<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

29.1.08

Näin mynnähti päivä 

Ei kai siinä mitään, että millään ei ole enää väliä. Ei kai se tosiaan haittaa. Ja siltikin sielua hetken aikaa kylmäsi kun Citymarketin (mainitsin paikan myös edellisessä päivityksessäni, ja ajattelin mainita kaikissa päivityksissä tästä eteenpäin hamaan Silmänkääntövankilan loppuun) ostosbarrikadien välissä soi taustamusiikkina Tori Amosin Crucify. Kuohahtihan siinä tosiaan mieli; että tällainenkin alennustila saatetaan musiikille suoda. Toisaalta kun pysähdyin miettimään kappaleen sanomaa niin miksei se sinne sopinutkin, syyllisyyttä ja itseinhoa ei voi koskaan lapioida liikaa niinsanottujen kunnon kansalaisten niskaan. Muurahaisia, perkele! Vihasin kaikkia heitä.

Takaisinpäin pyöräilin Kupittaanpuiston halki. Miten masentavalta näyttikään ankkalampi umpeen jäätyneenä, pesintään tarkoitetut kopperot tyhjinä mustina aukkoina ammottaen. Ei ollut lapsia aidan takana hihkumassa, ei totta puhuen juuri missään, tämä syksyinen talvi ei kutsu ulos leikkimään ketään - paitsi pikkulinnut. Talitintit visertelivät tänään ja veden loiskuessa lätäköissä ja tippuessa räystäiltä oli oikein keväistä. Lumi ei sitten lopultakaan tänä vuonna tullut, eikä muuten haittaa yhtään.

Mutta ei pidä luulla että päiväni olisi täysin pelastunut, sillä tuskin olin palannut kotiin kun kissa jo oksensi skanneriin.

20.1.08

Viiliä vuosipäivänä 

Muistatteko kun pari vuotta sitten oli blogimaailmassa hirmu suosittua luokitella itsensä yhden netistä löytyvän persoonallisuustestin mukaan? Siis sen josta sai tulokseksi ISKTR tai muuta vastaavaa nonsenseä. Aiheestahan perusti joku bloginkin, joka nähtävästi ei pitkään päivittynyt, ja kai sitä on huonompiakin aiheita blogille olemassa kuin eri ihmisten testitulosten julkistaminen mutten nyt äkkiä keksi.

Ja sitten: puoliso ja minäkin teimme nyt tuon testin, kun aikaa oli huumasta tarpeeksi kulunut. Ehkä osasyyllinen oli meidän sähköpostisen ensikontaktimme kolmevuotispäivä, tai vain sattuma, tai ehkä kosmologinen neurosäilä. Tai sadate, tai vivahde. Helvetistäkö minä tiedän. Testin lopputulos oli kuitenkin sitäpäinen, että puoliso on järkeilevä ajattelija ja syitä ja loogisuutta etsivä ratkaisija, kun taas minä keskityn reagoimaan kaikkeen tunteella mutta olemaan puhumatta reagoinneistani. Pelottavan nappiin osui.

Mutta mikä oli sittenkin hienointa eilen: nähdä Citymarket vuosikymmenten jälkeen, sen jykevät kattorakenteet osittain romahtaneina, lepakot ja pääskyt sen pimenneiden lamppujen ja homehtuneiden tuuletuskanavien päällä asustamassa, kaatuneiden hyllyjen muodostamat holvimaiset käytävät, tomua tonneittain ja sadoittain ruostuneita ostoskärryjä niille sijoilleen sinne tänne jääneinä kuin ihmisillä olisi äkkiä ollut valtava kiire sieltä pois ja kuu valaisi katon reiän kautta kaupan keskipistettä ja sinne oli levitetty poltettuja patjoja, siellä oli tyhjiä mustuneita pulloja ja tomuun painuneita jalanjälkiä, unohdettujen asuinsijoja.

14.1.08

Hapanimelä vuosikatsaus 

"Kerkko", totesin kahvikupilliseni äärestä, "pitäisikö minun taas kirjoittaa Silmänkääntövankilaan sellainen vuosikatsaus merkittäviin kuluneiden kahdentoista kuukauden aikana havaitsemiini ilmiöihin?"

"Kyllä", Kerkko vastasi, "mutta vain siinä tapauksessa että -"

Sitten Kerkko alkoi kouristella ja erittää paksua kellertävää vaahtoa suustaan eikä koskaan lopettanut sitä mitä oli sanomassa. Myöntävä vastaus kuitenkin riitti minulle ja kiepautin konttorituolini tietokoneen luokse.

Vuoden kirja:
Luin vuoden aikana 27 kirjaa, mikä on noin 22 kirjaa enemmän kuin olisin uskonut ehtiväni lukea. Tietenkin tuollaisesta määrästä on mahdoton eritellä parasta; ylipäätään on törkeätä että niinkin hieno asia kuin kirjallisuus alistetaan ranking-käytännön orjuuttavaan otteeseen. Niinpä listaan kymmenisen minua vuoden aikana eniten miellyttänyttä teosta aakkosjärjestyksessä:

1. Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki
2. John Fowles: Ilmestys
3. Stephen King: Musta torni VII
4. Pauli Maso: Elokuun illassa punainen kuu
5. Mikael Niemi: Populaarimusiikkia Vittulajängältä
6. Georges Perec: Elämä käyttöohje
7. Theodore Roszak: Paholainen ja herra Silverman
8. Juha Seppälä: Suomen historia
9. Lionel Shriver: Poikani Kevin
10. Jari Tervo: Ohrana


Suosittelen näitäkin kaikkia taas.

Vuoden musiikki:
Miksen ehkä valitsisi vuoden soundtrackikseni Riston vuonna 2006 julkaisemaa albumia Aurinko aurinko plaa plaa plaa, joka on juuri niin hyvä kuin sen nimi on huono. (eli vähän helvetin hyvä!) Kuitenkin parhautta tänä vuonna kotistereoistamme tarjoili kokoonpano Tohtori Orff & herra Dalcroze. Heidän vuonna 2002 julkaisemansa EP-mittainen Täällä vartioin minä! löytyi kirjastosta ja ilmeisesti kaikkialta muualta täysin kadonnut levy kopioitui omaan arkistoon. Aarrelöytöön verrattava kohtaaminen.

Vuoden pizza:
Meistä noin kilometrin etelään sijaitsee kebab-pizzeria nimeltä Nummi's. (Nummen kaupunginosassa, näet) Oli pakko muuttoviikolla hakea sieltä pizzat kun naapurin vakiomestamme Ali Baba oli mystisesti kiinni keskellä päivää. Menetin tapahtuman yhteydessä osan sieluani Nummiksen sisätilaa vartioivalle suunnattomalle Jeesus-taululle (se sijaitsee äänettömän MTV:tä tykittävän television vieressä), mutta rakastuin myös ruokaan: Nummiksen mozzarellapizzassa on juustoa enemmän kuin kolmen ihmisen tarvitsisi syödä viikossa. Eikä maksa paljo mittää. Vie kielen ja mielen.

Vuoden blogi:
On viimein syytä antaa TUOTTEELLE tunnustus vuosien aktiivipuurtamisesta täysin omanlaisellaan saralla. Exme on viime aikoina ollut paitsi ahkera, myös taas kerran ilmiölaadukas päivittäjä. Melkein silti pitäisi mainita kaikki keitä enää luen: lukulistallani on enää seitsemän blogia, vain rautaisin laatu on säilynyt.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että Kaatoluokkaa seuraisin aktiivisemmin jos se olisi Blogilistalta tilattavissa.

Vuoden taidenäyttelyvisiitti:
Harro! -retrospektiivi Turun taidemuseossa kesällä. Harvoin mitään näin kattavaa näkee, oli myös hyvin koottu ja esille pantu. Sikaperheen huoneessa tunsi kuuluvansa osaksi suurempaa sikakollektiivia.

Vuoden tv-sarja:
Vaikka kymmenen vuotta ensikokemuksen jälkeen aloinkin hiljakkoin katsoa Babylon 5:ttä uudelleen ihan alusta, oli parasta viime vuodessa silti Lost, jonka kolmoskautta seurailin maaliskuusta marraskuuhun. Neroudella kirjoitettu sarja heijastelee omia tuntojani todellisuuden (ja erityisesti fiktion ja sen keinojen!) luonteesta, ja on silti onneksi myös yllättävä ja taiten rakennettu. Visuaalinen tyylikkyys ei haittaa. Lost nousi täten Twin Peaksin ja B5:n rinnalle kaikkien aikojen tv-kokemusteni kunniakastiin.

Vuoden pettymys:
Jaetulla ykköspallilla toisiaan tönivät Alan Moore & Dave Gibbonsin sarjakuva Vartijat ja Neil Gaimanin romaani Unohdetut jumalat. Ensinmainittu oli vuosien kuluessa saanut mytologiset mittasuhteet, joten mitä muuta nyt viimein elokuvan edellä julkaistu suomennos saattoi olla kuin lässähdys? Hyvän alun jälkeen teos meni ihan tavalliseksi supersankariheilunnaksi, paitsi tylsemmäksi. Loppu oli jo hävettävän huono.

Gaimanin romaaniin on pitänyt jo monta vuotta tutustua, ja oli kai se ihan kiva, paitsi niin mitäänsanomaton, että luennan jälkeen se enimmäkseen unohtui mielestä. Muutama sata sivua liian pitkä myös.

Vuoden tietokonepeli:
Juu, totta kai minulla on nykyään aikaa pelata tietokoneella ihan hirveästi. Ha. Taisin Tetriksen kerran avata neljäksi minuutiksi.

Vuoden kasvanut kulutus:
Kahvi. Jumaliste sitä menee. Pistäpä Kerkko uusi pannu tulemaan.

Kerkko?

10.1.08

Mihin pyrin 

Aika katsoo harmaantuvista silmistä takaisin. Peilin sidos pysyy, sen tyhjyytensä ympärillä vaeltavat hiukkaset heijastavat menneitä hetkiä. On ilta tai ehkä aamu, jospa tietäisinkin, ja ajattelen: mikään ei niin paljon lannista kuin lupaaminen ja poisvienti. Mihin enää pyrin? Laadin luetteloita ihmisistä joita ei ole koskaan ollut. Montako maailmaa pään sisään mahtuu? Sanat ovat ihmeellinen asia, hämmästyttävä kyky luoda muutamalla kirjaimella todellisuus, joka kasvaa ajatuksissa valon voimalla miljooniksi kohtaloiksi.

Totta kai on todellisuuksia, miljardeja, jokainen tulkinta poikkeaa toisesta ja jokainen on yhdestä pisteestä nähty. Portti, ehkä se on oikea sana. Milloin tahansa se raottuu jonnekin niistä väleistä joissa tämän rakennelman palaset eivät hetkeen kohtaa. Mitä sieltä valuu ulos näkyy aavistuksen silmäkulmassa varjona ja katoaa lopulta mielestäkin. Toiset katoavat niihin väleihin.

Ja maailma nauraa yrityksilleni.

3.1.08

Asiat järjestykseen 

Päätinpä tässä päivänä muutamana taas selailla sanomalehteä, etupäässä tuota Turun Sanomiksi kutsuttua alueellista aviisia. Ja niin. Jos olisin ihminen, jonka on Pakko valittaa, minulla olisi nyt taas sanottavaa. Nimittäin, en minä sillä ettäkö olisin suppeakatseinen ihminen, mutta joku raja sentään. Vuoden ensimmäiseen lehteensä Turkkari oli saanut sopimaan viisi sivua urheilu-uutisia, mitä saavutusta korreloitiin sillä, että tulevan kulttuuripääkaupungin ykköslehti oli saanut niukasti nipistettyä mainostilastaan pois sen verran, että kulttuuriuutiset mahtuivat yhteen (1) sivuun. Paitsi etteivät mahtuneet. Koko sivun täytti riemastuttavan hilpeä, suorastaan oivallisen nokkela "Turku kulttuurikaupungiksi" -lautapeli, jossa ruman kuvituksen keskellä oli hassu pelilauta ja siinä lupsakoita velmuiluja kulttuuriasioista siellä täällä ja hupsankekkaa kun katkeaakin verisuonia taas päästä.

Hyvä että lehdessä tiedetään mikä on tärkeää. Haluan muuten myös huomauttaa etten ole vain urheiluvihamielinen kulttuurinillittäjä, minusta on ihan totta ihan ok että lehdessä on urheilusivut niille joita asia kiinnostaa. Turkkarin tärkeysjärjestys vaan sattuu olemaan jotenkin häpeämättömän räikeää ihan globaalillakin tasolla: tänäisessä lehdessä oli urheiluosasto hiipinyt jo karvan verran kuudennen sivun puolelle (tottahan kaikki piiritason vesipallotulokset pitää saada mukaan), kun taas ulkomaanuutiset oli tiivistetty napakasti kahteen sivuun. Mitäs se nyt Turussa ketään kiinnostaisi mitä maailmalla tapahtuu?

2.1.08

Kekkuloi 

Aamiaiseksi söin Pirkan Korneja hiutaleita, ne maistuivat kuin tajunnanmenetys soisella taipaleella. Niin vuosi käynnistyi, tuntuu että miljoonas. Mitä uutta enää tuo tammikuisuus? Neliöitä pellon pintaan tampatessa kuluvat viikonloput, tai jos lunta olisi. Nyt ei tarvitse muuta kuin sisällä glögiä hörppiä, laiskanlinnaansa vajota kuin entinen eno. Laskujeni mukaan tämä on kuudes vuosiluku, jonka otsikkona taivaalla vilkkuessa kirjoittelen blogia. Vuosirenkaina se ei toki olisi paljoakaan, mutta siinä ajassa kasvaa ihminen niin mittaa kuin leveyttäkin, jos siis siihen on taipuvainen esim. nuoruudesta johtuen. Ei ikäihminen sentään. Itsellekin kierähti pari viikkoa sitten mittariin sellainen lukema että neljäkymmentä on nyt lähempänä kuin kaksikymmentä. Oi nuoruus, pakenet kuin hiusraja. Sen entisen enon meinaan.

Olin varma että minulla vielä puoli tuntia sitten oli asiaa tänne, minkä valossa vuosi alkaa huolestuttavasti.

Kaiketi vain tulppana aivoissa ne sadat päivitysaihiot joita taas viime kerran jälkeen on viljonut mieleen, tai neljä tarkemmin ottaen. Hylätyt neljä:

1. Poronpalasia keittiömme lattialla. Sarvi siellä, sorkka täällä. Kissa pitää niistä.

2. Pätkätyöläisyyteni jatkuu kun työnantaja kehaisten tarjosi jatkosopimusta ja duunariudessani olen toki jo niin pitkällä että henkselit paukkuen sohaisin nimmaria viivalle.

3. Mitä jos näkisi ex-puolison myöhemmän ex-puolison kadulla? Morjestaisiko sitä? Rupeaisinko Facebook-kaveriksi? Kadulla en varmaan. Nyt joka tapauksessa tiedän missä hän asuu.

4. Kävin lapsuudenkotona. Vauvakuvissa näytän enemmän itseltäni kuin teinikuvissa.

Uusi vuosi, typerät kuviot.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker