<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

28.8.07

Rantapromenadi
eli "Kesän viimeiset hanhet, osa 18" 

Jukupliut, se oli näetsen kuin itämainen tanssija se säätila tänään, lämmin ja uhkaava, eläväinen ja arvaamaton. Otin riskin silti, minä olen sellainen veikko luonteeltani, pyöräkin kuin uusi kun takakumi on ehjä taas, ja ulkorengaskin samalla, kumi on luonteeltaan hajoavaa ja se ei ikuisuuksia kestä.

Hajoaminen siis. Myönnettäköön että olin viime aikoina tutustunut Turun hieman vähemmän kiintoisiin puoliin noin niin kuin maantieteelliseltä kannalta; Varissuo, Iso-Heikkilä ja edelliskertainen matkani Orikedon Pollenkujalle nyt aivan erityisesti olivat ankeita, toki. Mutta kaiken tämän korvaa se kruunu Turun lantakasan laella: Ruissalo! Jo nimi luo omat myriadit konnotaationsa Turussa asuvalle, Ruissalo! Tuo kahdeksikkobussilinjan ainoa kohde! Arno Kasvin asuinpaikka! Saari!

Ensin oli selvittävä tähän mennessä tylsähköksi käyneestä matkasta Ratapihankatua pitkin keskustan ohi. No, selvisinhän, eikä ollut pahempi edes: rembrandttiset pilvimassat taivaalla värittivät matkan miellyttäväksi ja suojatietkin ylittyivät nopeammin kun piti silmät tiukasti taivaassa. Halleluja! Vasta Iso-Heikkilän jälkeen katselin ympärilleni, näin menninkäisten asuinsijan ja kummallisen pengerretyn aukion, kuin satoja vuosia vanhan vallituksen, nyt ruohoa kasvavan ja arvoituksellisen kuin mikä. Siellä yksi rakennus rapistui 2000-luvun kylmän kouran rutistellessa irstaasti sen hauraita seiniä.



Eksyttyäni hetken satama-alueen risteysviidakossa löysin lopulta tien, kuten ihminen elämässään usein löytää, ja olin matkalla Ruissaloon. Herkesin ihmettelemään säätä; lämpimämpää kuin päiväkausiin, ja minä kun olin varautunut palelemaan. Vaan aurinko helli, kuin arvaten, ja olinhan toki matkalla paikkaan, jossa aina käydessäni on ollut mitä upeimmat säät.





Kyllä maisemat alkumatkastakin kiehtoivat, en minä sillä. Kuin vankileirille syöksyisi sen viimeisen suoran ennen Ruissalonsiltaa, kapea tie horisonttiin ja korkeat piikkilanka-aidat molemmin puolin. Työleiri? Kakolan kesäosasto? Vaiko sittenkin länsisatama kontteineen ja nostureineen... Siellä on hiljaista. Jos veto loppuu kesken ennen Ruissaloa, tämäkin kelpaa, ihminen osaa rauhoittua moninaisesti ja minä olen tästä tienpätkästä niillä kerroilla aina kovasti nauttinut kun olen täällä visiteerannut, mitä kertoja muuten on ollut aika vähän.



Dinosaurukset vaeltelivat värikkäiden kallioidensa halkeamissa, ne muodostivat ylhäältä katsottuna oudon mosaiikin, linnuksi lensin niiden pariin. Harmi että kamera jäi hervottoman ruumiini kouraan, se retkotti sillalla sen ajan kun sielu leijaili, ihmiset polkivat kasvojani ja viha leiskui. En minä pienestä, totesin, ja Securitas poistui taas hetkeksi, poliisit eivät vielä olleet ehtineet paikalle. Ymmärsin joka tapauksessa ettei konttisatamaa kuvata.



Ylitin sillan, ja mitä maagisin olo: Ruissalo. Jo nimi luo omat -

Jaa, taisin jo käyttää tämän. Eipä siinä sitten. Rantapromenadi lähti vasemmalle, sukelsi jalopuulehvästöihin, nappasin kuvan, plaa plaa.



Ihan todella on hassua että siellä asuu ihmisiä ympärivuotisestikin. Onhan Ruissalon (alan näillä hetkillä kyllästyä kirjoittamaan tuota nimeä) oppinut mieltämään utooppiseksi luonnonpuistoksi kaupungin kyljessä kiinni, hyvälaatuinen kasvain muutaman polkaisun päässä tästä helvetin paskalävestä jota Turuksikin haukutaan. Mutta niin vaan oli Rantapromenadin varrellakin postilaatikko ja sukunimi siinä; poljin hiljakseen, nautin äänten puutteesta ja ihmisten, välillä poikkesin kapoista polkua rantaan läpi saigonin esiasteen ja sitten taas jatkoin.





Miten lähellä tässä kaupungissa on niinkin rikkumaton rauha. Sitä on vaikea muistaa välillä; kun sisätila sykkii kipua päähän ja kirjaimet hyppivät näytöltä silmiin, ei ole paha tempaus polkaista parikymmentä minuuttia pyörällä ja on jo siellä. Lämmin ilma kävi mereltä, aurinko paistoi. Hiekkatie rahisteli käärmeenä kukkulan juurta, kartanon mailla lampaat ja villihanhet sulassa sovussa, hevosia ja auringonkukkia, täällä oli vielä kesä; juhannusruusukin kukki pensaan täydeltä. Ja ne kalliot katajineen, tammilehdot ja villi luonto. Tuli hullu olo: maisema oli kuin maalaisidylli, mutta siinä missä tällaisessa paikassa aina tietää pikatien tai moottoritien kuuluvan, näkyvän, halkovan aina jonkin notkelman takana, tiesi täällä että ei. Kun se on kerran saari.





Ja jotenkin se teki siitä todellisempaa. Rauhasta ja lämmöstä ja luonnosta. Eniten se hiljaisuus siellä taisi sittenkin miellyttää. Siellä vain idiootti kulkisi ipodinsa kanssa. Vaan eipä siellä montaa kulkijaa... Vanha herra käveli sateenvarjo kädessään varmuuden varalta, ja pari ulkomaista opiskelijaa, tyttö kameroineen ja vindieselin näköinen mies, perkele, ipodeineen! Pälli! On se nyt saatana kumma ettei nykyihminen osaa ilman tuuttausta enää missään kulkea, kyllä minä vaan tiedän paremmin taas. Siellä oli kaunista, ihan sielu lepäsi paitsi välillä.

Tulin kansanpuistoon, tai sen kaupunginpuoleiseen reunaan vain, tuhansien hanhien parvi nuokkui siestallaan aurinkoisella hiekalla, vaakkui satunnaisesti, kuulosti polyfoniselta musiikilta, mikä ei tarkoita monikanavaista soittoääntä sillä kännykkämainostajat käyttävät sanaa "polyfoninen" väärin. Oli autuasta. Istuskelin pitkään rantakalliolla katse etelään, saarten välistä Airisto pilkisti, pari laivaa puksutteli, kallio oli huumaavan lämmin, ja vaikka sellaiset pilvivuoret taivaalla jyräsivät, ei kertaakaan koko matkan aika uponnut aurinko niihin.



Että kelpasi. Ei sieltä olisi halunnut lähteä, mutta lopulta sitten, käyskentelin hetken ja missasin vuoden luontokuvan kun se hanhiparvi lähti laumana matalaliitoon metrin päästä siitä missä olin istunut, minuutti sen jälkeen kun olin mennyt.

Voi meteliä, ja voi ihmistä joka sellaisen paikan joutui taakseen jättämään. Voi syksyä, joka taas tappaa kesän.

Kahdeksannentoista pyörämatkan pituus: 18,6 kilometriä.



24.8.07

Pollenkuja
eli "Harva on nähnyt lohikäärmeen itkevän, osa 17" 

Jäteastian varjossa koira repi mustunutta t-paitaa kappaleiksi. Se murisi ohikulkijoille ja sen silmissä oli katse joka kertoi ettei se tiennyt miksi teki niin. Se oli sijoittunut niin ettei näkynyt tielle; vain sen ääni kantautui ohikulkijoihin asti, ja jokainen pelkäsi; sen pienen hetken ajan jonka käveli jäteastian ohi, jokainen muisti miten haavoittuvainen olento ihminen on. Ja miten irrallaan ympäristöstä.



Jos minua ei olisi koskaan kukaan kirjoittanut, minä en olisi itsekseni syntynyt. On oltava joku joka pitelee kynää. Joku joka muodostaa merkityksiä niistä sanoista joita huidon ilmasta esiin. Ne kerääntyvät kasoiksi. Sinä lapioit kasoista lauseita. Olet hyvä siinä. Kirjoitat minua, kiitos.



Silmät syvät kuin luola. Himmeänruskea kajastus, vähän vihreää, ja minä ajattelen: meillä on suvussa tuon väristä silmää ollut ennenkin. Ja muistan mummolan katolta näkyneen maiseman kun serkkujen kanssa kiivettiin sinne ilman lupaa, kypsä vilja aaltoili pelloilla taivaanrantaan asti, oli hirveän kuuma ja me otimme aurinkoa ja myöhemmin pappa oli vihainen kun olimme luvatta käyneet katolla. Ilman tikapuita kiipesimme. Ränniä pitkin.



Naapuri ulvahtaa naidessaan, siihen ääneen on jo tottunut. Toisella puolella ei ole elämää paitsi satunnainen kirosana. Asumista rakkauden ja vihan välissä. Turun ylioppilaskylä, kaiken keskipisteessä.



Pakkomielteinen saavuttaminen on ajat sitten muodostunut yleiseksi käytännöksi jota kukaan ei kyseenalaista. Tiet tehdään lähemmäs ja lähemmäs, ja eräs kaunis päivä kukaan ei muista millaista oli silloin kun teiden välissä oli vielä elämää. Kun oli teiden välejä. Korkealta katsottuna maailma näyttää verkolta joka on kiedottu tiiviiksi palloksi. Ja vielä korkeammalta ei miltään, luojan kiitos. Äkkiä se unohtuu.



Olin kai kertonut tarinaa liian usein, en tuntenut enää mitään sen käännekohdissa ja yleisöni silmät pyöreinä edelleen tuijotti kun koneen tavoin toistin vaiheita joita kukaan ei voinut kuvitella kenenkään käyneen läpi. Mutta olin ollut siellä. Ja kun sulki silmät ja painoi kevyesti niitä sormilla luomien läpi, sai syttymään valoja. Niin kuin siellä, lyhtyjä pimeässä, keinuva lyhtyjen jono kulki polkua pitkin, se katosi laaksoon.



Talo oli ollut autiona kaksikymmentäkaksi vuotta. Ikkunat oli naulattu umpeen, pihaan vievä tie katkaistu. Sammal kasvoi pihakaivon päällä kuin siihen heitetty täkki. Ovelle asti ei ollut kukaan uskaltautunut, muutama särkynyt pullo oli tontin toisella laidalla. Tarina löytyi kaupunginarkistosta lopulta. Seiniin pesiytynyt myrkky tappoi perheen hitaasti. Talo oli valmistettu väärin, ja ylpeän nuorenparin unelmista tuli vuosikymmeniä kummituksena seissyt monoliitti, jonka purkamista kukaan paikkakunnalla ei uskaltanut edes ehdottaa. Ei sillä että tontille olisi ollut käyttöä, se oli kaukana. Mutta talo näkyi joen yli, uimarannalle. Talon heittämä varjo painosti. Se teki asioista vaikeita käsitellä.



Seitsemännentoista pyörämatkan pituus: 11 kilometriä.

16.8.07

Tos mun pysti on, siin käet lyhteen syö 

Minulla on ainakin kaksi kaimaa, ehkä kolme, en ole varma. Siitä yhdestä minua vanhemmasta löytyy googlettamalla kaikkea outoa, niistä nuoremmista, jos heitä tosiaan on enemmän kuin yksi, ei löydy paljoa. Olen toiseksi eniten verkkoonkirjattu minunnimiseni. Kun kuitenkin on varustettu jokseenkin harvinaisella otsikolla, tuntuu oudolta että jollain on sama nimi, eli siis: minun nimeni. Varsin pirullista se on etenkin siinä tapauksessa että tuo joku toinen on minu vanhempi. Hänellä on siis ollut minun nimeni ennen minua. Se pistää vihaksi siinä mielessä, että on joka tapauksessa vain yksi minä. Mutta minun nimeni on jaeltu tahoille joita en kykene kontrolloimaan. Ja ne käyttävät nimeäni pääsääntöisesti väärin esiintymällä armeijan henkilökuntahaastatteluissa, urheilutuloksissa ja nokia.comin sähköpostiosoitteen edellä. Ottaen huomioon että minua on korkeintaan neljä, oli myös perin turhauttavaa huomata pari vuotta sitten, että niin "etunimisukunimi" kuin "etunimi.sukunimi" -versiot oli varattu kun avasin gmail-tunnusta. Yritä siinä sitten.

Sinänsähän nimeni on sattuman tulos. Kun meikäläistä odoteltiin armon vuonna 1976, ei vanhemmilla ollut etukäteen nimiehdotuksia. Ei kuulemma vain ollut mielessä mitään, ei vielä sinäkään päivänä kun synnyin, mistä looginen ratkaisu: napataan päivän nimi kalenterista. Jos olisin syntynyt päivää aiemmin, olisin nyt Benjamin tai Kerkko. En ole koskaan pitänyt etunimestäni, mutta näihin verrattuna sentään.

Jos Maija-Liisa Mäkiset tai Heikki Virtaset päättäisivät pitää kaimabileet, tarvittaisiin useampi bussi. Olisi varmaan hyvät bileetkin, en minä sillä, mutta jos minä ja ne minun kaimani, joista olen päättänyt olla koskaan pitämättä heidän väärinkäyttäessään nimeäni mutta tämä on sivuseikka, pitäisimme bileet, mahtuisimme henkilöautoon. Jos sitten kävisi niin että matkallamme Sieravuoreen tai Merikievariin se auto suistuisi ojaan ja me kaikki kuolisimme, olisi varmaankin maanlaajuisen uutisen arvoinen asia se, että uhreilta löydettiin ajokorteista sama nimi. Alettaisiin epäillä kaikkea salaperäistä; Illuminaattia ei suinkaan ensimmäiseksi jätettäisi tapauksen ulkopuolelle. Eikä Supoa. Mutta todellisuudessa kyseessä olisi vain muutaman toisistaan koskaan erityisesti kiinnostumaan kykenemättömän ihmisen epätoivoisen tutustumisyrityksen onneton päätös.

Jos minulle pystytetään patsas, on sen oltava näköis, koska pelkän nimen perusteella ei voi sanoa varmasti että se olen juuri minä. Ja minä kun inhoan näköispatsaita.

13.8.07

Inehmo 

Tänään puoliltapäivin taivas oli siniharmaa. Sen väri sopi päiväpeiton väreihin. Makasin sängyllä selälläni ja katselin huonetta. Lapsi ryömi ylitseni ja nurkkaan. Huomasin että kuusi vuotta sitten ostamani yöpöydän pääty näyttää Helen Frankenthalerin maalaukselta.

9.8.07

Otavanaukio
eli "Karaokea ja kaksoistorneja, osa 16" 

Kesäyöt ovat siitä kivoja, että vaikka vasta iltakymmenen jälkeen hyppää pyöränselkään, tarkenee kivasti t-paidalla kun mittarissa on edelleen yli hellerajan korkeudella jöpöttelevä elohopeapatukka. Tai mitä ainetta nykyisin käyttävätkään niissä. Toki syitä myöhäiseen lähtöön oli moninaisesti, enkä kiellä etteikö osa niistä olisi periaatteessa ollut ihan hyviäkin. Lähinnä nyt kai vaan sattui olemaan sellainen fiilis että.

Iltaisin ei yleensä tuule, ellei sitten ole myräkkä mereltä tulossa, ja se on Turun normaalitilaan mitä piristävin poikkeus. Helsinginkatu, elihäntä tuttavallisesti vaan Hesari, oli sekin vapautunut henkilöautoista, ja enää satunnaisesti venäläiset autonkuljetusrekat sen tummaa pintaa tutisuttivat. Ja minä. Ja ne kaksi ärsyttävää tyyppiä jotka seistä tönöttivät Tuomaansillalla juuri siinä kohtaa mistä olisin halunnut napata maisemakuvauksen historiaan jäävän auringonlaskuotoksen. Eipä sillä, aurinko oli jo siitä mennessäni laskenut, joten mitään mullistavaa ei maailma ehkä sittenkään menettänyt.



Oli siis tyydyttävä muunlaisiin maisemiin, ja helvetin ankeisiin vielä. Ratapihankatua jatkoin aina asemalle asti, ja siitä poikkesin karaokebaarista kantautuvan kailotuksen kannattelemana Käsityölaiskadulle. En ollut suunnitellut tämänkertaisen matkani ajankohtaa, mutta näillä main muistin kiittää sattumaa siitä, että oli myöhäinen ilta ja liikenne vähäistä, tämä reittini kun kuitenkin sompaili aika ydinkeskustan liepeillä jo.



Ei tosin pitkään. Tein eestaaspoikkeamia Portsan kulmilla Mannerheiminpuistossa ja Mikaelin kirkolla, yritin ottaa kuvia, hunoin tuloksin, sain huomata jännän seikan: iltakymmenen jälkeen mopojengit valtaavat Turun keskustan. Sitä pärinää ja pötpötystä. Hyvin se seinistä kaikui. Lasketellessani alas kirkon pihasta mietin kuinka pitkään oli siitä kun viimeksi olin näin myöhään illalla näin lähellä Turun keskustaa. Ehkä siitä on vuosia. Olen säälittävä.



Kiinnostavaksihan matka vasta näillä main äityi. Port Arthur mukulakivikatuineen, onneksi ei Puutarhakatu sentään, ja puutaloja kortteli toisensa jälkeen. Puolitoista kilometriä viivasuoraa, pari baaria oli avoinna ja sille ainoalle nysäkadunpätkälle jonka keskelle jäin suojatielle kuvaamaan, kääntyi se ainoa auto joka siellä minun kanssani samaan aikaan liikkui. Kakolanmäki jäi vasemmalle, "kuis menee siellä, mulla on ainakin täällä tosi mukavaa!", huutelin, en tiedä miksi, ja alkuperäinen suunnitelmani kulkea Portsasta Iso-Heikkilään Kirstinpolkua pitkin sai tylyn lopun, kun minun ja Kirstinpolun välissä oli neljä kaistaa suojatietöntä tietä, ylikuluton rautatie ja erittäin korkea aita. Hetken aikaa mietin extreme-valmiuttani, luovutin sentään. Ja kuljin tagiseeratun aidan viertä takaisinpäin aukkoa etsien...

Tarjottiinhan sellainen. Rautatien ylityskin on hämärällä jännempi, mitä tietenkään ei vähennä se, että on vähän tuntemallaan seudulla. Olin siis Iso-Heikkilään tullut, enkä sentään ensimmäistä kertaa, koska serkkupoika asui täällä vuonna 2003, Otavanaukiolla vieläpä, mutta vähättelin paikallistuntemustani, enkä suotta, sitä luokkaa hyvin olin heti ensihetkillä eksynyt reitiltäni. Kirstinpolku löytyi kuitenkin lopulta, ja mikä miellyttävintä, juuri sellaisena jonka kaltaisia paikkoja soisi projektini aikana enemmänkin löytyvän: luikertava hiekkakuja korkean verkkoaidan ja graffiteilla sutatun rapistuvan tiiliseinän välissä. Tämä oli parempaa kuin mikään ankea asumalähiö, tämä oli ajan hampaan syömää teollisuusaluetta.



Viimeisetkin ihmiset olivat kaduilta kaikonneet niillä main kun tulin perille. Kirstinpolku ei suostunut päättymään, vaan johdatti minut Otavanaukiolle asti, tuplasti niin pitkälle kuin mihin asti kartassa väitti jatkuvansa, ja minua ehkä hivenen epäluuloisesti katseltiin kaikista niistä ikkunoista ja parvekkeista jotka antoivat keskelle aukiota jolla sitten kuin näyttämöllä yön hämärässä kuvasin kadunnimikylttiä lievää epätoivoa valonpuutteesta tuntien. Tuskanhikeä, veljet!



Onnistuttuani, mikä on suhteellista, jatkoin matkaa eteenpäin, sillä muistin täältä löytyvän mitä kiinnostavimman vielä näkemättömän kohteen: tähtitornin. Katua ylös mäen päälle, se päättyi. Pensaikon keskelle polulle, sekin päättyi. Ja jostain lehvästön välistä vielä tummansinistä taivasta vastan piirtyi yhtäkkiä lähes vieressä observatorion kaksi kupolihattua. Säpsähdin, tai melkeinhän niitä säikähti. Ei niinkään siksi että ne olisivat näyttäneet oudoilta, tai ettenkö olisi tiennyt mitä näin... mutta koko rakennus oli niin ympäristöstään irrallaan että hetken puistatti. Parkkeerasin pyörän ja laahustin heinikkoon. Oli hiljaista, mitä nyt heinäsirkkoja niin että korvissa soi. Kukkulan laki, heinikkoinen, sen keskellä hylätty tähtitorni. Periaatteessa kerrostalojen ympäröimä kolmelta suunnalta, mutta todellisuudessa talojen ja aukion väliin jäi aina pensaikko tai rivi puita, aina jokin este joka esti kunnolla sinne näkemästä... Jotain hyytävää siinä rakennuksessa oli, eivät sinne katuvalotkaan yltäneet. Nappasin kuvia ja lähdin pois.



Koko Otavanaukion ympäristössä viettämäni ajan tuntui kummasti leivonnaisen tuoksua ilmassa, ja parisataa metriä takaisin keskustaan päin palailtuani syykin selvisi: Vaasan leipomohan se tähän aikaan vuorokaudesta paiski töitä. Ei ollenkaan huono hajuste olisi omissakaan kotinurkissa tuore leipä, joten jos lähiöitä katsastelisin niin kelpaisihan tämä sikäli... Kai sitä hajunkin perusteella voi asuinpaikan valita...

Neonvalot säihkyivät pimeässä enimmäkseen pimeiden hallien yllä. Vain leipurit ne iloisina valkoisissa jauhohatuissaan töitä paiskivat, ei kauppoja tai ostoskeskuksia, vain teollisuutta ja tuotantolaitosta täällä, ja minä tietenkin, joka edelleen jatkoin tehokasta eksymistäni ja osuin edellisen matkani tavoin päin päättyvää tietä. Iso-Heikkiläntie loppui kuin seinään, tosin vehreään ja saviseen ja sellaiseen jonka kautta saattoi vielä halutessaan jatkaa. Ja minähän jatkoin, tosin tilanteen elokuvalliset lähtökohdat kylminä selkäväreinä huomioon ottaen: yksin teollisuusalueella, liikenteen humu kaukana, heinäsirkkojen maaninen siritys, puolipilvinen sinimusta yötaivas, ja pimeään johtava savinen polku. Sinne! Osoittautui pikapuoliin virheeksi, kun polku päättyi kahden rautatiehaaran väliin, enkä tälläkään kertaa alkanut itseäni urakoimaan radan yli pyörän kanssa. Hohhoijaa ja takaisin, pimeä oli nyt kokonaan laskeutunut, ja karaokebaarissa koilotettiin edelleen, se on kyllä sairas tapa viettää aikaa, sairas, sairas!



Kuudennentoista pyörämatkan pituus: 11,8 kilometriä.

5.8.07

Niilo Oravapuun polku
eli "In the ghetto, osa 15" 

Hupaisa sattuma sinällään, että Turun kaiketi legendaarisimmat lähiöt sijoittuivat perättäin pyöräilyprojektiini. Aivan niin, arvanettekin jo, kun viimeksi kävin Runosmäessä, on nyt sitten vuorossa se toinen turjake: Varissuo. Minulle toki tutumpi tämä, asuihan Nuutisen emäntä siellä useammankin vuoden ja silloin tuli paikka tutuksi. Tai no, miten tutuksi nyt sellainenkin kolkka, enhän minä siellä meinannut koskaan uskaltaa nurkan taakse kulkea.

Nyt sen sijaan. Alkumatkani kulki jo kolmen aiemman tavoin (Bertantie, Daniel Hjortin katu ja Juolukkatie) Kupittaalle, joskin nyt tein jyrkän kaarteen itään. Kalevantie oli kuumuudennihkeä, eikä helteiseen sunnuntaiaamupäivään ollut moni lähtenyt seuraukseni kulkemaan. Ja niilläkin harvoilla oli useimmilla kaljapullo kädessä, mikä hämmensi kun tämän oli tarkoitus olla vielä ihan hyvää seutua, ja ne helvetin kaupunkifestaritkin jo menivät... (nimimerkki "Ensimmäinenkin DBTL vielä kokematta vaikka kahdeksan vuotta Turussa" haluaa tässä kohdin tuoda esiin rikinkatkuisen mielipiteensä siitä, että kaupungin keskustaa aidataan joka kesä kaljatelttojen ja huonojen bändien areenaksi. Se pistää vihaksi!) Zeniläisenä monumenttina Pääskyvuoren torni siinsi sfumato-efektin takana kaukana Kalevankadun vastakkaisessa päässä. Se rentoutti minut siinä määrin, etten edes tällä kertaa pysähtynyt hautuumaalle, siinä Vanhan Littoistentien varressa on yksi pieni ja salaperäinen, ettepä tienneet.



Omenantuoksu huumasi. Se oli paksu, maukas ja makea, kuin veri virratessaan hitaasti iltapäivän auringon lämmittämälle marmorille. Olin Pääskyvuoressa, ja minua hymyilytti joskus tekemäni havainto paikannimien ja niiden maineen korrelaatiosta. Pääskyvuorta kun pidetään hyvänä ja miellyttävänä asuinlähiönä, ja onhan jo sen nimikin mitä satumaisempia mielikuvia luova. Heti sen takaa taas avautuu Varissuo, tuo karmea maahanmuuttajia ja alkoholisteja hyysäävä saastan kehto. Eikä niillä loppujen lopuksi niin hirveästi eroa näyttänyt olevan, mitä nyt rintamamiehiä täälläkin talojen perusteella asusti, ja punaposkiset omenat puutarhoissaan odottivat varkaita.

Sitten alkoi tulla tuttua maisemaa vastaan. Bussillahan minä aina ennen Varissuolla kävin, joten pyörällä saapumisessa oli annos samaa kuin olisi soutuveneellä tullut Tukholman satamaan. Ja siinähän ne kaikki tutut elementit. Ruskea tiili, jota on varmaan saanut jonkun miljoonan tonnin alennuserän, en muuten keksi miksi sillä on päällystetty joka ainoa rakennus. Ja tietenkin The Torni, suuri ja yksinäinen kaiken ylle kohoava Varissuon bättre folkin asuinpaikka vissiin... tai enpä tiedä, ainakin humalaista mongerrusta sen suunnalta kuului, eikä tosiaan vielä sunnuntain puolipäivässä oltu. Ja melkein nousi tippa linssiin kun näki ankeuden huipentuman: Itäkeskuksen bussikatoksen, jossa räntäsateessa monet kerrat bussia odotteli kun täältä halusi kotiin. Korostan siis sanaa melkein. Vaikka ei silti; jollain tavalla symppaan Varissuota. On tämä lähes dogmaattisesti yhteensopivine rakennuksineenkin ihan toista kun toissapäiväinen Runosmäellä kokemani rumuus. Sitä paitsi Nuutisen perheen kaikkien aikojen toinen virallinen kokoontuminen oli Varissuolla. Sniisk.







Tunnekuohun ravistamana poikkesin syrjäkujalle Kaarinan rajalla. Tottapa niin - näin lähellä naapurikuntaa en vielä ollut yhdelläkään pyörämatkallani käynyt. Valpuri Innamaan katu lasketteli kohti rajaa yhä uhkaavammin, piikkilanka-aidat lähestyivät... No ei, oikeasti seutu näytti kivalta. Vähän kuin opiskelijakylältä, mutta vanhuksilla, ja pukkasihan siellä sitten rivitaloakin lopulta vastaan. Tiet päättyivät, rautatie rajana kuin railo, ja vinosti sen takana vissiin sitten Kaarina, tosin myös Vaala, tuo minulle täysin hämäräksi jäänyt nurkka Turkua, johon myöhempi pyörämatka minut on vievä joten ei sinne nyt, oli maltettava...


Pyörinen hölmistyneenä puolukkana kujalla, joka järjen mukaan oli Niilo Oravapuun polku, mutta jota kukaan ei kertonut. Napsin valokuvia tyhjään loppuvasta tiestä ja heinän reunustamasta rautatiestä. Voi pojat, nyt oltiin rajalla! Lopulta löysin kyltin pensaan sisästä. Ei ole täällä tehty suunnistamista helpoksi, tosin kenelläpä tänne mitään asiaa pitäisi ollakaan, sen sain huomata kun hitaasti ohitseni lipuvasta BMW:stä minua aurinkolasien takaa tuijottivat tummat kasvot, ja gangstamusa soi vielä kun kiväärinpiippu jo väpättävänä sormena pyysi minua poistumaan, tai ei niinkään pyytänyt kuin vaati, laukaisua painotuksena käyttäen. Liitelin matkoihini ja hikihelmet kirjailivat tiehen äkkiväärän polkuni, olin osunut keskelle niiden paljonpuhuttujen jengien kotisijoja! Tai saattoi se olla vain kotiin kaksikerroksiseen rivitaloasuntoonsa palaileva ylilääkärikin joka siitä ajoi, en niin tarkkaan katsonut, ja jos ammuttiinkin niin en usko että se siellä tapahtuu niinkään jengin kuin Securitaksen toimesta, olivatpa rajalla nimittäin asunnot pikemminkin sitä luokkaa ettei edes keskituoloisella sinne ole asiaa. Oi missä olivat ne Varissuon köyhät ja kamalat? Heitä minä olisin halunnut kohdata, mutta ei ei...



Paluumatka olikin sitten enimmäkseen sitä samaa. Paita liimautui ihoon kiinni, ei ole tänä kesänä saanut liikaa tällaisista helteistä nauttia. Tulin Kalevantietä takaisinkin, halusin nähdä ne kaikki hangaarin kokoiset Prismat ja muut K-raudat tästäkin suunnasta. McDonaldsin valomainos näytti ensin jotenkin oudolta, kunnes muistin että olen Turussa eikä niitä täällä näe ikinä missään. Voi Hesburger sentään, täällähän on paikallisfirmalle kilpailija.

Viidennentoista pyörämatkan pituus: 12 kilometriä



3.8.07

Munterinkatu
eli "Piru se pellossa puhisee, osa 14" 

Arvatenkin olen liian itsepäätön onnistuakseni pysymään tulinkivenkatkuisissa ratkaisuissani ja niin kävi, että pyörää vietiin taas kun olin hetkellisessä tekemättömyyden tilassa, joskin kuvitellussa, sillä tiskivuori on mitoiltaan 1x1x2 metriä ja odottaa minua, edelleen siis. Puoliväli on nyt projektissani joka tapauksessa ylitetty, neljätoista matkaa tehty, kaksitoista jäljellä, ehkä tauko osui sikäli oikeaan kohtaan. Epäilys jälkimmäisen puoliskon valmiiksi saamisesta on toki edelleen ilmassa ja pysyy, minusta nähden, eikä asioista tiedä, ei tiennyt kukaan heistäkään jotka kuvittelivat tietävänsä ja ovat nyttemmin kuolleet ja väärin joka kirjassa siteeratut.

Heistä ei sen enempää. Tämänkertainen kohteeni oli Runosmäki, tuo paljon puhuttu lähiö, jossa olen onnistunut olemaan kertaakaan piipahtamatta kahdeksan Turun vuoteni aikana. Pitihän tämä asia korjata, onneksi sieltä siis löytyi M:llä alkava katu, joka kohteeksi kompassiin, polkumoottori käyntiin ja menoksi. Alkumatka oli toki tuttu jo Catilluksentielle, Gabrielinkadulle ja Heikki Huhtamäen kadulle johtaneilta matkoiltani, mutta hyvähän se on saada lähiympäristöön tuntumaa. No joo, Vanhan Tampereentien hypersekavassa risteyksessä päsmäröin itseni erilaisia suojatienpätkiä pitkin lukuisten kaistojen yli ja äänitorvien melodisessa syleilyssä olin valmis jatkamaan matkaani Markulantietä ylös; siis nimenomaan sinne, eikä vähän! Nousua, mitä merkillistä täälläkin on ajateltu kun heti suojatieltä on tie jyrkkä? Entä ne jotka eivät siihen vauhdissa pääse? Valitusta menemään sano! Kiroiluni suisti minut lähes ojaan, onneksi kohdalla sattui olemaan Pulmussuontien risteys, joten jatkoinpa sitä kuin tarkoittaen.



Isoja taloja, sellaista pimpattua rintamamiestyyliä, arvioisin, ja pihatkin puolet isompia kuin kilometriä lähempänä keskustaa. Eivät silti kaksisia tietenkään, mutta joillakin on palavuus asua kaupunkialueella ja maalla ja näihin on sitten tyytyminen. Toista se oli lapsuudessa, kun oman pihan reunalta reunalle ei auttanut kävellä, ei olisi sen päivän aikana ehtinyt. Pyörällä mentiin, ja lujaa, ja ruusupenkeistä multa tuiskusi kun rallikuskia leikittiin! Vaan nyt ei.

Liikkeiden nimistä päättelin että olin nyt Pallissa, tuossa toispaikkakuntalaisia niin perin huvittavassa kaupunginosassa. Ohessa kuvaamani liike ei ollut erityisen vetävän näköinen ulospäin, mutta silti sen julkisivua kuvattiin melko ahkerasti, millä tarkoitan sitä että sattumalta paikalle osuin ja silti minunkin edelläni oli kahden kuvaajan jono. Mainos on ilmaista, muttei missään nimessä hyvää, ei tuollaisella nimellä.



Maisema harmaantui, ehkä pilvistä johtuen, mutta toki osasyynsä oli lähestyvällä Runosmäelläkin. Rintaa kouristi kun se läheni; tuo pelottava paikka, olin ensin pitänyt sitä tahrana linssissä mutta uskottava oli kun näki: rumuutta on montaa tasoa ja sitten on kuitenkin aina lopulta Runosmäki. Hyvä helvetti sentään, tännekö on siirretty Itä-Saksasta germaanien yhdistyttyä puretut ankeuslähiöt? Sattui sieluun. Pyörrytti. Ja kuin västäräkkinä harhaili katseeni ulospääsyä etsien; toisaalta toki myös morbidia kiinnostusta tuota kuitenkin kymmenentuhannen ihmisen asuinsijaa kohtaan tuntien. Että täältäkö koti, mietin spekuloiden, mutta en kyennyt näkemään sentään aivan niin kuvitteellista vaihtoehtomaailmaa. "PIRUNPELTO", kirkaisi tienviitta vieressäni ja säpsäytti haaveista, oli sen verran kiehtova otsikko että pitihän se tsekata, semmitenkin kun osoitti tien vasemmalle puolelle ja metsään, mikä oikealla odottavaa kerrostalolabyrinttiä auttoi kätevästi välttämään tovin.



Hmm, kuntorataa ja humajavaa havumetsää, niin vieressä kaikkea. Jätin pyöräni puun nojalle ja seurasin verellä maahan tuhrittua opastetta Pirunpellon suuntaan. Palavasilmäiset sudet seurasivat minua lähipuiden takana huohottaen, heitin niille karkkia taskusta ja onnellisina ne sitä jäivät natustamaan. Jonkun viikate kirnahti takanani männynrunkoon, en ihmeemmin vilkaissut, jännitti olla uudenlaisessa paikassa, ja jalkapatikassa vielä kesken pyöräprojektin! Älkää tehkö tätä kotona, tai missään. Polku oheni niin että lopulta siitä näkyi kasvillisuus läpi ja olin eksyä. Onneksi matka oli lyhyt, viimeinen neljännes jyrkkää nousua ja huipulla, ah, jälleen siellä!, oli Pirunpelto. Että tällainenkin paikka piti löytää, kolme ja puoli kilometriä kauppatorilta kaupungin keskustasta... On tämä onneton kaupunginnysä, vaan ei vailla hyviä puoliaan tietenkään.







Vuorigasellin lailla kapusin kiveltä toiselle, ja lopulta olin jonkinasteisesti laella. Kovin kaunista, hiljaistakin, eikä tästä etukäteen mitään tiennyt. Kaupunki kätkee kauneimmat kasvonsa, siltä alkoi näyttää, Runosmäen rumuutta kun kuitenkin kaikkialla esiin tuodaan. Ja vieressä tämä jääkautinen rakennelma, mainio tekele. Napsin pari kuvaa kivipinnasta työpöydän taustaksi ja tanssahtelin alas. Olin innosta puhkuva palatessani pyörälleni ja jouduin absurdiin tilanteeseen: avainnippu oli jäänyt farkkujen taskussa kiinni naruun, ja kun kovasti tempaisin, ei naru katkennut vaan nippua koossa pitävä metallirengas suoristui ja avaimet helisivät ympäri mantua. Hölmistytti niin etten meinannut koossa pysyä.

Sitä verta kuitenkin Pirunpelto minua rohkaisi että uskalsin ampaista Runosmäen sydämeen. Rumahan se, ja lähiöhän se, ja mummoinen. Kauppakasseineen ihmiset tulivat marketista ja osa oli bussipysäkillä, muuten ei siellä juurikaan ketään liikkunut, paitsi että Runostuopin terassi oli täynnä kaljamahasetää, häkellyttävä määrä jopa, tietenkin sillä huomiolla että eiväthän hekään liikkuneet.





Löysin Munterinkadun ja lähdinpä sitä seurailemaan. Etupäässä tämän varrella tein äsken luettelemani havainnot, ja oudon ilmiön: lihavia parrakkaita miehiä kireissä t-paidoissa oli kaikkialla, etenkin kerrostalojen ovenpielissä istumassa, tupakoiden, katsellen minua vihaisesti. Työttömiä? Eikös heitä lähiöissä ole tapana olla, ja onneksi se kaikki jäi taakse elämässäni kuin yliopisto-opinnot konsanaan. Harmaa ihmiskennosto vaihtui värikkäämpään teollisuushallistoon, ja minä päädyin Kiikkuun. Ja sitä kautta hautusmaalle tietenkin, projektini viides jo vissiinkin tämä, eli Kärsämäen, olisi siellä jossain joku varmasti uljas siunauskappelikin ollut, mutten enää matkan tässä vaiheessa jaksanut kävellä, mitä mielipidettäni edesauttoivat pilvet, yhä kerääntyväisemmät lähinnä minun ylleni, ja kun hautuumaalta lähdin, ripsahtivat ensimmäiset pisarat.

Sitä tunsi olevansa kaukana kun oli moottoritien liikennemerkkiä ja Turku-taajamaa tarjolla, ja varsinkin kun satoi. Jälkimmäinen lakkasi onneksi kahdessa minuutissa, edeltävämmätkin seikat jäivät taakse vinhasti kun tuli pohjoisen suunnasta Kärsämäkeen, ja rullasin asfalttia kaarelle kun hyvässä myötäisessä huomasin tien sivussa maailman enimmin köynnöstyneen rakennuksen. Olipa hieno! Yritin ottaa kuvia mutta eihän siitä mitään tullut, kalansilmää olisi kaivattu, oli liikaa seinää, ja kuvatessani mietin mitä villimpiä vaihtoehtoja sille mikä rakennus on kyseessä vaan edetessä se sitten selvisi: taisipa olla työntekijöistään taannoin tyhjennetty Leafin karkkitehdas tämä.



Muutenkin huomasin pitäväni Kärsämäestä aivan valtavasti. Sen vanhat ja jylhät rakennukset vilahtelivat vaikuttavina ohi kun laskettelin alas Aurajokea kohti, pitkän matkan se Kärsämäentie tekee, ehtii siinä havainnoida, ja tilaa oli, ja ikivanhoja lehtipuita ja köynnöstä talojen seinillä ja mäkeä ja kiveä. Se oli jotenkin hirmuisen vanha paikka ja sellaisenaan kaunis, oikein kaunis. Eikä enää ollenkaan niin kaukana keskustasta kuin Runosmäki. Joo, onhan tässä asunnonhaku päällä että siinä mielessä mietteeni ymmärtynevät. Vaan ehkä sittenkin kaukana edelleen... kun minä haluaisin voida kävellä kekustaan ja vali vali, vanhat tiet ja halkeilleet asfaltit, Vanhan Tampereentien risteyksessä oli hirmuinen ryysis, joku pyöräilijä kuulemma tuntia aiemmin aiheuttanut massakolarin, viuhahdin ohi ja poljin Virusmäentielle, sen päästä päähän melkein, jäin miettimään mitä ne kolme mahakasta miestä lippikset päässä tekivät Lidlin katolla kun näyttivät olevan sunnuntaikävelyllä siellä, yksi partasetä istui aidalla kuin veneen reelingillä huojuen, olin Raunistulassa, alati kauniissa, palasin Lonttisten kautta kotiin, alkoholistit ensisuojansa nurkilla eivät ehtineet huomata mikä heihin osui, onneksi ilmavirta vain.

Neljännentoista pyörämatkan pituus: 12,8 kilometriä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker