<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

23.10.07

Myrskyn merkit 

Peijakkaan tosi on se mitä nakkikioskeilla kuiskailevat: minä olin pikkupoikana hieman nörtähtäviin harrastuksiin taipuvainen, ja osittain pikemminkin siksi että kuvittelin sen minunkaltaiselleni kiltille pojalle harrastukseksi sopivan kuin siksi että olisin itse niin hirveän kiinnostunut aiheesta ollut, aloin joskus ehkä hieman ennen kymmenettä ikävuottani keräillä postimerkkejä. Tämä on varmasti Silmänkääntövankilan historian tähänasti noloin tunnustus. Muutaman vuoden sitä jatkui, merkkikokoelmani kasvoi kohtalaisen suureksi ja useita maita käsittäväksi, joskin koko ajan muistan hieman alitajuisesti kummastelleeni sitä että miksi niitä postimerkkejä itse asiassa piti kerätä. Järjestelin niitä muutamaan kansioon maittain ja aihepiireittäin ja lopulta, ehkä yläasteelle siirtymisen aikoihin, kerta kaikkiaan kyllästyin touhuun ja unohdin merkit niille sijoilleen. Pari vuotta sitten vanhemmat ilmoittivat että kotopuolessa tehdyn komerontyhjennyksen yhteydessä merkit olivat löytyneet, kyselivät että mitäpäs niille. Mielessä vilahteli suttuisia kuvia jossakin sivukujalla Turussa näkemästäni postimerkkiliikkeestä, mitä seurasi enkelkuoron taustoittama visio setelinipuista. Totesin että tuokaapa tänne kun joskus käväisette. Arvaahan jatkon: en minä niitä mihinkään ole saanut viedyksi, ja nyt kun taas on muuttoa edessä niin tuoltahan ne löytyivät komeron perältä, kolme kansiollista filateliaa ja iso läjä irtomerkkejä. Ja nyt on kyllä sitten sellainenkin juttu että en jumaliste enää noita raahaa yhteenkään asuntoon mukanani. Teen siis uniikin tarjouksen: jos lukijakunnassa ketä kiinnostaa, hän ottakoon yhteyttä ja postikulujen hinnalla (tai jos asuu Turussa voi tarjota minulle kahvit jossain keskustan lukuisista kuppiloista) saapi merkit itselleen. Muussa tapauksessa, ja haluan korostaa tätä, ne lentävät muutaman päivän kuluessa kaikki kaaressa ROSKIIN.

Ohessa kuvia: kotimaista valikoimaa 50-luvulta kasariin (ja sodanaikaisia leijonamerkkejä kymmenittäin), kukkaisaiheisia merkkejä Aasian maista Afrikkaan (ja Ceskoslovakiaan), Postin julkaisemia virallisia "vuoden merkit" -kansioita 80-luvun alusta ja muuta tylsää. Roskiin lennettyään nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat jäänteet kulkeutuvat Orikedon jätteenpolttolaitokselle, jossa ne roihahtavat liekkiin tuottaen noin mikrosekunnin verran lämpöä jollekin Lausteella asuvalle alkoholistireiskalle. Mikä on hyvä. Jostain syystä merkkikokoelman näkeminen herättää minussa nyt suurta vihaa.













15.10.07

Kohti kymmentä aallonharjaa 

Pyyhkäisin viikonloppuna pölyjä cd-kokoelmani päältä ja kaivoin esiin muutamia vanhoja suosikkeja. Ihan ensisijaisesti, osin exmen tekstiviestin siivittämänä, Absoluuttisen Nollapisteen levyjä, noita allekirjoittaneelle männävuosina mitä hurmaavimpia musiikillis-lihallisia elämyksiä tarjonneita äänitteitä! Paitsi ei lihallisia. Kuin sattuman oikusta huomasin sittemmin että yhtye julkaisee huomenna uuden kiekon. No, onhan näissä vanhoissakin vielä kuuntelemista. Mitä minä jorisen? Miksi jahkailen näin menemättä asiaan? (kohta neljä vuotta olen ollut täällä menemättä asiaan) Nyt menen! Kun musiikista ei enää nykyisin tule kirjoitettua niin kuin joskus aiempina bloginuorukaisvuosinani, korjaan puutteen ja saan samalla tilaisuuden tunnustella tuttuja artisteja kuin heitä ensi kertaa koskettelisin silleen.

Absoluuttisen Nollapisteen kymmenen parasta kappaletta:

1. Eräät tulevat juosten (2002)
Loppujen lopuksi ykkösen valinta oli yllättävän helppoa niinkin laajasta ja niinkin hienosta tuotannosta kuin mitä Absoilta löytyy. Eräät tulevat juosten on bändin (toistaiseksi) viimeisen täydellisen albumin (Nimi muutettu) täydellisin kappale, tiivistys kaikesta siitä mikä on saanut minut kiintymään Nollapisteeseen. Monipolvinen mutta purkkamaisen tarttuva melodia, tulkinnanvaraiset mutta raivostuttavan oivaltavat sanat, kompromissiton toteutus ja bändi joka osaisi soittaa vaikka millaista tilutusta mutta tyytyy sen sijaan kuulostamaan jumalallisen hyvältä. Bonuksena Nimi muutettu on tuotannoltaan niin tyrmäävän upea kiekko, että sisäinen audiofiili kehrää. Ei muovisia soundeja, ei murhaavaa moniraitaäänitystä (kumpaakin voi kuulostella seuraavana vuonna ilmestyneeltä Seitsemänneltä sinetiltä), vaan ilmavaa, orgaanista ja rouhevaa. Uijui kun tykkään. Ja päässähän tämän kappaleen kertsi soi pitkään kuuntelun jälkeen eikä ikinä ole haitannut.

2. Suvannossa ylpeä ilme (1999)
Suljetun päättävä järkälemäinen teos, jossa on enemmän tarinaa, melodiaa ja kerronnan tasoja kuin keskiverto oopperassa. (mutta pitää huomata että suhteeni oopperaan on ennakkoasenteellinen) Joka tapauksessa tämä on eeppinen tekele millä tahansa mittapuulla mitattuna, eikä niistä vähäisin varmasti ole soitannollinen mittapuu, joskin se jää lopulta kaiken muun jalkoihin kun ainakin oman huomioni vie aina tarina. Kertomus pohjoisesta ahdistuksesta; joku muu olisi saattanut väsätä tästä tarinasta romaanin, mutta Tommi Liimatta otti ja tekaisi teemalevyn ja hyvä niin. Koska hänen mutkittelevassa proosarunopoljennossaan tämä isän ja pojan (ja ihmisen ja asuinympäristön) suhdetta käsittelevä tarina on juurikin kotonaan. Instrumentaalinen loppuhuipennus kylmää ja ravistaa.

3. Saatteeksi (1995)
Ensimmäisen ostamani Abso-albumin toinen kappale. Ensimmäinen meni vielä hieman hämmennyksissä ohi, tässä vaiheessa aloin pudota kuuntelutuoliltani. Kylmä hiki nousi otsalle: millaiseen levyyn olinkaan rahani laittanut! En huonoon tietenkään. En vain uskonut että voisin koskaan ymmärtää mistä tässä on kyse, mutta onneksi olin väärässä. Saatteeksi tarjoaa jazz-funkysti svengaavaa bassoa, neulanterävästä napsahtavaa rumpua ja siimankireää kitaraa ja rullaa niin soljuen että pyörryttää. Singlehittikamaa, tai siis paremmassa maailmassa olisi.

4. Mihin (1999)
Melankolinen tunnelma tässä kappaleessa herättää levottomuutta. Otsikon kysymys ei sanoituksessa toistu, mutta teksti kyllä herättää juuri näitä mietteitä. Mihin kertoja on matkalla? Kaunis melodia, soitto viivyttelee, jahkailee, lähtee käyntiin vasta lopussa, sinne asti kappaleen vähä teksti edetään tauotta, vasta sen päätyttyä bändi rouhaisee hetken ja rauhoittuu taas. Aivan pysäyttävän hienoa tekstiähän tämä jälleen on, 50-luvun kotimaiset modernistit ovat Liimatalle olleet tuttuja jo tuolloin: "Jahkailun ulkoinen ilmentymä, kävelyn kehä umpeutuu / ympyräksi sulkeutuu".

5. Eläimen varmuus (1998)
Muistelen Jonin joskus kertoneen että kun hän ulkomailla vaihdossa ollessaan soitti Absoa muille vaihtareille, he pyysivät kääntämään tekstejä. Ei kuulemma ollut tämän kappaleen kohdalla ihan yksinkertainen homma: "Kala nielee ravinnon ja sylkee hiekan / sylkemänsä hiekka asettuu / kala nielee ravinnon / iso kalan nielee / ravinnon nielleen / ravintona nielee". Paljon syyttä parjatun Simpukka-amppelin lukuisista hienoista kappaleista tämä luontoa järkeistävä ja muutamalla rivillä eläinten käyttäytymistapoja laajasti ruotiva teos nousee esiin paitsi minimalistisen nerokkaan tekstinsä, myös melko huolettomasta kitaranvinguttelusta jylhän painokkaaksi julistukseksi kasvavan soittopuolensa ansiosta. Herättää pohdintoja ja pakottaa siteeraamaan melkein joka lausettaan jossain: "Kesken oleminen / merkki on elämisen".

6. Ipswich (2002)
Tässäkin on kappale jonka teksti lähtökohdiltaan muistuttaa jotakin filosofiankirjan ajatusharjoitusta: "Jos oletetaan tilanne, kuvitellaan niitty"... Musiikillinen toteutus on kuulemma jonkinlainen Iron Maiden -pastissi, mutta koska en meideneistä juurikaan mitään tiedä, jää kuulematta muu kuin kivan folkahtava nylkytys, suorastaan rempseä jumpsutus etten sanoisi. Poukkoileva huilutus. Ja se taajaan toisteltu kertsi lampaasta ja tekohengityksestä. Tietyssä mielessä tämä on täydellisin Nollapiste-sanoitus. Täydellisen omassa maailmassaan, yhden kappaleen sisäinen todellisuus.

7. Ruukunvalajat (2005)
Kun Seitsemäs sinetti ilmestyi vuonna 2003 murruin ja manasin, ja olin varma että tästä alennustilasta ei bändi enää nouse. No, ehkä ei ihan entisiin mittoihinsa, mutta kyllä toissasyksyinen Mahlanjuoksuttaja oli aikamoinen helpotus. Tämänkaltaista kappaletta en sieltä varsinkaan olisi uskonut löytäväni; haikeankaunis rukous tai jylhä loitsu, miten vain, uutena äänenä etäisiä puhaltimia ja koko kappale jotenkin etäinen, kuin aikojen takaa tänne kanavoitu. Oikein kaunista, oikein talvistakin, joten ehkä taas aika laittaa tämä soimaan kohta. "Me käännämme ihmismielen / eri liekille tänä talvena".

8. Tasan viikko bileisiin (silmukka kiristyy) (2003)
Singlen b-puoleksi hukattu kappale oli parempi kuin yksikään kyseisten sessioiden albumille asti päässyt tekele. Mielenkiintoinen ratkaisu, ja olisihan tämä mielenhäiriö kaikessa aggressivisuudessaan piristänyt Sinettiä kummasti. Ehkä se olisi myös hukkunut massaan siellä, tiedä häntä, hieno kappale kuitenkin. Kuvataanko tässä dysfunktionaalista naapuriyhteisöä? Parisuhdehelvettiä? Ryyppäävän idiootin houreita? Oli mitä oli, pahaksi meno ainakin loppua kohti pääsee, ja saksofonikin liittyy menoon melkeinpä atonaalisesti raastaen siellä. Jamitusta kuin ei melkein koskaan Absolla, ja loppuu yli viisiminuuttisenakin pahasti kesken.

9. Lue tarina, osta puku, opi tanssi (1994)
Esikoisalbumin ensimmäinen varsinainen kappale lähtee suorastaan aurinkoisen positiivisella kitaroinnilla liikkelle, rullailee iloisesti edeten ja tuskin laulu on alkanut kun päähenkilö jo putoaa hautaan hautajaisissa ja jää sinne kun sukulaiset eivät nosta pois: "Ei kukaan mua tullut noutamaan / ei sattuneet kai joutamaan / pian minut tappoi routa maan". Tästä edetään yllättäviin yleispohdintoihin maailman tilasta ja kauniin bassosoolon kautta iloiseen loppuhuipennukseen. Koko kappale henkii positiivista elämänasennetta. Niin siis paitsi sanoitus. Lievä soitannollinen kömpelyys tuottaa kourallisen sympatiapisteitä lisää. Kamoon, kaverit olivat 17-vuotiaita tätä tehdessään.

10. Soita kotiin, Elvis (2000)
Oli siinä vähän aikaa huuli pyöreänä kun tämä ensi kerran pärähti soimaan stereoista. Funkkiako sieltä pukkaa? Sittemmin olen ottanut tavaksi kääntää bassoasetukset täysille Elviksen ajaksi ja nyökytellä päätäni kulmat kurtussa ja suu hyväksyvässä mutrussa. Jumankekka mikä draivi! "Kuvat joissa Elvis on / jonkun kanssa ovat / epäselvempiä kuin kuvat / joissa Elvis on yksinään". Thangyaverrymuch, mumisisi iso E.

11.10.07

Ystävän muistolle 



Kafka 1996-2007.

Ikävä on.

4.10.07

1982 - eikä mikään ollut sittemmin ennallaan 

Neljännesvuosisata sitten silloisilla kotitietokonemarkkinoilla jo jonkin aikaa vaikuttanut Commodore Business Machines julkaisi seuraavan sukupolven tietokoneensa. Joo, olihan Vic 20 toki saavuttanut kohtalaista sukseeta varsinkin Yhdysvalloissa, mutta sen rinnalle oli nyt tulossa jotain häkellyttävästi suurempaa: yli kolminkertaisesti keskusmuistia! Kolmikanavainen ääni! (neljäs digi-äänelle eli nykykielellä sampleille) Eivät piruparat tienneet mitä heille tarjottiin.



Pysyvyyttä. Minusta on sydäntäliikauttavaa, että Commodore 64 porskuttaa edelleen, joillakin onnekkailla on vielä alkuperäinen laitteistonsa käytössä, meistä useimmilla on tuskin tilaa sen vaatimaan oheislaite- ja piuharumbaan. Vaan kyllähän minunkin Kuusneloseni edelleen tallessa on, se alkuperäinenpä hyvinkin, vanhempien luona vaatekomeron perällä pahvilaatikossa. Sen lisäksi pari muutakin, myöhemmin hankittua, niistä toisen sain vuonna 2001 vaihtokaupassa silloin omistamaani autoa vastaan. Ei asialleen omistautunut voi liikaa Kuusnelosia hankkia.



En käsittele maailman myydyimmäksi kohonneen kotitietokoneen vaiheita sen tarkemmin, en sanallakaan puutu sen edelleen varsin aktiivisena toimivaan underground-kulttuuriin demoineen ja tapaamisineen, en puutu liiemmin edes omaan historiaani koneen parissa. Näistä kaikista aiheista on kirjoitettu paljon, ja yleensä analyyttisemmin kuin mihin itse kykenisin. Mutta vuosi 1982. Neljännesvuosisata, se on paljon kun ajattelee, että neljännesvuosisata siitä taaksepäin oli 1957, ja ajatus tietokoneista kotona oli kai melko absurdi. Kehitys kehittyy. Liikaa ja aivan naurettavin harppauksin, tietenkin, mitä kai turhaan tässä vaiheessa enää sanon.



Suurin osa Kuusnelosista kautta maailman ostettiin pelaamista varten, ja mikäpä siinä, ihminen tarvitsee virikkeitä, ja tuohon aikaan pelit olivat vielä oivaltavia, sympaattisia ja helposti hallittavissa. Tai no, määriteltäköön "tuohon aikaan" vaikkapa vuosiksi 1984-1988, jonka äkkiä arvioisin Kuusnelosen kultakaudeksi. Noiden vuosien välillä ohjelmoijat, ideanikkarit, graafikot ja SID-äänipiirillä ihmeitä loihtivat muusikot venyttivät mielikuvitustaan äärimmilleen ja saivat kuuteenkymmeneen neljään kilotavuun mahtumaan oivaltavia, monimutkaisia, haastavia ja laajoja pelejä. Kuusikymmentäneljä kilotavua ei ole paljon. Tässä Silmänkääntövankilan etusivulla näkyvä teksti ei mahtuisi kerralla siihen.



Vuonna 1982 ei tietenkään vielä osattu kiristää ruuveja upouudesta tietokoneesta erityisen tiukkaan. Ei tajuttu mihin se pystyy, ei vielä vuosikausiin, mutta tuon syntymävuoden peleissä on teknisten puutosten sijasta aimo annos lapsenkaltaista innostusta, uuden median haltuunottoa, yritystä ja tietenkin paljon erehdystä. Kunnioitettavaa pioneeritoimintaa, sanalla sanoen.



En itse vielä tuolloin tietenkään tiennyt Kuusnelosesta tai tietokoneistakaan mitään. Ensikosketukseni oli vasta kolmen vuoden kuluttua kun kaksi luokkatoveriani sai Commodore 64:n suurinpiirtein samaan aikaan, omaani sain odottaa aina vuoteen 1987 asti, mutta kopioina liikkuvien pelien määrä oli toisaalta silloin jo useissa sadoissa, ja niinpä moni vanha helmikin tuli tutuksi. Tässä mukana olevat kuvat ovat sellaisista vuonna 1982 julkaistuista peleistä, joiden kanssa on itsekin tullut vietettyä nuoruudessa jonkin verran aikaa.

Hyvää syntymäpäivää Kuusnelonen, ja pitkää ikää.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker