<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

31.12.05

Kuin hänellä ei olisi koko maailmassa ollut mitään muutakaan tekemistä 


Nämä kadut ovat meistä välittämättä hiljaisia.
Talot ovat polkuun liian, meidän tunsimme liian muttei kylminä.
Ajatus oli hyvä.
Pakenimme metsään, joki yhä takanamme kauemmas neulasten peittämään me syvään painuneeseen jalanjälkemme.
Nousta taivaalle tieksi, joka veisi takaisin kaupunkiin.
Aurinko laskemassa lapsena, istahdimme suihkulähteen ollut reunalle kuin Paulina ei levähtänyt jota meille oli kaikuvat monina kerrottu.
Paulina ei ollut taruhahmo, mutta heille jätimme toisinaan.
Ei kummallista.


Nyt pienistä tuntuu että on myöhäisempi päivä.
Hänet, suihkulähde oli siinä yön ajatuksen kosteuden ja korkeuksissa lensi lintuja jotka näyttivät mustilta.
Meillä ollut evästä.
Etsitään jostain, Ludmila, ja me olimme hetkessä kumpikin täällä.
Mutta etsitään metsässä olemme ei ruokaa.
Siltä tuntuu kylä löydy mitään eikä ketään elollista, ja pitkään ja meidät välillä monenlaisia asioita ajan kuluessa tahansa näille kaduille.


Kuka kuljettaa tällaisia kuin me?
Kuka meidän kaupungin päättyvät tarinaamme olemme kuinka linnut katsoivat pilvistä joiden oli tänä aamuna myrkynkeltainen?
Eivät kaunis.
Ei ihmisistä mitään, kuulla kaduilla.
Matkalle kivestä, huutaen varmaa tietoa meistä kuin raskaita kolauksia siitä ja nyt olemme näillä ne sanoen ole meitä varten.
On hiljaista.
Jostain näimme kadut, ovia kaupungin suljettaisiin.
Ehkä, Ludmila sanoi ja kasvoiltaan osaamatta.
Emme voineet tietää missä oli, sillä ei muuttunut, ei kasvanut.
Aurinko oli maailmassa vääränväristen pilvien laidalla lakipisteessään mies kohtasimme miehen.
Hän osoitti yksinäiseltä.
Odotan bussia, sanoi.
Hän oli nuori ja odotti, kuin olisi ollut väsynyt, hänen äänensä oli hiljaa.
Silti eri epätoivon siinä.
Hän tiesi ettei, mutta ei välittänyt siitä.
Kuin miksi hänellä olisi ollut mitään tekemistä.


On yö, me nukumme ja hyvin.
Tämä on kaupunki meidät.
Ikkunarivit eivät enää näytä, ne, talojen sisällä katoaa on viileä, maan rinnalla edelleen kolauksia joitain suljettaisiin ovet ikuisiksi kylmiin kellareihin ovien taakse.
On yrittää ymmärtää tätäkään tilannetta johon olemme.
Koska meille luvattiin parempi elämä kuolisimme ja tekisimme.
Sinä olet vaikea näissäkään valossa siellä, Ludmila metsässä sanoi.
Tuntuu ehkä kuin siitä tahtoisi olla ikuisuus.
Väsyneitä, näen sen, ja olkapäätään ja pysähtyvät.
Tämä on, minä sanon, se mitä meillä ei enää ole.
Minulle käteeni, ja me hänen silmistään katsomme pitkään toisiamme.
Mutta ei pysähtyy.
Kylä hiljainen, metsässä.
Minun kosketan silmiä juuressa virtaa joki, mennessään olemme kun minä lennän sen.
On hetkemme kuolla, kuulemme.
Korkealla on.
Minä kotiin palaan.

30.12.05

Viereisessä pöydässä mies itkee kuin viulu 

Tätä mietin tänään: parisuhde on valtataistelu. Jompikumpi osapuoli on aina vahvempi ja määrää. Jos näin ei ole, parisuhde kellahtelee puolelta toiselle aiheuttaen pahoinvointia ja pysymättömyyttä. Yksinmäärääminen aiheuttaa kummallekin nautinnollisen stabiliteetin.

Totta puhuen olen miettinyt enimmäkseen jotain muuta. Juhlapyhinä tilille kopsahtanut rahamäärä poltti reikää virtuaaliseen takataskuun ja jottei tässä alkaisi nousta massi päähän marssin tavarataloon asiantuntija-apu mukanani ja ostin melko hetkellisestä mielenliikahduksesta itsellenikin sellaisen paljon puhutun digikameran. On hieno peli! Ohessa peilin kautta näpsäisty todiste palturittomuudestani. En välttämättä liioittele jos heitän villin epäilyn, että Silmänkääntövankila muuttuu lähiaikoina vahvasti graafisemmaksi.

Kirstillä oli hieno kirjoitus itkettävistä elokuvista. Menin itsekin Klinikalle vuodattamaan muistojani Elefanttimiehestä, joka tammikuussa 2003 kykeni siihen, mihin en olisi uskonut elokuvan koskaan pystyvän: itkin ääneen, ja oli pakko keskeyttää elokuva. Odotella surun menevän ohi.

Tuo toi kyllä mieleen toisenlaisen elokuvakokemuksen lukiovuosilta. Opettajat olivat keksineet hienon idean: vietäisiin koko koulu katsomaan Schindlerin listaa, juuri tuolloin elokuvissa kierrellyttä spektaakkelia. Niinpä lukiolaiset bussiin (kaksi riitti; pikkupaikkakunnalla kuviot ovat pieniä) ja matka lähimpään elokuvateatteriin viidentoista kilometrin päähän. Näytös oli varta vasten meille tilaten järjestetty. Opettajat istuivat kaikki yhdelle penkkiriville, me kolmasluokkalaiset vanhimpina itseoikeutetusti taaimmalle. Muu lukiokunta levittäytyi ympäri salia. Valot pimenivät, murheellinen kertomus valui valkokankaalle. Ja voi sitä riemua oppilaissa. Joka kerta kun joku onneton juutalaisvainojen uhri heitti henkensä, valtaosa katsojista röhähti antoisaan nauruun. Mitä väkivaltaisempi kuolema, sen hauskempaa - tietenkin. Muistelen, että kun lapsi pakeni keskitysleirillä vartijoita puuseen aukkoon, moni ulvoi jo hysteerisenä. Me vanhemmat ja arvokkaammat emme osanneet suhtautua aivan näinkään. Muistaakseni elokuva ei meitä liiemmin kiinnostanut, taisimme syventyä siteeraamaan Kummelia keskenämme. Opettajat eivät ilmeisesti olleet osanneet odottaa suhtautumista. Vaikka etukäteen oli luvattu, että seuraavana päivänä koululla elokuvasta ja sen herättämistä tunteista keskusteltaisiin, ei Schindleristä hiiskuttu enää koskaan sanaakaan. Se oli kyllä väärin. Lukiolaisethan ovat jo melkein aikuisia, kaikilla olisi varmasti ollut paljon hedelmällistä sanottavaa.

Donnerwetter.

Mutta kun nyt tässä alettiin kielillä puhua niin mahtaako kukaan oikeasti sittenkään tietää mitä todella on pöytä koreaksi?

28.12.05

Nopeat syövät hitaat (eivät) 

Kuona on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheliäisille seuduille hän vie minut lepäämään. Hänen on valta ja voima, valitettavasti.

Tänään vuosia täyttävä Nuutisen emäntä muistutti seikasta, jonka ohimennen itsekin lehdestä loman aikana luin: ensimmäinen päivä tammikuuta kello 01.59.59 lisätään maailman atomikelloihin ylimääräinen sekunti, "karkaussekunti". Ja muistuttaessaan asiasta emäntä heitti ilmoille kysymyksen. Mitäpä tehdä tuolla elämäänsä yllättäen ilmaantuvalla lisäajalla?

Mahdollisuuksia on enemmän kuin sika ehtii niellä. Voi hypätä ilmaan tai parvekkeelta alas, viettää lisäsekunti vailla maakosketusta. Voi syödä suklaakonvehdin tai suudella. Tai kuunnella sen helvetin hienon rumpufillin Frank Zappan kappaleesta What's new in Baltimore?. Tietenkin elämäänsä voi extrasekunnin aikana rikastuttaa vaikkapa rusauttamalla kaikkia sorminiveliään samalla hetkellä. Tai voi ottaa valokuvan sekunnin valotusajalla. Se olisi pysyvä muisto. Tai jos harrastaa seksiä, voi tähdätä siihen, että saavuttaa kliimaksinsa tuolla hetkellä. Ajatella jos saattaisi puolisonsa tiineeksi tuolloin! Mikä kunnia lapselle! Se pitäisi kertoa hänelle toistuvasti hänen aikuisikäänsä saakka.

Tai sitten voisi viiltää ranteensa. Veri alkaisi pulputa vasta kun on palattu normaaliin aikaan. Voisi sytyttää kynttilän, tai sammuttaa, tai tupakan, tai ottaa viinaryypyn. Voisi kääntää kylkeä jos nukkuu. Voisi lähettää tekstiviestin: "Tämä viesti tulee ajan ulkopuolelta". Voisi sulkea silmänsä ja levitoida. Voisi nukahtaa auton rattiin.

Voisi heittää ilmaan kaksitoista superpalloa ja niiden laskeuduttua katsoa kun ne pomppivat. Voisi painaa Bloggerin "Delete this blog" -nappulaa. Juoda lasillisen vettä väärään kurkkuun, klikata hiirellä kuvaketta, lyödä käsiään yhteen, rapsuttaa kissaa korvan takaa, aivastaa.

Tai voisi koota kaverijoukoun mäen laelle. Ylimääräisen atomisekunnin aikana tuo joukko karjaisisi ilmoille kuuluvalla äänellä: "VITTU!" Näin olisi kerrottu maailmalle miten meitä ihmisiä toisinaan turhauttaa täällä. Se ei olisi tuhlattu sekunti silloin.

22.12.05

Älä käännä sille selkää 

Voi kihveli.

Minussa on kyvyttömyyttä yli omien niukkien tarpeitteni tänään. Henkinen painoarvoni lähenee nollaa, liu'un katukiviä kuin saippuoitua emalipintaa kohti bussikaistaa ja hetkittäin hauskutan itseäni puhumalla hiphopisti: päiväst saa ihmeest paremman kun jättää sanojen lopuist vokaalit pois. Mikä erottaa Pikku-G:n Iso-H:sta?

Schafthofen jouluna 1574. En ole vieläkään saanut tekojani anteeksi. Karman käyrä kääntyy nousuun niin kovin hitaasti.

Aina voi tietenkin lohduttaa itseään meemeillä. Työpöytänäkymiä on kovasti esitelty taholla jos toisella, tässä omani, viime helmikuussa kuvattu mutta maisema ei ole sanottavasti muuttunut. Tuijottelen edelleen valkoiseksi sudittua sementtiseinää.



Ja tämän kapitalistien teettämän markkinatutkimuksen mukaan olen syrjäänvetäytyjä tuloksella 51%. Kuvittelenko vai oliko tulos jokseenkin itsestäänselvyys? 38% minusta on älykköä, mikä tuntuu paljolta. Kymmenprosenttisesti olen maailmanparantaja. Sekin tuntuu paljolta.

Tänään lähden pitkiksi ajoiksi netin tavoittamattomiin. Verkkosilmiini sattuu.

21.12.05

Viimeinen 

Siis viimeinen kakkosella alkava tällainen tänään. Talvi on kaunis nyt.

Sana

se


on



tämäkin.

19.12.05

Laulut joissa sanotaan kaboom boom boom 

Entä jos todellisuus on simulaattori, niin pitkälle kehittynyt, että sen ohjelman osat kykenevät aitoihin tunteisiin? Mitä merkitystä on aidoilla tunteilla ympäristössä, joka on lumetta? Jos ne eivät ole aitoja jotka tuntevat?

Käyskentelin rantatiellä äsken, kuvasin kuutamoa. Huurre puissa ja golgatan mieleen tuova leikkikenttä, tyhjän koira-aitauksen luona kissa joka ei huomannut minua. Koripallokentällä kävelin hassusti, jätin hassut jäljet. Ehkä ne huomenna huomataan.

Pelkään ikuisuuksia.

Muistuttakaa etten koskaan ala uskoa jumaliin.

18.12.05

Toimitus esittäytyy 

Kiva että pääsitte taas liittymään seuraamme. Tänään on vuorossa poikkeuksellinen päivitys, jossa lukija pääsee kurkistamaan kulissien taakse! Sillä pitäähän paikkansa ettei edes Silmänkääntövankilan kaltainen tuote synny aivan itsestään, vaan tähän työhön vaaditaan omistautunut joukko henkilöitä vailla elämää. Katsotaanpa keitä kaikkia voi vetää näistä teksteistä vastuuseen!

Ensinnäkin lienee syytä tehdä heti aluksi selväksi se, että holhouksenalaiseksi julistamisensa jälkeen Ugus itse ei ole kirjoittanut sanaakaan tänne. Neljännen päivityksensä jälkeen marraskuun lopulla 2003 hän koki julkisuuden valokeilan turhan kirkkaaksi ja Silmänkääntövankilan osakkeenomistajat saivat eteensä jännittävän tehtävän valita uusi toimituskunta! Lakiteknisistä syistä allekirjoituksena on tuonkin käänteentekevän hetken jälkeen ollut "Ugus", nykyisin jo rekisteröity tavaramerkki! Viimeikaiset havainnot tuosta kaiken alulle panneesta hahmosta ovat hajanaisia, ja niihin liittyy usein tuollainen kummallinen pullo.

Jo vuoteen 2003 mennessä näkyvän uran sarjakuvasankarina tehnyt Höpö-Pena kiinnitti osakkeenomistajien huomion taidokkailla nelikuvaisilla vitsiraporteillaan Persianlahden sodasta, ja hänet kiinnitettiin Silmänkääntövankilan kiertäväksi uutistoimittajaksi. Valitettavasti Penaa ei ole ensimmäiselle tehtävälleen lähettämisen jälkeen näkynyt, minkä vuoksi myös Silmänkääntövankilan ulkomaanosastokin odottelee yhä alkamistaan. Oheinen kuva on ainoa, joka arkistoistamme löytyi. Siinä Höpö-Pena heiluttaa lentoasemalla kuvaajalle juuri ennen nousuaan japanilaisen 42-airlinesin mustan ja sulavalinjaisen koneen kyytiin. Toisinaan Penan kuullaan puhuvan toimituksen wc-tilojen putkistoissa, mitä kautta hän lähettää terveisiä oudoille vastaanottajille. Tunteekohan kukaan lukijoista mahdollisesti ketään David Langia? Aina Höpö-Penasta puhuttaessa aika tuntuuvääntyvän kaarelle. Se on hyvin kummallinen ilmiö ja aiheuttaa hauskoja ongelmia taittopuolella!

Silmänkääntövankilan varsinaisena teksintuottajana toimi kevääseen 2005 asti kesätoimittaja Mies Henrik Fahnsten. Häntä ei tehtävään varsinaisesti löydetty, hän vain sattui eräänä päivänä istumaan toimistossa sätkä huulessa, jalat pöydällä ja Guns n' Roses stereoissa kirjoittaen kuumeisesti tekstiä, josta sittemmin tuli ensimmäinen ugukseton päivityksemme. Häntä saamme kiittää paljosta! Fahnsten loi Silmänkääntövankilan tyylin ja ideologisen pohjan, ja ennen kaikkea hänen ideansa oli jatkaa taiteilijanimen "Ugus" käyttämistä päivitysten allekirjoituksena, ja (enimmäkseen ainoastaan) siitä muu toimitus on hänelle ollut kiitollinen. Olemme saaneet tehdä työtämme imaginäärihahmon raskaan ja painoarvoa sisältävän nimen takana. Lievään vallanhimoon taipuvainen Fahnsten sai toimituksen työpäivät usein muistuttamaan sadistisia piiskaorgioita. Ei sillä että toimituskunta häntä pahalla muistelisi; hänhän saattaa edelleen lukea näitä tekstejä jossain. Mies Henrik Fahnsten myös palkkasi tuon friikin näköisen rillipään poseeraamaan noissa sivupalkin kuvissa. Emme koskaan kysyneet hänen nimeään, kuvausessiot kestivät kaksi päivää ja hän sai palkaksi rasian Vihreitä kuulia.

Kuvaajamme on kaihin, värisokeuden ja laiskan silmän otteessa rimpuileva urhea Terkkis, joka vahingossa söi ainoan koskaan omistamansa digikameran lounaalla. Toimituksella ei ollut toiseen varaa, eikä Fahnsten koskaan antanut tätä anteeksi. Voitaneen jopa sanoa että hän tuolloin sekosi. Osakkeenomistajien vastustuksesta huolimatta Fahnsten kaappasi toimituksessa vallan, sytytti myöhään yöllä kaksi dynamiittipötköä, jostain lensi parvi villihanhia, kuusi on suurempi kuin neljä, olimme olemassa vain aakkosissa burana burana burana!! ja kahvinkeittimemme ei koskaan ollut ennallaan. Häntä ei koskaan enää nähty.

Itse olen kirjoittanut Silmänkääntövankilaa siitä lähtien. Olin jo vuosia tehnyt hyvin palkattua työtä Bilteman mainoslehtisen vakiokolumnistina, kun toimituksen nimellinen johtohahmo Frithioff Rottenqvist soitti ja lateli puhelimessa suurehkoja numeroita, tulevan palkkani. Olin välittömästi myyty. Muistini mukaan Bilteman luetteloissa ei ole koskaan ollut kolumneja, mikä toisinaan häiritsee minua. Saatan herätä öisin huutooni. Mutta minulla on hieno poninhäntä. Tytöt vetivät siitä koluaikoina.

Herra/rouva (emme ole aivan varmoja) Rottenqvist on siis osakkeenomistajien edustaja, ja toimituksen vanhemmat jäsenet kutsuvat häntä edelleen leikkisästi nimellä "#¤%*&!£", perustuen siihen mitä hän oli todennut kuultuaan alkuperäisen Uguksen siirryttyä harhausvaisten legioonaan tanssimaan pakkopaitaressujen kera diapamitangoa. Väittävät ettei Frithioff Rottenqvist ole sen jälkeen kyennyt sanomaan sanaakaan saamatta otsasuontaan vipattamaan. Minun mielestäni sen vipatuksessa on jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Se on kuin laavalamppu. Tietenkään emme koskaan saa tehtyä mitään hänen ollessaan paikalla.

Ja lopuksi mutta ei vähäksi pääsemme häneen, jonka ansiosta Silmänkääntövankilan ulkoasu niin silmiinsopiva! Palkintoja niittänyt layouttimme, siis "leiska", kuten ammattitermi kuuluu, on ollut kohun ja keskustelun kohde aina Kotivinkistä Cannesiin, ja sen retrohenkinen futurismi on poikinut valtavasti imitoijia. Graafisesta ilmeestämme vastaa toimituksen kissa Silliviiksi. Se raahautui ilmeisesti aikanaan paikalle Höpö-Penan mukana. Kukaan ei tiedä tarkemmin.

Kas näin! Nyt lukijat ovat saaneet pienen vihjeen siitä millaisissa olosuhteissa Silmänkääntövankilan aina hauskat päivitykset syntyvät! Kiva kun luitte! Ensi kerralla kynttilänhoitovinkkejä!

16.12.05

Askel askel hyppy 

Olemmepas me integroituneet piireihin. Sen sai eilen huomata, kun sovin lounastapaamisen Elohopean ja Cordelian kanssa. Saavuimme Assarille, jonne vain hetkeä ennen meitä olivat ehtineet Marimba ja Ulalla. Liityimme seuraan, ja syötyämme siirryimme kahville Myssyyn, jonne saapuivat pyöreän pöytämme rentoutuneeseen tunnelmaan myös työn ikeestä riutunut Joni ja lopuksi vielä Siilimys kassillinen lastenkirjoja mukanaan. Meistä ei olo parane.

Tänään tunnelma oli eilisestä seestynyt, mikäli mahdollista. Viimeisenä perjantaina ennen joulutakoa yliopisto oli hiljainen, Assarilla oli väljää ja Myssykin kävi enää puolella teholla. Vietin lounashetken Matruusin kanssa ja lopuksi emuloimme kunnon opiskelijoita noutamalla seminaarikirjaston valikoimista tänään jaettavia joululainoja. Reppumme täyttyivät postmodernin ja intertekstuaalisuuden teorioista.

Nyt tuntuu kuin olisin saavuttanut määränpään tietämättä millaisen.

13.12.05

Ruotsalaisen jazz-muusikon henkitorveen poikittain juuttunut suklaakonvehti arvioi blogiskenen kuulumisia 

No heh heh, en sentään tosissani aio lähteä tälle linjalle.

Jos minulle olisi joku vuosia sitten kertonut, että noin kolmikymppisenä viettäisin kahden suht samanikäisen ystäväni kanssa joulukuisen maanantain iltaa Citymarketin leluosastolla tökkien Furbya mahaan ja nauraen aina kun sen ilme muuttuu surulliseksi kun yksi meistä vastaa selkeästi ja äänekkäästi lausuen "NO!" sen "You happy see me?" -kysymyksiin, olisin uskonut joka sanan. Ostosparatiiseissa on kummallista ja aina hauskaa etenkin jos on sopivasti väsähtänyt jo valmiiksi. Hysteria leviää kuin rasva tapettiin. Ostin Länsikeskuksen Hong Kongista valokuva-albumin, jonka kannessa on oudohkoja kuvia lehmistä, ja kun sanon "oudohkoja", tarkoitan sanaa "outo" monikkomuodossa, jonka keskelle on lisätty määritystä lieventävä kirjainyhdistelmä "hko".

Minulla on nyt rahaa tuhlattavaksi. Portin novellikilpailussa toistin viimekertaisen menestykseni (vuonna 2004 en ehtinyt ahdistukseltani ottaa osaa kilpailuun) ja saavutin kunniamaininnan ja rahaa. Totta puhuen olin odottanut tekstiltäni parempaakin sijoittumista, mutta ehkä se vain ei ollut tarpeeksi scifi. Eihän minulla ole hajuakaan mitä scifi on. Joka tapauksessa päätin heti tämän kuullessani, että kun nyt olen rikas, suoritan elämäni ensimmäisen dvd-hankinnan. Minkäkö? Minkä muunkaan kuin Twin Peaksin ykköskauden; minunlaiseni ihminen ei tarvitse muuta. Ei haittaisi vaikka se jäisi myös viimeiseksi dvd-hankinnakseni, ellen sitten joskus ilmestyvää kakkoskautta myös hankkisi. Paitsi että kuten niin monet muut, ei tämäkään suunnitelmani toteutunut. Eilinen shoppauskierre pakotti minut leffakaupan alelaarin ääreen ja mukaan tarttui kolmella eurolla Peter Jacksonin Forgotten Silver, joka on kiinnostanut siitä asti kun siitä ensi kerran kuulin joskus vuonna kirveenvartta, päivää. Peaks-boksi saa silti olla henkinen dvd-avaukseni, koska keksin sen aiemmin vaikken olekaan vielä ehtinyt ostaa kun eivät Stokkalta myyneet vaikka kinusin. No jos huomenna.

Maallisen omaisuuteni hurmaamana ostin myös musiikkia; CMX:n toissavuotinen kovasti kehuttu Aion löytyi käytettynä melko halvalla. Musiikki oli hyvää, kuten olin kuvitellutkin, mutta tämä levy todisti sen mitä pelkäsinkin. Vaikka yhtye ylittäisi itsensä ja kaikki muutkin ylitettävissä olevat studiossa, en koskaan opi sietämään Yrjänän pseudofilosofisia "mä teen vähän runoutta" -tekstejä. Hirveää tuubaa. Tämä on toinen CMX-levy jonka omistan, ja sai jäädä viimeiseksi.

Anteeksi että postauksen sävy muuttui hiljalleen katkerammaksi.

Sunnuntaina sain puhelimitse ikäviä uutisia ja yritän kätkeä niiden aiheuttamaa oloa tähän.

12.12.05

Tähän päättyy paljon hyvää 

[Hitaassa räjähdyksessä olisi nyt Stephen Kingiä ruodittavana. Täällä taas ei senkään vertaa.]

Jätin oppiaineemme toimistossa sijaitsevaan professorin etunimellä otsikoituun laatikkoon kaksi esseetä, joiden tekemisestä sovin huhtikuussa. Ehkä lukijoissani on niitä, jotka ymmärtävät että joskus aika vain venyy, katkeaa, katoaa. Eikä mikään valmistu. Mutta eräs aikakausi on joka tapauksessa päättynyt; tämä oli aineopintojeni viimeinen suoritus. Nyt ovat jäljellä enää syventävät, jotka huipentuvat, niin, siihen. Gr. Grr. Grrr-ad.

Uh.

9.12.05

Miten minulle sitten lopulta kävi,
eli "Sometimes things go very well, sometimes they go straight to Hell" 

[Älkää tätä lukeko. Lukekaa mielummin TUOTETTA. Eilinen kuvaus kaupassakäynnistä on hyvä esimerkki siitä, miksi.]

Kun olin yhdeksän vuotta lähetellyt käsikirjoituksia eri kustantamoille ja saanut moninaisiin eri syihin vetoavia hylkäyskirjeitä niin paljon, että niillä olisi melkein tapetoinut yksiöni yhden seinän, tuntui hullulta pidellä lopulta painosta saapunutta kirjaa käsissään, kovat kannet, niissä oma nimi. En vielä silloin kiinnittänyt huomiota siihen, että painotuoreen teoksen kansikuva oli kaikin tavoin epäonnistunut olemalla ei niinkään huono kuin täydellisen mielenkiinnoton. Tuntui että katse hakeutui syrjään siitä vain löytääkseen jostain visuaalisia virikkeitä.

Vaan eihän sillä saanut olla merkitystä, minä sanoin itselleni. Tärkeintä on tekstisisältö. Mutta niin paljon kuin sydänvertani olinkin romaanini teemoihin, henkilöihin ja aatemaailmaan tiristänyt, olin puolen vuoden aikana sen julkaisusta antanut kuitenkin vain yhden haastattelun, senkin synnyinkuntani paikallislehteen. Toimittaja oli vanha luokkatoverini. Minua ei ollut käsitelty tv:n kirjallisuusohjelmissa eikä nimitetty ehdokkaaksi ainoankaan kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

En minä julkisuuden perässä tietenkään juossut. Halusin päästä esiin vakavasti otettavana kirjailijana, ja juorulehtien haastattelut olisivat olleet vain tavoitteeni tiellä. Silti eniten kirpaisi parin suurimman päivälehden valju kritiikki pitkään työstämästäni esikoisesta. Ellei "ihan kiva" olisi kirja-arvioissa niin pahasti pannassa oleva sanapari, olisi kumpikin lehti varmasti käyttänyt mielellään sitä, sillä juuri se tuntui olevan kummankin arvion asiasisältö. Toisaalta, toisin kuin suurin osa muista maan sanomalehdistä, nämä kaksi olivat sentään noteeranneet kirjani. Kirjastossa sitä oli aina paikalla, alusta asti. Kansi ei houkutellut lainaamaan, nimeni ei ollut tuttu, ja kustannustoimittajani laatima takakansiteksti oli vähintäänkin sekava ja antoi joka tapauksessa teoksesta täysin väärän kuvan.

Puoli vuotta oli se aika, jonka jälkeen näin kirjaani Akateemisen kirjakaupan alekorissa. "Tästä luettavaa eurolla!" koriin kiinnitetty lappu kertoi. Kirjat olivat sekalaista seurakuntaa; horoskooppioppaita, harrastaja-antologioita, vanhentuneita poliittisia henkilökuvia, jokaista yksittäistä teosta yksi kappale. Paitsi minun esikoisromaaniani kolme. Olin huomannut ne tullessani selailemaan kaunokirjallisuusosaston uutuuksia, enkä tietenkään voinut estää pientä pistosta tuntumasta sisälläni. Romaaniuutuuksissa oli minua nuorempien ja jo nyt tunnetumpien tekijöiden esikoisia. He olivat ehdolla Runebergiin, Kalevi Jänttiin, yksi jopa Finlandiaan. "Odotettu esikoisteos", mainittiin yhden kanteen liimatussa tarrassa. Näitä ei löytyisi vielä vuoden päästäkään alekorista, niin minä päättelin, ja olisin ostanut omanikin sieltä pois, ellei hyllyssäni olisi edelleen lojunut kahdeksaa kappaletta kustantajan tarjoamia tekijänkappaleita. Eihän kirja paksu ollut, mutta turhalta niitä tuntui itse varastoida. En enää keksinyt ketään jolle olisin sen lahjoittanut. Kukaan aiemmistakaan ei ollut sanottavasti kommentoinut.

Olin lähdössä pois kaupasta, kun huomasin nuoren pariskunnan pysähtyvän alekorille. He olivat selvästi kirjallisuusihmisiä: naisella oli pyöreät silmälasit ja pitkät, suorat, mustat hiukset. Miehellä oli pieni letitetty parta ja päässään suuri vakosamettinen baskeri. He selailivat kirjoja hetken ja mies nosti minun romaanini esiin kaiken sitä peittäneen kaaoksen joukosta.

"Jumaliste!" mies ähkäisi selvästi innostuneena. "Just tämä. Just mitä tulin hakemaan!"

Nainenkin hymyili, ja minä muistin yhtäkkiä miltä tuntui olla onnellinen saavutuksestaan. Sellaisetkin asiat pääsevät toisinaan unohtumaan, ja otin jo askeleen kohti pariskuntaa tarkoituksenani esittäytyä heille, näin jo päässäni kuvan, jossa istun heidän kanssaan kahvilla ja uppoudumme pitkään ja syvälliseen keskusteluun juuri niistä teemoista, joita romaaninikin käsittelee.

"Tää sopii sen pöydän jalan alle ihan tasan", mies jatkoi.

"Ja maksaakin vaan euron", nainen sanoi. "Hyvä tuuri."

He veivät kirjani kassalle, maksoivat ja poistuivat. Ulkona satoi räntää, syystalvinen viima kävi mereltä ja oli alkanut hämärtää. Menin Vanhaan Porttiin kaljalle.

7.12.05

Nuku'aloha 

Sen ihmeemmin hidastamatta elintoimintojamme selvisimme jälleen yhdestä lipunliehutusjuhlasta. Olin edellispäivänä saanut ehdotuksen järjestää vastaanotto luonani, ja mikäs sen osuvampaa olisi: itsaripäivä itsariyksiössä. Mäsäytimme olutta ja tiirailimme linnavieraiden hihojen alta pilkistäviä allipaasikiviä.

Ja nyt. Mitä onkaan tämän merkittävän tapahtuman jälkeen Suomestamme jäljellä? Mitä, paitsi irvikuvia. Antakaa historialle kasvot ja ne alkavat houria teille sotavuosista. Säästäkää meidät vuodatuksilta, viimeinkin.

Säästäkää.

Ja lippunauhan laiskassa varjossa voi näppäillä mandoliinia kuin olisi kuumin kesä.

4.12.05

Horror vacui 

Kävin kotipitäjässäni tänä viikonloppuna, siellä nirkoisessa maalaiskunnassa josta nimeltä mainitsematta säännönmukaisesti kirjoitan. Lauantai-iltapäivän kahvit oli juotu ja sauna jo räiskyen lämpeni, kun lähdin käymään kävellen kaupassa. Askeltaessani pikkupakkasessa sitä samaa tietä, jonka olin kävellyt kaksitoista vuotta lähes joka arkiaamu, koin kumman tunteen. Taivas oli tumman musteen värinen, siellä täällä savupiipuista nousi pystysuoria viiruja taivaalle. Jalan alla narskui ohut jäinen lumi. Katuvalot eivät leikanneet ilmaan jälkiä, oli hiljaista kuin öisin, puolen kilometrin päässä kulkevalta pikatieltä kuului harvakseltaan autoja. Tunsin käveleväni lavasteissa. Joku oli tomuisesta kellarista kaivanut esiin sen saman taustakankaan, jonka edessä olin kulkenut lapsesta nuorukaiseksi.

Sydän löi kaksi kertaa tyhjää ja happi katosi ympäriltä. Minä putosin kuin kivi niihin vuosiin, jotka vietin tuolla samalla paikkakunnalla enimmäkseen olematta olemassa; lukion päätyttyä toukokuussa 1995 alkoi yli kolme vuotta kestänyt kausi elämässäni, joka hitaasti valoi minut nykyiseen muottiini. Kaverit muuttivat muualle, kuka opiskelun, kuka työn, kuka armeijan perässä. Minä jäin kotiin, sain työpaikan kirjastolta, iltaisin kirjoitin huoneessani tarinoita. Muistan noista vuosista erityisesti vierestäkatsomisen tunteen. Katselin kun maailma kulki, ja olin itse pysähdyksissä. Kirjoittelin uniani ylös, ensin varovasti, sitten järjettömästi. Näin öisin kaikki ne ihmiset, jotka olivat lähteneet ympäriltä pois, ja unissa kävin kaikissa niissä paikoissa jotka saatoin päivisin vain kuvitella.

En ollut hirveän paljon olemassa. Sähköpostitse pidin yhteyttä satunnaisesti pariin muualla asuvaan ystävääni. Minulla oli auto, muttei paikkaa minne ajaa sillä. Kännyköitä käyttivät tuolloin vain jupit. Hiljalleen vajosin pääni sisälle. Yksinäisyys ei sinällään ollut paha asia, en kärsinyt siitä. Se tuntui luonnolliselta ja jotenkin kohtalonomaiseltakin. En kaivannut muuta. Kun sitten heräsin, ja vastentahtoisesti siirryin keskelle joukkoa toinen toistaan hienompia ihmisiä, minun oli ensin voitettava itseni. Oli astuttava ulos kuoresta, mikä tapahtuu hitaasti, vuosia kestävä askel, ei aina tunnu vieläkään päättyneen. On edelleen liian helppo sulkea kuori.

Minä tunsin tuon saman yksinäisyyden eilen. Muistin millaista oli silloin, kun oli vain minä ja kaikki päänsisäiset maailmani, eikä koskaan käynyt edes mielessä muu, en ajatellut mitä jossain toisaalla sillä hetkellä tapahtui. Oli niin pienestä kiinni etten ole vieläkin siellä. Höyhen kämmenellä, kun siihen tarttuu tuuli, ei koskaan tiedä minne se laskeutuu.

2.12.05

Päivä, jona veronpalautukset nelikymmenkertaistivat maallisen omaisuuteni 

Kumpikohan on korrektimpi ilmaus käytettäväksi CV:ssä, "märkä nauru" vai "värillinen haukotus"?

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker