<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

29.3.07

Olen tehnyt jotain oikein 

Aamun Helsingin sanomien mukaan "aika metsässä on saanut elää, elleivät nimet Anna Abreu, Kristiina Brask ja Ari Koivunen ole kertaakaan osuneet silmiin viime aikoina". Minulle kaikki kolme nimeä tulivat ensi kerran vastaan juuri tuossa Hesarin lauseessa. Maan suurimman päivälehden mukaan "metsässä elämiseen" vaaditaan siis tasan yksi asia: omatoiminen päätös jättää katsomatta television viihdesontaa. Ei kyllä yhtään kaduta tämä metsäläisyys. Voisinpa jopa sanoa ettei ole vielä koskaan näin hyvältä tuntunut kun on metsässä asuvaksi sanottu. Ja sitä on sentään tapahtunut vuosien mittaan aika paljon.

25.3.07

Löysät mahaportit
eli "Retkutetaan ranteita rennosti" 

Muisti, sen toiminta: aloin harkita vajavuuksieni lanseeraamista hyötykäyttöön kun taas kerran sain puolilaiskasti hymyillen todeta että tähän tämä valmistuminen ehkä jää, enkä toki ollut ainoa hupaisasti pessimistinen, se kuuluu humanisteilla joltisestikin asiaan. Ja vakuutuin lauantai-iltana käydyn dialogin keskeltä varsinkin tästä lauseparista:

"Kuule, sinä kun olet hermeneutikko, niin -"
"Minä olen kyllä posthermeneutikko."

Minkä saatoin muistaa väärin, tai värittää, tai joka tapauksessa säpsähdin hereille niillä main kun normaalit palaavat baarista, henki ei kulkenut ja erään järjettömän hetken uskoin kiskoneeni nieluuni puoli peittoa, silmissä säkenöi, sitten kiskaisin sisään yön lämpöä, ilmaa. Nyt sattuu kun niistää; kuin joku kiskoisi ruostunutta rautalankaa poskionteloissa. Kuumetta? Ei kai. Monesko flunssa tänä vuonna? Kolmas, kiitos kysymästä, ja joka kerta putoan kuin kivi. Huomiseksi olisi kiva rämpiä esiin. Ulkona on täyskevät, ja minä muistan sen kesän kun kolmenkympin helteessä värisin sinisenä vilusta kuumeessa, ehkä elämäni viimeinen kuume, ei minulle ole vuosiin enää kunnolla ollut.

Elämässä on paljon kaikkea ja kevät kevät kevät.

20.3.07

Non multae sed multum 

Ah, individualismi. Olet suloinen, anna kun suutelen sinun nukkaista poskeasi, olet juuri minun mieleiseni aate. Näen sinut milloin haluan ja missä, senkaltaisena kuin toivon, olet minun ja vain minun. Syleilen sinua kun niin tahdon, unohduksessammekaan emme ole yksin, meillä on toisemme, tietenkin, aina. Oi, sinä olet kyllä niin sellainen. Osaat olla juuri kuten haluan ja muokkautua juuri mukaisekseni näillä viimaisilla kaduilla. Noin, kiedon sinut itseeni. Noin, sinusta tulee minun työkaluni matkallani menestykseen. Oi, etkö olekin vaikuttunut kyvystäni saattaa sinut jälleen kerran uuden ajan airueeksi? Nyt olemme tehneet yhdessä mahdottomasta mahdollisen, ja ehkä jonain päivänä sinua ei enää tarvita. Ehkä ei minuakaan, en tiedä. Rakas individualismini! Hukutan sinut sanoihini, ja muiden sanoihin, ja miljooniin sanoihin minä sinut hautaan. Minua sataa yllesi. Valun viemäreihisi.

18.3.07

Stojöh 

Silmänkääntövankila ottaa kevyen takavasemman levyarvostelujen suuntaan ja tekee työtä pyydettyä: postista kilahti männäviikolla Stojöh-nimisen yhtyeen esikois-EP Stojöh, joka kirvoittaa nyt kirjoittajasta sanan tai pari. Ihan ensimmäiseksi: munaa, jätkät! Sitä teillä on! Harmi että päätitte tämän asian myös cd:n mukana tulleessa promokuvassa todistaa. No, eteenpäin.

Saatekirjeen mukaan Stojöh on perustettu toistaiseksi telakalla (kuulemma Rauman telakalla) olevan Kissansilmä-yhtyeen pohjustuksille, mukana on mahdollisesti kaksikin tuossa kokoonpanossa aiemmin vaikuttanutta jäsentä, mutta asiasta on vaikea sanoa mitään varmaa kun Stojöhin jäsenillä on sellaisia nimiä kuin Energix, Clooner ja A-Zero. Silti tämä tieto johdatteli ennakko-odotuksiani johonkin niistä suunnista, joissa Kissansilmäkin ehti uransa aikana käydä, mutta kaikki tämä osoittautui vääräksi kun cd oli soittimessa ja avauskappale Smackdogs ruhjoi itsensä olohuoneeseeni kuin lauma villiintyneitä ahmoja. Teknobiitti toi ensin alkuun ikäviä muistumia 90-luvun puolivälin Thunderdome-kokoelmilta, mutta sen monikerroksellisuus paljastui kappaleen keston aikana niin tarkasti rakennelluksi että mielessä kävi "perkele, pojathan soittavat jazzia". Tämän tuntemuksen vahvisti Adderley-henkinen saksofonisoolo, johon koko teos lopulta feidasi. HC-jazzia! Olin tässä vaiheessa jo myyty.

Ja kuitenkin ennen tämän kohtuullisen lyhyen levyn puoliväliä tunsin kurkkuani kuristavan. Tämä musiikki, tämä raivo! Stojöh on rakennettu juuri niistä palikoista, joita valtavirtamusiikista eroon pyrkivät myöhäisteinit yrittivät koota keoiksi 90-luvun puolivälissä halutessaan erottua joukosta. Halutessaan löytää musiikista vielä kerran sen, mitä heille oli aina väitetty siinä olevan: tunteen. Päättelin Stojöhin jäsenten olevan samaa ikäluokkaa minun kanssani, hekin ovat käyneet läpi sen, miltä tuntuu tulla täysi-ikäiseksi lamakauden aikana. Miltä tuntuu tulla ensin sinuiksi populaarimusiikin kanssa 80-luvulla ja miltä tuntuu kun se viedään itseltä pois, tapetaan dancepopin, grungen ja neopunkin kaikentuhoavien murskaimien alle.

Parhaiten tämä tulee esiin levyn kolmosraidalla Antilength. Puhtaanvalkoinen kohina on balsamia korville avauskappaleiden industrialteknon jälkeen, ja sen syleilevästä rauhasta purskahtaa esiin juuri sellaisia muovisia diskobiittejä jotka Radiomafiassa täyttivät vuonna 1995 eetterin aamuseitsemästä iltapäivään. Haloo! Me olemme joutuneet kestämään kaiken tämän emmekä ole selvinneet siitä! Kuuden minuutin kohinan jälkeen kappale kehittää melodian, Elvis impersonoituu lähelle kuulijaa ja laulaa rivouksia pari säkeistöä kadoten laukaukseen. Me kuolemme kaikki.

Stojöh on musiikkia joka repii riekaleiksi. Se pakottaa kohtaamaan omien myöhäisteinivuosiensa pakokauhun, oman aikuistumisensa ajan pelkän musiikin kautta - siis jos tämä aikuistuminen on tapahtunut 90-luvun aikana. Elektropunk tuntuu olevan juuri Stojöhia varten kehitelty genre, ja tämän uljaan yhtyeen uljas debyytti on tämän genren suunnannäyttäjä täältä ikuisuuteen. Tämä on kaikki ne albumit, joita E-rotic, La Bouche, Haddaway ja Pandora eivät koskaan ehtineet levyttää - survottuna yhdeksi 40 minuutin pituiseksi äänimassaksi. Tämä on kaikki se tieto jota viimein täysi-ikäistyttyään tajusi olevansa koskaan omaksumatta siitä mitä tulisi tietää ollakseen kokonaisvaltainen yhteiskunnan jäsen. Tämä on viritetty auto korotetulla perällä soittamassa vuoron perään Ace of Basea ja Bon Jovia maalaiskunnan jäähallin parkkipaikalla. Ja sen kuolema murskaamossa viisi vuotta myöhemmin. Ja sen aiheuttama tuska.

Debyyttijulkaisuksi Stojöh on siis häkellyttävän intensiivinen tuote, jota voin suositella ainakin niille, joiden tekee toistuvasti mieli kusta niin radiopopin, suomi-iskelmän, eri metalligenrejen, hiphopin, klassisen kuin punkremellyksenkin päälle. Tämän kiekon kautta se onnistuu. Kannattaa tutustua. Jään odottelemaan mitä mielenkiintoistä nämä kaverit seuraavaksi keksivät.

14.3.07

Väsyttää 

Ennen kuin tutustuin internetin ihmeelliseen maailmaan, olin siinä uskossa että elämme 2000-lukua ja sellaiset asiat kuin kivikautiset sukupuoliroolit ja ennakkoluulot olisivat taaksejäänyttä elämää. Sain ikäväkseni huomata olevani armottoman väärässä. Juuri netissä tuntuvat riehuvan ne sekopäisimmät riehujat, yksisilmäisimmät agitaattorit ja vanhoillisimmat lietsojat. Sellaisesta masentuu. Olen toistuvasti luvannut itselleni etten osallistu mihinkään sukupuoliaiheiseen keskusteluun verkossa enää koskaan. Se väsyttää minua. Mutta kuitenkin, Tylsyyden multihuipennuksen kommenttipalstalla lähti taas joillakin (ei Lordilla itsellään siis) mopo käsistä. On jotenkin surkuhupaisaa, miten jotkut miehet tuntevat valta-asemansa uhatuksi sellaisenkin asian kuin yliopiston oppiaineen tiimoilta. Naistutkimus herättää joissakin punaista raivoa. Minua osallisena hävettäisi sellainen vaahtoaminen mitä tästäkin asiasta on verkossa käyty. Naistutkimus ei ole mikään terroristiryhmä, ei salaliitto, ei puolue, se ei aja mitään kumouksellista agendaa. Se on oppiaine yliopistossa. Kai sitäkin vastaan saa pyhää sotaa käydä jos sellaisen tarpeelliseksi näkee. Lähinnä siinä kuitenkin tekee itsestään tyhmän. Se, että yhteiskunnan sukupuoliroolien vääristyneisyys tuodaan esiin, on joillekin miehille sama kuin heitä itseään uhattaisiin kastraatiolla. Eikä sellaista saa tosimiehelle edes leikillään sanoa.

En suinkaan väitä etteikö kiihkoilijoita löytyisi puolin ja toisin. Minun on vaan niin paljon vaikeampi ymmärtää sitä, että perusrakenteeltaan vieläkin erittäin patriarkaalisessa yhteiskunnassa jotkut miehet katsovat oikeudekseen vinkua sitä että juuri tämä pienimpiinkin yksityiskohtiin pesitytynyt miehisyys kyseenalaistetaan.

Ei jaksa.

8.3.07

Juokse villi lapsi 

Superpalloja sohvan alla. Kun astuu eteiseen, jää varjoon, ja vasta ovella aistii kylmän, sisällä muiden ihmisten lämpö tarttuu seinin. Sitä avaa oven ja astuu ulos. Tuuli tarttuu heti hiuksiin, se pääsee joelta esteettä siihen. Suuntaansa voi katsella hetken aikaa, mutta lopulta päätyy kuitenkin lähtemään sinne missä ei näy taloja, heinikon poikki, vielä lumessa kahlaten vaikka linnut jo laulavat ja jossain on pajunkissoja. Ensimmäiset askeleet ovat varovaisia, siitä on kauan kun on juossut. Sitten lihakset tottuvat, alkaa tuntua hyvältä. Onnellista pakotusta, silmät voi sulkea kun pääsee tarpeeksi kauas, pois lapsuuden sarjakuvalehdillä tapetoitujen seinien keskeltä, pois huojuvien gradukirjapinojen välistä, pois televisioiden, tietokoneiden, paperikasojen, pois. Ja kun on lopulta niin kaukana että on hiljaista, kuulee avaimen kiertyvän lukossa ja vetäytyy vielä pienemmäksi nurkkaan, on enemmän hiljaa. Ja tuuli, kai se edelleen on hiuksissa kiinni ja iholla. Vie lihat luista, ja voi juosta yhä vaan kauemmaksi.

7.3.07

Henkilökohtaisia sarjakuvaklassikoita:
Hämähäkkimies 7/87 

Kuten edellä kerroin, laajeni kiinnostukseni Marvelin sarjakuvia kohtaan yksittäistapauksesta kokonaisvaltaisemmaksi vasta vuosi ensikosketuksen jälkeen. Jo aiemmin esillä ollut serkkupoika vaikutti tälläkin kertaa asiaan; olimme lähdössä sukuloimaan ja miettiessäni serkulle sopivaa tuliaista päädyin sarjakuvalehteen. Ehkä muistin nähneeni hänen luonaan joskus Hämähäkkimiehiä ja sen vuoksi ostin kyseisen julkaisun kesäkuun numeron. Luin sen moneen kertaan matkan aikana, perillä selailin saman lehden aiempia numeroita ja aika taisi viimein olla kypsä. Jäin koukkuun niin kuin kymmenvuotias vain voi jäädä. Hankin itselleni heti heinäkuun tultua lehden seuraavan numeron ja laitoin vanhempani tekemään siitä kestotilauksen. Minusta oli tullut Hämis-fani.



Taitaa tosiaan olla niin kuin edellisessä kirjoituksessani epäilin: se missä muodossa on sarjakuvaan tutustunut, on se kultaisin ja ylittämättömin muoto vielä myöhemminkin. Minulle nämä Tom DeFalcon käsikirjoittamat ja Ron Frenzin kuvittamat Hämikset ovat seinäkiipijän seikkailujen ehdotonta eliittiä. DeFalco on mukavan harvasanainen tarinoija, joka antaa kuvien puhua puolestaan paljonkin, ja Frenzin jämäkkä jälki on melko klassista sarjakuvaa, mutta toisaalta erittäin dynaamista, välillä upeitakin elokuvamaisia kuvakulmia hyödyntävää.

Ongelma tässä lehdessä on se, että Hämähäkkimiehellä oli tuohon aikaan kaksi alkuperäisjulkaisua, joista tarinat koottiin Suomessa yksien kansien väliin. DeFalco ja Frenz vastasivat ykköslehti Amazing Spider-manista, kun taas sisarjulkaisun sisältöä tuotti tuolloi mies nimeltä Al Milgrom. Hän ei sinällään kai ollut huono, mutta hänen tarinansa olivat jollakin tavalla särmättömämpiä, mikä heijastui myös piirrosjälkeen. Milgrom on periaatteessa osaava kuvittaja, mutta hänen sarjakuvansa on silti latteaa ja jotenkin hengetöntä, ja ehdottomasti pahinta on vuolas kökködialogi, joka ei hiljene hetkeksikään. Muistan miten kymmenvuotiaana suhtauduin näihin Milgromin teelmyksiin jonkinlaisena välttämättömänä pahana, joita oli pakko julkaista jotta juonessa pysyttäisiin mukana. Mielikuviin tuo alkuaikojen Hämis on kuitenkin jäänyt nimenomaan Frenzin kuvittamana. Sitäpaitsi Milgromin tarinoissa roikkui aina rasittavuuksiin asti melko yksiulotteinen hahmo nimeltä Musta kissa:



Lapsena näiden sarjakuvien tapahtumia, logiikkaa tai toisinaan kohtalaisen kyseenalaista tieteellistä sanomaa ei koskaan kyseenalaistanut. Hei, ne olivat supersankareita ja elivät supersankarimaailmassa. Kaikki oli mahdollista. Siinä mielessä olenkin myöhemmin ihmetellyt sitä, että Marvelin hahmoista muistetaan aina mainita tavallisuus; se, että teini-ikäisille lukijoille on annettava samaistumiskohteita. Minä en mitään kaivannut vähempää kuin samaistumista näihin hahmoihin. Päinvastoin; hehän olivat supersankareita, ja mitä vähemmän heidän elämänsä muistutti minkäänlaista normia, sen parempi. Kuitenkin Hämähäkkimiehen käsikirjoittajiin on vuosikymmeniä vaikuttanut jonkinasteisena sensorina Marvelin halu pitää hahmo "teineille samaistuttavana". Älytöntä, jos minulta kysytään, ja onneksi kuitenkin lopulta aika kaukaista. Tässä lehdessä Hämis poikkeaa Ihmenelosten luona ottamassa selvää, mikä hänen ajatuksia tottelevan uuden pukunsa oikeastaan saa toimimaan, ja vastaus on odottamaton.



Kuulun muuten myös siihen koulukuntaan, jonka mielestä tuo musta alientrikoo on ehdottomasti tyylikkäämpi kuin Hämiksen originelliasuste, joka loispuvun osoittauduttua ilkeäksi palasi takaisin kuvioihin. Sittemminhän tuo musta puku päätyi Hämiksen viimeisen varteenotettavan arkkivihollisen Venomin ylle (tai tarkemmin kai osaksi häntä), mutta se tapahtui paljon myöhemmin eikä lehti enää silloin valitettavasti ollut kovinkaan hyvä.

Ai niin, ja tietenkin tässä numerossa kärsittiin ihmissuhdeongelmista, joiden varsin pian opin olevan ei vain Hämähäkkimiehen, vaan koko Marvel-tuotannon keskeinen aihealue. En tiedä kuinka paljon kymmenvuotias osasi samaistua päähenkilöiden enemmän tai vähemmän jatkuvaan angstitilaan, mutta jollain tavalla se kuitenkin muodostui hyväksyttäväksi normiksi. On vaikea kuvitella supersankaria jolla olisi siviilielämässään mennyt hyvin; Hämähäkkimieskin huononi heti kun hänet naitettiin tyttöystävälleen, joka tässä numerossa on sentään vain osa kolmiodraamaa.



Voi tietenkin olla että minun elämästäni puuttui jotakin sellaista, jota aloin ahnehtien korvata supersankarisarjakuvilla heti kun tilaisuus koitti. Mutta voi ihan oikeasti olla niinkin että ne ovat sillä tavalla hyvin tehtyjä sarjakuvia että kymmenvuotias piti lukemastaan ja tahtoi lisää. Jaa'a, kukahan tämänkin tietäisi.

5.3.07

Henkilökohtaisia sarjakuvaklassikoita:
Ryhmä-X 7/86 

Se on kyllä niin että kun vanhaksi alkaa tulla, saa moni sellainenkin asia kultakuoren ylleen joka ei sitä oikeasti ansaitsisi, kuten esimerkiksi Visulahti, Maija Mehiläinen ja Pertsa Reposen käsikirjoittamat sketsiviihdeohjelmat. Marvelin sarjakuvat eivät kuitenkaan lukeudu tähän masentavaan joukkoon, vaan kuten olen toistuvasti saanut huomata lapsuus- ja nuoruusvuosien suosikkilehtiäni uudelleen lukiessa, ne säilyttävät tasonsa, osin paranevatkin kun niitä osaa tutkiskella aivan eri tavalla media- ja kulttuuritietoisesti kuin ennen.

Aloitan Marvel-kokoelmani unohtumattomimpia hetkiä käsittelevän sarjani Ryhmä-X:n (nykyisin tunnetaan kai Suomessakin lähinnä nimellä X-men) numerolla 7/1986, joka oli ensimmäinen hankkimani Marvel-lehti, olin lehden ilmestyessä iältäni yhdeksän ja puoli. Tutustuminen Marvelin maailmaan ei alkanut niinkään omasta lehteä kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta, vaan siitä että olin Pohjanmaalle sukuloimassa, ja outoja sarjakuvia harrastava serkkupoika osti tämän kyseisen lehden lähikaupasta. Sen verran kiehtovalta tuo kansikuva näytti, että päätin pistää omatkin taskurahat menemään.



Ne seitsemän ja puoli markkaa tuli käytetyksi hyvin. Siihen asti lähinnä vain Disney-sarjakuvaan tutustuneena (kirjastosta kotiin kannetut Tintit, Asterixit ja Lucky Luketkin olivat vielä edessäpäin) olin yhtä aikaa häkeltynyt ja kiinnostunut siitä mitä lehti sisälsi. Sivukaupalla realistisen näköisiä ihmisiä... puhumassa! Käymässä pitkää dialogia! Sarjakuva oli jotenkin kutkuttavalla tavalla toisesta maailmasta verrattuna siihen, mikä minun käsitykseni sarjakuvasta tuolloin oli. On tietenkin selvää etten tajunnut paljoakaan tämän lyhyen (32 sivua) katkelman kontekstista. "Supersankarit", "mutantit" ja koko muu Marvel-jargon oli minulle tuntematonta, mikä ei toisaalta haitannut lainkaan. En tuntenut henkilöitä enkä heidän suhteita toisiinsa; eikä sekään haitannut. Minä nautin siitä että minut heitettiin keskelle pitkää juonta, josta minun ei tarvinnutkaan tietää kaikkea. Tapahtumat alkoivat keskeltä jotakin ja jäivät kesken, ja sain olla hetken aikaa mukana, se tuntui jännittävältä.



Jännittävää oli myös tästä katkelmallisuudesta syntynyt reaktio. Niin paljon kuin lehdestä pidinkin (säilytin sitä kunniapaikalla huoneessani, aina esillä), en tuntenut tarvetta ostaa Ryhmä-X:ää yhtään enempää. Luin lehteä aina vaan uudelleen ja uudelleen ja nykyihmisen yhä uusia elämyksiä vaativaa elämäntapaa tajuamattomana tyydyin siihen. Vasta vuotta myöhemmin Marvel-sarjakuvat iskeytyivät tajuntaani pidemmän addiktion ja keräilyvimman aiheuttaen, mutta sehän nyt on tietenkin ihan toinen tarina.

En tiedä onko syynä se, että John Romita JR kuvitti juuri tämän ensimmäisen koskaan näkemäni Marvel-lehden, mutta koko sen ajan kun näitä sarjakuvia aktiivisesti keräilin (1987-1994, osapuilleen) pidin häntä ehdottomasti parhaana piirtäjänä joka Marvelilla työskenteli. Ja vaikka Romita kuvitti jossain vaiheessa joka ainoaa edes etäisesti merkittävää hahmoa, oli nimenomaan hänen ensimmäinen X-pestinsä (hän palasi lehteen tauon jälkeen uudelleen 90-luvulla) minulle se paras, hänen kuvittajanlahjojensa ehdoton kulminaatiopiste. Nytkin lehteä selatessa tuntuu samalta. On siinä Disney-sarjakuviin tottuneella ollut nieleksimistä kun ruutusommittelukin on välillä ihan muuta kuin ruutu-ruutu-ruutu tasaisessa rivissä. Romitan ihmishahmot ovat lisäksi olleet aina poikkeuksellisen persoonallisen näköisiä, toisin kuin monen taiteilijan hiilikopiohahmot, jotka on tarkoituskin erottaa lähinnä erilaisista hiusmalleista. Ja tuo kansi; sen olen kyllä mielessäni ikonisoinut niin korkealle, että pelkkä sen näkeminen aiheuttaa sykähdyksen sielussa. On kyllä hieno.

Vaan löytyyhän lehdestä vähän muutakin. Loppupuolella ehditään nähdä ensimmäiset sivut vierailevan Barry Windsor-Smithin kuvittamasta tarinasta, joka koostui lähinnä hiljaisista hetkistä ja ahdistuneista mietteistä. Eri kuvittaja, erilainen piirrosjälki, sen minä sain huomata, ja vaikka Elävä kuolema jääkin siis kerrassaan pahasti kesken, se jätti ymmärryksen siitä, että tämä on nyt aikuista sarjakuvaa. Ehkä jopa jotain ei-välttämättä-ihan-minulle-sopivaa. Ja mikäs sen hienompaa yhdeksänvuotiaasta.



X-meniä käsikirjoitti tuolloin Chris Claremont, mikä on onni, sillä jonkun muun ollessa ohjaimissa olisin saanut ehkä käsiini vain massatuotantotuubaa. Mutta Claremont rakasti hahmojaan ensisijaisesti ihmisinä ja vasta tämän jälkeen supersankareina, mikä kyllä juuri tuon Romitan kuvittaman kauden aikana alkoi näkyä. Myöhempi tutustuminen mutanttimaailmaan osoitti, että satuin valitsemaan historiallisesti merkittävän numeron sarjakuvan jatkumossa; tässähän ryhmän johtaja Storm menettää melko pitkäksikin aikaa supervoimansa, mikä teki hänestä paitsi äärimmäisen traagisen, myös äärimmäisen coolin. Olin pettynyt kun Stormin voimat vuosia myöhemmin palasivat; hän ei enää ollut se hahmo joka oli minulle vahvimmin eläväksi lehtien sivuilta tullut. Kasvattihan hän hiuksensakin taas pitkiksi, ja vaihtoi tuon hillittömän upean nahkaliivipukunsa takaisin tylsähköön viitta-asuun... Minulle Storm on silti aina irokeesipäinen kuolevainen ilman supervoimia ja silti kiveäkin kovempi nainen, joka kärsi, kesti, syntyi uudestaan ja tuli entistä vahvemmaksi.



Make mine Marvel. Sarja jatkuu.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker