<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

30.6.07

Laveaa tietä 

Maaseutu, syöt sieluni.

En pyöräile enää, pelkkä ajatus Turun lähiöiden kiertelystä polkien tuntuu vastenmieliseltä nyt kun kaupunkiin kahden viikon jälkeen taas palasi. Projektini on täten jäädytetty hamaan ikuiseen; vähätkö siitä että lupasin itselleni... enhän minä ole eläissäni vielä lupausta pitänyt.

Kaksitoista päivää kuumeessa on uusi henkilökohtainen ennätykseni. Loppuihan se sitten kun helteetkin, sadesäästä sai terveenä nauttia.

Tietoyhteiskuntaa ei ole niissä paikoissa joissa ei vesi juokse sisälle kuin kantaen. Vintiltä voi penkoa aina uuden vuosikerran itseä vanhempaa aikakauslehteä, voi vajota sohvaan ja välillä käydä viskomassa klapia saunan pesään.

Kuntaliitos tekee siitäkin maailmankolkasta kohta kaupungin. Ja tunsihan toki metropolin sykkeen niissä ohikiitävissä junissa. Aseman ikkunat on vaan jo naulattu umpeen.

15.6.07

Lakemus
eli "Elämää siellä mistä sitä vähiten odottaa löytävänsä, osa 13" 

Muistatteko sen sadun pojasta joka halusi elää merirosvona, mutta sai lahjakseen kovakuoriaisen ja kolme toivomusta? Ehkä sellaista ei ole... Mikä ei tietenkään estä muistamasta sitä. En minäkään ollut aiemmin käynyt Kohmossa, mutta paikassa oli kaikki silti tuttua.

Kohmo. Nimeltä ei ole voinut välttyä, koska se lukee kaikissa keskustasta poispäin ajavissa 28-linjan busseissa päätepysäkin nimenä. Tai siis on voinut välttyä jos ei katsele busseja. Mutta minä katselen aina niitä. Bussit ovat kuin kaupungin verisuonistossa seilaavia valkosoluja, jotka tuhoavat bakteerit pysäkeiltä imemällä ne itseensä.



Hämeen valtatiellä oli neljä kaistaa ja minä.



Kuralan kylämäki muistetaan mainita kun Turun nähtävyyksillä retostellaan. Pitäisi kai joskus tutustua, pyyhälsin nyt ohi. Vanhanajan maatilamiljöö on siellä vielä vanhanajassa. Kilit määkyvät tauotta, lehmistä keritään heinää ja kanat kaartelevat taivaalla vaanien pikkusikojen munia. No ei kai minun tarvitse teille selittää miten maaseutu toimii.



Nätti silta, jonka yli suhautettuani saavuin haaraumaan, joka kuvasi elämääni: varsinainen päämääräni oli aivan selvästi nähtävissä suoran ja tasaisen polun päässä oikealla. Vasemmalle, poispäin Kohmosta, kaarsi metsään katoava kapea polku, samalla erittäin jyrkästi nousten. Lähdin sinne. Puolivälissä hyytyivät voimat, ja talutin pyörää toistasataa metriä hirmuista nousua, serpentiinitiet Norjassa olivat tämän rinnalla pientä. Projektini häpeällisin hetki.



Saavuin kuitenkin Kohmoon. Ja olin tuttuuden lyömä. Kohmo on joka kaupungissa. Metsän keskelle taloista päätellen 90-luvun aikana pykätty rivitalolähiö, postilaatikot siistin kodikkaissa riveissä ja autot talleissa. Ei ainuttakaan elävää sielua, levottomat vainajat vain näiden prameiden talojen välillä huhuilivat, elämäänsä pystyynkuolleet. Mutta olihan jo iltapäivä? Missä kaikki taas olivat?



Laskettelin Lakemukselle, ja sain kyltistä huomata ettei kukaan ole osannut kääntää sitä toiselle kotimaiselle. Aika hupaisaa. Nauraen kyyneleet silmissä pyöräilin kadun ylös, näin sentään vähän hillitympiä rivitaloja siellä, ja lapsiperheitäkin leikkikentällä, helpotti vähän. Kohmossakin on elämää. Ehkä kaikkialla on.

Palasin vastatuulta kohti, ohitin Marimban asuinsijan ihan selän takaa ja Nummenmäellä ei nyt vaan millään huvittanut pysähtyä kuvaamaan.

Kolmannentoista pyörämatkan pituus: 9 kilometriä.

11.6.07

Kakskerran kirkkotie
eli "Yks saakelin odysseia, osa 12" 

Vuonna 1968 Kakskerran kunta liitettiin Turkuun. Sitten ei hetkeen tapahtunut mitään, mutta 39 vuotta myöhemmin minä päätin käväistä alueella pyörällä. Helle hiveli taas kun lähdin, ja koska olen näinkin hardcore kuin olen, puuttuu varustelustani edelleen niin aurinkorasva kuin päähinekin. Vettä sentään pakkasin mukaan, tyylikkäässä Evian-pullossa.

Alkumatka meni jotenkuten siinä. Tylsäksihän tuo jokiranta on jo käynyt. Kaunista maisemaa ja kauniita ihmisiä paistattelemassa, kuka sellaista loputtomiin kestää? Jaksoin olla vastaamatta ravintolalaivojen oluthanojen kutsuun (kuten olen jaksanut ongelmitta koko tähänastisen elämäni), ja suurinpiirtein siinä missä Suomen joutsen vielä muutama vuosi sitten sijaitsi, otin kuvan. Tässä korttelissa asuin pari ensimmäistä Turun vuottani, ei sitä silloin tajunnut miten luksuspaikalla majaili. Jokiliikennettä sai keittiön ikkunasta tiirailla.



On kuin olisin nähnyt jo kaikki nämä Siwat ja kebab-paikat miljoonaan kertaan. Nukuin Stålarminkadun, kunnes Hirvensalon silta minut taas ravisteli hereille. Yhä vaikuttavaa. Mutta sittenkin - niin perin hikiporvarillista nysäkaupunkiahan tämänkin maiseman todellisuus on. Prameat talot rannoilla ja pienvenesatamat. Voihan nyt perkele. Olin tällä tuulella taas, tunsin voimattomuutta, jonka vallassa polkaisin itseni mantereelta pois.

Minulla on jotenkin sellainen käsitys ollut aina että saari = syrjäseutu. Niinpä nytkin hämmästelin että Hirvensalossa on niin Valintatalo kuin R-kiskakin. Oho! Ja apteekki! Mitä sillä väliä että tässä kaupungin puoleisessa taajamassa asuu tuhansia ihmisiä ja matkaa Turun keskustaan on nelisen kilsaa... Ja toisaalta tiesinhän minä tuon Supermarketinkin, johon liittyen huomasin jonkun tulleen jokin aika sitten googlesta blogiini: "Hirvensalo supermarket Laura" kuului haku. On taidettu ihastua johonkin kassaneitiin, voi kun söpöä. Vaan ei hänestä täältä sen tarkempaa dataa löydy.

Tie sukkuloi saaren halki kiitettävän maaseutuisesti etelään: oli mutkaa ja mäkeä, metsää ja peltoa, lehmiäkin haassa. Kyllä kelpasi, ja jotenkin masensi se, että tänne on Turun kaupunki suunnitellut asuntoja 30.000:lle. Mistä ne sellaisen määrän Turkuun haluavia löytävät? Vai tapahtuuko tässä kansalaisten siirtoja hallituksen toimesta? No, uusia ahdistavan näköisiä rivi- ja erillistaloyhtiöitä oli jo tekeillä siellä täällä pelloilla. Minun puolestani saisivat jättää saariston nykyisille asukkaille. Jos pitää Turkua laajentaa niin sitten pohjoiseen, siellä on moottoritien varressa lääniä. Jos antais saarten vaan olla.





Tulin sillalle, joka vei minut saaresta seuraavaan. Pysähdyin, liukastelin sorapeitettä pitkin rantaan. Autojen virta oli tasainen, mikä on alueen asukasmäärän huomioon ottaen toisaalta outoa, vaan onhan toki mökkikausi. Enpä ole muuten millään tiellä koskaan nähnyt näin paljon Mersuja suhteessa muihin merkkeihin; nousi välillä absurdille tasolle kun Mese seurasi Meseä. Välissä kaupunkimaastureita. Onhan se toki niin että rahaa pitää olla kun saaressa asuu, ja jotta raha näkyisi, on oltava auto. Kun eivät kaikki sitä ökytaloa kuitenkaan tieltä näe.



Jaa, nythän tämä meni taas tähän. Olin siis Satavan saarella, ohitin paikallisen kyläkaupan ja sen pikkutien risteyksen, jota 80-luvulla ajettiin vanhempieni punaisella pikku-Fiatilla ylös sukuloimaan. Oli se menoa! Polun levyinen sepeliväylä niin jyrkässä rinteessä että ykkösvaihteella se Fiiu justiinsa jaksoi tien nousta ilman että hyytyi. Ja me lapset takapenkillä hihkuttiin ja loikittiin, se oli katsokaas aikaa ennen kuin tuli sinnekin turvavyöpakko. Se masensi lapsena; Fiatiin käytiin huoltamossa asentamassa vyöt. Siihen loppui automatkoilla vapaa liikehdintä.

Seuraava silta, kun lähes umpeen kasvanut kanava erotti Satavan ja Kakskerran. Ja niin hyvässä alamäessä vielä että ohittui lähes huomaamatta. Tuntui järjettömältä alkaa olla jo perillä, jokainen aiempaa pidempi matka kun on mennyt nopeammin kuin edellinen... ja tämä oli koko projektini pisin! Turhaudunko vastedes tynkäkeikkoihini? Mutta kun kovin paljoa tätä pidemmäs ei Turun rajojen sisällä pääse... Tai no, olisinhan minä voinut pyöräillä Kakskerranjärven ympäri, vaan ei. Laiskuuttani jäin kirkolle.



Joka pian siis saavuttuikin, täällä olin serkun häissä oisko ollu -95? Kiva paikka. Miksiköhän kirkko juuri tänne? Juuri tähän nimenomaiseen kohtaan koko pitkää rantaviivaa jota näidenkin saarten alueella on? Kaunis kivikirkko, ja jälleen yksi hautausmaa tämän projektini parissa. Näin kaukana kaikesta ei paljon ihmispaljous painanut, kirkkokin oli autio, sadettajat nakuttivat hautojen ylle vettä. Olisin istunut laiturille, mutta sen likellä oli vaari veneessään, opetti lapsenlapselleen soutua ja ongintaa. Jos paha silmä tappaisi, olisin vainaa kuin kivi nyt, niin pahasti pappa mulkoili sen ajan kun laiturilla käyskentelin. Kiveksi meni itsekin. Vaikka olin kuullut kun kalamiesvinkkejä pojalle murahteli lähestyessäni, hän ei sanonut sanaakaan sinä aikana kun olin läsnä. Tuijotti vain, ja poika näytti kiusaantuneelta. Hörppäilin vettä, otin kuvan, palasin kirkolle ja kuulin kun pappa taas puhui. Voi turkulaisia voi.



Näillä main iski hirmuinen angsti kun kameran patterit vilkuttivat tyhjää. Oi miksi en ladannutkaan niitä täyteen viikonlopun jälkeen, tuolloin kun Nuutisen perhe kokoontui Suomen linnassa eikä juuri muuta tehnytkään kun kuvasi. Ja nautti olutta ja pizzaa. Ja nyt olin täällä, luonnon keskellä, muka kuntoillen...



Niin siis ahdisti siksi etten ollut mennessä pysähtynyt ottamaan tienviitasta kuvaa vaan ajattelin sen vasta pois lähtiessä ikuistaa. Olisiko myöhäistä? Ehtisinkö? Tunsin itseni sen verran hyvin, että tiesin palaavani tänne vain ottamaan sen kuvan jos se jäisi...



No niin, se siitä. Kakskerrassa ovat talot isoja ja pihat vielä isompia. Vilkuilin mitä ihmiset täällä tekevät, ja näyttivät kaikki ottavan aurinkoa. No mitäs hemmetin tekemistä täällä korvessa muutakaan, ymmärränhän minä. Yksinäinen kaivinkone rikkoi metsänpohjaa keskellä ei-mitään, se jäi jotenkin uhkaavana kuvana mieleen. Tännekö ne kymmenettuhannet? Ei saatana. Ylämäessä muistin taas että oli helle, kun pyörrytti ja silmissä pimeni. Juomatauko ei ollut paha ajatus niillä kohdin.

Huomasin takaisin tullessani myös Kakskerran koulun, jonka pihaan poikkesin toivoen sen olevan samaa rakennuskantaa kuin ympäröivät talot; siis vanha mansardikattoinen puutalo. Paskat, ruma parakkihan se vaan. Mutta toisaalta se on sentään positiivista, että näin kaukana kaupungin huonoista vaikutteista ovat lapset kiinnostuneita maailmasta ihan toisella tavalla: koulun pihakoivustakin löytyi kirjoitus, jossa suoraan kehotetaan oppilastovereita ottamaan kantaa.



Paluu oli miellyttävä. Vähän vastatuultakin, mutta silti, eikä se jatkuva mersuliikennekään jaksanut häiritä, olihan pyörätie. Napsin sieltä täältä kuvia, ostin melkein jäätelön, sen sellaista pientä. Vasta kotona kun laskin etäisyyden kaupungin karttasivuilta, näin että matkan varrella olisi ollut taidekappelia, luontopolkua, kartanoa, uimarantaa, lintutornia ja muistomerkkejä vain parinsadan metrin poikkeamin päätiestä. Niin, voisihan sitä karttaa tosiaan etukäteenkin vilkaista.



Kahdennentoista pyörämatkan pituus: 41,9 kilometriä.

5.6.07

Juolukkatie
eli "Kesä ja keski-ikäinen mies, osa 11" 

Rakastan Suomen kesää. Se houkuttelee liikkumaan. Ei ole montaa asiaa niin hienoa kuin pilvettömällä helteellä vaellella ympäri pehmeäksi lämmennyttä kaupunkia. Ilma väreilee, kaikkialla vallitsee levollisen raukea tunnelma, paitsi tällä hetkellä Ylioppilaskylässä kun päästin kissan ulos ja pesimispuuhissaan neuroottiset harakat huutavat raivopäisinä häiriten kaikkien tuhansien alueen asukkaiden kesärauhaa.

Mutta mitäpä aiemmin tänään? Ai niin, pyörämatka. Sellaiset ovatkin kesään mitä sopivinta ajanvietettä, ja kun astuin ovesta ulos, huomasin polkupyöränkin jo sarvet innostuksesta sykkien odottelevan (that's one seriously fucked up bike). Ei kun menoksi siis, taas.



Helle, siitä meikäläinen tykkää. Jo ylivuotavan tutuksi käynyt reitti johdatteli minut taas Kupittaalle teknologiakeskukseen, jonka halki siis olen jo ajanut Bertantielle ja Daniel Hjortin kadullekin, mutta nyt tein äkkiväärän vasemman ja lähdin Lemminkäisenkatua etelään. Pharmacity. Biocity. Datacity. Kuka nämä rakennukset on nimennyt, onneksi myös HK-ruokatalo ja tuoreen makkaramassan äitelä tuoksahdus. Lemminkäisenkadun varrelle on rakentunut ammatti-instituuttia ja it-alojen firmoja, mutta toisaalta sen varrella on myös ruosteista verkkoaitaa ja ruohottunutta jalkapallokenttää. Pidin maisemasta, pidin siitä että oli perkeleen kuuma, pidin siitä miten voikukanhahtuvat leijailivat lähes paikallaan ilmassa kun vain tiestä nouseva lämpö niitä johdatteli. Hitech-keskusten suuret lasiseinät paloivat kuin magnesiumliekki. Häiki, ja lokitkin olivat tien yllä matalalla, siivet liikkumatta, leijan tavoin hakeutuivat hiljalleen kohti vettä...



Pari risteystä myöhemmin sukelsin pienelle polulle, ja olin jo melkein kohteessani. Vasaramäen voisi nimen perusteella kuvitella olevan Turun konepajakeskus, mutta sepä onkin puistomainen hiekkateiden halkoma mäennyppylä täynnä vanhaa kerrostaloa ja jurosti syrjään vetäytyviä rintamamiestönöjä. Huoahdin näyn äärellä. Kesä tuntui yhä paksummalta täällä, ilma kävi kuumemmaksi ja velloi tien hiekan yllä. Kaikki väreili. Oli hiljaista keskellä päivää, ruohonleikkaajakin näytti kuolleen leikkurinsa koppiin, ajokki oli pysähtynyt oudosti puskaan. Mummo pyöräili verkkaisesti tien kahta puolta, ja minä lähes kävelyvauhtia hänen jäljessään.



Ja sitten olin halutusti kohteessani. Ettepä varmaan tienneet ennen tätä mitä juolukka on ruotsiksi? Miltäköhän tuntuu asua niinkin merkityksettömän marjan mukaan nimetyllä tiellä? Juolukka, tuo metsiemme turhuus! Pettäjämarja, jota moni lapsi on mustikaksi luullut... minäkin, mistä tämä katkeruus varmasti johtuu. Otin kuvia, siemailin vesipullostani sirkeänä, läheisen rivitalon pensasaidan takaa kuului sensuuntaista kröhimistä, että menisi tuokin työtön huumeitakäyttävä pitkätukkahippi meidän asuinsijoiltamme pois, ja minäpä menin.



Niillä main sitten eksyinkin. En tosin täysin omaa syytäni, vaan osoittavan sormen voi kohdistaa laumaan hikisiä, ruskettuneita, lihaksikkaita ja enimmäkseen alastomia miehiä, jotka olivat asfalttihommissa Lehmustiellä, suunnittelemallani kulkureitillä. Se olisi vienyt minut Vasaramäenpuistoon, jonka tahdoin tällä matkallani katsastaa. No niin, siispä kiertotielle. Ja sitten poikkikadulle ja toiselle, ja kun sitten saavuin johonkin puistontapaiseen, luulin olevani em. puistossa alueen pohjoisreunalla menossa kohti pohjoista, vaikka todellisuudessa olinkin alueen eteläreunalla menossa kohti länttä. Sattuuhan näitä. Näköjään. Vähät aavistin kun puiden reunustamaa tietä kuvasin, että olin kaksi päivää aiemmin puiden toista puolta pyöräillyt vastakkaiseen suuntaan tullessani hautuumaalta...



Poikki jalkapallokentän, tyttösiä seuraillen. Saavuin isolle tielle, jonka virheellisesti päättelin Hippoksentieksi, jota virheellisesti luulin kulkevani itään. Siinä vaiheessa kun Kupittaan Citymarket tuli vastaan, niksahti päässä, tiedätte varmaan sen tunteen kun seonnut suuntavaisto pyöräytetään paikalleen. Humahti hetken, Hippoksentie alkoi vasta tästä, olisipa noloa jos kukaan tuttu koskaan saisi tästäkin kuulla. Sukelsin punehtuen Veritas-stadionin nurkille, kuvasin jalkapalloilijoita kuin en mitään muuta elämässä koskaan olisi halunnut tehdä.



Maauimalassa grillautui liha. Surrealistinen on se näky, kun korkein verkkoaidoin rajatulle pienelle maaläiskälle on tuhat uimapukuista ihmistä sulloutuneena niin tiukkaan ettei nännikään näy. Siellä sitten mulivat ja patsastelevat, no kukin makunsa mukaan... Minä väistelin lapsia matkallani poikki Kupittaanpuiston ja pidin siitä että on kesä. Voi kuinka kovasti siitä pidinkään.



Yhdennentoista pyörämatkan pituus: 9,4 kilometriä.



3.6.07

Ilpoistentie
eli "I see dead people (and places), osa 10" 

Juu, ei pahempi keli tokikaan ollut takapihan tanhuvilla, taivaalla sinen seassa semmitenkään, kun hyppäsin mankelilleni ja takkuisen taipaleeni kohti tämänkertaista tienviertä käynnistin. Mittari purskautteli elohopeaa kuin hekumansa huipentaneena ja minä kiskaisin Halistentien rullalle polkaistessani itseni aimo vauhtiin. Ja ans olla: tuli Nummenmäki ja meikä eksyy! Ei noloutta vähempää, varsinkin kun täällä on kuitenkin vuosikaudet jo tarsittu... vaan sinnepä sikinsokisten puutalojen välisiin katuverkostoihin joka tapauksessa hukkasin olemukseni alta aikayksikön. Piti lähteä Karjakujaa etenemään, ja minä olin Karjakadulla, sitten Paimenpolulla, lopulta Lehmihaassa ja Pääskyvuorenkadulle tullessani luovutin; ei sinällään pahaa vahinkoa, en tappanut ketään, mutta suunnitelmani kariutuminen jo tässä vaiheessa karhensi mielen. Onneksi Pääskyvuoren torni, Näsinneulaa varmasti ainakin tuplaten korkeampi, näkyy horisontissa alvariinsa ja sitä kohti suunnistava ei Turussa eksy paitsi jos on menossa muualle kuin Pääskyvuoren suuntaan.



Noni. Vanha Littoistentie, hitto miten kaunista paikkaa sekin, sunnuntai-iltapäivän lemmiskelyn jälkeisessä raukeassa koko tienoo tuntui unoseensa vaipuvan hiljakseen. Maailman silmäluomet jo uhkaavasti kiinni räpsyivät, mutta ehdin kuin ehdinkin Jaanintietä pitkin Itäharjun suuntaan ja pakoon. En ollut täällä koskaan käynyt aiemmin, ja mikä maisemassa viehättikään: hekumallinen avaruus! Pitkää aaltoilevaa tietä, peltoa ja niittyä, korkeaa kallioharjua kauempana kaikesta, ja lämmin ilma lainehti liikenteen laella. Minä tykkäsin kuin puurosta. Jotenkin oli sellainen vieraspaikkakunta olo; aina kun menee uuteen kaupunkiin, sieltä muistaa pitkän avenuen jossa istutuspuut kiilaavat itsensä auto- ja pyörätien väliin, ja on kerrostaloja ja silleen kato...

En enää tiedä mistä puhun. Kalmankumpare oikealla kiinnittyi näköhermoon, tein vilkkaan U:n ja pikkupolkua töyssytellen kaarsin pyöräni puiden pieleen parkkiin. Mitä löytyikään: eläinten hautuumaa! Ei viittoja, ei tauluja, joten tietenkään en voinut olla varma, maahiset tai muu metsänväki toki myös mahdollisena vainajaväkenä täällä... Mutta Luru ja Piku ja kumppanit olivat kaikki alle kymmenvuotiaina lähteneet, ristinsä sinne metsän poveen jääneet, minne sun tänne, tästä näki että omatoimisuuteen koko paikka perustui. Sympaattista, tosin suruvoittoisen, mutta kuitenkin tämäkin oli todellisuutta, näidenkin oksien alla oli surtu ja muisteltu...



Jatko vei minut syvemmälle. Ah, autobaana, melkein unohdin missä olin ja oletin jo saapuvani kotoa kauas, majatalo kutsui, sen kahvia ja sämpylää sisältävä aamiainen sai veden herahtamaan ajatusteni kielelle... Onneksi herkesin herkistelystäni ennen kuin olin ojassa; iso risteys sai minut jälleen epäilemään suuntavaistoani, mutta alitin kaikki tiet kuin elämässäni aidat, ja niin olin Eteläkaaressa, painotalojen ja pisnisvirastojen luvatussa mutkassa. Tätä on Peltola: hallia hallin perään, puutaloja jyrkän kallion katveessa, viljalajien mukaan nimettyjä katuja vähintään kymmenen mutta entäs kun se yhdestoista koittaa? Ilpoistentie oli vastassani, polvistuin kyltin juureen, vähä väsytti, siemaisin litrakaupalla vettä ja etiäppäin eksyvän mieli.





Minä mihinkään eksy. Jos nyt vähän päätä pipittää; uv-säteilystä varoiteltiin säätiedotuksessa jo edellisiltana, mihin suhtauduin haasteena ja jätin kotiin niin päähineen kuin aurinkovoiteenkin. Liha käristen jatkoin reittiäni, sen kulku käärmeenä kihisi Petreliuksen povessa, kirkon pihan kautta luikertelin kohti hautausmaata. Mikä näissä kalmanlehdoissa tänään oikein veti minua puoleensa! Salamat löivät ja vesitikarit rei'ittivät orpoja ja yksinhuoltajia kun minä myllersin asfaltin perunapelloksi ja polkupyöräni kirnahti kipinöiden kalmiston porttiin.





Rauhoittavaa, jumalauta! Täällä olen ennenkin madellut, itseni tuntenut nuoreksi ja eläväksi näiden satoja vuosia vanhojen kivipaasien keskellä... mutta tällä kertaa olin tullut kaukaa ja karmeammin. Oih, helteinen sunnuntai-iltapäivä siellä, rauhoittaahan se ihmissielua. Ei ihminen enempää toivo kuin hautausmaan johon hetkeksi unohtua.



Mutta asfaltti kutsui kumia. Ja lokinsiivenkäänteessä minäkin lennähdin poikki Vasaramäen, minne tiesin palaavani, ja Itäharjun, jossa aurinko korvensi kuloksi kentät. Teollisuusalue sunnuntaina, ei pahempi; ei järjettömämpikään kun miettii miten hiljaista, minä yksin ja K-rauta ja kilometri avaraa kaikkialle. Hiljaistakin oli. Ei muuta kuin runnotun rakennuksen tuskanhuudot, kalmistokin sekin kai tavallaan oli.



Kymmenennen pyörämatkan pituus: 14,9 kilometriä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker