<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

30.4.07

Catilluksentie
eli "Oliko Turkua ennen turkulaisia?, osa 4" 

Vastatuuleen. On se järjetöntä minkälaisiin olosuhteisiin sitä ihminen itsensä pakottaa, mutta en malttanut odottaa enempää, yksi päivä oli joka tapauksessa jo jäänyt väliin ja maailma, se odotti avoimempana kuin koskaan vielä. Niin, vastatuuleen tosiaan. Oli vapunaatto, eri puolille kaupunkia kokoontuivat haalaripukuiset hanttiduunarit juhlistamaan työnteon päivää, outoa, eikös sen vasta huomenna pitäisi olla? Napitin takin ylös asti ennen lähtöä, sillä, mainitsinko jo, oli aika kova tuuli, ja koska oli tarkoitus pyöräillä, se olisi vastainen.

C:llä alkavia katuja olisi ollut valittavana jokseenkin vähäinen kattaus kaiken kaikkiaan, ja minä menin ja valitsin sen lähimpänä sijaitsevan. (no melkein, Civiksenpolku olisi kahden minuutin kävelymatkan päässä, mutta se tuntui jo vitsinäkin huonolta) Linnunteitse matka kotioven ja Catilluksentien välillä: 490 metriä. Mutta koska sijaitsemme Aurajoen vastarannoilla eikä juuri tällä kohtaa ole siltaa, venähtää etäisyys kymmenkertaiseksi. Kelpaa ja riittää ja ei kun matkaan.

Ensi kerran lähdin nyt ovelta itään, ja niin kaikki kolme lähtösuuntaa on projektin aikana käytetty. Extremehenkisenä päivänä saattaa tietenkin vielä pohjoinenkin olla edessä; jos ottaa rantatöyräältä kunnon vauhdin voi pyörällään päästä lähelle joen puoltaväliä (leveyssuunnassa), ja kevyellä vaihteella sujuisi pohjassakin varmasti meno. Mistä moinen miete? Vastatuulesta, mistä muusta. Kuin olisi veden alla yrittänyt eteenpäin, viima veti otsanahan taakse niin että näytin kummituseläimeltä jo Halistensillalla, joka on keskimäärin kolmen polkaisun päässä kotiovelta; niin, eipä tämä Ylioppilaskylä suotta ole kiristänyt grynderien leukaperiä viimeisten parin vuosikymmenen aikana, kyllä tällaisiin maisemiin varmasti moni haikailisi mannermaisten jokirantakerrostalojen tai jopa eristäytyneiden 6h+k+s+at+etc -tiilitalojen rakentamista. Mutta opiskelijatpa ne täällä vaan porskuttavat, siitäs saatte.



Turun vanhinta seutuahan tämä on. Matkani kohdetien päässä sijaitsevat vanhan piispanistuimen perustukset edelleen, 1200-luvulta asti ovat mäessä pysyneet, näköalapaikalla joelle ja sitä myötä laivaliikenteelle. Mitäköhän sen ajan ihmiset ajattelivat niinä myrskyisinä öinä kun huutaen heräsivät unista, joissa näkyi vilauksia elämästä kahdeksansadan vuoden kuluttua? Olisivatko he tänne heitettyinä paheksuneet vai ymmärtävästi hymyilleet Ylioppilaskylää piispantalonsa vastarannalla, entä mitä mieltä he olisivat olleet Maunu Tavastin kadun prameista omakotitaloista, kaupunkimaastureiden takaa pilkottavista paritaloista ja esimerkiksi minusta, farkkutakissa hiukset ponnarilla polkemassa kohti vain itselleen merkityksellisiä kohteita, keinotekoisia sellaisia vielä; ihminen on nimennyt kadut joihin toinen ihminen haluaa päästä. Varmasti ainakin minua he pitäisivät melko mitättömänä tapauksena; sen sijaan Prisman parkkipaikan kiiltävä automeri saattaisi pelottaa tuonaikaista piispaakin, joka varmasti muuten melko peloton mies on ollut. Matkalaisia Taivaasta, vaiko sittenkin Helvetistä, kiiltävine vaunuineen. Vapunaatto sai ihmiset ostoksille, eivätkö ne aiemmin ole tajunneet käydä? Onneksi Ylioppilaskylän lähikauppa on auki huomennakin, ei ole enää aikoihin osannut miettiä pyhäpäiviä siinä mielessä ettei kauppaan pääsisi. Kirkko ja Prisma olivat Vähäjoen pikkusillan eri päissä, toisen edessä autoja sumuna, toisen piha autio vaikka kirkko itsessään näytti melkein houkuttelevalta iltapäiväauringossa. Ajoin ohi kuitenkin.



Koroisiin vievä tie on asfaltoitu aluksi. Siellä sijaitsee "sähköasema", kuten kartta ilmoittaa, upea vanha tiilinen tehdasrakennus keskellä autioita peltoja, ja vyyhdeittäin sähkölankoja on sen sisuksista kasvanut kaikkiin ilmansuuntiin. Ne näkyvät varmasti kaikissa kuvissa; ne luovat verkon johon ahdistuneempi saattaisi tuntea jääneensä ansaan. Koroinen, historiallinen niemi, kahden joen väliin kiilautuva, sähkölankoihin kiedottu.



Olin käynyt kerran aiemmin Koroistenniemellä tältä suunnalta, viime kesäkuussa helteisenä päivänä, jolloin melko epäonnistuneesti yritin kuvata mm. juuri edellä mainittua sähköasemaa. Siinä mielessä paikka siis oli tuttu; aseman ohitettuani jo kunnon vanhanajan hiekkatieksi kuoppineen ja mutkineen muuttunut Koroistentie saapui haaraumaan, josta Catilluksentie jatkuisi oikealle. Mutta voi katastrofin määrää: ei näillä lakeuksilla tunneta katukylttejä, ehkä ketään ei kiinnosta esimerkiksi minun pyöräilyprojektini hyvinvointi, tai sitten sille ei vain ole tarvetta, koko niemellä tuskin asuu kymmentä ihmistä, kaksi maataloa ulkorakennuksineen ja siinä se. Mutta kuitenkin... Katsokaa nyt tuota satelliittikuvaa, uskokaa nyt! Kyllä Catilluksentie on todella olemassa, en keksinyt sitä laiskuuttani, sijoittanut jonnekin varsin lyhkäisen pyörämatkan päähän...





Yllä siis kohdekatuni, joka kylläkin enempi kärrypolkua muistuttaa. Turun keskustan keskeisimpään pisteeseen, keskelle kauppatoria, on tuosta kuvan paikasta melko tarkkaan kaksi kilometriä; ei tämä iso kaupunki ole. On jotenkin hirmuisen kutkuttavaa ajatella että jotkut asuvat siellä; että sinne kaikkein kauneimmalle Aurajokirannalle ikimuinaisen historian keskelle on joskus muuttanut ihmisiä, on tehty maataloja, on vieläkin elämää. Aivan tavallisia ihmisiä he varmaan ovat, mutta voi luoja millaisessa paikassa asuvat. Vastarannalla Ylioppilaskylä, hassua. Pelkäävätköhän ihmiset Koroisissa että kerrostaloasutus joskus saavuttaa heidänkin kolkkansa? Minä varmasti siellä asuessani pelkäisin sitä aivan kontrolloimattomasti ja lopulta pelossani muuttaisin pois, elementtitaloon, lähiöön.



Jätin pyörän parkkiin ruohikkoisten kumpujen keskelle, kiertelin piispanistuimen perustuksilla aikani, joku makasi selällään koivujen keskellä minne aurinko osui. Napsin kuvia, samalla sapetti, mitä näistäkin pienistä otoksista muka kellekään selviäisi tämän paikan aina yhtä hurmaavasta tilasta, avaruudesta, tuulesta, kilometrien näköaloista, joen syvällä kulkevasta uomasta, ei mitään ja lähdin pois, edelleen siitäkin pettyneenä ettei sitä katukylttiä ollut tänne jaksettu pystyttää. Pitäisikö tehdä valitus, minne? Se siitä.



Suivaantuneena Turun katujen huollosta vastaavalle instanssille minä päätin oikaista kotiin käyttämättä katuja; Koroisista vie pitkä polku pellon poikki Halisiin, S-marketin takapihalle tarkkaan ottaen. Tuuli raivosi esteettä siellä, sama Halistuuli, joka Ylioppilaskyläänkin joelta raivoten puhaltaa kaikkein rasvatyynimpinä päivinäkin; sen täytyy olla jonkun muinaisen piispan henki, joka raivoaa ikuisesti täällä, kylmänä viimana pyrkii puhaltamaan ihmiset haudaltaan pois. Mutta nykyiset kerrostalot ovat liian hyviä, sementtiseinät pitävät tuulen ulkona ja piispa raivoaa, raivoaa, vuosisadasta toiseen... Yksin Halisissa on varmasti kymmenkertainen määrä asukkaita verrattuna silloiseen Turkuun; niin, Halinen, nähtynä marketin takapihalta, pellolta, huoltoaseman läpi, se näytti ankeammalta kuin koskaan, ja Halinen on aina ankea, se varmasti tarkoittaa ankeaa jollain niistä lukuisista kielistä joita tänne majoitetut maahanmuuttajat puhuvat. Ei täällä voi saada hyvää kuvaa Suomesta. Moniko heistä tietää piispanistuimen raunioista ihan takapihallaan? Montaako kiinnostaa, ei minua varmasti ainakaan jos olisin tänne muualta tullut. Oman kansan historia on itselle tärkein, vaikka 50% minunkin sukujuuristani on Saksasta, tiemmä...



Se piispa taisi pitää minusta. Tuuli oli nyt myötäinen, mikä on poikkeus Halisissa, yleensä täällä tuuli kääntyy kulkijan mukaan vastaan. Polkaisin marketin pihasta itseni lentoon, ja koskaan ei ole kukaan mennyt Halistensillasta niin hurjaa vauhtia joen yli, sen voin vannoa.

Neljännen pyörämatkan pituus: 5,3 kilometriä.

28.4.07

Bertantie
eli "Kadut ovat vain tapa jakaa avaruutta, osa 3" 

Kolmas päivä, en kykene hillitsemään itseäni, olen tulessa jumanklavita! Tai siihen suuntaan, totta puhuen ajatus pyöräilemään lähdöstä väsytti, varsinkin kun ikkunanaluspuskat liikehtivät siihen malliin että ilmakin oli menossa jonnekin, minun pyöräilysuuntani vastaisesti, arvasihan sen. Onneksi kuitenkin ryhdyin, koska jälleen kerran kokemus oli muutamia poikkeuksellisia hetkiä lukuunottamatta positiivinen.

Tämänkertainen kohde? Puistomäessä sijaitseva Bertantie, etelämpänä en ole Turussa koskaan käynyt paitsi saaristossa joskus autolla huristellut katse tiessä ja nasta laudassa. On ehkä tullut aika paljastaa eräs projektini tähän saakka piilossa pysynyt perustekijä, jonka päättelykyisimmät jo saattoivat havaitakin tähänastisista matkoistani: 3. Linja, Alakyläntie, Bertantie. Olette aivan oikeassa, ensin numerot, sitten A, sitten B... pakkomielteeni asioiden aakkostamiseen on jälleen luonani, tämä ei ole mikään ihan lyhyt artikkelisarja, eikä ihan lyhyeksi jää se kilometrimäärä jonka Turussa tämän tiimoissa pyöräilen.

Mutta ennen kuin huomasittekaan, lähdin matkaan ja ehdin edellisen kappaleen aikana Kupittaalle, Turun teknologiakeskukseen asti. Kukapa haluaisikaan lukea jälleen uutta matkaanlähtömietintää, sen vertauskuvallisuus on jo tässä vaiheessa käynyt aneemiseksi. "Elämä on matka", kuka pershenkilö senkin joskus keksi? Ihminen tympääntyy matkantekoon yllättävänkin nopeasti, ja elämään tympääntyy siinä sivussa moni myös.



Teknologiakeskus oli lauantaina hiljainen, mikä on positiivista. Yllä kuvatusta risteyksestä on hauska muisto talvelta 2001/2002. Olin silloin etäisesti tutustunut erääseen turkulaiseen runoilijaan, joka kävi kanssani samoilla taidehistorian perusopintojen johdantoluennoilla. Oli pakkasaamu, olimme kävelleet samaa matkaa Hämeentien ja Keskikadun risteyksestä kertoillen huonoja vitsejä ja tuskaillen luennoillakäymisen vaikeutta niinkin vanhalla iällä kuin mitä silloin olimme (hän huomattavasti minua vanhempi). Hieman ennen tuota (Tykistökatu/Lemminkäisenkatu) risteystä luentosarjamme vetäjä yhytti meidät, liittyi seuraamme ja naureskelevana kolmikkona saavuimme punaisiin valoihin ja pysähdyimme. Lehtori katsoi ympärilleen. "Eiköhän mennä yli kun ei autojakaan tule! Opettajan luvalla!" Ja sitten naurahdimme ja ylitimme tien päin punaisia.



Kupittaan Citymarket laajennettiin jokunen vuosi sitten ja sen ilmoitettiin tuolloin saavuttaneen neliömäärältään Suomen suurimman Citymartketin tittelin. Siinä se taas kutsuvana hohti siirtolapuutarhojen takana, mutta minä poikkeaisin siellä vasta paluumatkalla, ja mitä yllättävimmästä syystä...



...ja Kunnallissairaalantie on aina ollut jotenkin sympaattinen. Sitä vierustava hiekkapintainen pyörätie, varjostavat vanhat lehtipuut, jatkuvat loivat kaarteet sinne tänne, tämä on vain hämärästi tuttua seutua enää. Sairaalassa olen käynyt toisinaan: kesällä 2004 kävin väsyneen lääkärin vastaanotolla, viime kesänä nähtiin lapsen ultraäänikuvia täällä. Kurvasin Toivolankadulle, se on yhtä suurta kaltevaa kaarretta, toinen toisensa takaa paljastuu aina uusia 50-lukuisia kerrostaloja harvakseltaan. Siihen aikaan arvostettiin tilaa, nykyisin samalle alueelle olisi tehty tuplamäärä taloja. Täälläkin olen käynyt, melkein kuin napsahdus ilmassa kun ylitin sen pisteen, tahtoo sanoa: ohitin sen talon jossa viime marraskuussa pelattiin Talismania myöhään yöhön. Puhelin oli silloin valmiina jos puoliso soitttaisi: nyt pitää mennä synnyttämään. Naurahdin menneelle itselleni ja olin sieltäkin mennyt. Tämän jälkeen maasto oli uutta.

Parissa minuutissa olin lasketellut ilmeisesti merelle viettävää alamäkeä niin pitkälle että olin Puistomäessä. Kaarre sinne, toinen tänne ja olin Etelätiellä. Olen miettinyt millä perusteella kadut saavat nimensä. Miksi juuri se melko lyhyt omakotitalojen reunustama puistoinen tie on joskus saanut nimen "Etelätie"? Entä keitä ovat Samuel, Matilda ja Bertta, joiden mukaan siltä haarautuvat tienpätkät on nimetty? Päätellen upeiden vanhojen puutalojen pihoista alueella asui vanhuksia. Talojen maalipinta oli rispaantunut, puutarhoissa käppyräisiä omenapuut joiden satoa syödään saman suvun kolmannessa polvessa. Ja tavaraa; sitä pihat olivat täynnä, sitä oli varastoitu autotalleihin, kuisteille, kuistien alle, seinänvierustoille, nurmikoille. Vuosikymmenten jälkiä; siellä näkemäni ihmiset olivat kaikki ylittäneet valtion määräämän eläkeiän.



Bertantien päähän melkein nolotti pysähtyä kuvaamaan, tunsin olevani jonkun pihatiellä. Kokonaispituutta kadulla oli tuskin sataa metriä, se oli hiekkapintainen ja päättyi metsään. Kaunis paikka. Etukäteen mietin tuntuisiko Bertantie enää saavutukselta, eikö näihin määränpäihini kuitenkin ala kehittyä vain tavan vuoksi käynti, olankohautus ja paluu? Mutta ei voi mitään: siinä Bertantien kulahtaneen viitan alla minä tunsin jälleen kerran tehneeni sen mihin pyrin. Olin saavuttanut asian, ja laajemmaltikin: eivätkö kaikki saavutuksemme ole loppujen lopuksi vain omien päänsisäisten tavoitteiden täyttymisiä? Miten olisikaan mahdollista "saavuttaa" mitään vain itsen ulkopuolisten ihmisten odotusten perusteella; ehei, kaikki mihin pyrimme tehdään etupäässä itselle ja itsestä riippuu osaako asettaa tavoitteensa tasapainoon mahdollisuuksiensa kanssa. Minä tunnen nyt onnistuneeni siinä.





Paluumatka alkoi Kastarikadun kautta. Eräs tuttuni asui kerran osoitteessa Kastarikatu 1 I 111, se on jäänyt mieleen. Oliko tämä nyt sitten lähiö, Puistomäkeäkö vai Ispoista tämä on, en enää tiennyt kun kulman takaa paljastui K-Market Ispo. Oli oudon avaraa. En ole koskaan asunut lähiössä, en juuri käynyt sellaisissa edes. Siellä oli vielä Kebab-kioski, keskellä avaruutta sekin, matalien talojen välissä, K-Market ja Valintatalokin sijaitsivat saman rakennuksen eri päissä. Asuisinko täällä? Tunteeko Rätiälänkadulla asuva itsensä turkulaiseksi vai ispoislaiseksi? Katu vei kalliolle, jossa oli lisää 50-lukuisia kerrostaloja; assosioin: tämähän näyttää ihan Herttoniemeltä. Että minä tekisin mielleyhtymän Helsinkiin, piti tämäkin päivä nähdä.

Vastatuuli palautti minut Kupittaan Citymarketiin, joka oli ahdistava muurahaispesäinferno vappua edeltävän lauantain iltapäivänä. Ja minä kun vain kävin hakemassa ilmaisen kahvin! Tuli nimittäin postissa kuponki: "onnea lapsen johdosta, tällä kupongilla saa paketin juhlamokkaa Citymarketista". Haluatko siis ilmaisen kahvin? Tee lapsi! Paitsi että oikeasti en hakenut sitä kahvia kun kuponki meni männäviikolla mainosten mukana paperinkeräykseen, lempo soikoon. Harhailin vain aikani siellä, ja lähes arkkitehtonisen tarkasti katujen mukaista reittiä piirtäneen pyöräretkeni jälkeen osastojen välissä suuntaa vailla vaeltelu rikkoi matkan ja teki sen harmoniseen kokonaisuuteen tahran. Ostosparatiisi? Kuka aivokääpiö joskus keksi että kaiken myytävän pitää olla saman katon alla? Antakaa minulle yhteen asiaan keskittyvät pikkupuodit, kiitos vaan!



Mitä vähemmän kirjoitan Citymarketista, sen parempi. Yritin piristää ihmishelvetin murjomaa mieltäni oikaisemalla paluumatkalla Kupittaanpuiston halki, mutta se auttoi vain osittain. Vielä ei ollut tarpeeksi lämmin auringonottajien maata vilteillään, harmi sinänsä.



Minun sieluni joka tapauksessa lepäsi jo tässä vaiheessa alasti kalliolla, se paloi kiinni siihen ja nautti joka hetkestä.

Kolmannen pyörämatkan pituus: 12,1 kilometriä.

27.4.07

Alakyläntie
eli "Havaintoja länsisuomalaisista mikrouniversumeista, osa 2" 

Jos joku olisi minulle ennen eilistä projektinaloituspyöräilyäni ehdottanut kolmentoista kilometrin matkan polkemista, olisin kavahtanut ajatustakin moisesta maratonmatkasta. Vaan kun se oli tehty, se tuntui vain hyvältä alulta. Tänään projekti tietenkin jatkui, kohteeksi valitsin Pitkämäellä sijaitsevan Alakyläntien. Eikö kiehdo mielikuvitustanne? Ei minunkaan, osittain sen vuoksi valitsin juuri tämän kohteen; Pitämäki. Alakyläntie. Mitäänsanomattomuutta, ja minun on kurinalaisesti kannustettava itseni tutustumaan myös tällaisiin kohteisiin.

Ylioppilaskylä oli jälleen reittini alkumatka. Kuinka monta kertaa tämän vielä jaksaa inspiroituneesti polkea, ajatukset jo tulevissa sadunkaltaisissa ihmekohteissa askarrellen? Useita, voin luvata ainakin itselleni. Pientä vastatuulta, mutta tänäänkin lämmintä, matkani jatkui ilman varsinaisia tapahtumia Tuomaansillalle asti; eilen alitin sen, tänään kuljin sitä pitkin joen yli. Pysähdyin ottamaan kuvan työmaasta, Aurajoen rantaan valmistuva uusi kävelyreitti on vielä hiekkavalleja, traktoreita ja aukirevittyä maata, mutta vuoden päästä se on varmaan jo voittanut palkintoja.



Niinkin pieni asia kuin tie voi erottaa asioita kokonaisuuksiksi. Helsingintien pohjoispuolella on Lonttinen, tuo pieni ja sympaattinen ainakin toistaiseksi lähinnä vanhoista puutaloista koostuva ex-räkälä, jonka imago kuitenkin kohentuu silmissä koska kaupungin silmää- ja varsinkin rahaatekevät sitä haluavat; onhan törkeää että tuollainen köyhälistökortteli on jäänyt yhteen parhaimmista joenrantamaisemista, eikä se kyllä enää mikään köyhälä tietenkään, en minä sillä. Eteläpuolella tietä Verkahovi ja Tervatori, uusia kerrostaloja, joista huokuu lähinnä masentava kolkkous, vanhuus hiljaa suhahtelevien hissien ja aidattujen pihojen ainaisessa turvassa. No, on siellä leikkikenttiäkin eli ehkä aavistukseni ovat vääriä.

Aninkaisten risteyksessä menee siltoja, ramppeja, teitä ja liittymiä moneen suuntaan ja siellä heiluvat niin MacDonaldsin kuin Hesburgerinkin liput. Pendolino odotti vuoroaan tunnelissa kuin luoti aseen piipussa, miljoona autoa ohitti sen sinä aikana kun yritin kuvata, se kiristeli hampaitaan. Minun oli hyvä olo. Loputtomien suojateiden ja erisuuntaisten käännösten jälkeen pääsin jatkamaan samaan suuntaan johon olin jo matkalla alunperinkin ollut: kohti Pitkämäkeä!



Ratapihankatu on pitkä, suora ja ankea. Jokin sen rakennuksissa on väärin; se on liian rapistunut ollakseen niin keskeinen, niin pimeä ollakseen niin avara - siltähän puuttuu kokonaan toisen puolen rakennukset, ja tästä aukeasta ratapihastakin huolimatta se on aina varjossa, aina synkkä. Ei tajua. Tuulitunneliefekti kirmasi vasten minua kuin lauma villejä shetlanninponeja, minkä vain hymyillen huomioin. Näin lyhyessä ajassa olen kasvanut armottomaksi polkijaksi, jota eivät ylämäet eivätkä tuulet hetkauta kuin satunnaisesti, huonona päivänä.

Nyt ei ollut sellainen. Aloin miettiä tiloja, niiden leimautumista tilanteisiin ja ihmisiin. Ratapihankatu on ensimmäisiä asioita joita Turusta tiesin, koska sisko kulki sitä pitkin yhden vuoden junalta bussille kauan ennen kuin minä Turkuun muutin ja muisti aina mainita miten synkkä katu tuo oli... mutta nyt toistan itseäni. Tarkoitus oli... tai ei kai sitä pyöräillessä tiedä mikä on tarkoitus. Ajatukset kiitävät, ne laukkaavat hallitsematta, singahtelevat pienistäkin ärsykkeistä toisaalle, ja ärsykkeitähän riittää, kuten äsken vuoroaan odottanut Pendolino, joka ylväänä vihdoin suhahti ohitseni, se oli saanut luvan mennä. Ja minä mietin: Ratapihankatu, sitä pitkin kävellään ihmisten kanssa kun he saapuvat junalla tänne tai lähtevät pois. Sitä pitkin olen itsekin kävellyt, monen kanssa, yksin, yöllä, aamulla, eri suuntiin. Niin paljon muistoja yhdellä kadulla, ja ovatko ne kaikki hyviä? Kyllä, käytännössä jokainen, minkä vuoksi onkin niin hullua kadun aina yhtä ahdistava synkkyys ja syksynkaltainen ankeus. Ratapihankatu, "ikuisen syksyn katu". Kraist. Sieltä oli päästävä pois.

Onneksi aurinko alkoi paistaa rautatieaseman luona. Asemanpuistoon pysähdyin, ja minut ajatuksistani herättivät lippu joka liehui ja ruusu, joka iskettiin pyöräni koriin: "You help me? Little money? Two hundred euro?" Kyllä, kadulla oli liikennettä, ja kyllä, avuntarvitsija yllätti minut kun kameraani räpläsin, ja silti olen varma että kuulin oikein, että hän pyysi kahtasataa euroa. "No", vastasin. Hän nappasi ruusunsa, minä polkaisin, niin häirinnästä suuttuneena että ylitin seuraavan risteyksen PÄIN PUNAISIA ja irvistin.



Pian sitten, se suuri hetki joka viimein veisi minut sinne mihin projektini tarkoituskin: ennenkokemattomille seuduille. Voi miten uljaalta Naantalin pikatielle vievä pyörätie näyttikään kun se katosi tunneliin, jonka yllä juuri silloin sekä vanha dieselveturi että Intercity vaunuineen seisahtuivat. Olisi saanut hienon kuvan, mutta kuka nyt alamäkeen pysähtyy kuvaamaan, ja olinhan joka tapauksessa niin innostunut siitä mitä oli tulossa... En malttanut.

No, olenhan minä autoilla täällä käynyt, tottahan minä nyt tämän seudun citymarketit ja muut olen joskus kolunnut, mutta pyörällä kaikki on eri. Ehdin nähdä mäntymetsän, tienviitat, jokaisen rakennuksen jokaisen tiilen. Ajoin hitaasti ja nauttien, ja ensin vanha rakennuskanta kiehtoi minua, pian vaihtui hirvittäviin halleihin. "UUDISTUNUT SUPERMARKET MANHATTAN!" Helvetin hienoa; jo pelkkä nimi "Manhattan" on supermarketille sellainen mauttomuudenosoitus että meinasin kuvottua pyörineni ojaan. Tätäkö tämä onkin? Tämäkö minulla on vastassa jokaisessa Turun kolkassa? Kunpa kaupunki ei tekisi tätä minulle...

Eikä tehnytkään. Hetimiten Manhattanin ohitettuani kohteeni tulikin vastaan sananmukaisesti aidan takaa. Pysähdyin risteykseen, hieman hämmentyneenä, mutta toisaalta tyytyväisenä siitä että ensivaikutelmani oli ollut jo karttaa lukiessa oikea: Alakyläntie oli yhtä arkipäiväinen ilmestys kuin nimensä: kaakelitehtaan hehtaarien kokoinen varasto, muutama iso omakotitalo ja drive-in Hese. Banaalia! Otin kuvat, jatkoin matkaa ja eksyin.



Kähäri, tuo käymättömistä korpimaista viimeinen! Se kävi nopeammin kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Huruttelin kallioiden ja vuorimäntyjen reunustamalla kadulla katsellen rikkaiden taloja, tiedättehän tyypin: kolme kerrosta, kaksi autotallia ja 2,2 metriä korkea aita. ME asumme täällä, katso sinä luuseri vain tietä. Ja tosiaan, käännyin pois ja sitten vastaani tuli yhä uusia teitä, joilla jokaisella nimi joka oli entuudestaan outo. Olin joukon kadunnimiä painanut mieleeni kartasta ennen lähtöä; osuisin varmasti ainakin jollekin niistä Kähärin suunnalla paluumatkalla harhaillessani, mutta tässä suhteessa petin odotukseni. Eksyin paremmin kuin koskaan. Mutta katsokaa nyt tätä, kukapa ei tuonne katoaisi:



Kujat kävivät kapeammaksi, kadunnimet oudommiksi: "Kähärin puistotie". Oliko tosiaan Kähärissäkin sellainen? Rapistuneita puutaloja, reppu selässä harhailevia pikkulapsia, kysyisinkö heiltä, mutta vain vitsinähän minä sellaista ajattelin. Muistin aiemmat pohdintani: kun olen ensi kertaa elämässäni täällä yksin ja eksyneenä, vaikuttaako se myöhempään käsitykseeni alueesta? Yhtäkkiä vastaan tuli Kastakaisenpolku, ja tiesin saman tien missä olin. Olin eksynyt Raunistulaan asti. Kaunis puisto, jostain koulun kellojen pimahduksia, pian vastassa tuttu Hese, kotipitäjästä Turkuun saapuessa bussin ikkunasta aina nähty, ja sitten olin Virusmäentiellä, tuolla Suomen kauneimmalla vanhalla kulahtaneella laitakaupunkiraitilla.



Siellä, siilon ja eilenkin mainitun alkoholistien ensisuojan ohi hurutellessa tajusin: minä olen olemassa fyysisenä olentona juuri tällä hetkellä tässä universumin pisteessä. Se teki siitä hetkestä merkityksellisen; se oli ainutkertainen. Ylitin rautatiesillan, Lonttinen taas, sinäkin perkele, anteeksi että menomatkallani parjasin. Hyvinhän sinulla näytti pyyhkivän. Kotona taas tuntui siltä että on jotain saavuttanut. Olin ulko-ovenkin jättänyt vahingossa auki kun lähdin.



Toisen pyörämatkan pituus: 10,6 kilometriä.

26.4.07

3. Linja
eli "Kuinka tutustutaan Turkuun pyörällä ja nähdään kaupunki kauniina ja virkeänä, osa 1" 

No niin, projekti on pyörähtänyt käyntiin ja se on jalotavoitteinen ja pitkään harkittu: allekirjoittanut hyppää pyörän selkään aina kun ilma on kaunis ja pyöräilee Turun alueella jonnekin mihin ei ole koskaan ennen pyöräillyt. Moniuloitteisen projektini keskeiset syntysyyt ovat seuraavat:

1) Turussa pian kahdeksan vuotta asuneena olen tutustunut kaupunkiin parin kilometrin säteellä keskustasta esimerkillisesti, mutta onhan tätä Oopua kauempanakin; edelleen ovat näkemättä sekä Palli että Puistomäki, niin Ilpoinen kuin Pansiokin, Vaalasta ja Takakirveestä nyt puhumattakaan. Tämän projektin suoritettuani olen Turku-guru, mikä hävettää jo etukäteen.

2) Liikunnallinen aspekti. Tai siis, olenhan minä ihan hyvässä kunnossa enkä oikeasti mitään lisäliikuntaa tarvitse. Mutta kun elopaino on viimeisen vuoden aikana noussut 13 kiloa (sitä edeltävät kymmenen vuotta se pysyi tiukasti samoissa lukemissa) niin mieleen hiipi kaamea ennakkokuva keski-iästä ja vatsamakkaroista. Menoksi.

3) Oppiminen siihen, että kaupungissa on mahdollista pyöräillä. Tähän asti olen ollut varmassa uskossa, että jokainen joka uskaltautuu pyörän kanssa autoliikenteen sekaan, on väistämättä kuollut viimeistään kolmannessa risteyksessä. Näistä kuolemista vaietaan hallituksen toimesta. Paitsi ehkei; ainakin ensipyöräilyltäni selvisin kotiin, eikä se niin kamalaakaan ollut.

4) Jotain tekemistä tasaisenharmaisiin päiviini, mikä ei koskaan ole huono ajatus.

Elihäntä tekninen toteutus on tällainen: valitsen kartasta kadun jolla on sekä a) kiintoisa nimi, että b) se sijaitsee seudulla jolla en ole aiemmin liikuskellut. Matkan varrella kuvaan, takaisin päästyäni kirjoitan blogimerkinnän. What fun! Ihan ykköskohteeksi valitsin jotain kevyttä, ei tuntematonta seutua vielä, lähinnä tottumista pyöräilyyn ja sen sellaista... Kohteeksi siis 3. Linja. Jaa Turussa hä? No kyllä, sitä itsekin luulin aikoinaan ensin painovirheeksi kartalla, mutta satamastahan tuo Siitosen Fredin tunnetuksi tekemä kadunpätkä löytyy. Matkaan!



...paitsi että pyörän etukumi oli tyhjä kuin lompsa, ja pumppu lainassa kaverilla, joka ei ole kotona. Aikani säädettyä sain kolmannen osapuolen raahattua paikalle ja vara-avaimet käyttöön, aurinko tuli esiin pilvien takaa, sain armaan pumppuni takaisin ja riuskasti töihin! Etukumi täyttyi, jokseenkin. No niin. Asiaan.

Ylioppilaskylä oli tosiaan rauhallisen keväinen aamuyhdentoista maissa, oikaisin heti ensi tilassa asfaltilta jokirantaa myötäilevälle hiekkapolulle, jota pitkin ajaessa on vastarannalla maisemaa, on. Viime aikoina tapetilla oleskelleet ensisuojan asukitkin näyttivät räkötyksestä nauttivan, nojailivat aitaansa vasten ja sauvalenkkeilijät ohittivat heidät nopsaan ja poispäin katsoen. Niinpä niin, minä lisäsin vaihdetta silmään, ohitin Nummenrannan yhä laajemmaksi sikiävän kerrostalotyömaan ja olin matkalla länteen. Sukelsin kuin kesään, ja vauhti hurmasi. Onwards into infinity!



Alitin Helsinginkadun, saavuin Åbo Akademin takamaille, jossa parveili kauniita nuoria opiskelijoita jotka varmasti naureskelivat juuri minulle, en oikein puhettaan ymmärtänyt. Keskityinkin muuhun: tässä kohtaa liityin pyörätieltä Piispankadulle, ja siis ensikosketukseni ajotiellä kurvailuun tapahtuisi. Jännitti niin että silmissä sumeni, mutta yllätyksekseni kukaan ei ajanut ylitseni. Toisaalta Piispankadun aktiivisuusaste vastaa suurinpiirtein haukottelevaa laiskiaista, minkä vasta jälkikäteen tajusin. Oiva alitajuinen reitinvalinta, ja saavuin tuomiokirkolle, jonka ympäristön kiviharkkolaatoitus pisti iskarit koville. Liikennevalot. Mutta niissä on kävelijän kuva! Koskevatko ne myös minua! Paniikki harppasi elimistöön, mutta kun valo vaihtui vihreäksi en enää ajatellut, ehei, olin matkalla edemmäs, olin osa kaupungin täyttävää polkupyöräpataljoonaa, oli mentävä, ei saanut pysähtyä...

Ylitin tien ja pysähdyin. Tarkoitukseni oli alunperin kurvailla joen itäpuolta lähelle satamaa ja ylittää vesieste vasta siellä, mutta nyt niin kävelijät kuin pyöräiljätkin ohjattiin joen paalutustyön vuoksi muualle, ja kauas vieläpä! Mutta mitä... punakeltapuomeissa oli aukko! Josta saapui... mies lastenvaunuineen! Hemmetti, minä myös. Sujahdin aukosta rikollisesta toiminnastani huumaantuneena (aiempi huumaantuminen oli tässä vaiheessa poistunut), ja matka jatkui, työmiehet eivät näyttäneet häiriintyvän pyöräkävelyliikenteestä ympärillään, joka kieltoalueeksi kieltämättä oli melko vilkasta.



Itäinen Rantakatu, Paavo Nurmi, Samppalinna, kaikki leppoisat ravintolalaivat, joiden terasseja jo kuumeisesti siivoiltiin ja laitettiin kuntoon. Dokauskausi on jo ovella, vapuksi pitää saada tilaa rällätä. Sujahtelin parin kävelijän ohi, eräs lenkkeilijä käytti leveähartiatekniikkaa ja onnistui täyttämään koko kadun. Hetken arvelin saavani kokeille kellon toimivuutta, ja taas ahdisti. Minä käyttäisin kelloa? Mutta sehän olisi... itsekäs teko! Vetäisi ihmisten huomion minuun! Kylmä hiki selässä, tosin se saattoi johtua siitäkin että oli järjettömän kuuma! Ensi kerralla ei takkia. Sujahdin lenkkeilijän ohi, kaarsin Myllysillalle, jolla pyörätiet ovat mukavan leveät, nappasin kuvan tulosuuntaani ja matka jatkui.



Borenpuistossa nainen kantoi koiraa, pulut parveilivat. Tajusin alkavani olla lähellä päätepistettä, mikä tuntui hassulta, vastahan oli lähtenyt kotoa! Ai tämän takia ihmiset siis pyöräilevät. Miksei minulle ole kukaan maininnut asiasta esim. viitisen vuotta sitten. Kun ajattelenkin kaikkea kävelyyn uhraamaani aikaa... Mutta eihän minulla ollut aikaa ajatella. Läntinen rantakatu oli oma leppoisa luksusasuntojen reunustama itsensä, Martin alueella asuessa täällä tuli kuljettuakin, ei enää, viimeksi taisin käydä marraskuussa lumisateessa, enkä sitä retkeä sitten enempää haluakaan muistella. Siis lumisade sikseen! Nyt oli kuuma kuuma, ihanan kuuma, aurinko tuntui iholla suutelevana lämpönä heti kun pysähtyi ja ilmavirta taukoasi. Nautinnollista! Ihanaa! Ja kaunista seutuahan Turusta tuo sataman alue on.

Ja sitten, sitten! Saavuin linnalle, se on aina yhtä vaikuttava rakennus, aina hymyilyttää kun sen luokse saapuu, niin hienoa on että se on vuosisatojen jälkeenkin edelleen täällä, ihan kulmilla, naapurustossa. Haistoin meren, lokit kirkuivat kaikkialla, näkyi kallioisia luotoja; niin lähellä meri täällä on ja niin vähän sitä silti ajattelee. Sisämaaltahan Turku tuntuu, paitsi tietenkin ilmastoltaan... joka oli tänään kesäinen. Onneksi. Olkoon vielä pitkään. Linnan ja satamaparkkipaikan väliin jäävää kapeaa kujaa rullatessani annoin vauhdin hidastua, etukumi alkoi ollakin jo tyhjä, hivenen harmitti ettei se pumppu sitten tullut mukaan kuitenkaan. Mutta toisaalta aloin olla määränpäässäni, saavuin täysin autiolle parkkiapaikalle, jonka keskellä oli autio grilli, toisella reunalla puutaloja, verhot ikkunoissaan, hoidetut pihat. Miltä tuntuisikaan asua täällä, keskellä satamaa, terminaaleja, linnan takapihalla! Jännittävältä, inspiroivaltakin varmasti. Haluaisikohan joku vuokrata sieltä minulle kirjoittamishuoneen, pienikin riittäisi. Pliis?

Yhden puutalon seinässä oli kadunnikyltti: 4. Linja. Olin lähellä nyt, kohteeni oli aivan kulman takana... Ketään ei liikkunut missään. Satama-alue, laaja, tasainen, raikkaanlämmin, oli täydellisen hiljainen. Parkkipaikan toisessa päässä oli pitkiä matalia taloja, Seaport-hotelli, Port of Turku, sen sellaisia. Ajoin kahden väliin ja katsoin ympärilleni. Siinäpä se, olin saavuttanut kohteeni. Ikuistin päätepisteen, kuvassa näkyy myös linna.



Kolmatta linjaa pyöräilin, mä kerran... Ja jatkoin kadun päästä päähän. Siljan terminaali odotti kutsuvana humalahakuista nuorisoa luokseen, mutta ketään ei näkynyt. Ei laivojakaan, vain pitkäaikaisparkkipaikka oli täynnä autoja, korkean verkkoaidan takana. Miten siellä olikin niin hiljaista? Oli kuitenkin keskipäivä. Ei toisaalta haitannut, miellyttäväähän sellainen. Pansion telakalta kuului metallista kirskuntaa, satojen metrien päästä. Suuret nostokurjet nostivat ylioppilaskyläkaksiomme kokoisia kontteja taivaanrannassa. Join vettä, heitin hemmetti sentään takin päältäni, pakkasin reppuun. Napsin muutaman kuvan, niin sanotusti hengasin hetken. Olihan tämä projektini kannalta merkittävä hetki, ensimmäinen saavutus. Jotain sellaista josta on hyvä jatkaa.



Ja niin jatkoinkin, Linnankatua takaisin, sitten Läntiselle rantakadulle, joen itäpuolelle palasin luonnollisesti Förillä. Sen rauhoittava puksutus on aina kuin tuulahdus bensanhajua suoraan kotoa, loppukesästä lauttaa seuraa aina satapäinen sorsaparvi, en tiedä missä ne nyt olivat.

Kotiinpaluu on aina kotiinpaluu, ja kuten tunnettua, se tuntuu lyhyemmältä kuin menomatka. Olin tottuneempi pyöräilijä, tervehdin muita pyörällä liikkujia kuin salaseuran jäseniä, eikä kukaan vastannut. Kotioven eteen kaartaessa olo oli hyvä: projekti oli alkanut, olin laittanut liikkeelle sen mitä uhosin. Seuraava kohde on jo tiedossa.

Ensimmäisen pyörämatkan pituus: 12,8 kilometriä.

24.4.07

Paras koskaan tapahtumatta jäänyt merkityksettömyys 

Niin joo, se piti tosiaan vielä mainita, että olihan meidän viimeviikkoisesta keskusteluillastamme juttukin lehdessä, onneksi valpas toimittaja osui paikalle. Pitääpä tuosta haalia vielä leike itselle arkistoon. Voisi kai sen printatakin, mutta mitä semmoisella tekee? Kyllä lehti on aina lehti; verkossa on sälää mutta se on painettu sana joka pysyy. Ja tämähän tietenkin on mielipiteeni laajemmaltikin painetun ja digitaalisen sanan suhteesta. Olen vanhan koulukunnan miekkosia.

Ihan kohta, lähes ennemmin kuin arvaattekaan, alkaa Silmänkääntövankilassa pidemmän kaavan mukainen artikkelisarja, joka pureutuu. Sen ihmeemmin selittelemättä jätän teidät odottelemaan henki vapisten.

23.4.07

Hilpeitä ovat snadisti väsyneet 

"Joskus tuntuu että kerään pölyä vaan täällä. Sano nyt jukolauta mistä se johtuu kun tiedät kuitenkin!"

Nainen kohotti kahvikuppiaan vastukseksi, sai auringon osumaan siihen keittiön verhojen välistä niin että valo muodosti seinille kuvioita. Se oli raivostuttava tapa, mies kiristi hampaitaan ja kulmakarvat lähestyivät toisiaan. Suonissa sykki.

"Velat pitäisi maksaa, ja mitä vitun väliä niilläkään on! En minä rahan takia sinun kanssasi ole."

"Etpä tietenkään."

Sitten hän hörppäsi kahviaan, kuuluvasti, näytti hetki hetkeltä suuremmalta. Mies hukkui hänen t-paitansa ryppyihin. Seinän takana fasaani kiekaisi, koirat haukkuivat kaukana. Mikseivät ne olleet pihassa? Oliko joku avannut portin? Traktorikin, kauempana, jos jäi kuuntelemaan, mutta oma hengitys oli liian kova. Nainen siirsi katseensa miehestä pöydälle levitettyyn lehteen.

"Että tämän enempää en kiinnosta", mies sanoi, hetkeksi unohtaen aikoneensa olla säälittävä valittaja ainakin puolipäivään asti.

"Oikeastaan vihaan sinua aika tavalla", nainen totesi, "mutta antaa sen nyt olla. Ota kahvia. Rauhoitu."

Huoneessa valui kosteus seinillä. Tiskiallas yskähteli paksua mustaa tahnaa kurkustaan, kattilakaappi huokaili, oikeastaan kaikki rakenteet kirkuivat kun niitä jäi kuuntelemaan. Verhot paloivat, tai ehkä se oli aurinko sittenkin, ja koirat haukkuivat koko ajan kauempana, ulvoivat melkein, kuulosti siltä kuin niitä olisi tapettu. Mies tunsi palan kurkussaan.

"Kuuletko?", hän kysyi naiselta, ääni kuulosti itkuiselta, hänen tuli niin paha olo koirien takia, oliko niillä joku hätä?

Talo teki syöksykierteen. Mies muisti miljoona samanlaista aamua ketjussa joka kiertyi itseensä ja alkoi aina uudelleen alusta. Oksa löi ikkunaan. Toinen koirista ulvahti pahasti, hiljeni, toinen alkoi raivota, ääni katosi ylilentävän potkurikoneen meteliin. Peltoja myrkytettiin taas.

20.4.07

Taito olla hetkittäin olemassa 

Viime yönä tanssin kaikilla haudoillani. Ei se ollut epätavallista, ihminen on tuomittu toistamaan tekojaan, ja teot tekevät meistä sen mitä olemme. Tyhjä taulu värittyy kaikella millä vähiten toivomme, ja elämässä on hetkiä: neljä miestä seisoskelemassa vanhan suurtorin sisäpihalla, sateessa, hämärtää; "Pussijuustoromaani", turkulainen odysseia, neljäsataa sivua tylsää. Aiemmin päivällä olimme osittain eri kokoonpanolla lanseeranneet uuden käsitteen: stand-up komiikan sijasta joukkiomme olisi mitä pätevin esittämään sit-down häpeää. Koko rahan edestä katharttista häpeän tunnetta, illat olisivat loppuunmyytyjä. Tämäkin yritys tässä. En tiedä olenko ihan äkkiä valmis puhumaan uudestaan bloggaamisesta, tuntui että sanoin lähinnä kaikkea sellaista mitä minun odotettiin sanovan, vähemmän sellaista mitä mieltä todella olin mistäkin. Mutta niinhän se on kaikessa. Vapaalleheittokin sujui hieman väsyneenlaisesti, mutta allekirjoittaneen tuntien sekin on sääntö; Timo oli mukava tuttavuus, hyvä kuulla että löysi yöpaikan. Ja seinillä vyöryi vaakunoita ja varjoja. Mistä kaikki ne ihmiset tietävät minut, pelottaa ajatella olla niin monelle tuttu kasvo, apinanko ne kaikki tuntevat? Monta kassillista kuohuviiniä ja ruokaa nousi linja-autoon lopulta, sanoin puhelimeen "pehmeä ja pörröinen", palatessani askeleeni yhtä epävarmat kuin mennessä, ja vain yksi asia edelleen mielessä väsyneenä totuutena, se ei onnistu raahaamaan itseään pois, ja sen merkityksetkin käpertyvät hiljalleen hauraalle rullalle: "en ole miellyttänyt elämää".

18.4.07

Peilikuvia rumasta maailmasta 

Kävin katsastamassa David Lynchin Inland Empiren, joka näyttää jakaneen kriitikot melko tarkasti kahteen leiriin: mykistyvää arvostusta huokuviin ja elokuvaa kokonaisvaltaisesti inhonneisiin. Ei kai liene kenellekään näitä kirjoituksiani seuranneelle yllätys, että kuulun ensimmäiseen joukkoon. Lynch on minun sydäntäni lähimpänä pesivä elokuvaohjaaja, jonka tuotanto herättää aina vaan uusia ajatuksia, sydämentykytystä ja muutaman kahmalollisen silkkaa nautintoa niin monella eri tasolla että sekoan laskuissa.

Inland Empire on elokuva, jossa toistuvat ja tiivistyvät monet Lynchin urallaan käyttämät teemat ja aiheet. Se on toisaalta sisarelokuva viiden vuoden takaiselle Mulholland Drivelle sikäli, että tässäkin käsitellään Hollywoodia ja sen pintakiillon rajua rapistumista, mutta toisaalta myös sen vääristynyt peilikuva etenkin audiovisuaalisesti: kaikki mikä Mulholland Drivessa oli vavahduttavan kaunista kerrontaa, on Inland Empiressä rumaa. Elokuva on kuvattu melko heppoisella digikameralla, kuvat ovat epätarkkoja, heiluvia, rakeisia ja väärin valotettuja - ja lähes poikkeuksetta niin lähellä ihmisiä, että valkokankaalle mahtuu kasvoista vain pieni osa. Kamera on kaunistelematon, ja näin läheltä nähtynä kukaan ihminen ei ole parhaimmillaan. Inland Empire on erittäin, erittäin rujo kokemus, ja se on oikeastaan ainoa syy, minkä keksin sille, miksi jotkut kriitikot ovat elokuvaa inhonneet.

Minulle kyllä kelpasi. Ensihetkillä rujo digijälki oli yllätys, mutta siihen tottui, ja lopulta toteutus oli juuri oikeanlainen elokuvan yhtä lailla rujoihin käänteisiin. Eräs Inland Empiren murskanneista on Turun Sanomien Taneli Topelius, joka arviossaan sanoo paljon sellaista mikä herättää minussa reagoimisen tarpeen, mutta keskityttäköön yhteen kappaleeseen:

"Jos joku nuori, juuri taidekoulusta valmistunut elokuvantekijä saisi nyt rahoituksen, filmaisi ja saattaisi teatterilevitykseen niin käsittämättömän ja tekotaiteellisen filmin kuin David Lynchin Inland Empire, hänet karkotettaisiin alalta välittömästi ja hän saisi seuraavien vuosien aikana töitä korkeintaan museoiden videoinstallaatioiden laatijana."

Ohitettakoon se yksi sana, jonka kuullessani laitan aseeseeni varmistimen ja aseen kaappiin: "tekotaiteellinen", ilmaus joka tappaa minkä tahansa kulttuurikeskustelun ja jonka näkeminen päivälehtitasolla masentaa. Taide on aina tehtyä, ja "taide" siinä mielessä miten sliipatut Hollywood-elokuvat kauniine kuvineen ja romanttisine jousiorkestereineen sitä luoksemme syytävät ei juuri kauempana voisi olla Lynchin uutukaisesta. Ei siitä muuta, toinen pointti kiinnostaa minua enemmän. Olisiko nuori elokuvantekijä saanut hehkutusta Inland Empirestä siinä mittakaavassa kuin Lynch? Ei tietenkään olisi, koska vastavalmistunut ohjaaja ei olisi kyennyt samaan kuin Lynch. Tässä elokuvassa näkyy paitsi palava halu uudistaa ja uudistua vielä kolmen vuosikymmenen ohjaajanuran jälkeenkin, myös sinä aikana kertynyt kokemus, sinä aikana kasvaneet teemat, tarinat, mahdollisuudet. Tämä ei ole nuoren ohjaajan elokuva. Inland Empiressä on mukana elokuvamaailman pettymyksiä ja menetyksiä, ja toisaalta sen kerronnalliset ratkaisut ovat pitkän uran kuluessa juuri Lynchin itsensälaiseksi hioutuneita.

Ja tietenkin myös: entä jos joku vasta piirustuskoulusta valmistunut nobody olisi luonut ne maalaukset, joiden myötä jo nimekäs Picasso aikanaan esitteli kubismin? Mitä jos Kevätuhri olisi Stravinskyn sijasta ollut harrastelijasäveltäjän yritys lyödä itseään läpi? Jokainen taiteenlaji tarvitsee uudistajansa; ne jotka uskaltavat uida valtavirtaa vastaan. David Lynch on Inland Empiren myötä jättänyt masentavaan tilaan vajonneen valtavirtaelokuvan niin kauas taakseen, että monen kriitikon on vaikea keksiä sanottavaa hänestä, ja kun sanottavaa ei keksitä, lyödään kuin vierasta sikaa. Onneksi ymmärtäjien määrä on sittenkin ollut suurempi: näistä esimerkkinä Veli-Pekka Lehtosen arvostelu Nytistä. Lehtonen on tosissaan paneutunut elokuvaan ja saanut siitä paljon irti, vaikka myöntääkin että korkeintaan luulee tietävänsä, mistä se kertoo.

Entäpä itse sitten, miksi minä pidin Inland Empirestä niin paljon? Tärkein syy on varmasti sen tapa kertoa tarinaansa, tai pikemminkin useita tarinoita, niiden loputtomia versiointeja ja variaatioita, ympärikäännöksiä ja heijastumia. Voitaneen sanoa, että Inland Empiren tapa katsoa maailmaa on lähellä omaani; ei ole olemassa mustavalkoisia ratkaisuja, ei itsestäänselviä tapahtumia, ei varsinaisia alkuja tai loppuja. On ravisuttavan hienoa nähdä jotain tällaista valkokankaalla, sitä kun ei tapahdu usein. Juuri tässä mielessä Lynchiin on varsinkin viime vuosina saanut luottaa: ensin Lost Highway, sitten Mulholland Drive ja nyt tämä, samoja teemoja pyörittävä mutta kahden aiemman (onko oikeutettua puhua trilogiasta näiden elokuvien yhteydessä?) kompromissit ja kaupalliset ratkaisut hylkäävä häkellyttävä mestariteos. Tutkielma rumuudesta, identiteetistä, tarinoista tarinoiden sisällä, useassa kerroksessa.

Velasquezin kuuluisaa maalausta hovineidoista on kuvailtu "lahjaksi, jonka avaaminen kestää ikuisuuden". Minä näen saman määritelmän sopivan myös Inland Empireen. Se ei sinällään ole mikään "arvoitus", ei selvästikään ole mitään yhtä juonta, joka on kätketty mysteereihin ja symboleihin, ei tätä elokuvaa tarvitse, eikä varmasti voikaan "tajuta" siinä mielessä kuin pisteestä A pisteeseen B kulkevan juonellisen elokuvan voi tajuta. Mutta olen varma, että joka kerta tämä elokuva antaa jotain uutta. Ehkä ensi kerralla keskityn kuuntelemaan tarkemmin paikoin raivokkaan ristiriitaista musiikkia, ehkä paneudun enemmän näyttelijäsuorituksiin, jotka toki nytkin havainnoin parhaimmillaan mykistäviksi; Laura Dern pääosassa ja puolalaissyntyinen Peter Lucas hänen aviomiehenään jäivät vahvimpina mieleen. Kaikkiaan elokuva on täynnä hurjia suorituksia, Lynchillä on yleensäkin ollut kyky saada sellaisia näyttelijöistään esin.

David, taas sinä teit sen, taas kerran paremmin kuin koskaan. Inland Empire on hieno, hieno elokuva, jonka kaltaisia tekee nykymaailmassa aivan liian harva. Vaikka on toki mahdollista ettei ole olemassa ketään toista joka kykenisi tähän. Suosittelen kenelle tahansa sellaiselle, jonka mielestä nykyinen elokuvarjonta on etupäässä mitäänsanomatonta.

15.4.07

Oi katsopas lintua oksalla puun 

Keväisin tekee ihminen helposti kaikkea harkitsematonta jota sitten myöhemmin katuu. Minäkin olen sortunut, ja luvannut osallistua keskustelutilaisuuteen, joka ensi torstaina (19.4.) kello 19 Turun Kirjakahvilassa järjestetään. Eipä siinä, kun aiheena on "blogit ja kaunokirjallisuus", niin kai se suhteellisen läheltä meikäläistä liippaa. Sen suuntaista on tarkoitus pohtia että kun kaikki hehkuttavat blogeja journalismina ja bisnestilaisuutena niin mihin on jäänyt fiktio, joka kuitenkin tälläkin kentällä kasvaa ja kukoistaa. Onneksi keskustelemassa ovat myös Aika ja minän Timo ja Auspi'ciumin Tiina, ettei tarvi yksin jutella. Keskustelun vetää KuvaKuvassakin vaikuttava Teppo. Paikalle voi tulla todentamaan ainakin sen, miksi olen valinnut alakseni kirjallisen viestinnän esiintymisen sijaan. Ja Kirjakahvilan kahvi on hyvää.

12.4.07

Donkey-bridge over troubled water 

Mies istui baarijakkaralla ja hänen viereensä hilasi oman jakkaransa toinen mies. Saapuja ojensi esitteen: "Kolhuja itsetunnossa? Me autamme!", ensimmäinen tuohtui, ehätti lyödä tuoppinsa pöytään ja läikytti olutta. Jälkeentullut vain virnisti, laski kättä olalle kuin isä ja toppuutteli. Ettei kannata sellaisesta pulttia ottaa, pieniä juttuja, ystävähenkistä vinoilua. Vaan kun ei ollut ystävä, eikä tällaisesta sellaiseksi tule. Baarimikko katsoi vierestä, sylkäisi lattialle ja kysyi mikä miehillä menossa. Pariutumisriititkö? Ensimmäisellä taas otsasuoni väpättämään, sellaisesta ei puhettakaan! Toinen nauroi jo ääneen. Hyvä huuli hänestä! Sytytti tupakan, ja baarimikko muistutti että alkaa olla viime hetket sisällä sauhutella. Eipä mies siitä hetkahtanut, totesi että lopetan sitten kun sen on aika. Imi tervaa keuhkoon että vinkui. Ensimmäinenkin vinkui vihaansa. Rento baari-ilta, tiessään! Pilalla! Moisten huulenläpsyttäjien vika, ja hän potkaisi jakkaran altaan, tarttui tupakkamiestä kauluksesta, niskan puolelta, nosti tämän yhdellä kädellä ilmaan ja päästi irti. Portsarit tulivat kuin tuulispäät. Löivät ja veri tirsui.


Tämän blogipäivityksen teossa vahingoitettiin seuraavia eläimiä: Koira, lehmä, hevonen, kissa (vain lievästi), valkoselkätikka (sen kävi todella huonosti), valas, SIKA!!, maukas lokinpoikanen, hiiri (avattiin ruuvimeisselillä), pari matoa, Tunturi-Poni, hirvi (paloi poroksi), virtahepo, dodo, karhu, tankkiin hukkunut tiikeri, pönttöön lentänyt varpusparvi, pari maanantaikappalesutta ja sillalta pahoin pudonnut aasi.

9.4.07

Påsket lommolla 

Luojan kiitos että naulasivat sen yhdenkin tyypin ristille aikoinaan, ei varmaan muuten voisi hyvällä omallatunnolla nauttia jokakeväistä Mignon-munaa. Sen enempää riemua ei näistä ylipitkistä kirkkopyhistä irti saakaan; vieläkö 2000-luvulla tosiaan on tarpeen viettää tätäkin juhlaa päiväkausia? Kun ei sitä kukaan kuitenkaan oikeasti vietä.

Minä päätin vaihtaa olemusta ja siirryin Firefoxista Operan käyttäjäksi. Heti asennettuani uuden selaimen ilmoitti tietoturvaohjelmani löytäneensä siitä viruksia. Hyvin alkoi tuttavuus.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker