<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

29.1.07

Tekonivelet ruostuu 

Yhtä painetun sanan hurmosta tämä elämä. Kansien välissä on totuus, verkko on alkanut päivä päivältä tuntua vieraammalta ja vanhentuneemmalta tavalta välittää informaatiota. Perusasiat tekevät paluun, huuliharppu korvaa ipodshufflen ja jossain vuorten takana hirnahtaa orhi; se valjastetaan vetämään kärryjä kylään. Ajan pyörä narahtaa... Meistä tulee nuoria vasta kun olemme tarpeeksi vanhoja. Kukaan ei uskalla niin paljon kuin elämää nähnyt.

Mistä on oikeasti kyse? Ei ehkä mistään, ei tässä maailmassa moni asia enää merkitse. Mutta kuten Joni jo ehtikin mainita, Rujo Akateeminen PAmfletti alias RAPA on ehtinyt hieman yli kolmivuotisen historiansa aikana jo viidenteen numeroonsa. Taas on sitä luokkaa turskea näkemys tämän maailman tilasta, että yhteiskuntakritiikin viiltävä terä tai vaihtoehtoisesti huoli tekijäjoukon mielenterveydestä saa lukijan silmät vettymään ja posket punoittamaan. Ei ehkä maailman helpoin lehti löydettäväksi, mutta toivoa saattaa halukkailla olla. Tuossa nuo nyt ovat pinossa televisioni päällä.

Ja ilmestyihän myös Portin numero 4/2006, mukana jälleen allekirjoittaneen novelli, tällä kertaa tarjolla hometta, houretta, rappiota ja rinnakkaismaailmoja. Hanki kätösiisi, suosi suomalaista pienlehdistöä.

22.1.07

Kun et katsonut 

Öisin ne tulevat edelleen. Kävelin metsätiellä, korkeat männyt kuin katedraalin keskikäytävää reunustavat pylväät, ja edemmäs tietä syttyi kirkas valkoinen valo aamuyön hämärään. Jatkoin sitä kohti. Valosta lipui minua vastaan toinen toistaan kummallisimpia hahmoja: pieni tyttö ruudullisessa hameessa, harmaapartainen mies viittaan pukeutuneena sauvaa heiluttaen, leijonaharjainen prinssi, silinteripäinen vanha herra, kumaraan taipunut mummo, kaksi nuorta naista käsi kädessä, lopulta suurisilmäinen robottihahmo, jonka nähdessäni ajattelin, "tämä on se joka on jäänyt kaikkien mieleen" eikä sitten enää ketään ja minä olin niin lähellä valoa että se oli kuin olisi katsellut aurinkoa läheltä, eikä silmiin kuitenkaan sattunut. Menin valoon. Minnekään ei sattunut.

Ehkä johtuen siitä että meillä oli kotona valokuvia kaikkialla kun olin lapsi, keksin jo pikkupoikana kuvitelman siitä, millaista olisi jos jokainen valokuva olisi aikaa ja paikkaa vääristävä portti siihen hetkeen jona kuva on otettu. Kuten metsätie ja sinne syttyvä kirkas valo, tämäkin elementti toistuu unissani edelleen. Joskus katselen kuvia ja ajattelen, "tuonne voisin palata". Kerran mietin mitä sanoisin nelivuotiaalle itselleni jos tapaisin hänet. Mitä kenellekään voisi sanoa? Ei kukaan kuitenkaan uskoisi että on se kuka väittää olevansa. Kaikki palaa lopulta aina valoon.


"Hey baby smoke with me
Hey baby shake with me
Hey baby run with me
Hey baby love with me
All night long"

(Rättö ja Lehtisalo : Isännän romanttinen illallinen olympiakullan kainalossa)


17.1.07

Keinotekoisia aurinkoja 

No niin, ei professori purrut. Joulutauon jälkeen jatkuva graduseminaari ja minä kerroin suunnitelmistani gradun suhteen, upouusista suunnitelmistani, tähdennän. Luettuna on 2000 sivua kirjallisuutta jota siis en nyt tarvitsekaan, mitäpä sekään haittaa, olen oppinut suhtautumaan asioihin järjellä ja tyvenen sielussa tuntien.

Ei, ei sittenkään niin. Miksi muuten valvoisin öitä? Kello herätti tänään, sentään, ei auta tuollainen puolipäivään torkkuilu, minun aktiivisin aikani kun on kuitenkin varhainen aamu ja nykyisin sen ihan liian usein nukun ohi. Hiljalleen päivät pitenevät, mistä ei voi kuin olla kiitollinen. Aamut pitenevät siinä samalla, on aikaa asioihin, joita sivumennen sanoen on nykyisin niin paljon etten tiedä mihin tässä ehtii. Miksi kaikki vaatii niin paljon keskittymistä? Miksei voi vain - - - tehdä tuota tuosta noin ohimennen, sitten kiitää tähän, viilettää toiseen ja vasurilla hoitaa kotityöt?

Kela ilmoitti tänään maksaneensa isyysrahan joulukuulta. Koska minulla ei ole vuonna 2004 ollut tuloja, saan minimimäärän. Tuo logiikka on minusta niin nyrjähtänyttä että teki mieli ääneen nauraa. Aatos Erkko jos isyysrahaa Kelalta hakisi saisi varmaan miljoonia. Kellä on, annettakoon hälle, se on tämän pahoinvointivaltion kantava ajatus.

Pointti kuitenkin: minä olen taas opiskelija! Pitääkin muuten muistaa peruuttaa ensi kuun opintotuki.

Ja vaikka sanoilla pystyy aina enempään kuin tuhannella kuvalla, on visuaalisella viestinnällä silläkin paikkansa: KuvaKuva aloitti, olkaapa hyvät ja tutustukaa.

15.1.07

'tis but a soft tumble of words that has awaken thyself in these here night-tyme... 

Ehkei minua gradu pidä hereillä. En ole ajatellut sitä niin suureksi asiaksi elämässäni ettäkö se sen tekisi. Kuitenkin se on ajatuksissa, takertuneena kiinni poisvaluvien unien tahmeisiin jäänteisiin, siellä se potkii. Että miksi piti valita graduunsa aihe, jonka pelkkä ajattelukin tuottaa enää fyysistä inhoa. Varmuus siitä että jos vaihtaisi sen toiseksi, taas, niin kaikki sujuisi sitten. Väsymys katoaisi, vuorokausi pitenisi, osaisi tehdä akateemista tutkimusta ja kukkia sataisi taivaalta, kenties tyräkkejä ja rhododendroneita. Yritin sulkea silmiä, ne katsoivat luomien läpi, ei sellaisesta mitään tule ja joka tapauksessa on vaikea nukkua kun vedellään nyrkillä silmien väliin että soi. Onneksi viisiviikkoisen nyrkki on pieni eivätkä voimatkaan vielä huipussaan, nousin lautaselliselle talkkunaa. Kuuntelen kuka ulkona liikkuu, katselen kissaa, se sähisee ikkunaan. Me olemme maan tasalla. Jos jotain tapahtuisi, tulimeri pyyhkäisisi ensimmäisenä meidän kerroksestamme sisään. En saa unta, ja mietin mikä herätti. Ne kuulostivat sanoilta, ehkä se on vain kuu joka taivaanrannassa näkyy, eikä kuuta ole koskaan tarvinnut pelätä.

14.1.07

Kuten sanonta kuuluu 

"Lähdes nyt vaan. Se on nimittäin aikainen lintu joka madon nappaa."

"Ai miten niin?"

"Se on ensimmäisenä ulkona. Kärkkymässä aamuvarhaisella jo matoja mullasta."

"Linnut on kyllä aina ulkona."

"Tai no paikalla, missä nyt ovatkaan. Pointti on se että ensimmäisenä sinne ehtivä -"

"Aikainen lintu on kissanruokaa jos multa kysytään, ensimmäisenä tyrkyllä kun yön kylmässä viettänyt nälkäinen kolli kyttää aamupalaa. Ei mulle kiitos."

"Mutta kun aikainen lintu -"

"On kissanruokaa."

"Eli et meinaa lähteä?"

"Osapuilleen näin."

* * *

"Se on kato niin että kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla ottaa."

"Voipas."

"Tä?"

"Niin että voi. Siis ottaa kauhalla. Ei kai se sitä estä että on lusikallinen laitettu, kyllä sen kauhaan saa."

"Tarkoitin sanoa että -"

"Kun eihän sen kauhan tarvi täynnä olla, ihme ajattelutapa sellanen. Riippuu astiasta tietenkin vähän, mutta kyllä kai useimmista kulhoista saa kauhalla ronkittua pienenkin määrän."

"Meinasin vaan vihjata -"

"Ja tollanen kauhominen on sen verran suurpiirteistä toimintaa muutenkin että kun sitä ruvetaan harrastamaan niin voi parhaassa tapauksessa saada kaikenlaista sellastakin mitä ei edes suunnitellut. Miks pitäis se sama saada uudestaan? En mä edes halua sitä! Se on melkeinpä parempi ottaa kauhalla jos on ensin lusikan kans heilunut. Yllättyy iloisesti."

"Voi jumalauta."

* * *

"Kissa kiitoksilla elää."

"Joo näin on. Oon omaa kissaani tosiaan jo nelisen viikkoa kiitellyt ja se voi tosi paksusti. Ei tosin enää liiku. Ja haisee pahalta."

"Että semmoista sitten. Kiitos kun kerroit."

"Eipä mitään. Olikin jo nälkä."

12.1.07

Mania 

Parahin isosetä.

Kuten viime kirjeessäni kerroin, olen vakaasti harkinnut palaamista koulun penkille tarkoituksenani jatkaa jo pian vuoden verran horrostilassa maanneita maisterinopintojani. Tältä saralta minulla on sinulle kuitenkin hieman ikävää kerrottavaa. Minä nimittäin ihan tosissani yritin, kyllä vain, ja huomasin vieraantuneeni. Muistathan sen kesän jona kerroit meille lapsille tarinoita sotavuosiltasi? Kokemuksesi Koreasta palasivat mieleeni kun istahdin itseäni kymmenenkin vuotta nuorempien taidehistorianopiskelijoiden keskelle luentosaliin, jossa en ollut käynyt kolmeen vuoteen. Kuten sinä kertomuksessasi, myös minä tajusin että olin periaatteessa oikeassa paikassa, mutta aivan liian myöhässä. Taistelu oli osaltani ohi. En väitä etteikö minulla olisi ollut ihan kiintoisa parituntinen; muistelen sinunkin suupielessäsi hymynpoikasen karehtineen kun kerroit että rauhansopimuksista huolimatta nautit adrenaliinista suonissasi ja veriroiskeista kasvoillasi. Tämä on ilmiselvästi inhimillinen piirre ja ymmärrän sen kyllä. Sitä pyrkii nauttimaan asioista, jotka ovat itselle joskus olleet tärkeitä, kenties niistä kykenee jopa saamaan irti enemmän kun tietää että itse asian merkityksellisyys on jo kauan sitten jäänyt taakse. Niinpä minäkin kuunnellessani luentoa piirustelin ruutuvihkooni koukeroita, tarkastelin luentosalin eriskummallista arkkitehtuuria, vilkuilin muutamia tyttölapsiakin ja hymyilin luennoitsijan kuivan itseironisille sutkauksille, jotka olivat kenties hieman väsähtäneempiä kuin kolme vuotta sitten, mutta edelleen pidän häntä suosikkiluennoitsijanani yliopistolla, enkä aio muuttaa mielipidettäni. Kuulehan isosetä. Se mitä minä nyt aion sinulle kertoa, on luottamuksellista, eikä toivoakseni päädy ainakaan tiedät-kyllä-kenen korviin. Niin varma kuin olinkin päätöksestäni saada opinnonsyrjästä kiinni, olen kuitenkin kokenut viime aikoina satunnaista hengenahdistusta ja nukkunut öitäni huonosti. Tämä itsetuntoni ja henkilökohtaisten voimavarojeni rapistuminen, mikä osaltaan on saattanut aiheuttaa juuri tuon yllä kuvailemani vieraantumisen tunteen, ei ole johtunut viisiviikkoisesta tyttärestä, joka itse asiassa nukkuu kuin tukki, mistä tunnen välillä hienoista kademieltäkin, vaan siitä, että jokin on kutsunut minua yön lumettomassa hämärässä. Toissayönä nousin vuoteesta, kävelin takapihalle ja näin suuret punaiset kasvot pohjoisen taivaanrannan takana. Minä muistan edelleen sen kerran kun unissasi puhuit niistä, oli kevät, olimme mummolassa pääsiäislomalla ja minä näin sinut ehkä toisen tai kolmannen kerran elämässäni. Olen odotellut niitä kasvoja; isosetä, ovatko ne tulossa noutamaan minua nyt? Jos kykenet kertomaan minulle jotakin sellaista jota minun on mielestäsi tästä asiasta syytä tietää, toivon sinun vastaavan mitä pikimmin.

Kaikkea hyvää sinulle,
siskontyttärenpoikasi Ugus.

7.1.07

Meri 

He katsoivat merelle: "Ei tänään,
käy kuohut kuin korkeat tornit, ja meiltä on kielletty riskien otto."

Kävi miete, ja puntar'puuhaan he hukkuivat pitkäks toviks. "Ei auta", yks heistä, ja moni huokas, sen tähden eivät koskaan sieltä pääse.
Niin tiesivät kaikki. Eivätkä kuitenkaan sietäneet sitä että
ylempää kuin Jumalan sormi laskeutuu sana:

"Menkää! Tehkää! Elää ja kuolla,
halusitte tai ette,
sen teette,
niin kuin sanon."

Ja he, kuin sokeat, totellen, ei muuta
kuin sitä elämänsä
ykskantaa. Edelleen, ja yhä, ja yhä.

He katsoivat merelle, taas
oli ilta,
ei sama,
ja jälleen: "Lyö aallot pahast' päin."
"Ei näin."

Ei, ja taas he istuivat alas. Vaan jostain:
"Entä sitten?"
Ja heistä jokainen tuumasi tätä.

Entä sitten?

Ja yks kerrallaan he hyppäsivät laituriltaan alas, niin uivat sateeseen
ja kuohuun kuin hullut kalat!

Ja aallot vei jokaisen heistä.

Niin onnelliset he eivät
olleet milloinkaan
olleet.

4.1.07

Hahmoja eilisvuodelta 

Taas leviää meemi, tällä kertaa pikkutuhma. Niin että keitä bloggaajia panisit? Meinasin hetken aikaa osallistua, kunnes mieleeni tuli miten paljon keskusteluaherättävämpää olisi aloittaa "keitä bloggaajia olet pannut" -meemi, ja sille ajatukselle aloin hihittää hystee

No heh heh. Enimmäkseen minun piti kirjoittaa valokuvaamisesta. Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun hankin itselleni rikikameran, kuten isoäitini olisi sanonut. Valokuvaaminen kohdallani mullistui. Onhan se aina ollut läsnä elämässäni - kun toinen vanhemmista on valokuvaaja työkseen, on tottunut siihen että kotona on kameroita kuin pipoa, ja albumeita, valokuvalaatikoita ja vain pinoja on lojunut kaikkialla. Tuntuu silti siltä, että digitaalinäppäily vapautti minut. Yksittäinen kuva ei enää ole kahdekymmenesneljäsosa filmiä, vaan talteen kertyvää digimassaa; kompressoitava, käsiteltävä ja tarpeen mukaan pois heitettävä. Joitakin itseä miellyttäneitä otoksiani voi vilkuilla täältä.

Tietenkään digikamerat eivät taida vieläkään kyetä siihen mihin kinokamerat parhaimmillaan, ja latasinpa joulun alla itsekin filmin pitkästä aikaa taas vanhaan Pentaxiini. Mutta olemalla aina läsnä ja vapaasti käytettävissä digikamera palautti minut kiinni valokuvaamiseen. Siihen hyvään tunteeseen kun voi lähteä kauniilla ilmalla ulos ja napsia viisikymmentä kuvaa ilman että täytyy sormet jäässä välillä vaihtaa filmiä. Siihen että kun ihmisellä on ikuistettava ilme, sen voi ikuistaa. Ainaisella läsnäolollaan digikamera on osoittautunut erittäin hyväksi visuaaliseksi päiväkirjaksi. Minä kuvaan mielelläni ihmisiä. Ja vaikka muutamia satunnaisen kamerattomuuden aiheuttamia puutteita tähän kuvakoosteeseen jäikin, niin silti oli hauska näperrellä seuraavaa. Ihmisiä joiden seurassa vietin aikaa vuonna 2006:




Tänä vuonna yritän saada sinustakin kuvan.

1.1.07

Suprajohdan ihan vain huvikseni 

Sinne jäi vuosi, kovin nopeasti ohi kiitänyt ja muutamia kohtuullisen ennakoimattomia käänteitä kohdalleni tarjoillut. Ei elämäni paras vuosi muttei toki huonokaan. Toistaiseksi "double-oh-seven" on alkanut harmaasti. Vettä on satanut, ja kaiken ympärille on kuroutunut hauras lasi. Sen läpi katsottuna kaikki on näyttänyt surulliselta. Tunnetta on ollut vaikea ravistaa minnekään, ehkä kaikki on vain eilisestä jäänyt. Periaatteessa join vain kaksi kaljaa, ja Uhrimäen laella kun vuosi vaihtui ja ilotulitteet katosivat sumuun meidän porukkamme oli siellä ja toiset halasivat toisia ja hetken ajan tuntui että ei missään muualla olisi voinut ollakaan kuin siellä. Kiitos ystävilleni ja läheisilleni kuluneesta vuodesta. Ollaan läsnä nyt alkaneenakin.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker