<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

30.11.05

Behold, or not 

Joskus tämän syksyn aikana tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun opin lukemaan. Tuollaisia asioita on kumma huomata; neljännesvuosisata sanoja takana. Olin liian nuori - vielä kolmevuotias mutta käytännössä jo hyvin lähellä neljättä syntymäpäivää - muistaakseni miltä on tuntunut se, kun hahmottomat symbolit ovat ensi kerran alkaneet muodostaa ryhmiä, sanoja, lauseita, lopulta merkityksiä. Sen on täytynyt olla hieno hetki. Kaikkialta ympäriltä on yhtäkkiä paljastunut asioita joiden olemassaolosta ei ole tiennyt mitään. Pystyvätkö jotkut vanhempana lukemaan oppineet muistamaan sen hetken? Onko olemassa mitään "hetkeä"?

Vanhemmilleni olen kovasti kiitollinen siitä, että kannustivat ylienergisen naskalin kirjojen pariin, eivätkä totelleet tuolloin vallalla ollutta näkemystä, jonka mukaan lukemaan sai oppia vasta koulun penkillä. 70- ja 80-lukujen vaihteen pedagogiset käsitykset tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen jotenkin itäsaksalaisilta. Niissä on kaikki pielessä. Neuvolasta jaeltiin vanhemmille ohjeita siitä, miten estää lapsen kiinnostuminen lukemisesta ennen kouluikää. Vanhemmiltani kyseltiin miten he uskalsivat antaa minun lukea niin nuorena; kyselijät olivat itse epätietoisia siitä, antaisivatko omien lastensa lukea.

Lukion kakkosluokalla ollessamme paljastui vahingossa, että paikallinen aluesairaala oli tehnyt ikäluokkamme vastasyntyneillä kokeita kertomatta niistä lasten vanhemmille. Noin kymmenen, minä mukana, meidän 30 hengen luokastamme oli saanut kahden päivän ikäisenä "kokeelliseksi" luokitellun rokotteen sairauteen, joka oli Suomesta tuolloin jo muutenkin kadonnut. Jos eläisimme Amerikassa, olisimme voineet nostaa oikeusjutun, nyt siitä kuohuttiin pikkupaikkakunnalla vähän aikaa, sitten asia unohtui. Olisi pitänyt painaa silloin muistiin rokotteen saaneiden nimet ja tarkkailla heidän elämänkaartaan. Voi tosin olla että joku on koko tämän ajan tehnyt sitä minun puolestani.

Ei tämä tietenkään lukemiseen liittynyt, mutta pulpahti pinnalle kun aloin muistella.

29.11.05

Ugus: Get Ready For Hot Summer Beach Party 



Taiteen ja roskan välinen ero on kissanviiksen levyinen, ja jos se kissakin puuttuu, pääsevät hiiret pöydälle. Kaikki muistavat, ja kaikki on tässä tapauksessa suhteellinen käsite, hauskan uran humanistipoppibändistä hölkkämetallisteiksi tehneen Kissansilmä-yhtyeen, jonka vokalisti Ugus on toisinaan innostunut viihdyttämään soolotuotannollaan tahattoman komiikan ystäviä. Ei riittänyt, että Kerrang! valitsi hänen soolodebyyttinsä A Nighmare, basically vuoden 2004 onnettomimmaksi yritelmäksi, hänen oli vuotta myöhemmin palattava näyttämölle, ja tuota kakkoskiekkoa Super-voyeurs in the shadows of compressed nightstructure myytiin varsin vähän varmasti vain sen vuoksi, ettei suuri yleisö ole valmis ottamaan tämänkaltaista taidetta vastaan. Tai jotain. Edes Turun Marina Palacen katolta juhannuksena heitetty mainostamaton soolokeikka ei saanut lämpiämään kuin naapuritalojen asukkaiden hermot. Nyt Ugus kuitenkin iskee kuin miljoona (give or take) volttia vasten musiikkimaailman kaavoihinsa asettuneita odotuksia ja lupauksia. Koska miehen taidemetalliura ei lähtenyt käyntiin, hän vaihtoi tyyliä ja julkaisee nyt vuoden pimeintä aikaa valaisemaan häpeämättömän hikisen bilediscosinglen Get Ready For Hot Summer Beach Party. Näin suvereenia musiikkityylin vaihdosta ei ole nähty sitten Neil Youngin 80-luvun alun albumien! Tämän kappaleen biitit kaikuvat Ibizalla tanssihallien seinistä vielä pitkään ensi vuoden puolella! Musiikkivideossa on vähäpukeisia naisia!

Bonuksena tältä Herra K:n (alias Nuutisen emäntä) kuvaamalla poseerauksella kansikuvitetulta singleltä löytyvät nimikappaleen trance- ja house-versiot, sekä porkkanana myös hevifaneille kasakkakompilla ja kolmen minuutin kitarasoololla varustettu Blaze Baileyn vokalisoima (Bruce Dickinson olisi maksanut liikaa) Maiden-mix. Lehdistötilaisuudessa silmiinpistävän kalpea ja kasvolihaksiltaan kumman nykivä Ugus myönsi, että jos jokin kappaleen listamenestystä uhkaa, on se julkaisuajankohta. "Yritin kuitenkin parhaani", hän lopetti puheenvuoronsa ja huoneellinen toimittajia räjähti nauruun. Levy-yhtiön edustaja saattoi artistin ulos huoneesta ja Get Ready For Hot Summer Beach Partyn hillitön video alkoi pyöriä takaseinän jättimäisellä screenillä. Ellei tämä kappale soi pikkujouluissanne tänä vuonna, teillä ei ole ollut pikkujouluja.

28.11.05

Karahda 

Otin aamulla nivelkitkaa seinänpielestä kun kello kuutta vaille kuusi pirstoin näkymäni auki kummasta unesta ja se näkymä oli pelkkää tyynyä, jonka kuvassa Karvinen makaa suklaarasiassa. Hätkähtää ei kai voinut enempää, ja pelkäsin kankaankuvatuksen yrittävän murhata minua mitä säälittävimmällä tavalla kuolla: tyynyliinaansa kiedottu onneton havaittiin opiskelija-asunnossaan iltapäivällä Turun aikaa melko kuolleena.

Mutta se uni! Olen siitä päätellen seilaamassa poliittiseen tunne-elämään, ja kaikki alkoi kohtalaisen viattomasti: keskustelin Sauli Niinistön kanssa politiikasta, setämäisesti kaarrellen hän tiedusti ikääni, "jokos olet kirjoittanut?" Tuhahdin tehneeni sen jo vuosia sitten, tarkemmin kymmenen ja puoli, olen ääni-iässä. Kuitenkin kahvinkeiton häkeltyessä alati hitaammaksi taustatylsyydeksi me onnistuimme keskustelemaan politiikasta kuin kaksi tervehenkistä. Aina siihen asti, kun Tarja Halonen ja Timo Soini ampaisivat paikalle kahtena rambona ei liikaa itseään pienemmät konekiväärit ojossa ja sarjatulta syösten, kohteenaan jokin minulle ja Saulille hahmottumaton. Liukenin tilanteesta heisimatona, uskalsin kohottaa latvustani vasta metsikön puolella, kivensirut ja puunpalat lensivät ilmassa aikansa kun tuhokaksikko teki työtä ja lopulta vain katosi. Hiljaisuus oli paha enne. Pommit alkoivat putoilla, vihelsi, maa tärähteli, korvat lukossa pauhustakin tiesin: Heidi Hautalan terveiset taivaalta. Metsä meni siruiksi. Maa kuoppaantui. Kyyhötin kiven varjossa ja etsin pelastusta pään sisältä: savunkajossakin mietin miten näin uskomattomasta tapahtumasarjasta olisi pakko kirjoittaa Silmänkääntövankilaan heti kun tietokoneen ääreen pääsisin, eikä edes käynyt mielessä että jos.

Lopulta koitti viimeinen pommi. Kohottauduin, vieressäni portaat tarjosivat tietä syvään pimeään kuiluun keveinä ollakseen jykevät ja kiviset. Äskeisen jälkeiseksi kova hiljaisuus takertui vielä raskaina roikkuviin savuverhoihin. Kuuntelin nousevia askelia, enkä halunnut liikkua, ajattelin näppäimistöä ja näyttöä, "Mutta yksi ehdokas oli vielä kohtaamatta", kirjoitin, pidemmälle en päässyt. Matti Vanhanen nousi näkyviin. Hän katsoi halveksien, nenänvartensa on päänmitan korkeammalla kuin päälakeni, se on helppoa. Vanhanen tuhahti, jatkoi kävelyään ohitseni ja minä jäin metsän tuhottuun hämärään pohtien missä olisi lähin nettikone.

26.11.05

Olet linssi jonka läpi nähdä, olet ihmeellinen, olet olemassa 

No niin, askel jää taas merkityksentäyttäminä jälkinä lumeen myös Turussa. Onhan valkoisuus kaunista, se tekee ihmisestä lapsen tai eläimen, joka pimeydeltä etsii turvaa lämmöstä ja hämärästä valosta. Kun on lunta, tekee mieli glögiä, sohvaa, paksua vilttiä, ehkä takkatulta ja jotakuta mahdollisesti viereen siihen sohvalle tai ainakin hyvää kirjaa.

Kyllähän pieni ihminen on kuitenkin vain yksi olento pilvien kymmentonnisen painon alla, joka tulee lumena maahan. Mutta se tulee sydäntätykäyttävinä hiutaleina, yksilöinä. Jokin niinkin pieni.

Mietin viikon ajan miksi olen olemassa. Perjantaina istuin iltaa ystävien seurassa ja muistin taas.

Siirrytäänpä asiasta seuraavaan. Viikon taidelinkki on Storm Thorgerson. Mies, joka on pian neljäkymmentä vuotta tehnyt työtä paremman levynkansitaiteen puolesta. Hänen työnsä ovat hätkähdyttävän oivaltavia ja tekninen toteutus hakee vertaistaan eikä löydä. Sitäpaitsi nuo nettisivutkin ovat hienot.

Taiteesta sykähtyneenä lisäsin omiakin sarjakuviani taas pitkästä aikaa verkkoon muutaman. Linkin arvoisia ne nyt eivät sentään ole. Marimban tämänpäiväisestä kyllä tuli tuttu tunne. En ole voinut heittää pois turhimpiakaan luentomuistiinpanoja neljän ja puolen yliopistovuoden ajalta, koska ne ovat kaikki täynnä mitä hienoimpia piiroksia. Niitä tulisi ikävä.

Miksi valittaa siitä, ettei oikeastaan enää koskaan tee mitään merkityksellistä kuin voi vaihtoehtoisesti kuitenkin vain olla olemassa?

*

"Mun ei tarvi olla erikoinen
Mun ei tarvitse olla erilainen
Silti aamuni ovat arvokkaita"

(Limonadi Elohopea / Liekkimaja)

"Köyhänäkin aion nauttia,
onneksi on sentään vara lotota"

(Limonadi Elohopea / Tupakkapäivä)


24.11.05

Vaaleista tummin 

Sieltä täältä on nyt löytynyt linkkejä Hesarin vaalikoneeseen, joka kertoo takuulla erehtymättä ketä kuuliaisen kansalaisen tulisi käydä joskus ensi vuoden alussa äänestämässä. En nyt erikseen puutu muutamiin typerästi muotoiltuihin tai puutteellisiin kysymyksiin tuossa koneessa, koska ainakin Jani ne jo ansiokkaasti huomioi. Sen sijaan listaan tähän kaikkien iloksi omat vaalikoneen tarjoamat tulokseni:

1. Halonen Tarja, SDP 267
2. Niinistö Sauli, Kokoomus 194
3. Hautala Heidi, Vihreät 190
4. Soini Timo, Perussuomalaiset 186
5. Vanhanen Matti, Keskusta 185
6. Lax Henrik, RKP 172
7. Kallis Bjarne, Kristillisdemokraatit 54

Erittäin tasaisesta joukosta siis erottuu vain kaksi. Halonen edukseen, Kallis ei-niin-edukseen. Muiden piste-erot ovat niin pieniä että heidän voi nähdä saavuttaneen tasatuloksen, enkä tiedä kertooko tämä minun näkemyksistäni vai poliitikkojen. Vaan onhan se hyvä, että Halonen osui listalleni ykköseksi. Nyt ei tarvitse mennä äänestämään, sillä tämän kansan syvimmät rivit kyllä nostavat Tarjan takaisin pallilleen ilman minun panostanikin. Ihan todella, miksi nuo muut edes vaivautuvat? Näistäkin vaaleista aiheutuvat kulut voisi laittaa johonkin hyödylliseen, kuten terveydenhoitoon tai yliopistojen ahnaaseen rahaaimevään kitaan. Kun kaikki tietävät tuloksen kuitenkin jo etukäteen, on ilmassa alkavan farssin tuntua.

Minä ja äänestäminen emme ole koskaan oikein tulleet juttuun. Äänestin viimeksi kymmenisen vuotta sitten niissä eduskuntavaaleissa, joissa sain ikäni puolesta ensi kerran äänestää. Olin nuoruuden intoa täynnä. Minulle oli sanottu että äänestämällä voi vaikuttaa. Niinpä valitsin ehdokkaan, raapustin numeron lappuun, jäin odottamaan tuloksia. Hän ei päässyt sisään. Jäin miettimään miten tämä pitäisi nähdä vaikuttamisena. Ei ollut mitään merkitystä sillä että olin käynyt raapustamassa silloisen piskuisen asuinkuntani pääkirjastossa lappuun numeron 11. Silmäni avautuivat näkemään demokratian ongelmia, joista suurimpiin kuuluu se, ettei oikeasti ole demokratiaa. Ei täällä kellään mitään valtaa ole. Ja sehän on tietenkin pelkästään hyvä asia; sillä toinen suuri ongelma on se, että jos meillä todella olisi demokratia, me olisimme kusessa. En tiedä ketkä villit idealistit ovat aikoinaan keksineet demokratian (no joo joo, kreikkalaisten niskaan tämä yleensä työnnetään), mutta he ovat olleet harhainen joukko. Surullinen fakta on se, että mitä tulee politiikkaan, päätöksiin ja johtamiseen, enemmistö kansasta on täysin pihalla. En haluaisi käyttää sanaa "tyhmä", mutta joudun kiertelemään sen välttääkseni. Kansan enemmistön päätösten mukainen yhteiskunta ajautuisi peruuttamattomaan jumiin varmasti alle vuorokaudessa.

Kuitenkin kansa yritetään saada äänestämään sillä, että heille kerrotaan tällä suorituksella olevan päätösvaltaa. Mutta mitä valtaa on siinä, että kerran vuodessa annetaan ääni ja sitten taas muut tekevät mitä tykkäävät? Ei se ole valtaa. Ymmärrän kuitenkin tapahtuman merkityksen, jota kuvaa parhaiten tämä lainaus Shea & Wilsonin loisteliaasta romaanista Illuminatus!: "If voting could change the system, it would be against the law". Kun kansalle annetaan vaalit, kansa uskoo kaiken olevan hyvin.

23.11.05

Kaksi vuotta kaikkea kivaa 

Tänään saa raapustaa seinään ruksin. Tulee kuluneeksi täsmälleen kaksi vuotta siitä, kun langetin itselleni ajatusrikoksista silmänkääntövankeuden. Lomille en ole päässyt, ja vapautuksenkin mahdollistaa vain hyvä käytös. Sinitaivasta ei siis ole näköpiirissä, mutta onneksi täällä käy säännöllisesti mukavia vierailijoita. Meneehän tämä.

Minulla on tietynlainen fiksaatio merkkipäiviin. Pidän ajatuksesta, että maailma näyttää samalta kuin sinä aiempana hetkenä, jona on jotakin merkittävää tapahtunut. Kehäähän täällä kierretään, ja aiemmat olosuhteet palaavat lopulta takaisin aina. Suuremmassakin mittakaavassa.

Kaksi vuotta tekee 6.9% tähänastisesta elämästäni.

Terkkis, Kesätoimittaja, Kissansilmä-yhtye, St. Tomas Mesmerizé, validaatti, Neuroshopper, Ronnie Anderson, Aloysius Senjanen, vaatekomeroon kätketty muumio, Edward Malachias Adlercreutz, Turistimatkat OY, vanha kuivahtanut taistelija, prinssi Leijonaharja, Kapteeni Tornado, Gösmalian Hallitus, Kikkilä, Lahja-Amalia, Höpö-Pena, Nuutisen vanha emäntä (koko perheen puolesta), Ugus ja kaikki muut vankilassa vilisevät tyypit kiittävät lukijoitaan. Mennään joskus vaikka kahville.

21.11.05

Hell-sningar från Vänö
eli "Kikkihiiret merihädässä" 

Olen jälleen ollut ottamassa tuntumaa maamme kauniiseen saaristoon. Ne jotka ovat tätä hitaasti kehittyvää virtuaalimytologiaani seuranneet, tuntevat Nuutisen perheen. He kokoontuivat jälleen, tällä kertaa med kompisar: kolmikon mukaan lähtivät Unelmien lomittaja (hän tienaa) ja Sossupossu (hän tuhlaa). Kohteemme oli Vänö, toistaiseksi kauimpana mantereesta sijainnut määränpäämme, ja koska merihenki tulvi suolana keuhkoihin jo puolivälissä matkaa, uudelleennimesimme joukkiommekin samanmielisesti. Miehistömme muodostivat kapteeni, perämies, matruusi, tähystäjä ja tietenkin jokaiseen laivamatkaan kuuluva jänis.

Jo etukäteisenä ajatuksena marraskuisen viikonlopun viettäminen merellä peninkulmien päässä juuri mistään kutkutti, eikä aikamme saaressa pettänyt. Otimme tuntumaa asioihin, liukastelimme vuoroin räntäsateen kastelemilla ja yhtä vuoroin auringon kuivaamilla kallioilla, suoritimme kulttuuritutustumista ja paistoimme kirpeänkirkkaana pakkasaamuna lättyjä, joista suuren osan hotki mökki-isäntämme koira. Elintarvikkeita hamstrattiin taas siinä määrin, että niitä kannettiin vielä kokonainen kassillinen takaisinkin, ei nestemäisiä tosin sentään. Onneksi matruusi otti mukaansa iBookin, johon lennossa kirjoitimme viikonlopusta lokikirjaa. Sitä ei nähdä täällä, eikä ehkä nähdä enää koskaan sitä pääkalloakaan, jonka kapteeni kokoelmiensa jatkoksi löysi, kuka tietää mihin hän niitä käyttää. Me edustimme tilastollista otantaa 70-luvun jälkipuoliskolta metodilla yksi per vuosi. Sen huomaaminen oli hieno hetki. Sitä tajusi tyhjentävästi sen, että me emme enää tästä aikuistu. Jos sen olisi joskus ollut määrä tapahtua, se olisi vuosia sitten jo tapahtunut, emmekä olisi koskaan päätyneet esimerkiksi juuri Vänöön.

Allekirjoittanut, tällä retkellä tähystäjän vastuullisen toimen osalleen saanut, keskusteli juuri tästä lauantaiyönä. On niin kovin helpottavaa olla tuntematta ikäkriisiä. Unelmien lomittaja nappasi minut syliinsä ja poski vasten otsaa kuuntelimme ptkään saaristomeren hiljaisuutta, jota vain saunan ja pimeän uimarannan väliä kulkevan jäniksen äännähtely leikkasi.

Vapautta on olla vaatimatta ja sitä on myös jättää vastaamatta vaatimuksiin.

17.11.05

Oikeutettu 

Viime sunnuntain Turun sanomissa runoilija Ville Sutinen arvosteli Jarkko Laineen tuoreen runoteoksen Jumala saalistaa öisin. Pitkähkö arvostelu oli melkoisen myötähävettävää luettavaa, siinä määrin räikeästi siitä paistoi läpi halu päästä kurmottamaan pitkän uran luonutta kirjailijaa nuoren ja innokkaan tulokkaan kaikella arvovallalla. Valitettavasti tämänkaltainen lähtökohta on lehdessä julkaistavalla kirjallisuuskritiikille huono. Sutinen ei onnistunut sanomaan juuri mitään konkreettista itse teoksesta, ja viimeistään isällisesti Laineelle tarjotut runonkirjoitusohjeet saivat irvistämään; kävi mielessä oliko kukaan Turun sanomissa vaivautunut lukemaan arvostelua ennen sen painamista.

Tänään Laine oli vastannut, ja vaikka hän Kokoomuksen näkyvänä edustajana ja katkerissa kirjailijaliitto-taisteluissa onkin viime vuosina niittänyt melko kyseenalaista mainetta, on todettava, että luin hänen vastineensa hykerrellen. Se oli hyvä ja oikeutettu kommentti Sutiselle, joka kenties ihan tosissaan yritti osoittaa ettei uusi runoilijasukupolvi kumarra kuvia, mutta jonka rahkeet eivät yksinkertaisesti riittäneet siihen. Laineen vastine on rauhallisessa toteavuudessaan mainio ja täysin oikeutettu. Tyhjää jauhavalla uhoamisella Sutinen onnistui nolaamaan Laineen sijasta itsensä.

15.11.05

Päivä 

Oikeastaan maanantai alkoi jo sunnuntain puolella. Olisin voinut mennä nukkumaan hyvissä ajoin tietäen täten herääväni aivan yhtä hyvissä ajoin ehtiäkseni ruotsintunnille. Sen sijaan valvoin puoli neljään tekemättä mitään. Ehkä roikuin netissä, ehkä tein jotain muuta. Mitään ei varsinaisesti tarttunut muistikerroksiin. Join kahvia. En laittanut kelloa soimaan. Kun aamulla heräsin, oli tunti alkamassa puoli kilometriä minusta itään viiden minuutin kuluttua. Olisin halunnut jatkaa unia, mutten enää nukahtanut. Nousin ylös, keitin puuroa. Huomasin että nukkumieni tuntien aikana oli alkanut sataa. Vettä tuli kaatamalla.

Syötyäni avasin tietokoneen. Tavallaan tarkoitukseni oli alkaa kirjoittaa esseetä, jota on pitänyt alkaa viimeisten kahden viikon ajan kirjoittaa joka päivä. Sen ohella olisin voinut myös alkaa kirjoittaa osuuttani ryhmätyöhön, jota kokoonnumme läpikäymään tiistaiaamupäivänä. En uskaltanut lukea muiden aiheesta viikonlopun aikana lähettämiä sähköposteja. En halunnut avata niitä.

Kolmisen tuntia myöhemmin tietokoneen ääressä lojuminen oli kipeyttänyt niskani ja selkäni. Tekstinkäsittelyohjelma oli auki, mutten ollut kirjoittanut siihen sanaakaan. Arkistostani löytynyt positiivinen sarjakuva kahden vuoden takaa ei auttanut asennoitumaan. Vesisade oli voimistunut, maailma oli harmaa. Lähes suoraan ikkunani takana kaksi hautausmaatyöntekijää kaivoi hautaa. Jäin katselemaan; he olivat pukeutuneet tummansinisiin sadetakkeihin.

Keitin kahvia, jonka huomasin käyvän vähiin. Päätin että on aika alkaa kirjoittaa esseetä. Päätän niin päivittäin nykyään. Laskin käteni tietokoneen näppäimistölle ja sydän alkoi lyödä kovemmin. Kylmä hiki kihosi otsalle. Minun oli noustava tuolilta, hengitin rajusti, kävelin yhden huoneen kokoisessa asunnossani edestakaisin. Sellaisina hetkinä se tuntuu tavallistakin pienemmältä. Avasin ikkunan hetkeksi. En halunnut lähteä ulos. Kävin parvekkeella, poltin tupakan, turhaan. Sisällä sukelsin taas verkkoon ja unohdin työt. Turruin, ehkä hymyilin.

Pian minun oli taas noustava ylös. En ollut syönyt, kello alkoi olla paljon. Ilman kulutustakin tulee nälkä, mutta minulla ei ollut ruokahalua. Laitoin levyn soimaan, harkitsematta päädyin jokseenkin ahdistavaan musiikkiin. Voimakkuuden säädin kovalle, istuin nurkassa lattialla, painoin pääni eteen, kosketin otsalla kylmää muovimattoa. Raskaat riffit ympäröivät minut, sen aikaa tuntui hyvältä. Kappaleissa laulettiin menetyksistä ja kivuista. Näin kuvia menneisyydestä. Kävin läpi muistoja. Kurotin hyllystä valokuva-albumin, en kyennyt avaamaan sitä, tunsin palan kurkussa, laitoin albumin takaisin.

Kuuntelin levyn loppuun, katselin näytönsäästäjän vaihtavan ruudulla kuvia. Otoksia viimeisten parin vuoden ajalta, omalla ja muiden kameroilla napsittuja, maisemia ja ystäviä ja paljon kissoja. Vanhoja kotitaloja. Kello oli iltapäivä. Olin ostanut jääkaappiin viikonloppuna paljon erilaisia kasviksia tarkoituksena valmistaa oikeaa ruokaa pitkästä aikaa. Kuten yleensä, ajatus tuntui ylivoimaiselta. Heitin spagettia kattilaan ja odotin. Avasin tv:n, levy oli loppunut, oli pakko saada ympärille ääntä. Jäin katsomaan Chicagon lääkäreitä. Syödessäni spagettia ohjelmassa suoritettiin aivoleikkausta. Tunsin oloni paremmaksi kuin koko päivänä.

Herra K soitti ja kutsui itsensä kylään, mikä palautti osittaisen yhteenkuuluvuuden tunteen muihin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Keitin hänellekin spagettia ja tarjosin viimeisen kahvikupillisen, itse join teetä. Lähdimme myöhäisillan luennolle, jossa oppiaineemme assistentti naureskeli sisääntuloamme. Ehkä hän ei olettanut meidänikäistemme opiskelijoiden enää käyvän luennoilla. En päässyt perille oliko luennoitsija todella huono vai loistava. Kello kahdeksan luentoi päättyi, palailin yksin kotiin, sateessa, koko päivän oli satanut. Kävin ostamassa halpasarjan pikakahvia, iltapäivällä loppunut oli maailmankaupan vastaavaa, mutta hintaluokassa johon ei ole enää tässä vaiheessa kuuta varaa. Kyllä, tiedän että on vasta kuun puoliväli.

Kotona tunsin itseni väsyneemmäksi kuin kertaakaan koko päivänä. Kaikkialla oli pimeää. En saanut asuntoon tarpeeksi valoa vaikka sytytin jokaisen lampun. Rakas ihminen soitti ja kysyi onko kaikki kunnossa, en jaksanut puhua, katkaisin puhelun. Ensimmäisen kerran elämässäni löin jollekin luurin korvaan. Hetkellisen asioiden kohtaamisen väistämisestä johtuvan helpotuksen jälkeen iski hirvittävän paha mieli. Soitin takaisin ja pyysin anteeksi, mutta keskustelu ei enää toiminut. Tein voileipiä, aina on nälkä. Katsoin tv:tä. Myöhemmin avasin tietokoneen. Suunnittelin lukevani viikonloppuna lähetetyt ryhmätyösähköpostit, en kyennyt siihen. Katsoin lisää tv:tä, mitä väliä koskaan on sillä mitä sieltä tulee. Keitin lisää kahvia. Olin jälleen alkanut siirtää huomista kauemmas valvomalla siihen asti kunnes putoan.

Vain yksi monista samanlaisista päivistä.

14.11.05

Rajatonta 

12.11.05

Äiti ei vaatinut minua kirjoittamaan tätä 

Kirjoittamassani kirjassa / ohjaamassani näytelmässä / tuottamassani elokuvassa / kotistudiossa äänittämässäni rock-albumissa / veistämässäni julkisessa taideteoksessa otetaan kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Luomani teoksen avulla olen täten tiukasti kiinni ongelmissa, joita tavallisen kansalaisen jokapäivä on täynnä, ja joihin päättäjät eivät, tietenkään, ymmärrä puuttua. Minun teokseni saa ihmiset ajattelemaan, katsos. Minut on jo pitkään otettu taiteilijana vakavasti. Olin pienen piirin suosikki jo ennen tätä teostani; en niinkään ole koskaan kaipaillut suuren julkisuuden perään. Kun ei katso ihan eturivistä, näkee paremmin sen ahdingon missä suuret kansanmassat elävät ja kun on pikkuisen pienemmät ympyrät voi sanoa kärkevämmin kuin olisi ihan valokeilassa mahdollista. Ihmiset ovat niin itsekkäitä nykyisin. Sitä kun on itse joutunut elämään kaiken sen kurjuuden ympärillä, niin on tajunnut. Olisko toimittajalla muuten tarjota tulta? Kiitos. Niin, elämästä ei koskaan voi sanoa mitään tyhjentävästi. Se on niin hieno juttu siinä juuri se, sinähän ymmärrät, se ei ikään kuin koskaan valmistu. Tavallaan voisi sanoa että jokainen teokseni on osa suurempaa kokonaisuutta. Tällä hetkellä on muhimassa aika paljon ideoita seuraavia töitä ajatellen. Olen ajatellut sorrettuja. Kröhh. Ehkä tässä kohtaa on hyvä esittää kiitokset auttaneille. Kirjani / näytelmäni / elokuvani / albumini / tilataideteokseni ei olisi koskaan syntynyt ilman seuraavien tahojen jalomielistä rahallista tukea: IsoFirma, Nethaxx, CNC, Company ltd, BookDoods, Alamutkan putki ja radio, Sesto, BMG, HumanCloneCentral... (ääni feidaa sumuun)

Raha palaa siinä missä muukin paperi.

Se, että kulttuuriuutisten toimittaja ampui itsensä suorassa lähetyksessä ei montaa jaksanut kiinnostaa. Amerikkalainen talkshow-juontaja kiilasi lööppeihinkin edelle.

10.11.05

Yksinäiset unessa aina 

Raskaita aaltoja. Nukun elämäni läpi.

Yksinäiset unessa aina kohtaavat. Totta kai ihminen odotti elämältään enemmän. Kuka ei odottanut? Voi kysyä nyt: olisiko ylpeä nuori, elämä edessä, jos näkisi itsensä. Jos olisi kauan sitten ja näkisi tähän? Mitä viisivuotias minä sanoisi, mitä viisitoistavuotias, mitä kaksikymmentäviisi? Marraskuisin on helpointa uskoa olevansa pettymys jokaiselle heistä.

Minua ei ole koskaan kuolema pelottanut, mutta elämä niin kauan kuin muistan. Lähes pakokauhuun asti se yleensä pelottaa.

Ei ole ollut sellaista ihmistä koskaan, joka olisi saanut kaiken valmiiksi.

Ei ainuttakaan valmista ajatusta. Inhoan jokaista tähän kirjoittamaani sanaa.

8.11.05

Korkein kohta 

Pörröturkkiset jänikset loikkivat pitkin hiljalleen ylös viettävää niittyä kohti silmänsinistä taivaankantta ja hymyilevä aurinko sai niiden kimmeltävän valkoisen turkin hohtamaan oikeasta kulmasta katsottuna muitakin värejä. Ne loikkivat vanhan ja väsyneen tammen ohi, se heilutti oksiaan, lehdet kahahtelivat raukeina, tammi oli nähnyt samat kolme jänistä aiemminkin. Jänikset vilkaisivat tammea kuonoaan hyväksyvästi väräyttäen ja hyppelehtivät henkäyksenohkaista polkua edemmäs, ylemmäs kohti pieniä pumpulinpöyheitä pilviä, joita rentoutunut tuuli puhalteli taivaalla kohti pohjoista. Pilvet nukkuivat, käänsivät kylkeään, vierähtivät auringon edestä. Jänikset saapuivat polun päätepisteeseen kukkulan huipulle. Niityn korkeimmalla kohdalla kasvoi pensas, jonka lehdet näyttivät pisaroilta ja jonka kukkasissa oli kaikki sateenkaaren värit. Terälehdet vilkkuivat, jänikset asettuivat pensaan viereen kylki kyljessä istumaan. Ne katsoivat maisemaa alas laaksoon. Samanlaiset pitkät ja loivat turvallisenvihreät kukkulanrinteet laskeutuivat kaukaa sinihämyisen taivaanvalon keskeltä syvyyksiin, korkeimmalta virtaili purokin, joka luikerrellessaan ylhäältä alas kasvoi leveyttä ja sen ylempänä sininen väri oli alhaalla muuttunut valkoiseksi kuohuksi. Ääntä ei silti pisaralehtisen pensaan luo kuulunut, kuohut olivat kaukana. Kosteus leijui hiljaisina pisaroina jänisten ylle. Keskimmäinen kurotti kuonoaan ylös ja osui kuplaan, joka kimaltaen puhkesi. Alhaalla laaksossa kasvoi matalia havupuita ja pensaita, niiden välistä välkähteli veden pinta. Auringon hymyyn saattoi pitkäksi aikaa nukahtaa. Ajan kuluessa pensas heitti suojaavan varjon jänisten ylle.

7.11.05

Itsestä poistettuja esineitä tulee ikävä 

Heh.

Te olette hyvä ja kaunis rouva, älkää antako minun häiritä olemassaoloanne teoillani. Pyytäkää minua tahtonne mukaan, ja minä kyllä toimin. Olen teille ikuisesti kiitollinen, painan tyynyn kasvoillenne jos vain pyydätte, en vaadi paljon. En mitään.

Näin minäkin viikonloppuna sen paljonpuhutun blogihurmoksen tuosta kansakuntamme kaapinpäälisen pölyhuiskaliitteestä. Se oli niin pitkä, etten jaksanut lukea puoliakaan mutta ehdin toki kiinnittää huomioni tähän blogitutkimuksesta nyysättyyn verkostoitumakuvioon. Ja kyllä! Jos katsoi kuvaa oikein tarkasti (mielellään suurennuslasilla) ja tihrusti vasemmanpuoleisen kuvion keskipisteestä lievästi yläoikealle, saattoi selvästi lukea sanan "Silmänkään[epäselväksijääväosuus]nkila". Enpä tosiaan odottanut näkeväni tätä yhdyssanalemmikkiäni koskaan Hesarissa. Ainakaan näin pienellä.

4.11.05

Äänen perusteella on mahdoton tietää, onko taivaalla hanhiparvi vai joukko epätietoisia turkulaisia 

Kalenteriin katsomalla tosin muistaa, ettei tähän aikaan vuodesta enää ole hanhia näillä leveyksillä. Olen jälleen liiskaantunut arkielämän alatijyräävään oravanpyörään, se pyörähti opintotukipäivän puolelle ja minä marssin ostamaan suklaata, kirjoja, tupakkaa ja viinaa. Jälkimmäinen vain sen varalle, että loppukuusta tekee mieli juoda ja rahat ovat loppu, tietenkin, eivätkä naapurini varmasti enää pidä minusta elämänrytmini muodostuttua hämmentäväksi. Kaikki eivät ymmärrä aamuneljältä videolta katsottuja Lapinlahden lintujen sketsisarjoja, mutta enhän toki sitä kaikilta vaadikaan. Olen luetteloinut vuoden aikana näkemiäni unia kolmeen kategoriaan, olen antanut pisteitä kirjainten toistuvuudelle nimissä. Jokainen askel sateen kastamalla kadulla on rummunlyönti, olen säveltänyt hittimusiikkia, jota NRJ ei koskaan soita. Pään sisällä kertosäkeet kuulostavat paremmilta.

En hämmenny enää mistään. En usko koskaan valmistuvani, olen jälleen jättänyt neljä viidestä hyvin alkaneen opiskelusyksyn kurssista kesken, enkä nostettuja kesätukiakaan varten suorittanut lopulta mitään, vaikka periaatteessa oli tarkoitus. Olen kyvytön sulkeumiin. Miksi ihmisen pitäisi saada päätökseen mitään? Eikö kuolema korjaa lopulta kuitenkin jokaisen? Haluan tietää miksi fil maist on parempi kuin joku muu, kun kumpikin kuitenkin silpoutuu junan pyörien alle yhtä tehokkaasti. Jos olette nähnyt asunnostani valon öisin viime viikkojen aikana, olen saattanut muidenmuassa edellä mainittua asiaa miettiä. Älkää uskoko muita väitteitä. Ei täältä mitään särkyvien lautasten ääntä ole kuulunut, puhelimeni on ollut kiinni. Neljän ja viiden välillä lähtevät levottomimmat tekstiviestit. Onneksi akku ei enää toimi.

Putoan kadulle eteesi.

2.11.05

Hyvä sika elää juomalla 

Osallistuin viikonloppuna sivuhenkilönä poliittiseen aktivismiin, kun rennolla maaseutukävelyllä osa peltojen keskelle jalkautuvasta nelikostamme otti matkan varrelta mukaansa jokaisen maisemaa rumentavan Vanhasen vaalihuiskan ja heitti ne pellolle tai ojan pohjalle. Kannatettavaa toimintaa. En sano tämän enempää. Kolmisen vuotta sitten minullakin oli vielä poliittisia mielipiteitä. Kävin keskustelufoorumilla puuduttavan pitkän ja henkilökohtaisuuksiin menevän väittelyn uusliberalistisia yli-ihmisiä vastaan, ja nyt saan huomata, että yksi silloisista vastaanväittäjistäni on kirjoittanut kirjan. Kokemus näännytti minut, ja nyt olen suosiolla jättänyt politiikan muille. Helpotus on päällimmäinen tunne. Voin olla hetkittäistä mieltä tuntematta pettäväni aatetta.

Otsikko ei varsinaisesti liity mihinkään yllä kirjoittamaani. Joku vain oli eksynyt kyseisen lauseen googlettamalla tänne, ja tuo nyt on kerta kaikkiaan liian herkullinen hukattavaksi. En tiedä pitääkö väite paikkansa. Se jää vaivaamaan. Eilen kahvilassa suunnittelin perjantaina tukien tullessa marssivani pitkäripojen kautta pullohyllyille ja ostavani kaapit täyteen. Jos joisin marraskuun yksin tässä kopissani olisi jälleen jotain mistä kirjoittaa. En minä niin tee. Ostin perunoita ja puurohiutaleita, mihin menivätkin kaikki loput lokakuun rahat. Naureskelen kahvin valuessa seiniä pitkin kuin tahmea siirappi. Käydessämme kolmen hengen humanistijoukolla kahvilla istun aina pöydän toisella puolella yksin vasten kahta muuta. Jatkuva hermostunut hihitykseni on alkanut viime kuukausien kuluessa häiritä ihmisiä.

"Älykäs mies on samaa mieltä feministien kanssa", sanoi Claes Andersson. Allekirjoitan. Ainakin blogiyhteisöstä löytää väitteen todistavia vastakkaisesimerkkejä helposti.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker