2.3.06

Kun minut valittiin

Tämän tarinan voin kertoa teille vain, koska minulla on tapana nykyisin pitää kotonakin aina kamera käden ulottuvilla, jotta voisin räpsäistä kuvan kaikesta sydämenlyönnin mittaisella varoitusajalla. Ellei minulla olisi näitä teille pikapuoliin näyttämiäni kuvia, ette uskoisi kuitenkaan.

Kaikki alkoi noin viikko sitten. Aloin tietokoneella istuessani tuntea kummallista varmuutta siitä, että minua tarkkailtiin. "Linnut", ajattelin, sillä niiden kolkko tuijotus parvekkeen kaiteelta tuntuu joskus selässä pistoksina. Vaan eipä mitä. Kun käännyin katsomaan, näin tämän järkyttävän näyn:


Hätkähdin tietenkin, sillä täytyihän tuon toimintaani silmä kovana tarkkailevan hahmon olla kivunnut jotain kautta toisen kerroksen parvekkeelleni. Hän katosi nopeasti, ja oli kenties toiminnassaan sen jälkeen varovaisempi, sillä en nähnyt häntä enää uudelleen.

Ikkunani takana nimittäin. Kului kaksi päivää, ja olin pikkutunneille jatkuneen taiteenluomistuskan näännyttämänä vetäytymässä nukkumaan. Juuri kun olin kiskaisemassa päiväpeitettä sängystäni pois, huomasin jonkin pilkistävän esiin sängyn alta...


Nuo samat silmät! Olisin tunnistanut ne missä tahansa, ja nyt ne olivat sisällä! Minun asunnossani! Sänkyni alla! Hyppäsin vuoteeseen, vedin peiton pääni ylle enkä uskaltanut nukkua koko yönä. En kuullut ääniä. Kun päivä valkeni, kurkistin sängyn alle, eikä siellä ketään ollut. Ehkä olin sittenkin nukkunut. Ehkä mielikuvitus oli jälleen lähtenyt lenkille, en voinut olla varma...

Joka tapauksessa vasta tässä vaiheessa uskalsin nukahtaa, ja levottomassa unessani kierähtelin jonnekin iltapäivän tienoille. Nousin, nuhjuisena ja tokkurassa, marssin suihkuun, ja juuri kun olin kääntämässä hanasta, huomasin jonkun vilahtavan piiloon pyykkikassiini!


Näystä järkyttyneenä liukastuin, tartuin suihkuverhoon, sain verhotangon päähäni ja kun tästä ahdingosta tunteja myöhemmin toivuin, oli pyykkikassi tietenkin tyhjä. Minua oli kuitenkin alkanut kalvaa kauhunsekainen varmuus siitä, että minua tarkkaillaan. Nämä asiat eivät kerta kaikkiaan voineet olla sattumaa! Pieni ennen niin viihtyisä asuntoni oli alkanut muistuttaa loukkoa...

Puin vaatteet ylleni ja juoksin ulos, vietin ystävieni seurassa pakkomielteenomaisesti koko päivän ja lopulta nukuin yliopiston tietokoneluokassa yön. Aamun tullen tunsin virkistyneeni. Olin varmasti nähnyt harhoja. Eihän ollut mitään järkeä, että kukaan tarkkailisi minua, maailman kenties mitättömintä yksilöä ja matosta. Palasin kotiin, aloin keittää makaronia lounaaksi ja mieleni alkoi tehdä taustamusiikkia, minkä johdosta tietenkin käännyin cd-hyllyni puoleen. Ja mitä näinkään!


Nuo... nuo kasvot! Jälleen sama tarkkailija, ja tällä kertaa hän selvästi halusi minun näkevän itsensä ennen kuin livahti hyllyn taakse ja katosi. Päätäni kivisti. Ajauduin puolittaiseen pakokauhuun, ryntäsin parvekkeelleni haukkaamaan pakkasenraikasta happea. Nojasin kaiteeseen, taistelin pyörtymistä vastaan. Tasaantuessani aloin olla ehdottoman varma siitä, että tunsin tuon tarkkailijani kasvot. Mutta mistä, mistä...

Ilta kului levottomasti. Söin, yritin kirjoittaa, katsella tv:täkin, mutta jatkuvasti minua kalvoi se hermostuttava tietoisuus, että joku on asunnossa kanssani. Se on yhden huoneen asunnossa hyvin epämiellyttävä tunne. Nukahdin konttorituoliini, en uskaltanut riisuutua tai mennä sänkyyn. Kun aamulla sain silmäni auki, näin kaiken olevan kunnossa; kaiken olevan normaalisti. Tärisevin käsin poimin kännykän pöydältäni, halusin soittaa jollekin, kuulla ihmisäänen... ja sitten huomasin hahmon verhon takana:


Ymmärrys iski kuin salama: George Clooney! Loikkasin tuolistani ylös, kiskaisin verhot syrjään, mutta turhaan. Clooney oli kadonnut, hän oli nopeampi kuin kissa... mutta edelleen kuulin hänen äänensä jostain. "Tiedosta", George Clooney sanoi. "Tiesitkö, että Yhdysvaltojen öljypolitiikka..." Ja ääni kaikkosi. Hiki kihosi otsalleni. George Clooney oli valinnut minut kohteekseen ja tiesin etten olisi turvassa ennen kuin muuttaisin maailmankatsomukseni charmantiksi seokseksi vasemmistolaista tiedostavuutta ja maailmanluokan elokuvatähteyttä. Alkoi ahdistaa. Halusin pois! Piiloon! Juoksin eteiseen, mutta ovesta pistivät esiin tutut kasvot.


"Älä pakene kohtaloasi", George Clooney sanoi. "Tiedosta paikkasi yhteiskunnassa ja -"

Ääni jäi kesken sulkiessani oven hyvin voimallisesti. Minulla ei ollut pakotietä, olin ymmärtänyt sen nyt. Tunsin itseni ketuksi häkissä. Olin suurempieni armoilla, he halusivat saada minut ajattelemaan... olemalla... viihdyttäviä! Ja charmantteja! Ja seksikkäitä! Purin kynsiäni, naksuttelin rystysiäni, kurtistin otsaani, mietin. Päivä kului, hämärä laskeutui. Iltaan mennessä kaikki oli selvää. Naurahdin, nousin mennäkseni jääkaapille.


"Sulla on muuten aika paljon Nestlen ja Kraftfoodin tuotteita täällä", George sanoi.

"Voi George noita sinun juttujasi", vastasin.

10 kommenttia:

Cordelia kirjoitti...

Ihanaa, Ugus, ihanaa! Mä en olekaan ainut, joka hiplasi Georgen kuvaa koko viime yön ;) Näköjään miehen jumalainen komeus (kyllä, vain sillä on väliä) on saanut sunkin pääsi kääntymään.

Olisinpa mäkin löytänyt Georgen pyykkikassistani *huokaus*

Ugus kirjoitti...

Medisiinari, johan epäilinkin että jotain yhteyksiä tällä tapahtumasarjalla on pakko olla suomalaiseen blogiskeneen...

Ugus kirjoitti...

Cordelia, älä luovu toivosta. Mutta varoituksen sana, George jääkaapissa on jotenkin... noh... too cool? Toisaalta mikä minä olen mitään sanomaan, suhteeni häneen kun ei ole aivan yhtä erotisoiva kun sinulla tunnetusti.

Anonyymi kirjoitti...

Olen sanaton.

Ugus kirjoitti...

Se ei suinkaan ollut tarkoitukseni.

Carmabal kirjoitti...

Voi jeesus että nauroin. Ja nauorin. Ja nauroin. It´s genious!

Elohopea kirjoitti...

Voiko kommentteihin juuri mitään uutta , ylistävää, lisätä. Paitsi, että: miksi juuri George?

Elohopea

Ugus kirjoitti...

Minä en valitettavasti kykene vastaamaan kysymyksiin. Joka tapauksessa George on nyttemmin kadonnut. Herra isoherralla ei ole aikaa pienelle ihmiselle enää, hän ilmeisesti voitti jonkin pystin viikonloppuna... tai jotain.

Kiitos kommenttinsa jättäneille.

Anonyymi kirjoitti...

Hätkähdin kun yllättäen löysin Georgen myös meiltä. Oli naamioitunut Voima-lehdeksi.

Marimba kirjoitti...

Mutta kato niitä [amerikkalaisia] ei pidä arvostella meidän kriteereillä. Niiden kulttuuri on niin eri[=takapajuinen] kuin meillä täällä. Pitää kato ymmärtää kulttuurien erilaisuus läppätilää...

Mut eiks se sentään oo jotain että edes joku Yrjö yrittää...