Silmänkääntövankila

Ostin kolme vuotta sitten lenkkarit, hieman vitsinäkin toteutin uhkaukseni ja painuin mainoksen perässä Lidliin hankkimaan kahdeksan euroa maksavan parin. Pidin niitä sen ensimmäisen kesän, ja suurimman osan toista, tosin toisen käyttökautensa loppupuolella lenkkarit alkoivat sanoa työsopumistaan hiljalleen irti ja saumat repeilivät. No, kahdeksalla eurolla lenkkarit kahdeksi kesäksi, ei hullumpaa, varsinkaan kun istuivat jalkaankin kivasti. Joka tapauksessa esiin tuli uuden parin osto. Satuin olemaan juuri vanhempieni luona risaisine tossuineni, joten äiti havahtui: uudet jalkineet on pojalle saatava, ja parhaasta päästä! Ei siinä auttanut, mentiin urheiluliikkeeseen ja hyllystä löytyi sadan euron Asicsit, tosin tarjoushintaan 65, josta äiti lupasi maksaa puolet. Kävihän se. Siitä on nyt kaksi vuotta ja saumat Asicseista repsottavat, vesi solahtaa läpi, on reikiä kankaassa. Tulee vain mieleen että minulle naurettiin silloin neljä vuotta sitten kun sanoin että ostan mieluummin kahdeksan euron lenkkarit parin vuoden välein kun monen kympin lenkkarit täsmälleen yhtä usein. Mutta kun näin se vaan menee, lenkkarimaailmassa.

Saimme lahjaksi muutama viikko sitten komeassa pakkauksessa kaksi Fiskarsin "stainless steel"-merkattua keittiöveistä. Iso Halloween-mallinen ja pieni sahalaitainen, joka on kaikilla muilla kielillä "tomato knife", "tomatokniv" tai vastaavaa, suomeksi "pieni keittiöveitsi". Noh. Ensimmäisen tiskauksen jälkeen olivat molemmat ruosteessa. Onneksi ei maksettu niistä, kun eivät vissiin ihan halpoja ole nuo Fiskarsit. Jos olisi ulkomaisia ystäviä, nyt ei tekisi heille mieli suositella suomalaista laatutuotetta. On meillä 30 vuotta käytettyjä keittiöveitsiäkin onneksi, eivät ruostu.

Remonttimiesten kanssa kävi kerran niin että muutettiin vastaremontoituun asuntoon ylioppilaskylässä ja parvekkeen kynnyksen pelti sojotti riekaleisena pystyssä kuin jalanviiltelyyn tarkoitettu ansa. Soitettiin huoltomies. "Onpa rivo!" hän huudahti nähdessään sen ja alkoi korjaushommiin. Selvisi siinä että oli hänen omaa työtään alunperinkin se kynnys. Voi kyllä huonomminkin remontin kanssa käydä.

Ajoin tänään parran pois. Kuulen teidän kiemurtelevan mielenkiintonne kourissa; pakottava tarpeenne tietää asiasta lisää valuu huokosistanne tehden lattiasta allanne liukkaan kalvon. Mutta valitettavasti toimenpiteeseen ei ollut mitään erityistä syytä. Se vain alkoi ahdistaa, se parta. Tuntui että se on saatava äkkiä pois, tuli olo että pitää eriltä näyttää kuin on aikoihin näyttänyt, ja ennätyspitkään nyt jaksoinkin, viime vuoden maaliskuuta oli kun tällä kertaa innostuin että kasvatanpa taas. Yleensä jo paljon aiemmin iskee halu muuttaa ulkonäköä. Liian pitkään ei saa näyttää samalta, muuten turtuu siihen että asiat ehkä olisivat pysyviä. Ettei maailma todella olisi jatkuvassa muutoksen tilassa. Bonukseksi puoliso lyhensi hiuksiani parisenkymmentä senttiä. Kylläpä katsoi illalla peilistä eri mies kuin aamulla. Tytär tuijotti minua liikkumatta silmät lautasina pari minuuttia, totesi sitten kaiken olevan ilmeisesti ok ja meni ennalleen.

Ihan tässä nuoreni. Tuntuu kuin olisi juuri bloggaamisen aloittanut sirkeän siloposkinen opiskelijajunnu, joka vielä innosta pihisten yliopiston raskaita lasiovia aukoo reppu täynnä luentomuistiinpanoja.

No, aika on virrannut viemäriin niiltä elämäni alueilta, eikä viemäristä luojan kiitos nousta. On aika koputella uusia ovia. Jos aukenisivat vaikka.

Tiedättekö mikä on kivaa sillä välin kun lapsi nukkuu? Iltapäiväseksi. Niin, paitsi ettei tämä ole sellainen blogi. Jos elämästä jotain tietäisin niin kirjoittaisin siitä, mutta mitä sekin elämä sitten, sijainteja paikoissa, jokaisen hetken kiteytys: missä on ihminen kun kellon viisari kulkee sekuntien välin? Nyt olemme taas arvatenkin Turussa, tuomiokirkon torni osoittaa iltapäivää taivaanlaessa ja sade jäi kaakkoon. On tämä maa leveä kun sen mutkissa kulkee, ja majoittuu aina vähän eri järven rannalle öiden välillä. Sen verran satoi että mieli tapaili Marquezia, onneksi tuli se yhdestoista: hellepäivä tänä kesänä meinaan, ja meikäläinen pulahteli järven silkoiseen pintaan renkaita. Kyllä on hyvä olla suomalainen niinä hetkinä kuin neitseensiniseen taivaaseen puhkoo savupatsas saunanpiipusta tietään. Oli siinä kaukana kaikesta. Paitsi jostain ihan mukavista jutuista.

Kun natiaisina pelailimme kuusnepalla karatepelejä, oli niissä aina yksi liike ylitse muiden: hyppypotku. En tiedä onko se virallinen termi; en edes sitä, onko tuollaista liikettä oikeasti budolajeissa olemassa. Että loikataan pituushypyn piirimestaruustuloksen verran eteenpäin jalka ojossa ja monotetaan vastapuolta leukaperiin. Joka tapauksessa hyppypotku jätti mieleen jäljen. Edelleen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, on aina välillä sellainen tunne että tekisi mieli hyppypotkaista. Koko massallaan ja momentillaan iskeytyä korkealta ilmasta päin jotakin joka oman kyvykkyyden alle sitten lyyhistyisi. Se olisi hyvä asia joskus.

Nyt kun muu perhe on poissa kotoa, kuuntelen Toolia kovalla pitkästä aikaa ja riffit kaikuvat sementtiseinistä kauniina. Tietokoneen vierellä on iso mukillinen kahvia ja levyllinen Fazerin salmiakkisuklaata. Ei pässimpää mussutettavaa, mutta tuskin ostan toiste. Minua ahdistaa se, että salmiakkitäyte näyttää sameanvihreältä liemeltä. Se on kuin keskellä havumetsää sijaitsevän suojärven vesi niinä pilvisinä kuutamoöinä, joina pakenee hengitys höyryten kylmä hiki niskassa polulta pois, kulkee kalpean naishahmon perässä yhä synkkenevän mäntymetsän keskelle ja korkealla oksistoissa huhuilevat, niin, eivät pöllöt suinkaan.

Saapas uppoaa syvälle suohon. On mustaa, siinä tilanteessa muistaa miltä tuntui kun oli kolmen viikon ikäinen ja heräsi keskellä yötä kaukana äitinsä sylistä. Tuoksuu havu ja suopursut ja pakkanen, ja kylmyys syö ydintä. Pelko kouristaa ihoa. Kun pakokauhu kasvaa tarpeeksi suureksi, ihminen sylkee verta. Ja sydämensä hän pysäyttää vain voidakseen paeta.

1. Olen ollut yliopistossa kirjoilla pian kuusi täyttä vuotta, pääaineenani kotimainen kirjallisuus, enkä ole koskaan lukenut Seitsemää veljestä. Enkä ainuttakaan Waltaria. Enkä Kalevalaa.

2. Vielä vuonna 2005 en tiennyt, että Espoo on rannikkokaupunki. Luulin sen olevan kokonaan sisämaassa, jossain Helsingin pohjoispuolella. Luulin tuolloin myös Espoon olevan köyhän kansan työläiskorttelihelvetti, mikä käsitys on sittemmin sekin osoitettu vääräksi. Niin ja kuvittelin myös Keravan ja Hyvinkään kuuluvan pääkaupunkiseutuun. Enkä silloin tiennyt että Senaatintori on niin lähellä rantaa. Enkä että Helsingistäkin menee ruotsinlaivoja. Joskus keväällä -05 kaikki nämä käsitykseni muuttuivat.

3. Blogeissa luomani kirjoittajahenkilö on täysin fiktiivinen tarkoin rakennettu konstruktio; minua ei oikeasti ole olemassa.

4. Olin elämäni kovimmassa humalassa 27.-28.11.2004 välisenä yönä. Muisti meni, sammuin suihkun lattialle, oksennuslätäkköön. Kyseessä silkka itsetuhohakuisuus. Toistaiseksi viimeisin kunnon perskänni oli viime joulukuun lopulla 30-vuotisjuhlinnan yhteydessä. Kyllä siinäkin loppuilta katosi.

5. Olen loistava sängyssä, kerta kaikkiaan täydellinen rakastaja kun sille päälle satun.

6. Olin Kysyn vaan.

7. Pelkään edelleen pimeää yhtä paljon kuin lapsena.