<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

29.5.07

Heikki Huhtamäen katu
eli "Turhia paikkoja ja merkityksettömiä ihmisiä, osa 9" 

Tätä menoa en ehdi projektini puoliväliinkään kesän aikana, vaikka mikä sen sanoo että pitäisikään. No, säät ovat suosineet melkein liikaa, ja hämmästyttävää kyllä, välillä on pitänyt tehdä muutakin. Luppoaikakin näköjään loppuu kun sille olisi tarvetta, kukapa olisi uskonut. Tänään kuitenkin, heti Päivien viemän jälkeen, tuumasin toimia ja mikäpä etten: lämpömittari näytti edelleen hellelukemia ja minulla oli pyörä, kamera ja blogi, kaikki käyttöä vailla. Hupaisana anekdoottina mainittakoon, että kolme ihmistä on eri puolilta Suomea tätä projektiani halunnut toistaa, mutta yhdeltä puuttui pyörä, toiselta kamera, kolmannelta blogi. Olen sattuman oikku.

Ylitin Halisten sillan jälleen, ensimmäiset puolitoista kilometriä siis olivat samat kuin viimeksi, ja polttolaitoksen savupiipun ilmestyminen horisonttin narautti suuntavaistoni raiteiltaan ja ohitin Emmauksenkadun, tarkoitetun reittini. Siispä sukelsin Räntämäkeen sokkona. Mitä tiesin tuosta osasta Turkua, joka niin lähellä sijaitsee, ja niin käymätön kuitenkin edelleen on? Lähinnä oudonnimiset TYS:n asuinkohteet kuten "Kuunsilta", "Pilvilinna" ja "Pössis". Ja pienet rivitalojen ja melko isojen omakotitalojen välissä puikkelehtivat pihakadut, ties kenen mukaan ristityt. Mennanderinkuja? Bergenheiminpolku? Browalliuksenkuja? Keitä nämä ihmiset, jos siis tosiaan kyseessä ovat henkilöt, ovat olleet? Miksi heidän nimensä on katsottu sopivaksi antaa pienille kadunpätkille, joilla asuu ihmisiä citymaastureineen ja mersuineen, pieniä pumpulipallon näköisiä koiriaan ulkoiluttaen? Paitsi etteivät he liiemmin ulkoiluta, kaikesta päätellen, sillä Räntämäellä oli hellesäistä huolimatta hiljaista... vain kolme pumpulikoiraa, ruskettuneet tädit hihnan toisessa päässä niin saman näköisinä että luulin juuttuneeni maailman ärsyttävimpään aikaluuppiin ikuisuudeksi, kuuden polkaisun mittaiseen.



Pääsin eteenpäin, arvatenkin. Ja kuja johti Räntämäeltä pois... tai melkein, ensin hyppäsin tyhjyyteen, oli tosissaan kuin olisi teatterilavasteen sisään pyöräillyt: liikkumaton katu, talot, autot niiden edessä, eikä edes pihoilla kuiskittu. Hyytävää, helteestä huolimatta. Teki mieli kirkua: "Haloo! Asutteko te täällä?" Toisaalta kello oli vasta kuuden pintaan, niin isoissa taloissa asuvat eivät varmaan tule pakotetuista ylitöistään vielä tuntikausiin.

Ennakkoonsuunnitellusti poikkesin Maarian hautausmaalla, joka näytti kartassa isolta, oli paikan päällä pieni. Kauniskin, miksei. Ainakin näköalaa riitti vehreänä kumpuillen suuntaan jos toiseen, ja niin avarassa maastossa useammankin ison tien pauhu kantautui sinne jatkuvana taustahuminana, joka ei kellekään takaa erityisen rauhallista lepoa. Oli siellä "Leipurimestari" ja "Vanha emäntä" haudattuna, ajalta ennen autoja molemmat. Mitäköhän nyt tykkäisivät iäisyydestään, tai minunlaisistani hautarauhaa typeryyksilläni rikkovista, anteeksi. Mutta jollain tavoin hautausmaa oli kuin heitetty sinne. Taas kävi mielessä miten outoa on ihmissuvun tarve pystyttää paasi ja pyhittää maapala jokaiselle edustajalleen. Eikö lopulta lopu tila? Kiertoon vaan, sanon minä, ja muistolaatan voi jokainen mielessään kantaa! Ah, olen käytännönläheisellä tuulella tänään. Ei siellä osannut rahoittua, ei levännyt ihmisen sielu. Vanhimmissa hautakivissa oli nimiä, jotka nykyään löytyvät isolla Turun kartalta: Jäkärlä, Koroinen, Kaerla, Petrelius. Miksi heidät halutaan näin muistaa?



Tie vei eteenpäin, ja vain lyhyen puusaarekkeen takana valmistettiin lääkkeitä useammankin tehtaan voimin. Olisin ottanut kuvia mutta Securitas ja kameravalvonta ja päiväsakon uhalla kulku kielletty ja miljoona kilometriä verkkoaitaa ja portteja, joten kiisin ohi. Hyvällä paikalla ovat, Vähäjoki siinä syvässä uomassaan virtailee ja laaksoa ja kukkulaa riittää parempaankin maisemakorttiin. Kenen oikeudella nämä paikat ovat tehtaita täynnä? Nämäkö omistavat tämän aitaamansa maan? Mutta eihän maata voi omistaa, johan sen Amerikan intiaanit tiesivät että ajatuskin on absurdi, että nämä suuret tehtaat saisivat oikeudenmukaisesti lyödä pampulla niitä jotka näillä rantakallioille mäntyjen sekaan retkeilisivät... Julmaa, ja typerää, ja sapen kiehuessa ylitin rautatien, olin Kärsämäen puolella ja kas kummaa, aivan toisenlaisessa maastossa kuin luulin.

Olin totta vie ajatellut Kärsämäen olevan teollisuushallia lähinnä, onhan karttakin sillä kohdin tuhkanharmaa. Mutta mitä vielä, varsinkin kohdekatuni yllätti olemalla paitsi syrjäinen ja unohdettu, myös hiekkatie. Ja minä kun kuvittelin joutuvani rekkoja väistelemään tehdasrakennusten keskellä, satamakonttishikaaneissa menoani hillitsemään! Mutta linnunliverrykseen ja vehreyteen vain kaartoi hiekkatie...



Mutta kuka onkaan Heikki Huhtamäki? Miksi on nähty tarpeelliseksi antaa hänelle katu? Jos hän on täällä muinoin omatekemässä hökkelimajassaan asustellut tuuheapartainen tolunjuoja, on ratkaisu oiva; heitä harvoin näin muistetaan ja heidän ihmisarvonsa unohtuu kun sitä ei kadunnimiviittaan ikuisteta. Mutta minulla on kalvava epäilys Heikin olevan joku bisnesmies... Eikö heillä jo ole katuja? Ääh, sanokaa miksi niitä täytyy viellä paikannimissäkin muistaa, jotka jo muutenkin ovat niminä tuttuja; tai siis joillekin, eihän tämä Huhtamäki minulle mitään sano. Hänen katunsa oli kuitenkin äärimmäisen miellyttävä. Ehkä hän on suunnitellut sen, yksin raivannut kasvustoon ja rinteeseen? Elämäntyönsä teki, sen ääreen kuoli, Heikki Huhtamäki.



Yksi syy käydä siellä oli Räntämäen rautatieasema, käytöstä jo ajat sitten poistunut, ja vieläpä nykyisestä Räntämäestä katsoen väärällä puolella rataa. Kaupunki on kuulemma pistänyt rakennuksen myyntiin, vaan eipä näyttänyt mitään tapahtuneen, toisaalta aktiivisimpia toimijoita niillä seuduin tuntuivat olevan varpuset ja muut siivekkäät ystävämme, ihmisiä tuntui paikka lähinnä hylkivän. Rakennus oli aika masentava. Se ei edes ollut romantisoidusti kiehtova sillä tavoin kuin jotkut hylätyt rautatieasemat ovat, se oli vain väsähtänyt. Ja unohdettu. Ja silti, joskus joku on täältä noussut junan kyytiin joka on vienyt hänet tapaamaan rakastettuaan toisella puolella maata... Miten tämä voisi koskaan olla niin turha paikka kuin miltä se nyt näyttää? Räntämäen rautatieasema on unohdetun rakkauden monumentti...





Ei, en onnistunut luomaan asemasta kuvaa mielessäni muuna kuin asemana, ja ankeana vielä. Jatkoin matkaa ja Heikki Huhtamäen katu senkuin kapeni, maaseuduttui ja idealisoitui, voitaneen jopa sanoa. Sen päätyttyä sukelsi pieni poluntapainen alas joen ja radan suuntaan, tässä vaiheessa maisema jota taivalsin oli jo kuin Ylämaan nummilla olisi vaalean hevosen selässä ratsastanut... Niinpä niin, miekat ne kalskuivat, on se kumma miten tämänkin matkan todellisuus osoittautui joksikin aivan muuksi kuin etukäteen odottamani teollisuusaluemeininki. Miksi tätä polkua ei ollut nimetty? Miksi joutomaat, nuo kaupungin kiinnostavimmat alueet, ovat nimettömiä? Turhia alueita niiden mielestä jotka päättävät... Mutta turhuutta on heidän oma tarkoitushakuinen elämänsä, niinhän se on, päätöksiä ja päätöksiä, politisoinnin ja käytäväkuiskuttelun keskellä unohtuvat tällaiset kauniit polut, ja merkityksettömiä ovat näitä ympäröivät tehdasrivit, eivät niinkään polut itse...





Saavuin Vanhalle Tampereentielle, sen alkulähteille. Polttolaitos hohti taas julmaa lämpöään kaupungin ei-kadunnimisille kansalaisille. Sukelsin metsään ja rikoin lakia; autokoulusta muistan ainoastaan sen, että "ajoneuvolla ajo kielletty" -merkin saa vain kävellen ohittaa. Mutta mitäpä ovat ne Vanhan Tampereentien ja Orikedonkadun kulmassa olevat hylätyt rivitalorakennukset? Korkean ja jykevän verkkoaidan takana, jo pari vuosikymmentä metsää kasvanut rakennuskompleksi oli kuin kummituskylä, tasakattoineen ja mustine ikkunoineen, mustuneine seinineen, yhdellä oli tikkataulun jäänteet - sinne ei vienyt teitä. Sinne oli mahdoton päästä, siitä ei saanut kuvaa. Jos kuvaisin kauhuelokuvan, tekisin sen siellä. Oliko näillä taloilla osoitetta? Vanha Unohduksentie? Vaietun sukutragedian katu? Hiljaisen surun polku?

Metsä vei minut. Vanha mies lenkkeillen ohitti kun kuvasin, sukelsin aikani poljettua ulos vihannasta viidakosta kadunpätkälle, joka oli aivan kuin kaksitoistavuotiaana unessa näkemäni, aurinkokin oikeassa kulmassa. Se uni on aina tuntunut tärkeältä, nytkään ei syy siihen selvinnyt.



Yhdeksännen pyörämatkan pituus: 7,2 kilometriä.

20.5.07

Gabrielinkatu
eli "Ei polku tää vie juuri mihinkään, osa 8" 

Hiljaa hyvä tulee, joskus huono. Ja niinpä edistyy tämä pyöräilyprojektini alkuperäistä tarkoitusta hitaammin, mikä sinällään on vain hyvä asia. Oli kuitenkin tänään lämmintä, ja vaikka tuulikin, totesin: "On sitä ennenkin puhuri lyönyt, sivaltanut tuulonen tuima!" Luonnonvoimille uhoaminen oli tietenkin virhe, minkä jo heti uhon suoritettuani masentuneena ymmärsin.

Niin että pohjoista kohti. Etukäteen jo tiesin tästä tulevan yhden pisimmistä pyörämatkoista, mutta toisaalta myös yhden ehdottomasti eniten uutta maisemaa tarjoavista, todennäköisesti tästä matkasta prosentuaalisesti eniten oli minulle ennestään tuntematonta seutua. Mikäs sen hauskempaa, mutta heti lähdettyä hivenen huolestutti se, että sinkouduin läpi Halisten myötätuulen kannattelemana, ohi farkkutyttöjen, partaisten pulsujen, söpöjen ponnaripoikien, lapsikatraiden, jääkiekkoilijoiden kasseineen.



Ankeus, nimesi on Halinen. Kun Turku muuten on aika kumpuraista, on tälle lähiölle kyllä onnistuttu löytämään ihanteellisen aukea tasamaa, jota tuuli viilein ottein silittelee. Miksi tämä paikka on olemassa, sitä mietin kun tie edessäni kaarsi pellolle ja horisonttiin. Paitsi että kaarsi taas pois ennen taivaanrajaa, vasemmalle ja ylös, kohti siimestä, jonka keskeltä kohosi kaksi pelottavan teollisen näköistä savupiippua: mikäs muu kuin Orikedon jätteenpolttokeskus, jossa meidänkin talousjätteemme palavat iloisesti kaukolämmöksi niiden muualta tulleiden iloksi, jotka eivät vielä meidän ankeaan ilmanalaamme ole täysin kotiutuneet. Näin läheltä nähtynä polttolaitos oli paitsi uhkaavan cyberpunk, myös epämiellyttävä sen ympärillä leijuvan kummallisen makean tuoksun vuoksi. Kuin olisivat siellä kaikki isiemme synnit palaneet, ja siinä palavan rasvan tuoksussa pesivät pääskyt ja muut rumat olennot kuin syöverissä sikiävät perkeleenpojat.



Anteeksi, lipsahdin raiteilta. Polttolaitos jäi taakse ja edessä oli alamäki tuskin sen esteettisempään ympäristöön: Oriketo, tuo matalien ja pitkien peltihallien luvattu, öh, alue. Sinne on tarkoitus tutustua myöhemmällä pyörämatkalla tarkemmin, minkä vuoksi ohitin paikan nyt kiitäen; tai yritin ainakin, tuuli oli mystisesti kääntynyt vastaiseksi, ehkä polttolaitos aiheutti kummallisia pyörteitä. Ei haitannut menoa, siis vielä tässä vaiheessa, siis se vastatuuli.

Orikedolla saavuin liikenteen sekaan, kun Vanha Tampereentie, ties minne vievä suht sykkivä valtasuoni imaisi minut mukaansa. Paitsi että hyvistä pyöräteistä huolimatta olin ainoa ei-autoilija kilometrien säteellä... Omapa on hävikkinne, laiskimukset! Ja myötätuuli taas, olihan se mukava, mutta hieman uhkaavalta paluumatkaa ajatellen tietenkin tuntui. Huoltamot, katsastusasemat, autohallit ja muut olivat kaikki pakkaantuneet sinne, liekö Turussa muualla niitä, niin tiheä oli esiintymä siellä. Oikeastaan seutu oli hyvin vierasta, olin vieraalla maalla, profeettana tuskin siellä kuitenkaan, tai se kai on jälkipolvien päätettävissä. Minä jatkoin eteenpäin, ja vastaan tuli ensin uudisrakennettavaa teollisuushallia, sitten hylättyjä liiketiloja. Hölmöläishommaa, jumanklavita.



Etukäteen ajattelin tämän pyörämatkan olevan maisemallisesti kuivikkaimpiin kuuluva, suuntautuihan se poispäin niin merestä kuin joestakin, kohti moottoritien halkomaa peltoaukeaa. Olin luonnollisesti väärässä. Tampereentieltä avautui muikea näköala ties minkä puron pohjustamaan rehevään laaksoon, varsinaiseen viljalaariin, kaukaisen metsän ylempänä reunustamaan, eikä muuta kuin Munsterhjelmin nimmari alareunaan ja kehykset päälle. Laskettelin tähän maisemaan, öljyvärit sekoittuivat hiuksiini, tai ehkä upposin johonkin björkahtavaan musiikkivideoon, joka tapauksessa maisema oli turhankin ideaali, lokitkin shakkilaudalla, tosin näkymättömällä, ja Maarian allas pilkisteli peltojen takana kuin sinne heitetty peili.



Loputtomien kasvihuoneiden jälkeen tie haarautui, ja hypähdin onnesta: hiekkatie! Sukelsi metsään! Olin varovasti uskaltanut tällaista toivoa, mutta Niittykulmantie oli jotain parempaa sittenkin, se kiemurteli välillä tuuheassakin männikössä, loitontui hetkeksi antaen pelloille tilaa, ja katosi sitten varjoihin. Minä sain lähes kivuliaita lapsuustakaumia: mäntyjen tuoksu auringossa, linnut, se miltä hiekkatie kuulostaa pyöränrenkaan alla, valkovuokot ja satunnaiset solisevat purot. Eikä tietenkään pidä unohtaa muurahaisia, luulen etten yhdelläkään toisella pyörämatkalla kohtaa näin monia muurahaiskekoja kun kerran Turun kaupungin alueella kuitenkin on aikomus pysyä. Mikä vitsi tämäkin: Turun kaupunki! Alle kahdeksan kilometriä kauppatorilta, ja minä olin jo syvässä hiljaisuudessa, katselin muurahaiskeon vilinää ja hongat humisivat ylläni virttä kaiken kauneudelle. Tätähän tämänkin seudun pitäisi olla; helvettiin kaikki asfaltoidut tiet ja kerrostalot, pois ihmiset. Suomi pitäisi rauhoittaa luonnonpuistoksi, laivataan ihmiset Saksaan ja lyödään rajat kiinni, niin minä halusin tapahtuvan, niin, juuri siellä mäntyjen katveessa minä vihasin sitä että ihmiskunta oli loisinut itsensä tännekin rannikkokolkkaan ja jättänyt vain satunnaisia katveita joissa luonto vielä kukoisti...





Jatkoin sentään matkaani. Ylitin rautatien ja Niittykulmantie sai asfaltin, aivan liian pian, tosin pian se katosi taas. Olin oudossa kolkassa; muutamia umpeen kasvaneita pihoja ja rintamamiestaloja vuosikymmenten takaa, pieni ryväs asutusta keskellä ei-mitään, "alueellinen ilmoitustaulu" näytti sekin pelkkää tyhjää. Mutta paikka näytti virkeältä, oli matonpesupaikat ja kaikki. Ja sitten tie taas kutistui, pinta muuttui sepeliksi, leveys poluksi, ja se kapeni ja kapeni, tunsin syöksyväni kuiluun, hornako minut oli nielaisemassa? Vai olinko sittenkin saapumassa perille... kartassa Tampereen valtatien alitti hiuksenhieno harmaa viiva, jonka olin toiveikkaasti olettanut pyöräilykelpoiseksi reitiksi, ja periaatteessa se olikin, joskin maastopyörä olisi sinne paremmin sopinut. Tämän kärrypolummaksi eivät pyörämatkani Turun alueella takuulla enää pääse, ja niin - laskettelin tunneliin, neljä kaistaa moottoritietä jyristi yllä, hävisin pimeään, jos olisin tv-sarja, olisi jakso loppunut tähän.



Tunnelin seinillä oli hakaristejä ja isoja kirkkoveneitä, ihan tuli mieleen nuoruus maalaiskunnassa. Vaikka maallahan sitä kai nyt oltiin. Räpyttelin silmiäni kuin syntyvä noustessani tunnelista taas ulos, tämä nyt sitten olisi sitä Yli-Maariaa, kartasta olen katsellut paikkaa moottoritien varressa, enkä ikinä edes vitsinä kuvitellut että koskaan kävisin siellä. Ja nyt, pyörällä vielä. Ensikiinnostus vaihtui nopeasti lannistukseksi. Siinä se oli, joskus ammoin pellolle oli pykätty asuntomessut ja nyt siellä oli isoja pihattomia omakotitaloja niin lähellä toisiaan kuin survomalla on saatu. Vieressä puuttoman aukean takana alati äänekäs moottoritie.



Paikka oli hirveä. En keksinyt miksi kukaan haluaisi asua siellä. Maisemallisesti sillä ei ollut mitään tarjottavaa; peltoa ja tasaista mantua, pari puuta jäänyt ammoisesta metsästä jäljelle, ei omia pihoja, ei yksityisyyttä paitsi seinien sisällä, ikuinen moottoritien pauhu melkein tontissa kiinni, sijainti aivan kammottava kaukana kaikesta ilman erityisiä palveluja. Ja siellä niitä kuitenkin oli, rumanvärisiä moderneja taloja vieri vieressä, kovasti uuttakin rakennettiin, ei saatana, Ylioppilaskylä voittaa tämän asumispaikkana mennen tullen. Gabrielinkatu, niin miellyttävä oli matka sinun luoksesi, niin suuren pettymyksen kuitenkin tuotit. Otin kuvat ja läksin.



Niin, samaa tietä tosiaan, vaikka vaihtoehtojakin olin alustavasti kartasta katsellut, mutta Niittykulmantien nyt vain halusi kokea uudestaan. Se miellytti, mutta Vanhalle Tampereentielle tultua ei miellyttänyt enää juuri mikään; tuuli oli raivostunut tiikeri, joka kuulostikin siltä kuin olisi ärjynyt hyökätessään mutkien takaa kimppuuni. Se raateli ja repi minua ja silmissä löi mustiin.



Kahdeksannen pyörämatkan pituus: 21,9 kilometriä.

17.5.07

Fregattikatu
eli "Odota minua, Angus-setä!, osa 7" 

Jotkut meistä painavat jälkensä niin syvään muiden ihmisten muistiin, että vaikka he olisivat vuosia sitten kadonneet lähipiiristämme, he tuntuvat olevan siitä huolimatta jokaisena hetkenä läsnä. Niinpä siis minäkin, ja minun myötäni lukijakunta, tuijotin eräänä toukokuisena torstaiaamuna ulos ikkunasta kohti länttä, sikäli kun lännen suuntaan näki. Mietin setääni, tuota jo aikapäiviä kadonnutta kummajaista, suvun harmaanlaikukasta lammasta, häntä joka eräänä päivänä otti ja lähti. "Minä lähden nyt länteen!", niin hänen kerrotaan sanoneen vaikka itse olenkin turhan nuori tätä muistamaan. Sedän katoamisesta oli kauan. Hän oli hypännyt pyöränsä selkään ja lähtenyt, niin kertomus eteni, eikä paljon muuta tiedetty; ei hän lähetellyt kortteja. Minne hän meni? Miksi? Me emme tienneet - vain sen, että oli ollut kaunis päivä, kauniimpi kuin moni ennen sitä tai sittemmin.

Pyörämatkoiltani olikin puuttunut muu tarkoitus kuin itseensä kietoutuva merkityksensynnytys. Rusikoin itseni vauhtiin, me elämme vain tämän kerran, tai ehkä useamman, mutta silti halusin rasittaa ruumistani kuin varmana siitä että olin tekemässä jotain lopullista. Ei se tällä vastatuulella ollut vaikeaakaan. Minua katsottiin. Yliopistoalue oli hiljainen, ajattelin tutusta vastaantulijasta: "Arvaakohan tuo nyt minun olevan pyöräprojektini uutta episodia suorittamassa? Tarkkaileeko hän blogiani tänään uuden päivityksen varalta?"

Oikeastaan mietin sitä jokaisesta vastaantulijasta. Kaikki olivat joka tapauksessa mukana siinä. Tavassa jolla he katsoivat minua... SETÄ! Ne ovat sinun jäljilläsi mutta minä olen tulossa... Rantatie oli ruuhkainen. Pahuksen aurinkoiset vapaapäivät, eikö ihmisillä ollut muuta tekemistä kuin pakkautua minun eteeni laumoiksi? Tietenkin heti tämän ajateltuani tajusin. Eipä tietenkään, ehei. Minä ymmärsin nyt. Syöksyin tunneliin, sitä ne eivät aavistaneet. Pulssi hakkasi, toistaiseksi tuuli pelasi heidän pussiinsa, oli vähällä tiputtaa minut leikistä. Stålarminkadulla huippasi ja pulssini kaikui kerrostalojen seinistä. Ne värähtelivät kuin veden pinta.



Ohitin Daniel Hjortin kadun risteyksen, pyöräretki numero viisi, näinkö lähellä se oli, enhän ollut vielä puolimatkassakaan tämänkertaiseen kohteeseeni, joka yhteensattuman oikusta oli juuri se, jonne olisin lähtenyt etsimään setääni ilmankin pyöräilyprojektiani, sillä hänelle kerran kuuluneen kirjan välistä oli juuri sinä samana aamuna leijaillut kellastunut ruutupaperinpala, jolle oli paksulla punaisella sudittu yksi ainoa kirjain: F. Tämän jälkeen olo oli vapaampi. Kaupungin kuristusote alkoi ympäriltäni hellittää, Wärtsilän paikoitusaluekin oli miellyttävän autio, ah, ovensa sulkevat tehtaat, te palautatte meille tilan ja hiljaisuuden! Vaihdoin vaihdetta isommalle kunnes saavutin korkeimman, aivan liian varhain. Olin saanut vauhdin päälle enkä olisi halunnut lopettaa...

Sedästä liikkui näillä seuduin huhuja. "Kimaltavasta palatsista" hänen kerrotaan hourailleen, ja ymmärsin olevani reitillä: Majakkaranta, tuo Turun Espoo, kevätauringon valossa häikiviä valkoisia asuntoja rivi rivissä, kerrostaloelämää par excellence!, ja tietenkin tuo hurjana falloksena kaiken yllä pönöttävä torni, Turun korkein!, sieltä on näköalaa ja huipulla lienee tuulista. Ainakin maan tasalla oli, mutta olihan merikin lähellä, nyt sen tuoksuna ilmassa jo tunsi. Suola, heinä, kivikkoon kasvanut sammal. Ah, no niin. Olin pääsemässä jäljille.



Hirvensalon silta on komea ilmestys, panoraaman veroinen, minkä jätin ottamatta. Satama, telakka, linna, veneitä sadoittain, ja tuulen riepottama purkkapaperi, se oli perhosena hetkessä ja rikkoi harmonian kuin iholla tanssiva veitsi, veteli viiltoja mieleeni, hauraaksi lasiksi se minun ajatukseni taikoi ja tuuli puhalsi kasvoihin suolaa ja viilentävää vettä... Meren pinnasta. Sitä oli vaikea uskoa, mutta siinä se oli, suoraan alapuolellani, katkeamaton yhteys kaikkiin maailman satamakaupunkeihin. Tukholma! Hampuri! New York! Sydney! Niin lähellä, vain sukellus Hirvensalon sillalta ja loppu on omista voimavaroista kiinni. Mietin oliko setäni tehnyt tämän ratkaisun, ja silloin kuulin hänen nimensä kaikuvan saaren suunnalta. Matka jatkui siis siltaa pitkin...



Jätin mantereen taakseni. En koskaan usko sitä etteivätkö saaret kelluisi, Hirvensalo ainakin aivan varmasti, jollain tavalla se tuntuu jalkojen alla huterammalta, tai siis tässä tapauksessa tietenkin pyöränrenkaiden. Hurja ylämäki ja sitä seurannut paljon hurjempi alamäki, jonka tiesin olevan vielä takaisin tullessa ongelma, toi minut toiseen maailmaan, ainakin melkein: Alko, K-supermarket ja bensa-asema tietenkin kielivät tuttuudesta, mutta minua ei hämätty; rakennukset oli sijoitettu toisiinsa nähden niin että niiden koordinaatit yhteenlaskettuina muodostivat sedän katoamispäivän. Veretseisauttavaa, sanoisi poliitikko, mutta minua ei siinä vaiheessa mikään pysäyttänyt. Kaarsin laskettelurinteen ohi, se oli oudon hiljainen. Näin setäni kasvot bussipysäkin seinässä, vaiko sittenkin jonkun toisen, kenen, kenen...



Majakkaranta häilyi täältäkin juuri siellä minne katse osui. On se saattanut saarelaisten sielua aikanaan kirpaista kun ovat tornit nousseet salmen taakse näköesteeksi, mutta toisaalta; sieltäpä tiirailevat kennostoistaan rauhallista ja tilavaa elämää Hirvensalossa, tiedän kyllä kumman puolen itse valitsisin. Vanha Kakskerrantie oli hiljainen, pyörätiet toki vielä paikallaan, ja laadukkaat vielä. Mutta kuitenkin: kylänraittihan tämä. Talot katosivat ympäriltä melko pian, masensi se ajatus että Hirvensaloon kaavaillaan asuntoja 30.000:lle uudelle ihmiselle. Mistä ne kaikki tulevat? Mihin ne mahtuvat? Miksi tänne? Peipposen laulu oli ainoa ääni renklaavan pyöränvaihteeni ohella, yhdessä risteyksessä oli Wäinö Aaltosen veistämä veistos, melko kaukana yhtään mistään, setäni nimi oli kaiverrettu sen pintaan ja veriset kengänjäljet jatkoivat matkaansa eteenpäin. Homma alkoi mennä naurettavaksi, eikä minua silti naurattanut. Tämä saa riittää!, karjuin, yhtäkkiä hurjistuneena. Mutta Hirvensalon luonto rauhoitti minut lempeään kohtuunsa, se syleili pientä pyöräilevää hahmoa joka sen valtasuonta pitkin hakeutui kohti sydäntä...





Kului aikaa, menetin sen tajun. Tie mutkitteli kallion ja tuuhean rantakoivikon välissä, havu- ja lehtimetsän, observoin edetessäni. Kuin tunnelissa oikeastaan, ja muistin sedän ainoat koskaan minulle lausumat sanat: "Mitä tahansa teetkin elämässä, älä koskaan lähde etsimään minua". Perhana. Mutta alkoi olla jo myöhäistä kääntyä takaisin...



Pikisaari avautui entisaikojen kalastajakylänä eteeni tien mutkan takaa. Niin katosivat puut ja muut, sydäntä sykäyttävästi olivat torpat, tönöt, kartanot ja huvilat sulloutuneet yhdeksi korkeuseroja kaihtamattomaksi kasaksi rantakalliolle Hirvensalon luoteisnurkkaan. Ei se enää Turulta tuntunut; en oikein kokenut tällaisessa kaupungissa eläväni, Pikisaari ei ollut paikkana erityisen todellinen. Huomasin setäni kuitenkin olleen siellä - hänen nuorena käyttämilleen huonoille salanimille oli siellä pyhitetty kaksikin katua; ohitin sekä Peter Thorwösten tien että Jakob Bremerin kadun, ja sitten poistui altani asfaltti ja olin perillä. Fregattikatua melkein minua päin lasketteli pyörillään kaksi pikkupoikaa, jotka kiljuivat mennessään Smoke on the waterin riffiä. Vihje? Oliko setäni kadonnut savuna tätä kaikkea ympäröivään mereen? Hippasen ahdisti, eipä vissiin. En uskaltanut jäädä sinne, kuvasin todistusaineistoa ja jatkoin vielä edemmäs, ihan hieman vain...







Kylätien reunoilla vanhat kauniit puutalot muuttuivat uusiksi tylsiksi tiilitaloiksi, tein jyrkän oikean ja saavuin pursiseuran ravintolalle, kuuluisa rakennus on, ja teininä siellä serkkupoikani häissäkin muistan nauttineeni mitä makoisinta tarjontaa. Nyt en käynyt sisällä; ranta oli täynnä ruotsia puhuvia ruskettuneita merihenkilöitä, jotka innolla tuunasivat paattejaan kesäkuntoon. Poistuin, en oikein tuntenut soveltuvani joukkoon, tuskin vähiten siksi, että minun oli paikan ainoa polkupyörä, lähistöllä kimmelsi rivi bemareita, alfaromeoita ja ties mitä vielä. Kapusin kukkulalle, näin Ruissalon kansanpuiston niin lähellä että melkein sinne käsi ylettyi ja poimi ihmisiä sieltä kuin pikkuruisia tinahahmoja. Kalliossa oli viesti: "Tältä paikalta nostettiin muudan N.N. kultaisen avaruuslaivan matkaan vuonna", loppu oli hioutunut pois. Hyvää matkaa, setä.



Paluu oli hikinen. Tuuli riepoi kuin järkensä menettänyt, hetki hetkeltä suuntansa vaihtui, vai oliko tiessä sittenkin mutkia? En muista siitä paljoa, valmistauduin henkisesti siihen helvetiksikin määrittelemääni nousuun, jonka tiesin odottavan minua ennen pääsyä Hirvensalon sillalle tästä suunnasta. Vaihdetta ei olisi juuri pienemmälle saanut, ja puskin hikeä kuin sika saunassa. Mutta säästyin nöyryytykseltä: ohitin pyöräänsä taluttavan pariskunnan, he katsoivat kateudesta kirskuen menoani. Ja sitten olin huipulla. Mikä tunne syöksyä alas kohti suurta siltaa, kohti avaruutta ja ylitettävää merta! Sillalle tullessa tuntui kuin tuuleen kohoaisi, ja kaikki oli siinä, kaikki yhden silmäyksen säteellä: Linnan koko merenpuoleinen julkisivu, telakka, kirkon torneja kaupungin keskeltä, Uittamon korkeat rantakalliot, metsää ja mäkeä, tornia ja taloa. Ja vauhdissani ehdin ajatella: on tämä vaan välillä niin järjettömän kaunis kaupunki.

Seitsemännen pyörämatkan pituus: 22,4 kilometriä.

7.5.07

Ekmaninkatu
eli "Nättiyden olemusta etsimässä, osa 6" 

Kun viikonloppuna kerroin Helsingistä poikenneelle Nuutisen isännälle että seuraava pyöräilykohteeni sijaitsee Nättinummen kaupunginosassa, hän ehdotti että tarkkailisin juuri seudun nimessäkin väitettyä nättiyttä: onko Nättinummi todellakin nätti? Idea oli siinä määrin hyvä että laajensin sen koko kuudennen pyöräretkeni teemaksi.

Siis nokka kohti pohjoista. Ensin alkuun mietin onko takitta matkaan lähteminen uhkarohkeaa; tuuli kuitenkin lepatti melko rivakasti lahkeita ennen kuin oli vielä kotiovi kadonnut horisonttiin. Vaan eipä mitä; aurinko ja fyysinen rehkiminen voittivat lopulta, ja tuskin oli kolmannes matkasta takana kun jo kiitin itseäni siitä että takki roikkui edelleen naulakossa eikä esim. hiestä märkänä selässä.

Mutta tietenkään emme vielä ole kolmannesmatkassa. Alkupuoli on kuitenkin tietyssä mielessä jäävättävä; matka Ylioppilaskylästä Helsinginkatua pitkin linja-autoasemalle on aivan liian tuttua ollakseen neutraalisti määriteltävissä sen paremmin nätiksi kuin rumaksikaan. Ajatukset ohittavat tämän seudun visuaaliset ärsykkeet ja kokonaisuus on aivoissa jo vuosia sitten latistunut mitäänsanomattomaksi pannariksi. Ei kai tuossa alkumatkassa mitään varsinaista valittamistakaan ole... Ja joka tapauksessa Aninkaistensillalle asti matka oli sama kuin pyöräretkellä numero kaksi, eeppisellä eksymiskertomuksellani Alakyläntielle ja takaisin.

Asemalla tänäisen ja kymmenen päivän takaisen minun tiet erkanivat, ja polkaisin itseni Aninkaistensillalle, joka ei siis ylitä Aurajokea, vaan jotain paljon suurempaa: Helsingintien ja ratapihan, neljä kaistaa autoja yllä ja alla, pyörätiet päälle ja bussiasema keskelle kaikkea, a vot, siinä on ollut insinööreille miellyttävää pähkäiltävää vuosiksi, mutta enimmäkseen tämä risteys toimii. Ei paha saavutus.



Laskettuani sillan alas olin rautatien pohjoispuolella, "wrong side of the tracks", siellä tulee käytyä harvoin, paitsi tietysti Raunistulassa jossa tulee käytyä usein, mutta nyt oli matka vielä paljon kauemmas pohjoiseen... Ensin oli vastassa tietenkin lisää risteyksiä. Oli ylitettävä useampi kaista niin Raisioon kuin Tampereellekin vieviä valtateitä, vasta sitten saattoi hetkeksi hengähtää... Mutta nättiä? Ei täällä. Jotain Pohjolan ja Raunistulan rajamaatahan Satakunnantie lienee, sitä minä lähdin rullaamaan letkeässä vastatuulessa pohjoiseen, ja sitä reunustivat melko väsähtäneet kerrostalot melko väsähtäneeltä vuosikymmeneltä, siltä meikäläisenkin maailmaan saattaneelta seissekeetluvulta. Koululaiset parveilivat minua vastaan, ja solmin mielenkiintoisen pyöräilijäsuhteen vanhaan pariskuntaan: ohitin heidät ensin kahdesti, kunnes he lopulta ohittivat minut ja jatkoivat matkaansa Länsikeskuksen suuntaan. Pirun sitkeitä vanhuksia.

No niin joo, asiaan. Tuntemattomat seudut alkoivat varsinaisesti vasta kun tein Satakunnantieltä jyrkän oikean Varkkavuorenkadulle. Ja missä olin? Edelleenkö Turussa? Viimeksi kun näin irtolohkareista varoittavia liikennemerkkejä, olin Pohjois-pohjanmaalla Nuutisen perheen automatkalla! Ja täällä, keskellä kaupunkia... Aloin hytistä jännittyneestä odotuksesta, sillä tiesin että nyt, nyt!!, olin matkalla jonnekin todella outoon. Absurdia, here we come!



Olin siis jossain päin Hepokultaa, enkä totta vie koskaan ennen ollut täällä käynyt. Minua vastaan taapersi vanhuksia kadulla, joka kaarteili epäilyttävästi 80-luvun mieleen tuovien tummanruskealla tiilillä päällystettyjen kerrostalojen välissä. Kallioita, mäntyjä, pilkistävää peltoa. Aivan kuin vanha peltotie olisi joskus saanut asfaltin päälleen ja maan sisässä luikertelevista rihmastoista talot kuin itiöpesäkkeet nousseet sen viereen jonkin kauan sitten unohdetun happosateen seurauksena. Mahtavaa, mahtavaa, hykertelin...

Ja, myönnettäköön, myös melko nättiä. Vaikka osasin kyllä tässä vaiheessa jo aavistaa että parempaa oli tulossa; jos ei muuten niin siitä syystä että olinhan vasta Hepokullassa, ja Nättinummi vielä edessäpäin... Markulantie, tuo vanha tuttu monen kyllästyneen pikavuorokuskin lausuma nimi ("Pohjoiskaari, Markulantie, Parrantie") saapui eteeni kuin joki kaukaa ratsastavan matkalaisen eteen, se virtasi kuohuten autoja ja sen leveään uomaan avautui minulle matka kuin konsanaan Moosekselle kun vain painoin suojatien vieressä sijaitsevaa nappia... Mikä vallan tunne! Ja olin... olin... Nättinummessa! Kuin tehdäkseen selvän pesäeron muuhun Turkuun, Nättinummi on sijoittunut korkean kallion päälle, jonne tie katoaa paitsi jyrkästi nousten, myös jyrkästi kaartaen. Vanhus työnsi rollaattoriaan vaivalloisesti mäkeä ylös, minä ponkaisin hänen ohitseen, olihan tuulikin nyt myötäinen. Korkeat männyt reunustivat tietä, tekivät siitä tunnelin, portin parempaan maailmaan...

Yllättävintä Nättinumessa kai oli se, että se tosiaan oli muistuttamatta sitä millaisena minä olen Turun oppinut tuntemaan. Tämä näytti, niin, en osaa määritellä... Oli kuin olisi Alpeilla pyöräillyt, jos nyt ihan vähäinen liioittelu sallitaan. Ilma oli joka tapauksessa raikas, männyntuoksuinen. Tie luikerteli metsään, jota ei ollut vielä kaikkialta raivattu pois, polkuja katoili sinne vähän väliä, ja mielessäni romantisoin ne alkuasukkaiden metsästysreiteiksi, vaikka tiedänhän toki densojen vain niitä pitkin kerääntyvän näkösuojiin kiskomaan lasolia. Mutta te ymmärrätte varmasti tällaisissa hetkissä esiintyvän tarpeen tehdä asioista kauniita.



Kyllä siellä nättiä oli, ja tuulikin oli minulle suotuinen, työnsi minua selästä eteenpäin niin että sain polkemisen sijasta keskittyä katselemaan ympärilleni. Kaukana alhaalla näkyi jalkapallokenttä, josta reipas pillin ääni aina välillä leikkasi linnunlauluista hiljaisuutta kertoen että siellä kansakuntamme tulevia toivoja ja deekuja opetetaan tottelemaan ja kurittumaan! Hymyilin, viheltelin, jossain vaiheessa eksyin pyörätieltä ja harhailin suuren taloyhtiön pihassa ihmettelevien vanhusten katsellessa minua kuin huumerikollista... vaikka eihän heidän Nättinumessa pitäisi sellaisista mitään tietää! Eihän siellä... no, siinä vaiheessa huomasin tv-antennit ja ymmärsin. Paha maailma on tämänkin utooppisen nurkkauksen Turkua jo saavuttanut...

En tosiaan tiedä miten helvetissä minä sen pyörätien kadotin, koska aikani parkkipaikalla harhailtuani huomasin kevytliikenneväylän jatkuvan siinä missä tienkin, suoraan eteenpäin. No, sinne. Kaarteet lisääntyivät, metsä hiipi kiinni tiehen, tuli synkänvihreää, tuoksuvaa, yhä hiljaisempaa. Nättiä, perhana vieköön! Kyllä ne ovat aikanaan tienneet kun ovat tämän seudun nimenneet... Lopulta uusi ryväs kerrostaloja, yhä korkeamman kallion päällä. Vesitorni häämötti läheisten puiden takana, minun täytyi siis olla ylhäällä. Ohitin muutamia pikkukatuja, lähinnä taloyhtiöiden eri rappujen väliin kiemurtelevia käytäviä... ja vasta olan yli kurkkiessani huomasin että yksi niistä oli Ekmaninkatu, kohteeni. Merkityksetön pätkä asfalttia, sen sain nyt huomata. Mutta nättiä, niin nättiä. Kuin luonto olisi valtaamassa itselleen omistusoikeutta tähän korkeaan kukkulaan, niin lähellä puut, ruoho, kalliokukkaset siellä olivat. Ja perhana: olihan Ekmaninkadulla sijaitsevan K-marketinkin nimi Nättäri.



Nättiyden huumaamana lähdin polkemaan takaisin, epätoivoisena yrittäen ikuistaa Nättinummen nättiyttä kamerallani. Ei siitä mitään tullut, ja turhautuneena riuhdoin itseni vauhtiin, Markulantielle syöksyin mäntyjen reunustamasta portista kaukaa ylhäältä kuin Nättinummi olisi ulostanut minut itsestään, putkahdin alamäkeen ja myötätuuleen kymmenisen senttiä tien yläpuolella ja liikennevalotolpasta sain kiinni ennen kuin syöksyin bussin eteen...

Markulantie, tylsämielisyys. Nopea kaarto Rieskalähteentielle, jonka kartasta olen aina lukenut muodossa Reiska-, ja äskeisen kokemukseni jälkeen ankeus saavutti huippunsa. "Vätti", johan sen nimikin sanoo ettei tämä ole kaunista seutua, mutta kuka on kieltänyt edes yrittämästä? Katsastusasemia, autokauppoja, "Läänin kuljetus", "Delta-auto laajentaa tähän", Valion pakkaamo, halleja hallien jälkeen, hallihelvetti, hall-hell. Masennukseni oli saavuttaa itsetuhoiset mitat, ja suojellakseni henkeä ja pyörää siirryin rekkojen välistä kävelytielle, vaikken ehkä ihan 12-vuotiaasta enää käykään.

Onnekseni huomasin pelastavan keitaan: Juuri tältä Reiskaperhanantieltä sukelsi outo hiekkapolku kahden hallin väliseen siimekseen ja katseeni saavutti pilkahduksen... puista! Ja penkeistä! Nopea U, ja sinne. Hämmentävä puistomainen aukio, ja jonnekin kauas luikerteleva polku ruohikon keskellä, tiepölyn saastuttamia penkkejä aukion reunoilla, eihän täällä ole kukaan käynyt aikoihin. Jäin ottamaan kuvia, tähtäilin puiden silmuja vasten aurinkoa kuin idiootti, millä välin pyöräni romahti jalaltaan maahan. Se ei kestänyt tätä säälittävää tarvettani saavuttaa nättiyttä täällä teollisuushallien keskellä. Mutta se oli oikeasti nätti paikka. Keskellä rumuutta tietenkin, mutta ehkäkin juuri siksi.



No niin, aikaa sitäkin ja matka pois. Pari polkaisua toi minut Tampereen valtatielle, ja vaikka matkani loppu näiltämain alkaen menikin mahdollisista vaihtoehdoista huolimatta täsmälleen samoja reittejä kuin kakkospyöräretkeni loppu, niin miksipä ei; Raunistula ja rautatiesilta ovat liian houkuttelevia seutuja jättää käyttämättä kun tilaisuus on... Katsokaa nyt itsekin:



Kyllä tämä oli sittenkin nätimpää kuin mihin Nättinummi pystyi, vaikka kovasti yritti. Omat nurkat kultaakin kalliimmat, niinhän sitä sanotaan. Ja jos ei sanota niin ainakin pitäisi sanoa. Kotona keitin pannullisen kahvia, alkaa olla juotuna osapuilleen nyt.

Kuudennen pyörämatkan pituus: 11,8 kilometriä.

4.5.07

Daniel Hjortin katu
eli "Matkoja turkulaiseen kirjallisuuteen, osa 5" 

Pyöräilyprojektini on jäässä silloin kun maakin, mutta kun tänään mittari innostui näyttämään kymmenen astetta yli pakkasrajan, kuulin tien kutsun taas. Se lauloi minulle heti tukevan aterian jälkeen, mikä ei ole paras hetki lähteä liikkeelle, mutta eihän minulta ajoitus koskaan ole onnistunut.

Tavallaan huijasin, sillä tämänkinkertaisesta matkasta suurin osa sijaitsi tuttuakin tutummilla turuilla, ei vähiten sen vuoksi että minä asuin kaksi ensimmäistä vuottani tässä kaupungissa ihan Daniel Hjortin kadun nurkilla. Se vain sijaitsi suunnalla johon ei koskaan ollut mitään asiaa ja siinä mielessä on jäänyt vain aavistuksenkaltaiseksi käsitykseksi se, miten tuo nurkkaus, Marttia vai Vähä-Heikkilääkö?, oikeastaan liittyy muuhun Turkuun. Ja tietenkin sain tämänkertaisen kohteeni myötä tilaisuuden ajaa Kupittaankadun päästä päähän; 2,8 kilometrin pituudellaan kyseessä lienee kaupungin pisin viivasuora baana, joskus ammoin karttaan vedetty ilman kaupunginjohtajan peukalon aiheuttamaa mutkaa.

Alkumetreiltä asti tunsin itseni etääntyneeksi tilanteesta, ehkä ilman viileys sai minut irtautumaan ruumiistani ja enimmäkseen katselemaan katuvalojen korkeudelta itseäni polkemassa vasten tuulta ja kukkuloita. Miltä näytinkään; rento opiskelijamiekkonenko se siinä menossa Kupittaalle teknologiakeskukseen viilaamaan tietoteknistä väikkäriään vaiko perheenisä maidonhakumatkalla? Turisti mahdollisesti sittenkin, ja idiootti sellainen vielä, ei niinkään pysähdy kuvaamaan edes etäisesti kiinnostavia näkymiä vaan Savitehtaankadun keltaista muoviaitaa, joka estää yleisön kulkemisen jälleen uudelle TYKS-työmaalle. Muistan kun tuo moderneilla sairaalarakennuksilla täytetty alue oli vielä heinikkoista joutomaata. Ei siitä ole kauaakaan.



Joka tapauksessa huomioin muita kulkijoita enemmän kuin aiemmin. Kuvittelen kaikki kaupungilla kulkijat aina yhteisellä tietoisuudella varustetuksi massaksi; jälleen mietin mitä he ajattelisivat jos tietäisivät etten oikeasti pyöräile täällä. Että kyseessä on vain projekti... ettei minulla todella ole asiaa minnekään, että minä vain näytän siltä kuin kaikki, näytän olevan vain oman arkipäiväisen tapahtumani kyllästyttämä kansalainen; ja sellaisen sijasta tarkkailenkin mielipuolisen analyyttisesti jokaista polkaisua, jokaista metriä, jokaista kulkijaa, jokaista liikkuvaa ja liikkumatonta kohdetta.



Tuosta alkaa Kupittaankatu. Sen verran hiljainen, että autokaistalla ajamista ei oikeastaan huomannut, autoja kun ei liikkeellä juuri ollut. Ihmiset pyöräilivät suuntiinsa, kaikki juuri niin välinpitämättömän näköisinä kuin polkiessa kaikesta päätellen kuuluukin. Mikseivät he hymyilleet? Minä ainakin olin jännittynyt, ekstaattinen, joku voisi kaiketi sanoa myös maaniseksi eikä siinä mitään, vaikka voihan olla että kaikki he olivat juuri siksi kuin minua ei olisi ollut olemassa; eikä minua tietenkään välttämättä ollutkaan, onhan aina mahdollista että olen vain kuvitelma joka näitä katuja pitkin liitelee juuri sinne kuin itse itselleen määrämien puitteidensa rajoissa kykenee. Niin että en minä sillä. Oli päivässä silti jotain omituisen uhkaavaa, mahdollisesti tavassa jolla raksamiehet katsoivat minua tai autot yrittivät toistuvasti pakittaa ylitseni, onneksi harvakseltaan siinä onnistuen.



Huomasin mielenkiintoisen seikan: kun ei ole koskaan ennen pyöräillyt autokaistalla, on risteykseen tullessa ryhmittymisongelma. Uudenmaankatu ja Kaskenkatu vielä, vilkkaita ylitettäviä... ehkä metodini ei ollut oikeaoppisin, mutta ainakin pääsin teistä yli joutumatta pysähtymään. Pakkohan minun oli tehdä jotain oikein, ja ennen kuin huomasin, Kupittaankadun puolimatka:



Puutaloja, juuri sellaista ympäristöä jonka olen oppinut kaikkein turkulaisimmaksi mieltämään. Haluaisin kirjoittaa kertomuksen joka sijoittuu juuri näille nurkille, ei sillä etteikö niitä olisikin; onhan Reijo Mäkikin sijoittanut Vareksensa asumaan vain yhden korttelinleveyden täältä pohjoiseen, Itäiselle pitkäkadulle. Paitsi että enhän minä nyt Vares-dekkareita lue; Mäkeen sen sijaan törmää toisinaan kaupan kassalla, kerran hän oli perässäni Valintatalossa ja osti Oho!-lehden eikä muuta. Etsikö itseään vai aiheita kirjaan, jälkimmäinen syy olisi mitä hyväksyttävin, edellisestä en niinkään tiedä. Tai ehkä hän on vain juorunkipeä ihminen.

Minun tarinassani ei tapahtuisi murhaa, sen sijaan kirjoittaisin mitättömän oman elämänsä sivuhenkilön, joka pyöräilee Kupittaankatua päästä päähän joka aamu, ja joka aamu hän havainnoisi asioita, jotka olisivat hieman toisin... Ehkä nostokurki olisikin yhtenä aamuna punainen eikä sininen? Ehkä kauppa olisi muuttunut K-kaupasta Siwaksi, noin vain, yhtenä aamuna, ja sitten eräänä, ehdottomasti tekisin siitä torstain, hän ei enää olisi oma itsensä lainkaan, hän itse olisi joku hieman toinen, ja tämän myötä tietenkin: kaikki aiemmin tapahtuneet muutokset olisivat lakanneet olemasta muutoksia, asiat olisivat jälleen oikein, olisi saavutettu uusi tasapaino. Mutta seuraavana aamuna...



Ajatuksissani olin polkaissut Kupittaankadun loppuun. Jossain täällä länsipäässä tietääkseni asui Jarkko Laine, tuo viime talvena edesmennyt Suuri Turkulainen, jonka lähtö ei jäänyt huomaamatta: samana yönä kun nukkui pois, pysähtyi tuomiokirkon kello. Ehkä olisi huokauskin kulkenut Turun talojen välillä jos olisi sitä ollut kuulemassa... No niin, respektit Jarkolle, selailin juuri viikolla Akateemisessa postuumisti julkaistua kirjaansa Kolmas mustakantinen vihko, sieltä täältä lueskelin ja hyvältä vaikutti. Ei Jarkolta sana kadonnut vaikka nuoret pikemminkin uhoamisella kuin runoudella maineensa luoneet turkulaisrunoilijat niin väittivätkin, voi heitä, mahtaakohan kukaan huomata sitten kun täältä joskus poistuvat? Olisin nostanut maljan Jarkolle, mutta eihän minulla ollut kuin vesipulloni mukana, joten siemaisin siitä muovinmakuista lämmintä hanatuotetta. Siinä vaiheessa sekin oli hyvää.

Kiipesin kadulta hiekkatietä ylös takarengas soraa ruopaisten alkumatkasta, lopun kävellen. Mäeltä oli hyvät näköalat, tietääkseni Tonttumäki on tämä nimeltään, muutamia vanhoja kerrostaloja sinne joskus aseteltuina ja miten kauas sieltä ylimmistä kerroksista näkyykään, en uskalla ajatella edes, Hirvensaloon ainakin, satamaan, linnaan, keskustan yli, minulle riitti tietenkin tämä mäennyppyläkin, kohdekatuni oli jalkojen juuressa, olisiko mielekästä syöksyä sinne pää edellä, vaihteeksi pyöräilyn sijasta loikata kohteeseensa? Epäilykseni laskeutumistekniikasta hillitsivät hurjistunutta mieltäni, ei ehkä kannata sellaisessa mielentilassa alkaa pohtia...





Pysytelläänpä kirjallisuudessa. Daniel Hjort, joka tunnistetaan J. J. Wecksellin samannimisestä näytelmästä, on saanut katunsa alueelta jossa puutalot kohtaavat ränsistyneen huoltamonpihan ja kylmäbensiksen, lyhyt pätkä, kallionseinässä kiinni. Daniel, etkö ansainnut enempää? Olethan sentään ikuistettu suomalaisen kirjallisuuden merkkiteokseen... Vaikka ei silti, en itsekään ollut sillä hetkellä hänen lumoissaan, katunsa oli tuulitunneli ja juuri äsken reppuun heittämäni takki alkoi sittenkin houkuttaa, ei kymmenen astetta plussaa sittenkään ollut niin paljon.



Polkaisin Stålarminkadun kautta Itäiselle pitkäkadulle, joka tosin on lyhyempi kuin Kupittaankatu. Mielivaltaa! Kadunnimianarkiaa! Onko millään väliä, ajattelin, alkuperäisenä tarkoituksenani palailla pikkukatuja itäisen keskustan kortteleiden puristuksessa takaisin mutta lopulta terästäydyin; olihan yksi projektini keskeisiä syntysyitä juuri uskallus, oppia pelkäämättä pyöräilemään autojen keskellä, ja autojahan itäiselläkadulla (näin vanhat turkulaiset tätä katua kutsuvat, rennon helposti he kadun hankalan kaksiosaisen nimen lyhentävät puhekäyttöön sopivaksi) riittää, liikenne on hurja, ei erillisiä pyöräteitä... Olisin pysähtynyt kuvaamaan muttei sinne rekkojen väliin uskaltanut, oli hampaat irvessä mentävä ja lopulta pakokaasuinen virta oli kuljettanut minut teknologiakeskukseen, jossa jälleen sulauduin opiskelijoiden joukkoon kuin silli parveen eikä kukaan arvannut totuutta.



Viidennen pyörämatkan pituus: 10,4 kilometriä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker