Silmänkääntövankila

Ihmiset tuijottavat. Ei kai se ole ihme. Olen alasti, mutta miksi en tunne kylmää, on hämärää ja sumuista. Hirveän aikaista. Kaupunki on matkalla töihin, torin poikki kulkee reittejä. Ihmiset hakeutuvat tutuille askeljäljille. Ja tuijottavat, seison keskellä toria, olen alasti. Minulla on vahva erektio. Nolottaa, mutta ei se, vaan kädessä pitelemäni verinen skalpelli. Koska olen alasti, minulla ei ole paikkaa piilottaa sitä. Kävelen kuin olisi kohde, vain päästäkseni pois. Inhoan katseita, selkään ne porautuvat, ihon alle kuin madot, luikertavat aivoihin ja satuttavat.

Kadulla sumu tiivistyy virraksi. Viileä kirpaisee kun astun siihen ja ulos jossain muualla. Puut reunustavat ympyrän muotoista pihaa, punertavien pilvien takaa musta taivas ja satunnaiset tähdet, eikä mikään niin kerää huomiota kuin aukion ainoa rakennus, puinen maalaamaton mökki, ikkunat laudoilla umpeen lyöty. Pitäisi olla tyytyväinen siitä että kaupunki on kaukana. Kukaan ei tuijota. Paitsi talo. Kiinni lyödyillä ikkunoillaan katsoo ja irvistää lautaseiniään, kuuluu ritinää, ilmassa lentää tikkuja. Otan askeleen. Järjen mukaan minulla pitäisi olla kylmä. Astun sisälle kuin kotiini ja pään sisällä ääni kirkuu. Minä pienenä. Kirkuu olemaan menemättä mutta minun on päästävä lämpimään.

Suru virtaa ylitseni mustana ja raskaana kun olen huoneessa. Hämäryyttä leikkaa tuikku, sen valossa näen miehen mustassa puvussa ja silinterissä. Hän nyökkää tervehdyksen, vai notkahtaako hänen päänsä vain alas. Hän ei ehkä hengitä, mutta olo on itsellä sama. Mies on minä, skalpelli kädessään. Kahdella nopealla liikkeellä hän poistaa itseltään silmät. Kahdehdin hänen taitoaan ja mietin olenko kotiin päästessäni sokea, enkä tiedä missä koti on, en ole koskaan ollut näin kaukana turvasta, minkä tiedostan kun käännän miehelle selkäni, enkä tiedä onko hän minä, onko kaikki tämä tapahtunut joskus paljon aiemmin. Huoneen toinen puoli on täynnä ruumiita. Teurastetut salkkumiehet makaavat puoliksi toistensa päällä, lattia on tahmea, minä muistan tämän näyn ja samaan aikaan sisältäni joku repii muistoja irti, haluaa pelastaa minut siltä mitä tämän uudelleen kokeminen tekisi ja otan askeleen lähemmäs ruumiita. Kalliit puvut, nahkaiset salkut. Kaikilla ei ole päätä. Seinällä on koukkuihin iskettyjä kasvoja.

Astun ruumiiden yli. Seinästä avautuva käytävä on ainoa reitti mökistä ulos. Yhtäkkiä minulla on kiire. Muisto raahautuu kohti ja tiedän etten halua muistaa tätä, olen ollut täällä ennenkin, jokainen askel on sama, jokainen ajatus ja tiedän että tulisin hulluksi jos muistaisin sen mikä on edessä minä astun käytävään. Se on pimeämpi kuin yö, se on suljetut silmät, ja se on kapea. Ojennan käsiäni sivuille, tunnen puulla paneloidut seinät lähellä. Huoneen valo ei riitä kauas. Käytävä jatkuu. Ehkä siitä avautuu sivuille huoneita, tunnen ilmavirtaa kuin hengitystä, ja lopulta se mitä pelkäsin: askeleet takaani. Askeleet ja miten pimäessäkin, lopullisessa valottomuudessa, voi kuulla hymyn. Silinterimies on lähtenyt jälkeeni ja se on tehnyt itsestään yhtä sokean, yhtä eksyksissä tällä viivasuoralla käytävällä. Se saavuttaa, ja minä tiedän nyt, muistamattakin tiedän että se saavuttaa minut lopulta, minä sieltä tulen. En juokse itseäni pakoon. En uskalla.

Selaan tapahtumia sivuina joilla on rujoja kuvia. Harpon yli aukeamia, en tahdo nähdä, pysähdyn kohtaan jossa oikealta kajastaa valoraita. Seinässä on ovi, ja juuri sillä kohdalla hän saavuttaa minut, yhtäkkiä näen, tai ehkä se on riekaloituvan tajunnan väleistä esiin pusertuva kirkkaus. Jokainen skalpellin isku selkääni on pehmeä. Se rakastaa minua. Käännyn ympäri ja musta on valkoista. Käytävässä on tyhjyys. Kasvoton silinterimies hymyilee. Näen kaikki sen hampaat, näen miten sitä sattuu ja minun tulee sääli sitä mikä tiedän itse olevani, kohotan skalpellin vielä viimeiseen iskuun ja palaan eläväksi jälleen.

Peijakkaan tosi on se mitä nakkikioskeilla kuiskailevat: minä olin pikkupoikana hieman nörtähtäviin harrastuksiin taipuvainen, ja osittain pikemminkin siksi että kuvittelin sen minunkaltaiselleni kiltille pojalle harrastukseksi sopivan kuin siksi että olisin itse niin hirveän kiinnostunut aiheesta ollut, aloin joskus ehkä hieman ennen kymmenettä ikävuottani keräillä postimerkkejä. Tämä on varmasti Silmänkääntövankilan historian tähänasti noloin tunnustus. Muutaman vuoden sitä jatkui, merkkikokoelmani kasvoi kohtalaisen suureksi ja useita maita käsittäväksi, joskin koko ajan muistan hieman alitajuisesti kummastelleeni sitä että miksi niitä postimerkkejä itse asiassa piti kerätä. Järjestelin niitä muutamaan kansioon maittain ja aihepiireittäin ja lopulta, ehkä yläasteelle siirtymisen aikoihin, kerta kaikkiaan kyllästyin touhuun ja unohdin merkit niille sijoilleen. Pari vuotta sitten vanhemmat ilmoittivat että kotopuolessa tehdyn komerontyhjennyksen yhteydessä merkit olivat löytyneet, kyselivät että mitäpäs niille. Mielessä vilahteli suttuisia kuvia jossakin sivukujalla Turussa näkemästäni postimerkkiliikkeestä, mitä seurasi enkelkuoron taustoittama visio setelinipuista. Totesin että tuokaapa tänne kun joskus käväisette. Arvaahan jatkon: en minä niitä mihinkään ole saanut viedyksi, ja nyt kun taas on muuttoa edessä niin tuoltahan ne löytyivät komeron perältä, kolme kansiollista filateliaa ja iso läjä irtomerkkejä. Ja nyt on kyllä sitten sellainenkin juttu että en jumaliste enää noita raahaa yhteenkään asuntoon mukanani. Teen siis uniikin tarjouksen: jos lukijakunnassa ketä kiinnostaa, hän ottakoon yhteyttä ja postikulujen hinnalla (tai jos asuu Turussa voi tarjota minulle kahvit jossain keskustan lukuisista kuppiloista) saapi merkit itselleen. Muussa tapauksessa, ja haluan korostaa tätä, ne lentävät muutaman päivän kuluessa kaikki kaaressa ROSKIIN.

Ohessa kuvia: kotimaista valikoimaa 50-luvulta kasariin (ja sodanaikaisia leijonamerkkejä kymmenittäin), kukkaisaiheisia merkkejä Aasian maista Afrikkaan (ja Ceskoslovakiaan), Postin julkaisemia virallisia "vuoden merkit" -kansioita 80-luvun alusta ja muuta tylsää. Roskiin lennettyään nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat jäänteet kulkeutuvat Orikedon jätteenpolttolaitokselle, jossa ne roihahtavat liekkiin tuottaen noin mikrosekunnin verran lämpöä jollekin Lausteella asuvalle alkoholistireiskalle. Mikä on hyvä. Jostain syystä merkkikokoelman näkeminen herättää minussa nyt suurta vihaa.

On hienoa että joku jaksaa, tässä tapauksessa Tearcandy, joka väsymättä minua haastaa osallistumaan milloin minkäkinlaisiin, ja vaikka keskimäärin joka neljänteen osallistun, on silti hyvä että on olemassa niitä jotka potkivat eteenpäin meitä jotka emme saa aikaan sen kummempaa. Tämänkertainen aihe oli aamurutiinit, onko ja niitä ja jos on, millaisia ne ovat. Tarun toimeen kuin täkyyn ja kerron elämäni niistä hetkistä, joista vain minä voin kertoa, ja tämähän on tietenkin taas kerran näitä Silmänkääntövankilan "kaksi yhden hinnalla" -hetkiä, sillä minulla on kaksi hyvin selkeästi toisistaan erottuvaa aamutyyppiä tämänhetkisessä elämässäni, ja nämä molemmat aion tässä päivityksessäni tuoda räikeiden julkisuuden valokeilojen eteen ruodittavaksi, esineellistettäväksi, hyöty- tai huvikäyttöön ja lopulta unohdettavaksi, sillä mikään ei ole niin unohdettavaa kuin blogimerkintä, paitsi puutarhanhoito.

Aamu A, jonka tavallaan voi laskea päättävän iltani, on sellainen jota edeltävän yön olen ollut töissä, kuten nykyisin usein olen, ja saavun kotiin päivästä riippuen viiden ja kuuden välillä, syön pari kulhollista talkkunaa, rapsuttelen kehräävää kissaa korvan takaa ja painun pehkuihin nukkuen puolillepäivin kuin tukki nähden unia turkulaisista runoilijoista, puhuvista susikoirista, kermavaahtopilvistä ja jäisten lakeuksien mustista hehkulamppuvuorista.

Aamu B, eli se, jonkakaltainen on ollut tähän syksyyn asti normiaamuni, mutta astuttuani duunarielämään akatemiaelämstä (ja, huomautettakoon, ympärivuorokautisesta koti-isyydestä, mikä on ollut ihan mukavaa hommaa, ja aika poikkeuksellistakin varmasti nykymaailmassa, missä isät ovat työssäkäyviä entiteettejä; mutta ei minusta ole sellaiseksi, ainakaan perinteiseen seitsemästäviiteen, ja olen pitänyt etuoikeutuksena sitä, että olen saanut viettää kotona lapsen kymmenen ensimmäistä kuukautta minkä jälkeen minä sittenkin katoan vain öiksi) se on harvennut. Se alkaa seitsemän ja yhdeksän välillä vaihdellen sen mukaan miten lapsi on nukkunut, ja miten intensiivisesti se meitä herättelee läpsimällä naamaan, kiipeilemällä yli tai paukuttamalla esineitä yöpöytään. Nousen, päässäni jokin selittämättömästi luuppina soiva kappale (tänään Nollapisteen Pyhä nynny III), kannan lapsen vessaan asioilleen ja pestyäni itse hampaat, mitä toimenpidettä ilman en kykene aloittamaan päivää ja sen on oltava HETI ensimmäinen suoritettava asia, siirrymme keittiön puolelle aamiaistamaan; puoliso saa jäädä nukkumaan ansaittuja aamu-unia, ja kissa saa aamuseitinsä, minä talkkunaa.

Pyyhkäisin viikonloppuna pölyjä cd-kokoelmani päältä ja kaivoin esiin muutamia vanhoja suosikkeja. Ihan ensisijaisesti, osin exmen tekstiviestin siivittämänä, Absoluuttisen Nollapisteen levyjä, noita allekirjoittaneelle männävuosina mitä hurmaavimpia musiikillis-lihallisia elämyksiä tarjonneita äänitteitä! Paitsi ei lihallisia. Kuin sattuman oikusta huomasin sittemmin että yhtye julkaisee huomenna uuden kiekon. No, onhan näissä vanhoissakin vielä kuuntelemista. Mitä minä jorisen? Miksi jahkailen näin menemättä asiaan? (kohta neljä vuotta olen ollut täällä menemättä asiaan) Nyt menen! Kun musiikista ei enää nykyisin tule kirjoitettua niin kuin joskus aiempina bloginuorukaisvuosinani, korjaan puutteen ja saan samalla tilaisuuden tunnustella tuttuja artisteja kuin heitä ensi kertaa koskettelisin silleen.

Absoluuttisen Nollapisteen kymmenen parasta kappaletta:

1. Eräät tulevat juosten (2002)
Loppujen lopuksi ykkösen valinta oli yllättävän helppoa niinkin laajasta ja niinkin hienosta tuotannosta kuin mitä Absoilta löytyy. Eräät tulevat juosten on bändin (toistaiseksi) viimeisen täydellisen albumin (Nimi muutettu) täydellisin kappale, tiivistys kaikesta siitä mikä on saanut minut kiintymään Nollapisteeseen. Monipolvinen mutta purkkamaisen tarttuva melodia, tulkinnanvaraiset mutta raivostuttavan oivaltavat sanat, kompromissiton toteutus ja bändi joka osaisi soittaa vaikka millaista tilutusta mutta tyytyy sen sijaan kuulostamaan jumalallisen hyvältä. Bonuksena Nimi muutettu on tuotannoltaan niin tyrmäävän upea kiekko, että sisäinen audiofiili kehrää. Ei muovisia soundeja, ei murhaavaa moniraitaäänitystä (kumpaakin voi kuulostella seuraavana vuonna ilmestyneeltä Seitsemänneltä sinetiltä), vaan ilmavaa, orgaanista ja rouhevaa. Uijui kun tykkään. Ja päässähän tämän kappaleen kertsi soi pitkään kuuntelun jälkeen eikä ikinä ole haitannut.

2. Suvannossa ylpeä ilme (1999)
Suljetun päättävä järkälemäinen teos, jossa on enemmän tarinaa, melodiaa ja kerronnan tasoja kuin keskiverto oopperassa. (mutta pitää huomata että suhteeni oopperaan on ennakkoasenteellinen) Joka tapauksessa tämä on eeppinen tekele millä tahansa mittapuulla mitattuna, eikä niistä vähäisin varmasti ole soitannollinen mittapuu, joskin se jää lopulta kaiken muun jalkoihin kun ainakin oman huomioni vie aina tarina. Kertomus pohjoisesta ahdistuksesta; joku muu olisi saattanut väsätä tästä tarinasta romaanin, mutta Tommi Liimatta otti ja tekaisi teemalevyn ja hyvä niin. Koska hänen mutkittelevassa proosarunopoljennossaan tämä isän ja pojan (ja ihmisen ja asuinympäristön) suhdetta käsittelevä tarina on juurikin kotonaan. Instrumentaalinen loppuhuipennus kylmää ja ravistaa.

3. Saatteeksi (1995)
Ensimmäisen ostamani Abso-albumin toinen kappale. Ensimmäinen meni vielä hieman hämmennyksissä ohi, tässä vaiheessa aloin pudota kuuntelutuoliltani. Kylmä hiki nousi otsalle: millaiseen levyyn olinkaan rahani laittanut! En huonoon tietenkään. En vain uskonut että voisin koskaan ymmärtää mistä tässä on kyse, mutta onneksi olin väärässä. Saatteeksi tarjoaa jazz-funkysti svengaavaa bassoa, neulanterävästä napsahtavaa rumpua ja siimankireää kitaraa ja rullaa niin soljuen että pyörryttää. Singlehittikamaa, tai siis paremmassa maailmassa olisi.

4. Mihin (1999)
Melankolinen tunnelma tässä kappaleessa herättää levottomuutta. Otsikon kysymys ei sanoituksessa toistu, mutta teksti kyllä herättää juuri näitä mietteitä. Mihin kertoja on matkalla? Kaunis melodia, soitto viivyttelee, jahkailee, lähtee käyntiin vasta lopussa, sinne asti kappaleen vähä teksti edetään tauotta, vasta sen päätyttyä bändi rouhaisee hetken ja rauhoittuu taas. Aivan pysäyttävän hienoa tekstiähän tämä jälleen on, 50-luvun kotimaiset modernistit ovat Liimatalle olleet tuttuja jo tuolloin: "Jahkailun ulkoinen ilmentymä, kävelyn kehä umpeutuu / ympyräksi sulkeutuu".

5. Eläimen varmuus (1998)
Muistelen Jonin joskus kertoneen että kun hän ulkomailla vaihdossa ollessaan soitti Absoa muille vaihtareille, he pyysivät kääntämään tekstejä. Ei kuulemma ollut tämän kappaleen kohdalla ihan yksinkertainen homma: "Kala nielee ravinnon ja sylkee hiekan / sylkemänsä hiekka asettuu / kala nielee ravinnon / iso kalan nielee / ravinnon nielleen / ravintona nielee". Paljon syyttä parjatun Simpukka-amppelin lukuisista hienoista kappaleista tämä luontoa järkeistävä ja muutamalla rivillä eläinten käyttäytymistapoja laajasti ruotiva teos nousee esiin paitsi minimalistisen nerokkaan tekstinsä, myös melko huolettomasta kitaranvinguttelusta jylhän painokkaaksi julistukseksi kasvavan soittopuolensa ansiosta. Herättää pohdintoja ja pakottaa siteeraamaan melkein joka lausettaan jossain: "Kesken oleminen / merkki on elämisen".

6. Ipswich (2002)
Tässäkin on kappale jonka teksti lähtökohdiltaan muistuttaa jotakin filosofiankirjan ajatusharjoitusta: "Jos oletetaan tilanne, kuvitellaan niitty"... Musiikillinen toteutus on kuulemma jonkinlainen Iron Maiden -pastissi, mutta koska en meideneistä juurikaan mitään tiedä, jää kuulematta muu kuin kivan folkahtava nylkytys, suorastaan rempseä jumpsutus etten sanoisi. Poukkoileva huilutus. Ja se taajaan toisteltu kertsi lampaasta ja tekohengityksestä. Tietyssä mielessä tämä on täydellisin Nollapiste-sanoitus. Täydellisen omassa maailmassaan, yhden kappaleen sisäinen todellisuus.

7. Ruukunvalajat (2005)
Kun Seitsemäs sinetti ilmestyi vuonna 2003 murruin ja manasin, ja olin varma että tästä alennustilasta ei bändi enää nouse. No, ehkä ei ihan entisiin mittoihinsa, mutta kyllä toissasyksyinen Mahlanjuoksuttaja oli aikamoinen helpotus. Tämänkaltaista kappaletta en sieltä varsinkaan olisi uskonut löytäväni; haikeankaunis rukous tai jylhä loitsu, miten vain, uutena äänenä etäisiä puhaltimia ja koko kappale jotenkin etäinen, kuin aikojen takaa tänne kanavoitu. Oikein kaunista, oikein talvistakin, joten ehkä taas aika laittaa tämä soimaan kohta. "Me käännämme ihmismielen / eri liekille tänä talvena".

8. Tasan viikko bileisiin (silmukka kiristyy) (2003)
Singlen b-puoleksi hukattu kappale oli parempi kuin yksikään kyseisten sessioiden albumille asti päässyt tekele. Mielenkiintoinen ratkaisu, ja olisihan tämä mielenhäiriö kaikessa aggressivisuudessaan piristänyt Sinettiä kummasti. Ehkä se olisi myös hukkunut massaan siellä, tiedä häntä, hieno kappale kuitenkin. Kuvataanko tässä dysfunktionaalista naapuriyhteisöä? Parisuhdehelvettiä? Ryyppäävän idiootin houreita? Oli mitä oli, pahaksi meno ainakin loppua kohti pääsee, ja saksofonikin liittyy menoon melkeinpä atonaalisesti raastaen siellä. Jamitusta kuin ei melkein koskaan Absolla, ja loppuu yli viisiminuuttisenakin pahasti kesken.

9. Lue tarina, osta puku, opi tanssi (1994)
Esikoisalbumin ensimmäinen varsinainen kappale lähtee suorastaan aurinkoisen positiivisella kitaroinnilla liikkelle, rullailee iloisesti edeten ja tuskin laulu on alkanut kun päähenkilö jo putoaa hautaan hautajaisissa ja jää sinne kun sukulaiset eivät nosta pois: "Ei kukaan mua tullut noutamaan / ei sattuneet kai joutamaan / pian minut tappoi routa maan". Tästä edetään yllättäviin yleispohdintoihin maailman tilasta ja kauniin bassosoolon kautta iloiseen loppuhuipennukseen. Koko kappale henkii positiivista elämänasennetta. Niin siis paitsi sanoitus. Lievä soitannollinen kömpelyys tuottaa kourallisen sympatiapisteitä lisää. Kamoon, kaverit olivat 17-vuotiaita tätä tehdessään.

10. Soita kotiin, Elvis (2000)
Oli siinä vähän aikaa huuli pyöreänä kun tämä ensi kerran pärähti soimaan stereoista. Funkkiako sieltä pukkaa? Sittemmin olen ottanut tavaksi kääntää bassoasetukset täysille Elviksen ajaksi ja nyökytellä päätäni kulmat kurtussa ja suu hyväksyvässä mutrussa. Jumankekka mikä draivi! "Kuvat joissa Elvis on / jonkun kanssa ovat / epäselvempiä kuin kuvat / joissa Elvis on yksinään". Thangyaverrymuch, mumisisi iso E.

Kafka 1996-2007.

Ikävä on.

Paetakseni elämäni tylsyyttä, olinkohan silloin jo täyttänyt kaksikymmentäyksi vai roikuinko vielä tasalukuisuuden hiusrihmassa, aloin antaa eksponentiaalisesti laajenevaan unipäiväkirjaan kirjoittamilleni unille otsikoita. "Ryöstö", kuului eräs, ja "Auto", ja "Metsäretki", yksisanaiset otsikot eivät olisi kertoneet kellekään muulle unesta juuri mitään, mutta palauttivat itselleni mieleen polveilevia juonia, häiriintyneitä henkilögallerioita, kieroja juonenkäänteitä ja maisemia joiden kauneus ja jylhyys salpasivat hengen. Kertasin unia mielessäni päivisin miettien yhtäläisyyksiä; se oli helpompaa kun oli otsikot joita käsitellä. Tajusin että "Ryöstö" tuntui tapahtuvan samassa todellisuudessa kuin "Pöytä", se olisi periaatteessa voinut olla suoraa jatkoa aiemman unen epätodellisesti venyvälle aikakäsitykselle ja näkemyksille ihmisluonnon loputtomasta eläimellisestä pimeydestä. Entä "Pako" sitten? Selvästi epilogi eeppiselle unelle "Hyönteismurhaaja", jossa seinistä kasvoi pistimiä ja siivet ja verkkosilmät törröttivät esiin lattioista ja esineistä odottamassa kuoriutumistaan.

Tein mielessäni listoja unista jotka käsittelivät samaa aihepiiriä, unista jotka sijoittuivat samanhenkiseen maailmaan, unista jotka olivat pikemminkin musiikkivideon tavoin editoituja audiovisuaalisia tykityksiä kuin tarinoita ja unista jotka ennustivat jotain. Lopulta, ja ehkä se oli lähtöisin juuri niistä visuaalisimmista unista jotka tuntuivat elävän vain kuvan, eivät tarinan, ehdoilla, minä keksin huvittavan ajatuksen siitä, että ehkä tietty persoonan osa minusta oli saanut aikaan juuri nämä unet. Ehkä eri henkilöitymäni taistelivat elintilasta pääni sisällä öisin, ja voittaja sai istua ohjaajan tuoliin. Tai käsikirjoittajan, minä silloin tajusin, sillä olihan monissa pitkissä unissa häkellyttävän looginen ja taidolla eteenpäin kulkeva juoni. Niin minä aloin kokeeksi antaa unieni ohjaajille ja käsikirjoittajille nimiä. Adam Sörensen oli ensimmäinen kehittelemäni ohjaaja; taidokas kuvankäyttäjä, intuitioonsa luottava tunnelmanrakentaja ja usein shokkiratkaisuihin päätyvä auteur. Häntä seurasivat nopeaan tahtiin lapsenkaltaisesti värejä ja kuvioita käyttävä Petrus Ivanek, majesteettisen kauniisiin ja joskus apokalyptisiinkin näkyihin luottava Laura Yliheikkilä, toimintatrillerin mestari Carl Geller ja ahdistavien psykologisten draamojen kuvittaja Nadine Gahan. Käsikirjoittajat eivät jääneet huonommiksi. Pidin erityisesti William Teaguen tavasta luoda dialogia onttoudesta ja rakentaa tyhjien tilojen agorafobista teatteria, rakastin Sanna Kallion arkitodellisuudesta vieraantuneita ihmisiä ja tietenkin oli Noel Scoll, ikuinen synkistelijä joka kuitenkin halutessaan kykeni runoilijan herkkyyteen.

He syntyivät kaikki viihdyttämään elämääni aikana jolloin elämässä ei ollut muuta kuin työ ja pellonreunainen matka sen ja kodin väliä. Ja kun elämä vei minut muualle, lopulta kaupunkiin ja yliopistoon, minun unieni työryhmät seurasivat mukana. He jatkoivat tuotantoaan väsymättä, saivat lisää ja lisää kollegoja, loivat vaikuttavia morfografioita ja ylittävät edelleen itsensä säännöllisesti. Ja minä kirjoitan muistiin minkä ehdin. Että jäisi jäljelle jotain heidän sydänverellä luomistaan taideteoksista, jotka aina esitetään vain kerran, vain yhdestä koostuvalle yleisölle.

Neljännesvuosisata sitten silloisilla kotitietokonemarkkinoilla jo jonkin aikaa vaikuttanut Commodore Business Machines julkaisi seuraavan sukupolven tietokoneensa. Joo, olihan Vic 20 toki saavuttanut kohtalaista sukseeta varsinkin Yhdysvalloissa, mutta sen rinnalle oli nyt tulossa jotain häkellyttävästi suurempaa: yli kolminkertaisesti keskusmuistia! Kolmikanavainen ääni! (neljäs digi-äänelle eli nykykielellä sampleille) Eivät piruparat tienneet mitä heille tarjottiin.



Pysyvyyttä. Minusta on sydäntäliikauttavaa, että Commodore 64 porskuttaa edelleen, joillakin onnekkailla on vielä alkuperäinen laitteistonsa käytössä, meistä useimmilla on tuskin tilaa sen vaatimaan oheislaite- ja piuharumbaan. Vaan kyllähän minunkin Kuusneloseni edelleen tallessa on, se alkuperäinenpä hyvinkin, vanhempien luona vaatekomeron perällä pahvilaatikossa. Sen lisäksi pari muutakin, myöhemmin hankittua, niistä toisen sain vuonna 2001 vaihtokaupassa silloin omistamaani autoa vastaan. Ei asialleen omistautunut voi liikaa Kuusnelosia hankkia.



En käsittele maailman myydyimmäksi kohonneen kotitietokoneen vaiheita sen tarkemmin, en sanallakaan puutu sen edelleen varsin aktiivisena toimivaan underground-kulttuuriin demoineen ja tapaamisineen, en puutu liiemmin edes omaan historiaani koneen parissa. Näistä kaikista aiheista on kirjoitettu paljon, ja yleensä analyyttisemmin kuin mihin itse kykenisin. Mutta vuosi 1982. Neljännesvuosisata, se on paljon kun ajattelee, että neljännesvuosisata siitä taaksepäin oli 1957, ja ajatus tietokoneista kotona oli kai melko absurdi. Kehitys kehittyy. Liikaa ja aivan naurettavin harppauksin, tietenkin, mitä kai turhaan tässä vaiheessa enää sanon.



Suurin osa Kuusnelosista kautta maailman ostettiin pelaamista varten, ja mikäpä siinä, ihminen tarvitsee virikkeitä, ja tuohon aikaan pelit olivat vielä oivaltavia, sympaattisia ja helposti hallittavissa. Tai no, määriteltäköön "tuohon aikaan" vaikkapa vuosiksi 1984-1988, jonka äkkiä arvioisin Kuusnelosen kultakaudeksi. Noiden vuosien välillä ohjelmoijat, ideanikkarit, graafikot ja SID-äänipiirillä ihmeitä loihtivat muusikot venyttivät mielikuvitustaan äärimmilleen ja saivat kuuteenkymmeneen neljään kilotavuun mahtumaan oivaltavia, monimutkaisia, haastavia ja laajoja pelejä. Kuusikymmentäneljä kilotavua ei ole paljon. Tässä Silmänkääntövankilan etusivulla näkyvä teksti ei mahtuisi kerralla siihen.



Vuonna 1982 ei tietenkään vielä osattu kiristää ruuveja upouudesta tietokoneesta erityisen tiukkaan. Ei tajuttu mihin se pystyy, ei vielä vuosikausiin, mutta tuon syntymävuoden peleissä on teknisten puutosten sijasta aimo annos lapsenkaltaista innostusta, uuden median haltuunottoa, yritystä ja tietenkin paljon erehdystä. Kunnioitettavaa pioneeritoimintaa, sanalla sanoen.



En itse vielä tuolloin tietenkään tiennyt Kuusnelosesta tai tietokoneistakaan mitään. Ensikosketukseni oli vasta kolmen vuoden kuluttua kun kaksi luokkatoveriani sai Commodore 64:n suurinpiirtein samaan aikaan, omaani sain odottaa aina vuoteen 1987 asti, mutta kopioina liikkuvien pelien määrä oli toisaalta silloin jo useissa sadoissa, ja niinpä moni vanha helmikin tuli tutuksi. Tässä mukana olevat kuvat ovat sellaisista vuonna 1982 julkaistuista peleistä, joiden kanssa on itsekin tullut vietettyä nuoruudessa jonkin verran aikaa.

Hyvää syntymäpäivää Kuusnelonen, ja pitkää ikää.