<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

28.2.06

Sillä tavoin hämärä ettei tiedä mistä suunnasta lumi tulee 

Edellinen kirjoitukseni oli tarkoituksellinen tyypillisen jääkiekkodiskurssin täydelliseksi vastakohdakseen kääntäminen, muttei se silti saanut ketään suuttumaan kuten Lordin vastaava, joka keräsi kymmeniä tuohtuneita ölväisyjä. Ehkä en osaa olla tarpeeksi vakuuttava.

Ei mutta muutakin; asiani ei tänään jäänyt tähän. Toistui nimittäin tuossa viikonloppuna jälleen kerran se, mikä on toistunut keskimäärin kerran vuodessa siitä lähtien kun saavuin eksyneenä vähäpoikana maalta Turkuun. Minut ja kanssani kulkenut naishenkilö määriteltiin lesboiksi. Kovaäänisesti ja itselleni hämäriksi jääneillä käsimerkeillä viestiä tehostaen. Jos minulla olisi miehinen itsetunto, se voisi lommoutua siitä, miten säännöllisesti minua erehdytään luulemaan naiseksi. Vaan kyllähän se hämmentää; parransängessäni ja kolhoine piirteineni näytän tuskin ainakaan kovin viehättävältä neitokaiselta yleensä. Olen kuitenkin aina ollut tyytyväinen siitä, että huutelijat luokittelevat minut vähemmistöön kuuluvaksi, on mukava olla marginaalissa. Paitsi nyt välähti mieleen, että ehkä minua pidetään naispuolisena muutenkin päivittäin, eivät vain luolamiehet osaa ääneen reagoida ennen kuin näkevät minut toisen naisen seurassa. Ehkä minua tiirataan sillä silmällä kaupungilla. Nyt ahdistaa; mitä oikein pitäisi tehdä näyttääkseen miehekkäämmältä? Kävellä rempseämmin? Syljeskellä useammin? Ääntäni en ainakaan enää pysty tästä madaltamaan. Ehkä oli virhe ajaa joulukuussa parta pois.

Vaikka eipä tuo toisaalta ole minua koskaan häirinnyt, idiooteiksihan nuo itsensä tekevät. Kyllä sitten varmasti katuvat kun päätyvät kadotuksen ikuiseen pätsiin.

Tiesittekö muuten mistä tulee nimeni Ugus? No lyhennehän se on, tietenkin, ja tulkinta riippuu siitä halutaanko minut nähdä demonina vai cyborgina. Vaihtoehdot tässä:









Nämä nettiajanvietteet tietenkin Janilta, keneltäs muulta.

26.2.06

Ota tästä pastilli, ei sitten harmita enää 

Se säälittävä pelleporukka, se onnettomista häviäjistä muodostettu toistaitoinen luuserisakki, "Leijonat", hiiret pikemminkin, meni ja teki juuri sen minkä jokainen järjellä varustettu tiesikin heidän tekevän: hävisi Ruotsille jääkiekossa.

Hävisi.

Ruotsille.

Jääkiekossa.

Mikä syvä onnentunne minut valtaa. Miksi minulla ei ole koskaan kuplajuomaa asunnossani näiden tilanteiden varalta? Yläkerran orankilaumaa muistuttanut ulvonta ja lattiantömistys vaihtui haudanhiljaisuuteen pelin loppupuolella. Hitsi, harmittaako?

Suomi hävisi Ruotsille jääkiekossa, koska Suomi on onnettoman huono jääkiekkomaa, jonka vähät menestykset lienevät tuomaripelin ja dopingin saavutusta.

Suomi hävisi Ruotsille...

Minua hykerryttää niin etten meinaa tuolillani pysyä.

Nöyrry, Suomen leijona. Kumarra syvään ja pitkään. Älä nouse niiltä sijoiltasi, älä luule itsestäsi liikoja enää. Ymmärrä paikkasi ja häpeä kaikkia ennakkoon lausumiasi ylisanoja.

SUUTELE TOMUA SUOMEN LEIJONA!

Harmittaako? Siis se tappio? Ruotsille? Voi voi.

23.2.06

Viikko on mainio aikaväli 

Tuli tuossa Lostia katsoessa mieleen miten masentavan elämyshakuiseksi on mennyt 2000-luvun ihmisen elämä. Kun tuotakin sarjaa on nyt muutaman viikon ajan tullut, oliko tuo nyt neljäs vai viides jakso, enpä muista. Ja tuskin oli ensimmäinen eetteristä singahtanut koteihin kun sai jo netistä lukea sieltä sun täältä miten yhden jos toisenkin oli ollut ihan pakko imuttaa koko sarja koneelle ja sitten katsoa kaikki jaksot putkeen.

Ja sepä sitten siitä. Mitä seuraavaksi? Antakaa nyt jumanklavita uusia elämyksiä! En minä ymmärrä tuollaista. Kun tv-sarja tulee tv:stä ulos viikon välein, on sillä sellainen kummallinen vaikutus, että jokaiseen jaksoon suhtautuu ajatuksella. Siihen etukäteen hetkeksi asennoituu ennen töllön avaamista, ottaa hyvän asennon ja miettii että mitenköhän siinä tällä kertaa käy. Siinä on sellainenkin ominaisuus, aika jännä muuten, että kun pitää jostain sarjasta, sanotaan nyt esimerkkinä vaikka Lost, niin sitä pitämistä ja sitä hyvää sarjaa riittää pitkäksi aikaa kun se sarja tipahtelee viikon välein jakso kerrallaan.

Ei tämä nykyihmiselle kelpaa. Pitää kaikki saada hetkessä ahmaistua, nopeasti, nopeasti, nopeammin, ENEMMÄN! Lostia katsoo kaiketi yhden tuotantokaudellisen kolmessa päivässä jos on ahkera. Varmaan on hieno kokemus. Sitten voikin alkaa odottaa koska Amerikan sedät katsovat parhaaksi tehdä taas isolla rahalla seuraavan sarjan, jonka voi istumalta imaista. Masentaa. Ihminen hukkaa niin hirveän paljon kun luulee kaiken olevan häntä varten.

Ei kaikki ole. Ei tarvitse nähdä kaikkea, kuulla kaikkea, kokea kaikkea. Maailmassa on nyt jo liikaa. Voi astua virrasta syrjään ja edetä rauhalliseen tahtiin.

Jos minulla on kesken oikein hyvä kirja, minä yleensä jarruttelen sen lukemista väkisin, ettei se nautinto loppuisi ihan niin pian.

22.2.06

Sähköinen kameleontti 

Eräänä päivänä hän kertoi kirjoittaneensa meistä laulun. Halusin kuulla sen, mutta hän ei suostunut laulamaan puhelimessa, ja ymmärsin sen kyllä, vaikka harmitti. Emme olleet näkemässä vielä moneen päivään.

Oli hirmuinen helle ja silti taivaalta tuntui toisinaan satavan lunta. Heinäkuu vai elo, en olisi ilman kalenteria osannut sanoa. Viheltelin jynssätessäni asuntoni kaappeja, siivosin kuin ei olisi ollut eilispäivää. Muistelin erästä kuutamoyötä, kunnes tajusin sen olevan vasta edessäpäin. Se tapahtuisi vasta seuraavan viikon lopulla. Näin jo valokuvat valmiina. Minulla on vakaa käsi, ja kykenen ottamaan öisinkin onnistuneita kuvia ilman jalustaa.

Hän kysyi minne katosin. Ensi viikkoon, vastasin, ja häntä nauratti. Lopetimme puhelun. Oli vielä paljon tehtävää, paljon mahdollisuuksia, kaikki mahdollisuudet oikeastaan. Ajan kuluessakaan ne eivät kadonneet kokonaan. Se tuntui hyvin lohdulliselta.

20.2.06

Peili katsoo ohi 

Kammoan peilejä.

Noin, olen tunnustanut tämän taipumukseni ja sen kirjoittaminen tuntui hyvältä. En muista kuinka kauan tätä on jatkunut, pitkään kuitenkin. Itsen näkeminen peilissä tuntuu ahdistavalla tavalla väärältä. On jotenkin piinallista tunnistaa itsensä siitä heijastuvasta kuvasta. Yritän vältellä peileihin katsomista; jos on pakko, en ainakaan koskaan katso itseäni silmiin. Se on tilanne, joka ei enää aiheuta pelkkää epämiellyttävää vierautta vaan puhdasta kauhua. Minä en luoja nähköön halua koskaan katsoa itseäni silmiin. En pysty siihen.

Ehkä tämän seurauksena (tai ehkä tämä on seurausta siitä, että) näen säännöllisesti unta peileistä. Toistuvasti unissani esiintyy peilejä, joiden eteen pysähdyn aina, jään katsomaan itseäni, tekemään ilmeitä, elehtimään, liikkumaan, joskus vain tuijottamaan. Eikä unissa peili koskaan näytä minua, vaan aina uusia, tuntemattomia kasvoja. Joskus olen vanha, joskus lapsi, joskus mies, joskus nainen. Aina kasvot ovat kuitenkin minulle vieraat. Vain äärimmäisen harvoin olen oma itseni, ja silloinkin, aina, on peilikuvalla eri ilme kuin peiliin katsovalla minulla, eri mittaiset hiukset, olen heijastuksessa selvästi toisen ikäinen kuin katsoessani. Peilikuva tuntuu aina tietävän enemmän kuin minä.

Joskus peili näyttää unessa mahdottomuuksia. Kerran astuin lapsuudenkodissani sijaitsevan peilin eteen (ne ovat usein siellä), heijastus oli nuori mies, ei vähääkään minun näköiseni, hän oli riutunut ja huonovointinen. Hän toisti tietenkin liikkeeni; niinhän peilit tekevät. Yhtäkkiä hänen ylähuulensa yläpuolelle ilmestyi syvä haava, joka avautui. Se kasvoi, siitä tuli suurempi kuin suu, lopulta se halkaisi pään. Se oli häiritsevä näky, mutta en pystynyt katsomaan pois. Unessa en välttele peilejä, koska unessa ne eivät näytä minua itseäni sellaisena kuin olen. Sellaisena peilikuva on kiinnostava.

Peilikuvan muuttuminen ei ole aivan harvinainen tapaus, niin käy toisinaan. Jään tuijottamaan kuvajaista, ja hiukset kasvavat, leuka vaihtuu toiseksi, suu puhuu äänettömiä sanojaan, silmät muuttavat muotoaan, toisinaan taustalla näkyvä maisemakin. Valveilla ollessakin olen saanut saman ilmiön aikaan joskus nuorempana. Kun hämärässä huoneessa tuijottaa lähietäisyydeltä peiliin räpäyttämättä silmiään, alkaa lopulta nähdä kymmeniä eri kasvoja, satoja, ketjussa joka päättyy vasta kun silmät kuivuvat ja refleksi sulkee luomet. En ole vuosiin uskaltanut kokeilla vieläkö tuo toimisi. Oli liian pelottavaa jo aikanaan.

Tajusin jokin aika sitten, että suhteestani peiliin on helppo muodostaa yhteys suhteeseeni maailmaan; esimerkkeinä vaikka kirjallisuus ja elokuvat. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut realismista, siis totuuteen pyrkivästä kuvauksesta tai todellisuuden toistamisesta. Minulle tärkeämpää on näyttää väärä peilikuva. Maailma sellaisena kuin se on melkein, muttei missään nimessä täysin. Tämä pätee laajemmallakin kuin taiteessa, vaikka taide tietenkin, kuten tiedämme, on tärkeintä maailmassa. Tiede ei kiinnosta minua. Voitaneen sanoa tieteen jopa olevan jossain määrin hakoteillä mielestäni. Tiede pyrkii näyttämään maailmasta alati tarkemman kuvan, peilaamaan todellisuuden ja muuttamaan sen realistiseksi heijastukseksi jota ihminen voi pysähtyä katsomaan. Tämä on väärin. Peilikuva maailmasta on mahdoton ajatus, kuten peilikuva minusta on minulle itselleni mahdoton ajatus.

Sillä mitä tarkempi peilikuva on, sitä tuskallisemman totuuden se kertoo.

16.2.06

Aikakärpäsiä 

Vuosien tauon jälkeen näin jälleen abeja autoissaan, kiersivät kauppatoria yhtenä äänekkäänä letkana, jonka keskellä yrittivät luovia bussit ja yksi hälytysajossaan kenties eksynyt paloauto. Eihän näihin ole enää vuosikausiin jaksanut kiinnittää huomiota, mutta nyt sattui olemaan tuttu lavalla. Ihan siinä aika vierähti harteilta kun katseli. Ei tuo perinne ole juuri muuttunut, yhtä kylmäkin oli ja viima kuin silloin yksitoista vuotta sitten kun itse sieltä lavalta kiljuin ja viskoin karkkia. Ja kuivattuja herneitä vastaantulevien autojen tuulilasiin kahmalokourittain heittelimme me myös.

Meidän kotikuntamme abit mahtuivat kaikki yhden kuorma-auton lavalle ja tilaakin jäi. Turussa oli kymmeniä autoja, tuurilla bongasin sen oikean heti torille tultuani. Sohin kameralla lavan suuntaan ja toivoin parasta. En mennyt liian lähelle etten saisi karkista otsaan.

Niin sitä ihminen vanhenee. Tämänkin muistan pikkutyttönä ja nyt on jo abiristeilylle lähdössä. Annoin autokiertueen jälkeen muutaman pullonsalakuljetusvinkin, mutta silti jätin sanomatta: olkaahan ihmisiksi siellä. Minä vaikutan heidän ikäluokkansa mielestä tarpeeksi kalkkeutuneelta vanhukselta ilman setämäisiä neuvojakin.

Ollapa itsekin vielä sen ikäinen. Elämä edessä, kaikki hienot ratkaisut taas uudelleen tehtävinä. Tai no, en ole oikeastaan koskaan ollut ratkaisuja tekevää tyyppiä. Virran mukana, niinhän se on mennyt.

Olkaahan ihmisiksi siellä laivalla.




14.2.06

Suomalaisista maailmalla 

Mitä enemmän uppoudun nyt työn alla olevaan kirjallisuuden postmodernismia käsittelevään seminaarityöhöni, sitä enemmän minua tuntuu kiinnostavan muunlainen kotimainen kirjallisuus. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys; aivoni ovat toimineet lapsesta asti niin, että se on kiinnostavinta mihin ei ole aikaa. Ja jos on, se ei enää ole kiinnostavaa.

Viime aikoina ovat kiinnostaneet ne maailmalle Suomesta levinneet teokset, joista on sittemmin tullut pikemminkin globaalia omaisuutta kuin suomalaista. Tove Janssonin Muumit japanilaisine animaatioversioineen ovat tietenkin tunnetuinta tällaista materiaalia, mutta on sääli että Bodomjärvi on jäänyt näiden - ehdottomasti maineensa ansaitsevien, sitä en kiellä - sympaattisten satuhahmojen varjoon. Syitä on tietysti monia. Kun Nils Gustafsson julkaisi teoksensa Bodomjärven lapsukaiset vuonna 1960, hän oli kohtalaisen tuntematon tekijä; teoksen merkitys kotimaisen fantasiakirjallisuuden uudistajana ja myöhempänä merkkipaaluna ei avautunut aikalaisille, ja huolimatta nuoren Kari Mannerlan taidokkaasta kuvituksesta kirja ei herättänyt laajempaa kiinnostusta.

Kuten nykyisin hyvin tiedetään, Gustafssonin vähintäänkin takkuisa kirjailijanura (lieneekö kukaan koskaan lukenut hänen kahta ensimmäistä kirjaansa, jotka noudattelevat 50-luvun modernismia lähes ohjelmallisesti?) hiipui 60-luvun alussa (hän julkaisi Bodomjärven jälkeen enää yhden pienen novellikokoelman), eikä alkanut uudestaan ennen kuin 90-luvulla; nykyäänhän miehen realistiset rikosromaanit paitsi myyvät hyvin, ovat myös näyttäneet tietä kokonaan uudelle suomalaiselle rikoskirjailijoitten sukupolvelle.

Mutta 60-luvulla Gustafsson ei ollut myyvä nimi. Vasta kun amerikkalainen maahanmuuttaja Lee Harvey Oswald ihastui Bodomjärven lapsukaisiin ja ehdotti sen julkaisemista pienen yliopistokustantamon omistavalle ystävälleen Chicagossa, pallo lähti rullaamaan. Oswald käänsi teoksen englanniksi, ja kun Children of Bodom julkaistiin 22.11.1963, ei piskuinen Trinity-kustantamo vielä osannut aavistaa millaisessa kultasuonessa oli kiinni.

Gustafsson on jälkeenpäin todennut olleensa vain tyytyväinen siitä, että hänen nimensä jäi epähuomiossa kirjan kannesta pois. Näin syntynyt legenda "löydetystä" teoksesta, joka kertoi todellisesta paikasta, jonnekin pohjoisen pallonpuoliskon kartoittamattomille alueille kätketystä järvestä, lähti leviämään ympäri Yhdysvaltoja ensin opiskelijoiden keskuudessa, sitten kirjallisuuspiirien, lopulta kirjasta tuntuivat kiinnostuvan kaikki. Googlettamalla löysin tiedon, jonka mukaan kirjasta olisi kesään 1967 mennessä otettu neljäkymmentäkaksi painosta. Tuossa vaiheessa käännösoikeudet oli myyty jo lähes kaikkii kuviteltavissa oleviin maihin; ja vain Suomessa tunnuttiin olevan edes kiinnostuneita siitä, kuka kirjan oli kirjoittanut.

Täälläkin Gustafsson tosin jäi, osin omasta halustaan, julkisuudelta piiloon. Hän ei tuntenut erityistä halua kirjoittaa, eikä hänellä varmasti rahallista tarvetta siihen olisi vieläkään. Kesti yli kolmekymmentä vuotta ennen kuin hänen seuraava teoksensa, Tulilahti, ilmestyi. Fantasia oli muuttunut raa'an realistiseksi rikokseksi. Vaikka paluuta niinkin pitkän tauon ja niinkin hurjan menestyksen jälkeen ehdittiin epäillä, ovat viime vuosien toisiaan seuranneet bestsellerit osoittaneet epäilyn turhaksi. Kiinnostavinta Gustafssonin nykyisessä kirjailijakuvassa onkin se, miten hän tuntuu tulleen tyhjästä. Se nuori mies, joka 45 vuotta sitten julkaisi Bodomjärven lapsukaiset tuntuu olevan kokonaan poissa, häntä ei yhdistä enää mikään siihen mieheen, joka nykyisin hymyilee Uutisvuodon vakiovieraana ja kirjoittaa kolumneja Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Juuri tässä mielessä Bodomjärvi on jäänyt esimerkiksi Muumien varjoon. Kirja tunnetaan, mutta Suomessa se ei ole sellainen kansallisaarre kuin esimerkiksi Gustafssonin omat jännärit tuntuvat tällä hetkellä olevan.

Olisi pitänyt sittenkin tehdä se seminaarityö Nils Gustafssonista. Mutta toisaalta aihe ei varmaankaan siinä tapauksessa olisi erityisemmin kiinnostanut.

Ja pakko myöntää: tätä kirjoittaessa soi Children of Bodomin ensimmäinen ja ainoa albumi 90-luvun alusta. Kuka vielä muistaa tuon kuriositeetiksi jääneen yhtyeen, joka soitti fuusiojazzia kirjan henkilöhahmoihin perustuvilla sanoituksilla? Yhtyettä johti Nilsin nuorempi veli Jukka Gustafsson, joka, kuten tunnettua, vaikutti aikanaan myös Wigwamissa; nykyisin mies kai tunnetaan parhaiten Nightwish-yhtyeelle säveltämästään kappaleesta Walking in the air, jonka cover-versioita lienee alle kymmenessä vuodessa tehty satoja. Kappaleen kansainvälinen menestys herättää outoja mielleyhtymiä Bodomjärven lapsukaisten vastaavaan.




13.2.06

Vain merkitty jää 

Talvi tekee pikkuhiljaa tuloaan, koska Aurajoen pintakin on jäätynyt, tuumiskelin lauantaiyönä palaillessani tunnelmissa tupareista kohti sijaiskotia. Sillalta näkyi jalanjälkiä. Ehkä olin vain halvan romanialaisen valkkaripullollisen jälkitunnelmissa, mutta joka tapauksessa tuumasin kavuta itsekin tuon talven suitsiman korskean kosken kannelle jättämään omat kulkureittini merkeiksi muille.

Siis: alas jäälle miekkonen. Se vapauttava tunne jälleen, kun talot etääntyvät kauemmas, miten niinkin kapea joki tuntuu niin lavealta aina sieltä jäältä. Yö oli hiljainen, ja jos alunperin käyntini olikin ollut jäämässä lyhkäiseksi osui puhelinsoitto sopivaan koloon ja jaaritellessani laahustiin jokeen signatuurin, joka varmaan näkyi kauas. Katsokaa (klikkaa isommaksi) vaikka:




Ilman erityistä syytä piirsin viereen viiskannan, joka näkyi varmaan vielä kauemmas:


Kaiken kaikkiaan vaelsin iloisin mielin pitkin ja poikin jäätynyttä joenpintaa reilusti yli puoli tuntia. En tiedä huomasivatko muut satunnaiset lauantainviettäjät minua, ainakaan kukaan muu ei siirtynyt kadulta vesiväylän puolelle. Seuraavana päivänä luin paikallislehdestä vakavia varoitteluja siitä, ettei jäille pidä missään nimessä mennä. Kaikesta turhanpäiväisestä ne jaksavatkin varoitella.

Ja se henkilö joka lauantaina yllätyksekseni kertoi myös blogia kirjoittavansa voisi jollain tapaa saattaa osoitteen tietoisuuteni, jos tahtoo nimittäin, koska kiinnostuneena lukisin.

7.2.06

Ja maine vain maantien tomua 

Pitkällistä akateemista tutkimustyötä tehdessään sitä tulee ihminen helposti ajatelleeksi että kumpikohan valmistuu ensin, maailma vai minä. Eipä tässä kiire minnekään ole, en siinä tarkoituksessa nokkeloi. Enhän minä vielä vanha ole; ei ole tarvetta huolestua vaikkei enää vetäisikään yhtä monta leukaa kuin on ikävuosia. Vasta kun saavuttaa kengännumeronsa vuosissa kannattaa ryhtyä suunnittelemaan tulevaisuutta.

Silti toisinaan toivoo että tapahtuisi jotain suurta ja mullistavaa. Että kaikki kääntyisi humps ympäri, sitä toivoo kun ei vielä ole siinä tilanteessa, ei sitten enää. Joskus pelottaa se miten sähkö virtaa pistokkeista asuntoihimme ja mahdollistaa kaiken tämän. Tunnustan paheen: tuhlaan järjettömiä määriä vettä ihan kiusallani.

Piristys loppuun: kauan se kesti, mutta Siilimys heräsi vihdoin horroksestaan jatkamaan tuhinoitaan. Kävi luonani kuvassa, joka nyt koristaa kotinurkkaansa. Etsipä jostain sympaattisemman näköistä bloggaajaa etkä silti löydä.

No joo, tämä oli taas tässä. Nyhdän nettipiuhan koneesta pois ja sukellan takaisin tekemään maailmasta teoriaa.

5.2.06

Kutsuwa!
eli "Kuinka Japani voitti lapset puolelleen kauan ennen Pokemonia"
(tai "Kouluvuodet osa 3: Kakkosluokka") 

Meno muuttuu edetessään spesifimmäksi, tartumme menneen elämän yksityiskohtiin alati harhemmin. Pidämme niistä kiinni kuin peläten menettävämme niiden mukana lapsuuden. Pesuveden mukana avantoon. Lämmin tekee jäähän reiän.

Mitä pitikään? Ai niin, koulujuttuja. Tämä koskee yleisesti ala-asteaikoja, sisältäen toki otsikossakin mainitun vuoroon astuvan kakkosluokan. Palasi nimittäin viimeksi pulpetteja muistellessani mieleen silloinen arsenaali, jolla varustauduttiin vastaanottamaan peruskoululaitoksen yllemme vuolema kulta. Eikä totisesti ollut ihan mitä tahansa tavaraa meillä käytössä silloin, ehei. Noita vuosia koulutavarassa jos jokin leimasi, se oli kaikenlainen käsittämätön japanilainen krääsä. Jo silloin! Niiden invaasio isänmaahamme on jatkunut ties mistä. Tärkeimpiä olivat penaalit ja kumit, nimenomaan hajukumit, kuten tuolloinen ilmaus kuului. Muutakin tarvittiin, joskin vielä ala-asteella niin niukanlaisesti, ettei mikään esine päässyt rikkomaan noiden kahden selkeää ylivaltaa siinä mikä oli in ja cool.

Penaalit, muistattehan te ne vielä? Sellaisia suuria kovia muovisia laatikoita, kaksipuolisia, kannet pehmeät ja magneetilla kiinni pysyvät, aina jonkin teeman mukaan kuvitettuja. Minun ensimmäinen penaalini oli jalkapalloaiheinen, siinä luki isolla SOCCER, josta en vuosikausiin tiennyt mitä se tarkoittaa. Kuvitus oli valokuvia, mikä erotti penaalini yleisimmistä eri japanilaisuuden astein piirroskuvitetuista malleista, lisäksi minun SOCCERini oli melko riisuttu teknisiltä ominaisuuksiltaan; molemmat puolet aukesivat, mutta käytännössä vain päälipuoli oli käyttökelpoinen, kakkospuolen sisätila sopi litteytensä puolesta ehkä viivottimelle - juuri ja juuri. Säilytin siellä kaikenlaisia outoja paperilappuja, joista yhden olin saanut eräältä luokan tytöistä, mitä siinä luki, ei ole jäänyt mieleen. Ehkä se lappu on edelleen jossain.

Tämä penaali oli käytössäni monta vuotta, varmasti lähelle ala-asteen loppua. Jossain vaiheessa sain lahjaksi todellisen turbopenaalin, siinä oli kahden sijasta neljä suurta avautuvaa luukkua (keskellä oli sarana, joka käytännössä liitti kaksi erillistä penaalia yhdessä) ja selkämyksessä yksi pieni. Se oli hieno, tai olisi ollut muunlaisella visuaalisella ilmeellään. Penaali oli pinkki ja koristeltu suurisilmäisten keijujen kuvin. Kun muistaisinkin mistä sen sain, kymmenvuotiaalle pikkupojalle osoitettuna lahja on joko outo tai vittumainen. Teknisten ulottuvuuksien viehätys oli tuolloin (olisinko ollut kutosluokalla?) sen verran suuri, että muutaman päivän käytin penaalia koulussa. Vaikkei kukaan varsinaisesti koskaan sanonut mitään, lopulta itse kiusaannuin sen iloisten keijukaisten tuijotukseen. En oikein tullut sinuiksi sen kanssa.

Vaikka yläasteelle siirryttäessä penaalivillitys hiipui ehkä meidän karttuvan ikämme, ehkä maailman muotivirtausten johdosta, löytyi muutamia innokkaita yrittäjiä vielä noinakin vuosina. Aivan erityisesti muistan M:n penaalin, joka teki muihin seiskaluokkalaisiin kateutta herättävän vaikutuksen. Se oli äärimmäinen penaali, penaalien tuomiopäivänkone, mech ja cyborg, penaalien HAL 9000. Siinä oli avautuvia luukkuja joka suunnalla, oli nappuloita jotka avasivat jousilla varustettuja luukkuja, oli esiin singahtavia teroittimia. Kuvituskin oli näyttävä; robotinkuvia mustalla pohjalla. Jossain vaiheessa vuotta M huomasi, että kun asetti kuminpalasen erään pienen ponnahtavan luukun päälle, se lensi kaaressa kauas. Eräs kuminpalanen lensi biologianopettajan kaula-aukosta sisään.

Ja siis pyyhekumeja, penaalien ohella. En tiedä mikä tilanne on nykylasten keskuudessa, mutta tuolloin kumi oli statussymboli. Mitä värikkäämpi, mitä oudompi muodoltaan, mitä tujakammin tuoksuva, sen parempi. Käynnit pyyhekumeja myyvissä kaupoissa olivat sydäntätykyttäviä. Niin suunnaton tarjonta, niin valtava valikoima mahdollisuuksia, ei koskaan kahta samanlaista. Keräsimme niitä sen minkä vähillä varoillamme kykenimme (tai sen minkä vanhempamme suostuivat ostamaan), kadehdimme toisten omaa ja toistelimme hyytävää urbaanilegendaa tytöstä, joka täytti huoneensa hajukumeilla ja joutui sairaalaan. Kenties pysyvästi.

Yleensähän nämä koristekumit olivat varsinaisessa pyyhintäominaisuudessaan heikkoja, mutta eihän se haitannut; koulu jakoi kyllä siihen tarkoitukseen varsin toimivia valkoisia tylsiä kuutiokumeja joka vuosi. Muut olivat katsomista, koskemista ja haistamista varten. Minulla oli tajunvievästi tuoksahtava violetti viinirypäletertun muotoinen kumi, mutta vaikka sekin oli hieno, oli todellinen aarteeni pieni elektroniikkapelikumi. Nuo pääasiassa Nintendon valmistamat piipittävät käsipelit olivat melko lailla viimeistä huutoa tuolloin, ja minulla oli sellaista imitoiva kumi. Elektroniikkapelin muotoon stanssatun kumin keskelle oli liimattu muoviläpyskä, joka kumia eestaas heiluttamalla vaihteli kahta epäselvää kuvaa niin, että ruudulla näytti tapahtuvan, hmm, jotain. En koskaan päässyt täysin perille mitä postimerkin kokoisessa pelissäni tarkkaan ottaen oli meneillään, ehkä siinä oli lentokoneita jotka pudottivat pommeja. Ehkä. Mutta eihän se ollut tärkeää. Minulla oli kumi, jossa oli liikkuvaa kuvaa. Luokan ainoa, ja monen, monen muun avoimen kademielen kohde. Olin siitä rajattoman ylpeä, en juurikaan koskaan käyttänyt sitä ettei se kuluisi. Enkä siksikään, että se oli ylivoimaisesti onnettomimmin pyyhkivä kumi jonka olen koskaan kohdannut.

Ja ne kaikki muut tietenkin. Kyniä, viivottimia, vihkoja, tarroja. Kaikissa sama teksti: "Made in Japan", jonka jo tuolloin ymmärsi. Ja toinen yhdistävä tekijä: "Kutsuwa". 90% kaikesta silloin kerätystä koulukrääsästä oli Kutsuwan valmistamaa, ja muistan että minua häiritsi, kun en tiennyt oliko sana tarkoituksella vai sattumalta suomea. Koska nämä tuotteethan jos mitkä olivat kutsuvia. Kaupan hyllyltä ne huusivat ohikulkeville lapsille.


Tätä se oli jo silloin, tavaran suloista viehätystä, varsinkin ala-asteen kolmen ensimmäisen luokan ajan. Vanhemmaksi tultua muut intressit veivät mennessään, eivätkä hajukumitkaan olleet enää muotia kun vuosikymmen päättyi. Vaan onko mitään spesifiä kakkosluokasta? Ehkä. Voisin kertoa luokallemme Tampereelta tulleesta tytöstä, joka oli kaksi viikkoa, ei tutustunut sinä aikana kehenkään ja joka istui sen ajan minun edessäni luokassa. Ajauduin ensimmäisenä päivänä hänen tultuaan nolostuttavaan tilanteeseen aamuvirrenveisuun aikana.

Tai voisihan sitä sanoa maailman epäonnistuneimmasta koulukuvasta, jossa toinen silmäni on puoliksi kiinni ja katsoo alas, toinen kokonaan auki ja katsoo ylös. Toinen suupieli on auki, toinen hymyilee. Näytin hirviömäiseltä idiootilta, vanhempani päättivät etteivät pidä kuvia vaan ne lähetettiin takaisin. Ryhmäkuvassa sentään olen itseni. Pitkäkaulainen pyöreäposkinen poika olemattoman lyhyissä hiuksissa, onnellinen pilke silmässä.

2.2.06

Swollen angels 

Toistanko itseäni jos Toistanko itseäni jos kerron, että kuten toissamaanantaina, päädyin tänäänkin hyvässä uskossa toveripiirini seuraksi Assarille edukkaalle opiskelijalounaalle, johduin sieltä kahvikupilliselle opiskelijakahvilaan yliopiston päärakennukseen, sieltä yhdelle, no kahdelle, baariin, sieltä mäykällä varustettuna yksityisasuntoon? Toistanko itseäni jos

Toistammeko itseämme jos Toistamm

Tois

T



Ehkä on parempi siteerata pitkästä aikaa kotimaista populaarimusiikkia, koska tähän tilanteeseen on paljon sellaista mikä sopii:



"Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa
rima pysyy paikallaan kun riman alittaa"

(Juice Leskinen: Aamu alkaa a:lla)



"Hän taas laittoi kortin jostain, tarkoitus kai opiskella,
taitaa jäädä luvut kesken, ravintolat houkuttaa.
Tyhjä pää - jälkeen jää tuskin mitään pysyvää.
Niin kylässä puhuttiin."

(Absoluuttinen Nollapiste: MOVALNF)



"Nuoria lahoavia puitakin tarvitaan
ravitsemaan muita nuoria puita"

(Limonadi Elohopea: Liekkimaja)


This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker