelle ja vaikka he vaihtavat tässä ensi kerran kohdatessaan vain ohimenevän katseen, he kolmen ja puolen vuoden kuluttua viettävät suuria kirkkohäitä saariston vanhassa kivikirkossa, saavat myöhemmin kaksi lasta ja kuolevat hirveän vanhoina mutta enimmäkseen onnellisina.

19.3.08

Hetki kadunmiehen elämässä 

Kadunmies poistuu kahvilasta Hämeenkadulla ja tuntee olonsa jollain määrittelemättömällä tavalla ärtyneeksi. Hänen lippahattunsa on vinossa; sellainen ruudullinen. Siitä näkee kadunmiehen mielentilan, ja tällä kuluvalla hetkellä hän tosiaan on hieman ärtynyt. Kadunmies on juonut suuren kupillisen kahvia mustana, euro seitkyt, ja katsellut paitsi suurten ikkunoiden takana ohi viuhtovaa kulkijamassaa, myös kahvilan sisäistä asiakaskuntaa. Aivan erityisesti kadunmies on kiinnittänyt katseensa nuorisoon.

Nyt, jälleen kadulla, hän vetää henkeensä pakokaasun saostamaa ilmaa rauhoittuakseen. Hän sanoisi itselleen, jos olisi sellaisiin akkojen konsteihin taipuvainen, ettei hänellä ole syytä hermostua. Ei kadunmies suinkaan ole paha ihminen, hän on vain hirveän keskiverto. Ja kuten tiedämme, keskiverto alkaa tätä nykyä olla vanha. Toista on siellä Vietnamissa ja Burmassa ja ties missä Surinamissa, kadunmies miettii, sillä hän on lukenut lehtiä ja tietää että kolmansissa maissa vain harva on yli kolmikymppinen. Siellä ne nuorina sikiävät, ja miksei sitä itsekin olisi nuorena, sellaisissa lämpimänkosteissa oloissa. Vaan harmaassa isänmaassa on kadunmies joutunut hyvät vuotensa viettämään, ja siitä palaakin hänen mieleensä jälleen se halveksunta jota nuoriso kotiaan kohtaan tuntee.

Juuri hänen maataan kohtaan, hänen isänsä laukkufirmaa, isoisänsä maatilaa ja niinpäinpois, sitä kohtaan nämä kovaa nauravat tyttötukat tuntevat selvästi mitä suurinta vastenmieltä. Ja kadunmies näkee tummaihoisen pariskunnan kävelevän häntä kohti yli suojatien. Astuvat kuin omistaisivat, ja autot väistävät vaikkei valojakaan ole.

Ihan yllättäen kadunmiehen sydämeen käy piikki. Se on hieman kaareva ja pureutuu läpi kammioiden ja eteisten, kirnaisee aorttaa mennessään ja lopulta se kiertyy itseensä kiinni ja jää jäiseksi renkaaksi sisuksiin. Kadunmies oivaltaa, juuri siinä hetkessä, juuri katsoessaan tummaihoisen pariskunnan astuvan kahden valkoisen tiehen maalatun raidan väliä, että se mitä hän kuvittelee oikeutetuksi ylenkatseeksi ja pitkään eläneen viisaudeksi ja etuoikeudeksi, onkin epävarmuutta ja pelkoa, jonka juuret ovat paksut ja puiset ja kasvaneet lapsuuden sateisiin syksyihin kiinni. Kadunmies oivaltaa tämän niin nopeasti, ettei oikeastaan huomaa oivaltaneensa. Hän ei tiedosta, mutta jonnekin syvälle hänen sisäänsä tieto jää kytemään. Hän on yksi sadoistatuhansista samana vuonna syntyneistä, yksi miljoonasta samaan aikaan kansakoulun penkkiä kuluttaneesta, ja hän on näiden joukkojen keskellä yksin. Syntymästään asti niin yksin kuin ihminen voi olla, ja yksinäisyytensä ympärille hän on turvaksi tehnyt kuoren.

Lämpimän kuoren joskus, lähinnä humalassa, yleensä siis kylmän, mutta aina kovan. Ehdottomasti vahingoittumattoman. Kun kadumiehen sydän nyt lyö uusi rengas siihen koruna kiinnittyneenä, sen isku hajoittaa kuoren hetkeksi, tai ei hajoita - kuori vain yhden sydämenlyönnin ajaksi lakkaa olemasta. Ja sen hetken aikana kadunmiehen silmään kihoaa kyynel. Hän ehtii tuntea koko maailman lämmön, kaikkien ihmisten, kaikkien erilaisten ajatusten ja tunteiden tulvan.

Ja sydän lyö, ravistaen renkaan kyljestään pois. Kuori palaa takaisin, kadunmies pyyhkii roskan silmästään ja värähtää. Suoristaa lakkinsa ja alkaa kävellä kotiaan kohti. Hän on kolmatta päivää eläkkeellä ja yksin.

18.3.08

Runsasarominen, hapokas 

Hö. Monta sataa viikkoa sitten kun aloitteli tätä harrastehenkistä puhdetointaan, oli sillä mielellä että on kerrankin vapaa sana ja mielenkäänteensä saa joko sellaisinaan tai milloin minkäkin filtterin kautta vääntää ruudun kelmeään kajoon heittymään lukijoiden verkkokalvoille. Niin, muistattehan tuon ajan kun olin vielä tulokas, nyt nähtynä sympaattisia raapusteluja ovat nuo silloiseni, mikä varmaan selittää miksi jotkut niistä tykkäsivät; nyttemminhän olen vain kitkerä vanhus, sellainen ikävä ihminen jolla on mielipiteitä. Ja, palatakseni niihin filttereihin, ne mielipiteet usein tänne tiristyvät sen tunkkaisimman roolin läpi. En minä koskaan ole oikeasti kovin kärkevä, ainakaan niitten mielestä jotka minut tuntevat, paitsi useimpien.

Ja raiteille taas: kului vuosi pari, se sellainen onnellinen etsikkoaika, ja sitten joku maamme kimaltelevassa mediakylässä pani meikäläiset merkille; ilmoille viskottiin kansalaisjournalismin käsite. No jopa nyt, ja hikikarpaloiden otsalle kihotessa minä toki tartuin ojennettuun pullasiivuun ja parhaani mukaan yritin olla sitä mitä isot sallivat. Vaan ei, enpä työtäni hoitanut hyvin. Nyt minut luokitellaan viihteeksi!

Enkä kyllä totta puhuen yrittänytkään. Tai jos ollaan tarkkoja...

...

Tästä muuten pääsemmekin taas lempiaiheeseeni, yhteen miljoonista, eli luokitteluun. Ihmisen tarpeeseen tehdä raja-aitoja. Olen huomannut mitä vanhemmaksi käyväni, sen allergisemmaksi tulevani nimenomaisesti tälle toiminnalle. Kirjallisuuden genret? Ihmistyypit? Henkilön asemat yhteiskunnassa? Lokeroita toisensa jälkeen! Onneksi minulla on tämä lokeroimaton todellisuuteni, jonka luokittelun olen blogilistallakin tarkoituksella jättänyt tekemättä; ei löydä tänne minkään hakuotsikon alta. Koska tämä ei ole - - mitään. Sillä niin on hyvä.

En varmaan koskaan kykene hankkimaan itselleni pysyvää ammattia, koska ahdistuisin hengiltä tilanteesta, jossa minun pitäisi määritellä itseni tietyn työn tekijäksi hautaani asti. Paitsi että ennen sitä tulisi minusta "eläkeläinen"; ne kuulemma tosin nykyään laulavat rokkia ettei sikäli...

Lopuksi ilman ennakkovaroitusta pari sanaa taiteesta. Lapsi on viime viikkoina ottanut melko fyysistä tuntumaa äänitekokoelmaani, ja jos hänen makuunsa voi luottaa, ovat seuraavat kolme kansitaiteeltaan ehdottomasti levyhyllyni helmet.










7.3.08

Studiossa tänään 

"No hei vain yleisö ja tervetuloa tänne Silmänkääntövankilan ensimmäiseen suorana lähetettävään haastattelutilaisuuteen! Meillä on täällä studiossa vieraina lapsipornoa kritisoiva taiteilija Larttunen -"

"Päivää!"

"- sekä naisten seksuaalisesta valta-asemasta hirmuisen huolestunut sosiologi Kaasanen."

"Hei."

"Kiva että pääsitte molemmat tulemaan, teillähän tuota julkisuusmyllytystä on nyt riittänyt."

"Hrm."

"Joo."

"Aloitetaanpa teistä, taiteilija Larttunen. Kun teoksenne poistettiin helsinkiläisestä galleriasta, olin sitä mieltä, että kyseessä on pöyristyttävä taiteilijan ilmaisuvapauden loukkaus ja naurettava ylireagointi poliisin taholta."

"Kiitos. Näinhän se toki olikin, ja haluan huomauttaa että -"

"Valitettavasti menitte sitten julkaisemaan näkymyksenne asiasta maamme näkyvimmässä päivälehdessä ja lausuntonne vaahtosuinen julistus sai minut vaipumaan syvään myötähäpeään."

"Öh."

"Haluatteko vielä tarkentaa näkemystänne siitä, että 99 prosenttia koulupojista kasvatetaan näkemään tytöt huorina vauvaiästä alkaen?"

"Tämä on selvästi naisvihamielinen ohjelma, enkä kykene saavani ansaitsemaani arvostusta näkemyksilleni. Mitä minun hyödyttäisi mitään selittää?"

"Mitäpä tosiaan. Sosiologi Kaasanen."

"Niin?"

"Te julkaisitte kirjan, jonka ansiosta ei enää vain teidän lähipiirinne, vaan nyt koko Suomen kansa tietää että te olette joskus saanut traumatisoivat pakit ihailemaltanne tytöltä."

"Mutta entä jos mies haluaa kolme kertaa viikossa, mutta naisella on valta päättää siitä antaako -"

"Jaa, kyllä ne kuule naisetkin seksistä tykkäävät yhtä lailla. Joko muuten olette työstämässä jatkoteosta, jossa käsiteltäisiin miesten seksuaalista valtaa yhteiskunnassa? Vähänkin normaaleja ihmissuhteita läpikäynyt ihminen nimittäin tietää, että kyseinen valta on varsin tarkasti jakautunut kummankin sukupuolen osalle."

"Olen pahoillani, te olette selvästi niin asenteellinen haastattelija etten mitenkään kykene nyt puolustamaan teoriaani."

"No sillä tavalla. Taiteilija Larttunen ja sosiologi Kaasanen."

"Niin?"

"Noh?"

"Oletteko panneet merkille, että teidän ajamanne asiat kumoavat toisensa eikä niiden olisi edes mahdollista esiintyä yhteiskunnassa samanaikaisesti? Te jahtaatte mielikuvia, jotka häilyvinä hiipuvat kiihkoilijoiden mielissä ja tosielämään palautettuina yksinkertaisesti lakkaavat olemasta."

"- - -"

"- - -"

"Haastattelutilaisuus on päättynyt. Kiitos että olitte vaihteeksi hiljaa."

3.3.08

This journey is a non-smoking trip 

Mies nousi junaan Turun rautatieasemalla. Saadakseen ajan kulumaan hän kehitti ajatusleikin, jossa jokainen asema jolla juna hänen matkansa aikana pysähtyi, oli yksi vuosi taaemmas hänen elämässään. Lähtöhetkenä oli maaliskuun ensimmäinen, tai tarkkaan ottaen oli karkauspäivä. Mies pyöristi sen maaliskuun ensimmäiseksi, koska joka vuosi ei ole karkauspäivää.

Junan tuskin lähdettyä mies alkoi jännittyneenä odottaa ensimmäistä pysähdystä, joka pikapuoliin koittikin: Loimaa. Koska mies eli sillä hetkellä maaliskuuta 2008, oli Loimaa hänelle maaliskuu 2007. Se oli hyvin hämmentävä paikka, hän oli kolmekuisen lapsen isä ja tämän uuden roolin opettelultaan mies ei liiemmin ehtinyt katsella aseman maisemia junan ikkunasta. Vain hetki siellä, ja matka jatkui.

Juna saapui Humppilaan, maaliskuuhun 2006. Periaatteessa asiat olivat hyvin, mutta monet hyväksi luullut kuviot olivat alkaneet kiertyä umpeen. Pinnalta nähden Humppila oli hyvä paikka, mutta sen sisällä kiemurtelivat ongelmat; mies yritti ottaa selvää niistä, mutta hän tuli niitä katsellessaan surulliseksi ja oli tyytyväinen siitä että juna viimein lähti liikkeelle. Se oli pysytellyt Humppilassa turhankin pitkään.

Ennen pitkää tultiin Toijalaan, ja maaliskuuhun 2005. Pikajuna kirskahti asemalle, jossa oli alkamassa jotain jännittävää ja uutta. Mies aisti elinvoiman ja mahdollisuudet, tulevat elämänmuutokset, jotka toki sittemmin osoittautuivat suuremmiksi kuin silloin ensi kerran Toijalassa olleena osasi aavistaakaan. Nyt ne muisti, ja pieni hymy käväisi miehen kasvoilla. Hetken ajan se heijastui junan ikkunasta vaunun muillekin matkustajille.

Näiden ensimmäisten pienten asemien jälkeen saapui Tampere. Maaliskuu 2004 oli suuri ja raskas, siellä viivyttiin pitkään, siellä joutui vaihtamaan junaa, kulkemaan sokkona tungoksessa alas asematunneliin. Siellä romuttuivat lopullisesti vuosia kootut rakennelmat, mutta toisaalta siellä myös luotiin perustuksia uusille; siellä kirjoitettiin pitkiä sähköposteja juuri sinne samaan paikkaan jonne miehen junamtkakin nyt oli viemässä. Tampere pyörrytti. Mies ei tiennyt, oliko kyseessä kipeä muisto vai kaunis, ja sen vuoksi hän oli melko tyytyväinen kun matka jälleen jatkui.

Oli alkanut hämärtää kun juna saapui Parkanoon ja maaliskuuhun 2003. Kaikki oli muuttunut tummansiniseksi, kauempana mustaksi, ja mies ei millään muistanut mitä silloin oli tapahtunut. Hän pinnisti ja siristi silmiään katsellen kauemmas. Muutto, hän lopulta muisti, voimat vienyt. Hyvin tasaista elämää, horisontin merkityksetöntä viivaa, ei jäänyt mieleen paljoa; alettiin olla Pohjanmaalla.

Turusta nähden Seinäjoki on hirveän kaukana, ja vuodesta 2008 nähden on myös maaliskuu 2002 jossain aikojen takana. Oli vaikea muistaa, oli nyt laskeutunut pimeys. Mies oli ensimmäistä kevättään yliopistossa, kävi päivittäin luennoilla ja harjoituskursseilla, muttei juurikaan tavannut ihmisiä. Hän oli vieraassa paikassa yksikseen, ja suurin osa matkustajistakin poistui ympäriltä täällä. Harva jatkoi edemmäs; mies mietti että ehkä vain harva uskalsi. Taas häntä hymyilytti, mutta hymy oli nyt hermostunut.

Koska mies oli liikkeellä Pendolinolla, hän ohitti Lapuan ja saapui seuraavaksi Kauhavan asemalle, joka sijaitsi maaliskuussa 2001. Ihan hirveän kaukana. Mies tiesi ettei osaisi sijoittaa Kauhavaa enää maan kartalle kovin tarkasti, se oli etäinen piste tuolla jossain, ja mitä siellä oli tapahtunut? Hän oli lukenut yliopiston pääsykokeisiin, yritti toisen kerran, mutta tiesi jo varhain että tällä kertaa pääsisi sisään. Ehkä hänessä alkoi Kauhavalla näkyä niitä piirteitä, joista monet hänet sittemmin oppivat tuntemaan, ehkä hänestä alkoi rapista pois se poikalapsi, joka oli muuttanut maalta kaupunkiin ja alkanut opetella aikuista elämää, siihen vielä moneen vuoteen oppimatta.

Ja vääjäämättä juna eteni radalla ja muistoissa. Pännäinen, maaliskuu 2000. Mies alkoi olla päätepistettään lähellä, ja nyt hän oli vasta puolisen vuotta sitten kaupunkiin saapunut, hän eli puolisonsa kanssa kivassa asunnossa jokirannassa ja kaikki oli hirveän nuorta ja söpöä ja jännää. Nyt miestä huvitti ajatus sen ikäisistä ihmisistä; ne tuntuivat lapsilta. Mutta ei voinut kieltää, etteikö Pännäisten pieni ja kummallisessa paikassa sijaitseva asema olisi viiltänyt jotain herkkää kohtaa hänen sisällään. Mies tiesi, ettei enää milloinkaan tulisi paikkaa, jossa kaikki toiveet, mahdollisuudet, suunnitelmat ja toinen toistaan villimmät ideat olivat poimittavissa kuin karkkikaupan hyllyltä ilman erityisiä velvollisuuksia tai vastuuta. Monin tavoin mies tunsi kävelleensä noiden hyllyjen ohi silloin joskus laput silmillä, ja oli ehkä siksi tyytyväinen, kun juna lopulta lähti. Oudon vilkkaaksi niinkin mitätön paikka kuin Pännäinen oli osoittautunut, ja junan ikkunoiden takana oli laitureilla kulkenut jos jonkinlaista haaveilijaa. Sinne ne jäivätkin, mies pani merkille, ja pimeys nielaisi junan.

Pääteasema oli kaiken alku. Kokkolan asema, maaliskuun ensimmäinen 1999, päivä jonka tapahtumat muuttivat miehen elämän muutamassa tunnissa pysyvästi sille raiteelle jolla hän edelleen kulki. Miehen hengitys salpautui kun hän näki tutun asemarakennuksen ja uhkaavana suorana horisonttiin katoavan ratapihan. Häntä pyörrytti. Tänne juna siis oli hänet tuonut, palauttanut juuri siihen hetkeen, juuri niiden samojen ajatusten alkulähteille! Juuri siihen kaupunkiin. Mies nappasi reppunsa, nousi penkiltä käytävälle ja puolijuoksua suunnisti kohti pysähtyvän junan ovea. Hän halusi ulos, hänen silmissään mustui. Kunnes mies jälleen muisti missä oli. Ajatusleikki, ei muuta. Astuessaan junasta ulos hän räpytteli silmiään ja näki viime käyntinsä jälkeen rakennetun ostoskeskuksen aseman vieressä. Se sykki neonvaloaan pimeään iltaan ja muistot miehen sydämen päältä nousivat räpytellen tiehensä kuin pelästynyt parvi naakkoja. Kaupunki oli muuttunut uudeksi, ja juuri niin oli koko ajan ollut tarkoituskin käydä. Jokainen ratkaisu hänen elämässään, niistä osa niin pieniä ja mitättömiä, todellakin vain yksittäisiä oikeassa tai väärässä hetkessä lausuttuja sanoja, oli johtanut hänet alunperin tältä asemalta sinne missä hän oli ollut junaan noustessaan. Ja matka jatkui. Miehen askel oli reipas. Hän ei nähnyt vanhaa asemaa, vaan sen rinnalle rakennettua uutta. Itäistä kirkkokatua pitkin keskustan sivuitse kävellessään mies vihelteli.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker