31.10.05

Kirjaintenvälinen häilyvä tila

Minä olen pitänyt päiväkirjaa vuoden 2001 alusta. Tänä aikana olen täyttänyt seitsemän ruutuvihkoa, mikä tekee nelisensataa sivua harakanvarpaita ja satunnaisia piirroksia, etupäässä asuntojen pohjapiirroksia ja karttoja. En koe osaavani pitää päiväkirjaa. En tiedä mikä on päiväkirjan tarkoitus, mihin ihminen sitä pitämällä pyrkii. Onko ainoa tarkoitus jättää asioista muistijälki? Myöhemmin lukiessa löytää unohtunutta.

En ole kirjoittamiini vihkoihin liiemmin kajonnut. Vain lapsena kirjoitettuja on ollut hauska lukea yhä uudestaan, vuosina 1985-1989 pidin myös päiväkirjaa, jonka yläasteelle meno hyydytti pois. Viime viikolla päätin lukea, mitä elämässäni on vuosina 2001-2003 tapahtunut, koska huomasin muistikuvieni kyseiseltä ajalta käyneen huteriksi, kuten muistikuvat aina lopulta käyvät.

Ruutuvihkojen täyteen kirjoitetuilta sivuilta paljastui vastenmielinen ihminen. Teki mieli lyödä itseäni. Pelkkä ajatus saapikkaanpotkusta silloisen minäni ohimolle teki hyvää. Olen ollut kusipää. Melkein kävi mielessä ajatus siitä, että olen ansainnut kaiken tapahtuneen paskan. Mutta tietenkin vain melkein. En usko kenenkään ansaitsevan kärsimystä typeryydestä, edes itseni.

Onneksi vihkojen kätköstä palautui mieleen myös kauan sitten unohdettuja unia, sykleittäin esiintyvää eksistentialistista kriisiä ja useiden mielikuvitustodellisuuksien rinnakkaisen ylläpitämisen aiheuttamia logistiikkaongelmia. Niitä lukiessa melkein unohtui raivostuttava tapa oikeuttaa kaikki typeryys nerokkailla kehäpäätelmillä.

26.10.05

Tärkeät asiat elämässä

Joku oli kaupungissa alkanut viillellä ihmisiä kuoliaaksi. Oli oikeastaan kumma, että tekijän jäljille päästiin vasta kun neljä marketin kassaa oli kuollut, kaikki viime hetkillä ennen kaupan sulkemista. Tekijällä oli kaava. Minun ei välttämättä olisi pitänyt lainkaan liittyä tapaukseen, mutta olin harjoittelussa koulussa, jonne rikosetsivät saapuivat eräänä maanantaiaamuna. He halusivat käydä juttelemassa tytölle, jonka senhetkisen sijainnin tarkistin tietokoneelta. Hänellä oli vapaatunti, mutta muistin nimen.

-Hän on usein kirjastossa, sanoin. Etsivät, kaksi liian varhain keski-ikäistynyttä miestä, tuskin paljoakaan minua vanhempia, pyysivät näyttämään paikan. Lähdin heidän edellään, kuljimme kanslian oven vierestä portaat alas ja tulimme kirjastoon. Tyttö oli paikalla yksin, seisoi hyllyjen välissä etsien kirjaa. Hän näytti hennommalta kuin muistin. Hän väisti valoa, oli niin varovasti olemassa, että tuntui katoavan, ellei häntä katsonut tarkasti. Silmät olivat kovat, ilmeettömät. Hänen katseensa oli lasia, kumpikin etsivä näytti epäröivän. Kirjasto oli pimeä ja ahdistava paikka, katto oli matalalla, ei ollut ikkunoita.

-Mennäänkö hetkeksi ulos, minä kysyin tytöltä. Hän tiesi kuka olin, kaikki oppilaat tiesivät, vaikka harva oli kanssani koskaan kunnolla jutellut. Tunnuin kuuluvan enemmän heihin kuin eläkeikää lähestyvään opettajakuntaan. Kanslisti oli kiusoitellut minua alusta asti sillä, että tytöt olivat alkaneet kuiskutella minusta tunneilla. Hän pelkäsi, että jos piti valita puolia, minä valitsisin oppilaat.

Tyttö ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi minulle. Annoin hänen nousta edellä, etsivät tulivat perässä. Muutamassa hetkessä he olivat kadottaneet otteen tilanteesta; siltikin, vaikkei mitään erityistä tuntunut tapahtuneen. He eivät vain olleet kotonaan siellä. Ehkä he toivoivat saavansa jälleen tapahtumat hallintaansa ulkona.

Ulko-ovilla kaksi opettajaa näki meidät ja liittyi mukaamme. Molemmat naiset olivat aikoinaan opettaneet minuakin, he olivat olleet isoäitejä jo silloin. Etsivät kuiskivat heille tilanteen. Kuljimme tytön johdolla. Hän vei meidät koulun pienen puutarhan kauimpaan nurkkaan, kauas asfaltoidusta etupihasta, jalkapallokentästä, pysäköintipaikasta. Istuimme nurmikolle, paikkaan, jossa kumpare jätti koko koulurakennuksen pois näkyvistä. Toisella puolellamme oli pajuryteikön kätkemä oja, joka erotti naapuritontin vanhat rivitalot koulun alueesta. Omina lukiovuosinani tasan kymmenen vuotta sitten täällä oli ollut tupakkapaikka, mutta siitä ei ollut enää mitään jäljellä. En tiennyt miksi tyttö oli halunnut tulla tänne. Etsivät eivät näyttäneet erityisen luontevilta istuessaan nurmikolle. Heillä oli liian paljon päällä. Oli lämmin päivä, kevään viimeisiä ennen kesää.

-Olisimme vain kysyneet liikkumisistasi viime viikon torstaina noin kello yhdeksän, toinen etsivistä aloitti. Hän ei tuntunut katsovan tyttöä, en tiedä minne hänen ajatuksensa olivat menneet, minne hän itse. Toinen opettajista katsoi minua, toinen etsiviä. Tyttö kiskaisi mustan neulepuseronsa hihasta esiin veitsen, ja minä satuin istumaan lähimpänä häntä. Olin osannut odottaa jotain tapahtuvaksi, se oli ollut ilmassa siitä lähtien kun olimme nähneet tytön kirjastossa. Se saattoi pelastaa henkeni. Nappasin kiinni ranteesta, veitsi pysähtyi puolentoista sentin päähän minusta. Ehkä se olisi osunut kylkiluuhun, ehkä löytänyt sopivan välin ja uponnut syvällekin. Se oli pitkä, terävä ja kapea.

Tyttö ei päästänyt ääntäkään. Hän yritti lyödä minua, mutta nappasin toisesta ranteestakin kiinni. Vasta siinä vaiheessa hänen kasvoillaan näkyi reagointi, hän halusi pois. Painoin hänen kätensä kiinni nurmikkoon. Hän vääntelehti heikosti ja katsoi minua silmiin kuin olisi pyytänyt apua. Syrjäsilmällä näin toisen etsivän vetävän aseen esiin. Toinen sanoi jotain veitsestä, se oli edelleen tytön kädessä. Opettajat kuulostivat kauhistuneilta, he hengittivät syvään, sanoiko joku jotain, en ole varma. Asiat tapahtuivat loppujen lopuksi melko nopeasti.

Unohdin muut. Eivät he olleet tärkeitä. Mietin minkä ikäinen tyttö oli. Hän kävi lukiota, siinä kaikki minkä muistin. Tunsin hänen irrottavan otteensa veitsestä. Vapautin hänen kätensä maasta, pidin edelleen ranteista kiinni. Me näytimme rakastavaisilta. Istuimme vastakkain nurmikolla, kädet yhdessä. Hän kumartui minua kohti, näytti aikovan nukahtaa tilanteesta pois. Vain hetkeksi hänen onnistui kerätä tarpeeksi voimaa nostaa päätään takaisin, hän katsoi minua kerran silmiin ja kaatui sitten syliini. Hän ei nukkunut, mutta hengitti hitaasti. Hänen poskensa tuntui käsiäni vasten kylmältä.

Nousin seisomaan tyttö sylissäni. Toinen etsivistä poimi veitsen nurmikolta, toinen ei tiennyt, mitä olisi tehnyt esiin vetämällään aseella.

-Jotain tämänkaltaista on epäiltykin, toinen opettajista sanoi.

-Hän on aina ollut jotenkin vaarallisen näköinen, toinen totesi.

He kaikki seisoivat ryhmänä ympärilläni heittäen ilmaan syytöksiä, faktoja murhien tutkimuspöytäkirjoista, selviä ennusmerkkejä, epäilyttäviä kotioloja, vihaa, inhoa, epäluuloa. He olivat ulkopuolella. Tyttö oli sylissäni eikä painanut mitään. Hän oli pieni lapsi, tuntui olevan lähellä unta. Hän oli tarrannut minuun kiinni, pelkäsi hukkuvansa. Lähdin kävelemään, etsivät saattoivat kysyä minne olin menossa, en ole varma. En vastannut.

Koulun piha oli tyhjä, oppitunnit olivat käynnissä. Kävelin avonaisesta sivuovesta sisälle käytävään, jonka varrella kanslia sijaitsi. Tyttö raotti silmiään ja katsoi minua.

-En anna sinulle tapahtua mitään pahaa, sanoin. Hän hymyili varovasti. Jos olisin sulkenut silmäni, en olisi tiennyt oliko hän sylissäni. Hän oli kuin kupla, hauras, minä hetkenä tahansa vaarassa hajota olemattomiin. Hänen hiuksensa valuivat kasvoille. Olin kävellyt nopeammin kuin etsivät ja opettajat. Minulle huudettiin ovelta, kävelin kanslian ohi, otin nopeita ja pitkiä askeleita. Kannoin tytön turvaan. Minun piti suojella häntä. Kävelin käytävän toisesta päästä ulos, toinen ovi. Koulun takapihalle paistoi aurinko. Laskin hänet varovasti autoni takapenkille. Ajaessani pois katsoin peiliin ja näin etsivien ilmestyvän ovelle. He näyttivät lapsilta opettajien rinnalla. Heidän olisi pitänyt olla tunnilla.

25.10.05

Karsee näre
eli "Näin taivaalla tulisen pallon"
(tai "Ei ristivalossa, tomppeli!")

Pitäisiköhän minunkin kirjoittaa jotain Tarja Turusesta, nyt kun Nightwish sellaisena kuin me sen olemme oppineet tuntemaan on tullut tiensä päähän? Kaksi päivää iltapäivälehtien lööppien pääaiheena ei välttämättä vielä riitä. Ehkä näemme huomenna uuden käänteen. Tietenkään en halua antaa vaikutelmaa, että pitäisin tapausta merkityksettömänä. Kasvottomien massakuolemien rinnalle tarvitaan myös henkilötason uutisia, ne koskettavat mutavyöryihin turtunutta kansalaista. Ehkä ne saavat hänet peräti ostamaan lehden. Ja ehkä lehden kautta sitten löytyy aiheita, jotka vievät kansalaisen syvemmälle kohti tiedostavaa maailmankuvaa. En minä usko itsekään tähän, mutta kaivoin silti levyhyllystä (Amorphisin ja Ismo Alangon välistä) ainoan omistamani Nightwishin levyn ja nyt se soi. Hyvin soikin. Kyllä minä tästä olen aina ihan tykkäämistasolla nauttinut ja tähän heittoon on hienoisesti virnistäen todettava, että heikoimmillankin Nightwish on kyllä vastannut ainakin kolmea Hurriganesia. Ellei enempää. Sitäpaitsi sympatiseeraan Tuomas Holopaista. Hän on lähes päivälleen saman ikäinen kuin minä. Me joulukuun lopulla 1976 syntyneet olemme tunnetusti mukavaa joukkoa. Lisäksi me tiedämme maailmasta salaisuuden.

Väittävät, että tänään on käsketty lähtemään johonkin linkitysmeemiin. Minä en koskaan tee mitä käsketään, joten se siitä. Sen sijaan teen jotain tavoilleni poikkeuksellista, ja esittelen "päivän hauskan linkin". (pliis älkää viitsikö seuloa arkistojani etsien todisteita siitä, ettei tämä todellisuudessa ole lainkaan tapojeni vastaista) Kukapa voisikaan olla herkistymättä tämän äärellä? Löytyykö sammakko, se jää hieman epäselväksi, mutta joka tapauksessa him name is hopkin green frog.

22.10.05

A Quick one while She's away

Anteeksi nämä jatkuvat haamupäivitykset. Yritän tulla sinuiksi koodinsäädön kanssa. Johan siinä päivä vierähtää.

No mainittakoon sekin, että Hidas räjähdys on nyt myös Blogilistalla. Tiedätte mitä tehdä.

21.10.05

Rajan takaa huudetaan

Ehkä minä en vain ole koskaan osannut toimia yhteisöissä. Erakkoluonne teettää sellaista; ei kai sitä kenenkään viaksi voi varsinaisesti laskea. Silloin kun aloitin blogin kirjoittamisen, olin kaiken ulkopuolella. Ei ollut kommenttiosastoja, en tiennyt statistiikkalaskureiden hienouksista. Vain silloinen nykyistä alkeellisempi Pinserin top-lista kertoi että joku ihan todella luki. En uskaltanut kommentoida muiden kirjoittamiin blogeihin, eikä se toisaalta tuntunut tärkeältäkään. Itseänihän tänne olin esiin heittämässä, ihan niin kuin kaikki muutkin. Riitti että luki muutamaa muuta, kirjoitti omaa. Tunsin itseni kummalliseksi ulkopuoliseksi, joka ei tiedä miten pitäisi toimia, ja joka kuitenkin kieltäytyy jäämästä syrjään.

"Kelataan kaksi vuotta eteenpäin" sanotaan sellaisissa teksteissä, joiden kirjoittajat ovat jääneet liian kiinni visuaalisen viestinnän konventioihin. Syksyllä 2005 tunnen itseni edelleen friikiksi, joka jupisee reuna-alueilla omiaan ja katselee kuinka pienestä kaikki-tuntevat-kaikki -yhteisöstä on kasvanut tuhansien piiripieni, joidenkin näkyvien mediatahojen mielestä merkittävä. Totta kai hetkittäin toivoo, että olisi näkyvä ja suosittu. Että olisi Hesarissa ja tv:ssä. Ja pitkien, syvien ja rentouttavien yöunien jälkeen, koska sellaisia kaikki yöunet poikkeuksetta toki ovat, on taas tyytyväinen nykytilaansa kuin kissa voihin. Ei ihmisen pidä paikkaansa ylemmäs nousta.

Olen yrittänyt miettiä, mihin bloggaamista voisi verrata. Minkä saapuminen on edennyt tähän samaan tapaan? Mikä on muodostanut yhteisön, ensin suljetun, sitten tiedotusvälineihin hiipivän, lopulta kyllästyksiin asti jauhetun? Ja vastaus: joka helvetin ilmiö. Toki tunnen nykyisin tietäväni yhtä sun toista. Koen itseni jonkinasteiseksi konkariksi. Pudistelen päätäni uusien tulokkaiden "minä tässä nyt aloittelen tällaista" -aloituksille. Hymistelen kolme kuukautta bloganneille, jotka vähin äänin lopettavat. Tiedostan toteuttavani kaavamaista käyttäytymistä käydessäni kommentoimassa näkyvissä blogeissa aina kun en ole jaksanut hetkeen päivittää. Ei täällä pidä jäädä näkyvistä. Kävijämäärät kertovat kuka olet. Blogatessasi olet merkittävä.

Sitä haluavat olla myös ne, jotka muutenkin ovat päivittäin esillä. Toimittajien kirjoittamat blogit tekevät minut surumielisen väsyneeksi. Eikö se riitä, että saa kirjoittaa juttuja, kolumneja ja mielipiteitään lehdet täyteen? Nähtävämmin ei. Joka paikkaan on nenänsä saatava, joka ala otettava haltuun. Helsingin sanomien päätoimittajallakin on nyt oma blogi. Eikö hänen asemassaankaan oleva henkilö todella saa ajatuksiaan muulla tavoin tarpeeksi julki? Onko hänen aivan pakko tulla myös tänne? Puuttuiko blogiyhteisöstä todella jotain oleellista ennen hänen varmasti kiinnostavia kirjoituksiaan, sillä onhan Hesarin päätomittaja toki rivikansalaista kiinnostavampi ihminen? Toivottavasti ymmärtää edes hävetä.

Minulla on puhelimeni muistiossa 21 nimeä. Eilen laskeskelin, että heistä kymmenen nykyisin bloggaa. Minun päätäni viiltää tämä ilmiö. Se ei jätä rauhaan minua. Jokin vaivaa tässä. Minulla on kalvava pelko, että me teemme kaikki hirvittävän virheen -

Olen kertonut täällä asioita, jotka ovat satuttaneet. Sielun santapaperia, ja hyvää se kuitenkin aina on lopulta tehnyt. Vain kahdesti olen poistanut päivityksen myöhemmin. Tämä on epätodellinen pöytälaatikko. Sellainen, jonka sisältämiä tekstejä ei olisi kirjoittanut, ellei olisi laatikkoa koskaan hankkinut. Kyllä minuakin kiinnostaa, vaikka tietysti pelottaakin, ja siksi varastan, lievästi muokaten, tämän kyselyn Lordilta ja Janilta, vastaavat ketkä haluavat:

1. Kuinka kauan olet lukenut Silmänkääntövankilaa?
2. Mikä tänne alunperin johdatti ja miksi jäit?
3. Mikä tässä on hyvää?
4. Mikä huonoa?

Totta puhuen vain kysymys numero 2 minua ihan isojen ihmisten oikeesti kiinnostaa, mutta toki parannusehdotukset ovat aina tervetulleita. Ohjaan ne sitten eteenpäin johonkin heikkotasoisena pitämääni blogiin.

Loppuun maininta teknisestä uudistuksesta: kommenttiosasto heitti häränpersiit ja vaihtui Bloggerin omaan tarjontaan. Jos toiminta takkuaa, syyttäkää kesätoimittajaa. Saman prosessin yhteydessä kaikki, niin juuri, kaikki, vanhat kommentit katosivat, ja hetken aikaa näytti siltäkin, että kaikki kahden vuoden aikana tänne viitanneet yksittäispostilinkit lakkasivat toimimasta, mutta se oli sentään vain hetken harha. Opinpa joka tapauksessa sen, että on toimintoja, joita edes "undo"-nappulalla ei saa tekemättömäksi.

19.10.05

Perushirvi Purhonen ja itsetyöntyvä sika

Jotta visualisoida elämä, sen täytyisi näyttäytyä sarjana siveltimenvetoja, öljyväriteosten kuvakoosteena gallerian seinällä, näikseen näytteille asetettuna, ei välttämättä hinnoin vaadittu ihailtavaksi vaan ilman. Saara sanoi tänään kiltisti näistä kirjoituksistani kun heittäydyimme yliopistokahville, tein rojolat, mutta imagokysymyshän tietenkin on aina myös farkkujen kahvikoriste. Seminaarimme alkoi ulkoa kuuluvalla moottoriporan ryskeellä, josta saimme letkeydessään ainatoimivan aloituksen tunnille tuumaten ääneen mielipiteitämme duunareiden tavasta laiskotella ja häiritä akateemista tutkimusta. On aihe mielessä pidemminkin viime aikoina sivahdellut siten, että ostaisin vapaavalinnasta haravan, ja kun seuraavan kerran aamu-untani häiritsee moottorikäyttöinen lehtihönkä, marssin ulos ja ojennan sille tyypille sen haravan. Ehkä sanon myös: "Ennen vanhaan käytettiin tällaisia. Hyvin toimivat." Kävellessäni yliopistolta kotiinpäin tänään näytin sähköaidalta olin hangella juokseva susi täysikuu ei ollut ei ei tänään

17.10.05

Har du redan en redanredan?

Aloitan tänä syksynä viikot jokamaanantaiaamuisella ruotsintunnilla. Ne pidetään ilmeisesti tilanpuutteen vuoksi kemianlaitoksella, joka on paikkana vieras ja pelottava. Valkotakkisia ihmisiä vaeltelee käytävillä. Joskus pelkään heidän tarttuvan käsivarteeni ja katsovan ilmeettä syvälle silmiini.

En muista enää elämäni ensimmäistä ruotsintuntia, koska seiskaluokasta on aikaa yli puoli elinikää. (ja niiden kuluneiden vuosien aikana olen ehtinyt identifioitua uudestaan ainakin neljästi ympärilläni vaihtuvien ihmisten myötä... yhteisöihin kuulumisesta on Jaakob tänään kirjoittanut hienosti) Jos olisin silloin tiennyt joutuvani vielä kuusitoista vuotta myöhemminkin lukemaan pakkoruotsia, olisin todennäköisesti hypännyt ensimmäisen vastaantulevan rekan eteen. Ehkä siis hyvä etten tiennyt, mutta kuka toisaalta olisi silloin voinut kuvitella joskus elävänsä vuotta 2005? Eihän sellaisten vuosilukujen uskonut 80-luvulla koskaan todella saapuvan. Ja hypittiinhän sitä rekkojen eteen senikäisinä ihan ilman ennalta-aavistuksiakin. Se oli eräs ajanvietteistämme; kuka uskaltaa hypätä vastaantulevan rekan eteen sen ollessa lähimpänä. Tarkoitus oli ehtiä hyppäämään myös pois. Ihme kyllä jokainen hyppääjä ehti, joka kerta. Lapset ovat henkisesti sairaita.

Sitä tässä on kyllä syksyn kuluessa (Ja millaisen syksyn! Takitta tarkeni lähes läpi lokakuun, juhannusruusukin innostui vielä lähellä kuun puoliväliä kukkimaan pensaan täydeltä tuossa hautuumaalla ja puistossa näkyi auringonottajia... en enää vihaa syksyä. En koskaan, siis jos ne ovat aina vastaisuudessakin tällaisia.) tullut pohtineeksi, että olisiko tuo minun sanakirjani hieman ajastaan jäljessä. Olen ollut muutamissa ongelmissa ainetta kirjoittaessani, kun sieltä puuttuvat mm. sellaiset oudot ilmaisut kuin "opiskelu", "valmistua" ja "kiinnostava". Sen sijaan tuo veikeä ordbok kyllä tuntee esimerkiksi sanat "keuhkotautiparantola" (lungsanatorium), "raavaanliha" (biffkött), "ylkä" (brudgum) ja "kaatiot" (byxor). Toisaalta jos jokin sana näyttäisi puuttuvan, voi syynä tietysti olla sekin, etten vain löydä sitä. Sanakirjani mukaan nimittäin "anjovis" sijaitsee osastossa S ja "köysi" kuuluu "köydenpunojan" ja "köyhdyttämisen" väliin. On kivaa kun voi tehdä elämästään seikkailun.

16.10.05

Ei semmitenkin nielaista oveen

Perjantaina minulle tarjottiin baarissa rahaa, jotta olisin käynyt hakemassa tiskiltä juotavaa, jotta olisin tullut humalaan, jotta en olisi niin tarkkaavaisen näköisenä kuunnellut muiden juttuja, jotka olisin sitten, kuten kaiketi aina muiden mielestä selvinpäin pysyessäni, kirjoittanut seuraavana päivänä blogiin. Pysyin lujana ja köyhänä ja mitä nyt muutaman tupakan. Oikeastaan ylireagoin. Olin aiemmin samana päivänä nähnyt automaatin kimaltavalta näytöltä käyttäneeni viikossa puolet kuun rahavaroistani, mikä ahdisti juuri baari-illan korvilla. Ehkä hyvä. Yritin kolmesti lähteä kotiin, mutta minun ei annettu. Ehkä hyvä, mitä minä täällä olisin tehnyt?

Ei mutta antakaapa minun kertoa teille seikka: Hidas räjähdys aloitti eilen rauhallisen ekspansionsa halki taiteen ja kulttuurin laajan kentän. Kannattaa tutustua. Meillä on paljon kiinnostavaa sanottavaa siellä.

11.10.05

Tarjoilija, cappuccinoni on oudon kiinteä

Kylpyhuoneen katto tuli esiin punaisen harson takaa. En ollut erityisemmin laskenut aikaa, mutta tunsin saavuttaneeni ennätyksen. Ainakin neljä minuuttia, ammeen vesi oli ehtinyt jäähtyä. Ilma poltti kurkun karrelle, se tuntui kiskovan keuhkoista esiin verta, oli käynyt keholle vieraaksi siinä ajassa. Tuntui hyvältä. Tuntui todelliselta. Punainen verho palasi hetkeksi takaisin, muuttui mustaksi, näin itseni vajoamassa takaisin ammeeseen. Olin yhtäkkiä kylpyhuoneen katossa. Ammeen leijonantassujalat näyttivät typeriltä, en olisi halunnut kuolla siihen. En olisi halunnut jättää Lindaa vielä, meillä meni hyvin. Viimeiset sanani täällä olisivat saaneet olla rakkaudesta, minulla on paljon sanottavaa siitä. Sen sijaan olin valittanut kahvilan huonosta kahvista, jättänyt suutelematta Lindaa ja palannut kotiin. Olin lähdössä idioottina täältä.

Katon jälkeen ei tullut yläkerran liian äänekkään venäläispariskunnan huoneisto, vaan kohtu. Tai pimeys. Tai ehkä se oli jonkinlainen suuri pesäkolo, siellä oli yhtä aikaa tunkkainen eläimen haju ja kodin tuoksu. Melkein kuulin vanhan kaappikellon raksuttavan, siihen keskittyminen oli tärkeämpää kuin veteen, jonka vain etäisesti tunsin syöksyvän suuhuni, sieraimiini, se täytti keuhkot, enkä noussut ammeen pohjasta. En nähnyt itseäni enkä muita. "Näkeminen" käsitteenä oli oikeastaan lakannut olemasta; tunsin liittyväni virtaan, joka oli jatkuva ja vuolas. Muodostui minunlaisistani ja oli menossa jonnekin kauas, paikkaan, joka näytti tähdeltä. Se oli liian lähellä ja sen valosta kuulin kutsuvan äänen.

Minut revittiin hiuksista ylös ammeesta ja paiskattiin kylpyhuoneen lattialle. Oksensin vettä useamman litran kuin olin kuvitellut mahdolliseksi niellä; toisaalta olin käyttänyt sen varastoimiseen myös keuhkojani. Silmissä kipinöi. Linda potki minua korkokengillään. Hänen huutonsa eivät kantautuneet fyysistä muotoani edemmäs, ääni valosta ei enää kutsunut, se vaati. Se oli pääni sisällä.

Jos olisin kyennyt, olisin pyytänyt Lindaa olemaan potkimatta kasvoihin. Hän oli suuttunut, ja minä ansaitsin sen. Kohtelin häntä huonosti. Olin katsonut oikeudekseni tuohtua mielestäni pahanmakuisesta kahvista niin, että olin jättänyt hänet kadulle ja palannut kotiin. Kylpyvettä laskiessani olin jo unohtanut Lindan. Ja olin jo viikkoja sitten unohtanut antaneeni hänelle joskus avaimet asuntooni, ne olisi pitänyt ottaa pois.

Hän vihasi minua ja hyvä Jumala miten juuri se sai minut päivä päivältä kovemmin häneen kiintymään.

7.10.05

Ja mennessään kotiin

Lapsena minulla oli tapana syksyisin kuvitella, että lehtensä keltaisiksi ja punaisiksi muuttavat puut ovat maankuoren alta esiin syökseviä tuli- ja laavasuihkuja. Muita ihmisiä ei enää ollut jäljellä, maailma loppui. Pieni poika kulki yksikseen roihujen keskellä eikä pelännyt lainkaan. Oli kuin kotonaan. Syksystä talveen, ja minä siirryin autiolle saarelle, jonka rantaviivalle kävivät saarta asuttavat jättiläiskilpikonnat pudottamassa hampaansa. Muista kulkijoista nämä hammasröykkiöt saattoivat näyttää tien poskeen auratulta lumelta, mutta minä tiesin paremmin. Vuosikaudet vietin tällä saarella. Kesäisin katselin tienvartta. Se kohta, jossa tien hiekka (ei meilläpäin silloin ollut päällystettyjä teitä) kohtaa ojanpenkan kasvuston, oli kaukaa lentokoneesta nähty viidakko, jossa pieni eksynyt tutkimusmatkailijajoukko jalkaisin vaelsi. Polkupyörän renkaanjäljet olivat kuivuneita joenuomia, voikukat pilvenpiirtäjän korkuisia puita keltainen kukka kaukana latvassaan. Lämmöllä yhä muistelen noita maailmoja, ja niitä kaikkia muita. Kymmenittäin muita.

Kai tästä sittenkin pitää sinne kirjamessuille viikonlopun aikana raahautua, kun kerran ilmaispiletti läiskäistiin toissapäivänä kouraan. Eipä siinä, onnistuin vajaassa vuorokaudessa romuttamaan kuukauden budjettini, joten se on hälläväliä taas ensi tukiin asti. Toisaalta juuri näinhän päätinkin elää. Ei tunnu missään. Nuutisen perhekin taas kokoontui pitkästä aikaa, mikä tietenkin valoi uskoa valitsemaa(ni/mme) yhteiskunnan elättämän hulttion rooliin. Kyllä tuntui hyvältä. Ei enää yhtään kismitä, että eduskunta jauhaa cd-levyjen kopioinnista vaikka osa kansasta kuolee nälkään.

Anteeksi että taas päivitin blogia.

5.10.05

A veritable cornucopia of burning flesh

Keksin kolmisen viikkoa sitten kivan - -

Ei, ei sitä voi kutsua harrastukseksi. Eikä kivaksi. Kirjoittelen pitkiä päivityksiä julkaisematta niitä. On siinä jotain surkuhupaisalla tavalla hauskaakin, ehkä. Melkein onnistun pitämään kiinni päätöksestäni: yksi päivitys viikossa. Ja melkein en onnistu.

Poltin pitkästä aikaa parvekkeella tupakan. Kuuntelin samalla Helsingintietä, se on kuin vaimennettu koski. Ei yöksikään hiljene. Sen kuohussa mietin seuraavaa: tänään hyväksyttiin eduskunnassa se laki, josta on hirveästi vaahdottu... ja mitä sitten? Miten voisin olla yhtään vähempää enää kiinnostunut? Miksi, kun kansalaiset lopulta aktivoituvat, he aktivoituvat jostain niin triviaalista kuin cd-levyjen kopiointisuojauksista? Juha Seppälä oli oikeassa. Ihmiskunta on tuotteistunut sielunperukoitaan myöten.

Miten säälittävää on saada itsensä koukuttumaan tähän? Että kirjoittaa verkkoon?

Että viettää yöt juomalla kahvia?

Että särkee päätään?

2.10.05

Ketjusika

Taas ne tulevat, sateen myötä ja hämärtyvien iltojen, jotka öistä kävisivät. Turun kirjamessut, jokalokakuiset, nuo tilaa säästämättömät ja laatunsa syömät, hiipien saapuvat. Pakko myöntää, että olen lievässä harkinnan tilassa niiden suhteen. Messukeskus on kaukana ja syksy on kylmä. Kun ei tarvitsisi kotoa poistua...

Kuulen järkyttyneitä henkäyksiä, eikä syynä ole tällä kertaa asunnossani majaileva kattokummitus. Älkää peljätkö, sillä kerron teille suuren ilon: minä olen edelleen kirjallisuudenopiskelija par excellence, mahdollinen osallistumattomuuteni johtuu ainoastaan iskeneestä kyllästymisestä. Olenhan sentään, ja tähän ei eläin pysty, osallistunut vuodesta 1998 lähtien jokapahisiin Turun kirjamessuihin. Seitsemiin! Miettikää! (jos haluatte) Ei siellä niin kivaa ole koskaan ollut, vaikka aika kivaa tietenkin, siispä... mutta jos kuitenkin... ja ymmärrättehän... Oma kuuluisuushetkeni olisi ollut kyseisillä messuilla vuonna 2001, mutta vartin välein torilta lähtemään luvatuissa messubusseissa oli tuolloin selittämätön tunnin tauko, joten myöhästyin kuin entinen mies häistään, hän on siis nykyisin nainen, haha. Kerran söin messuravintolassa, mutta silloin en vielä ollutkaan köyhä opiskelija.

Äh, oikeasti minä tulin näyttämään teille videon. Niin, totta tämäkin on, minä en tänään valehtele missään asiassa. Tässä teille siis musiikkivideo, joka sulatti sydämeni. Olen katsonut sen jo monesti.

Nick Cave & The Bad Seeds : Breathless

Hieno kappalekin, vaikka tietysti Caven muuhun repertuaariin, josta 99% käsittelee synkästi julistaen ahdistusta ja kuolemaa, hivenen soveltumaton. Silti tykkään, (kovin on hiljainen, eli ääntä kannattaa säätää niuskaus ylöspäin) mutta tämä video, voi miten se tekikään vaikutuksen, joka ainoa kerta sen nähdessäni on kasvoilleni viimeistään viimeisen neljänneksen aikana levinnyt onnellinen hymy. Tämä video saa minut iloiseksi. Ymmärrätte kyllä kun katsotte.

Mutta minä taas en ymmärrä, siis sitä, miksi blogiväen keskuudessa leviää pakonkaltainen tarve luokittautua? Miksi asettua raameihin? Ja miksi, hyvä Luoja sentään, tehdä niin jonkin nettitestin perusteella? Nettitestin! Niitä mahtuu kuusitoista neljällä lisättyyn tusinaan. Ja yhtäkkiä tämä nimenomainen (miksi muuten juuri tämä? Twin Peaks -hahmotesti olisi ollut yhtä informatiivinen ja siinä olisi saanut vielä kuvan kaupan päälle) kertoo henkilöstä kaiken. Jäänpä tästä pelistä pois.