<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

29.4.05

Yllätyskohtaaminen Anttilan kenkäosastolla
eli "Yllätyskohtaaminen Anttilan kenkäosastolla"
tai "Yllätyskohtaaminen Anttilan kenkäosastolla" 

Okei, sovitaan että dodecahedron.

"Meillä oli kevyt ongelma eilen, jätkät lupas hankkia pakettiauton mutta eihän siitä mitään -"

Keskeytin puheen tulemalla ryskeellä huoneeseen. Jäätelöannokset sulivat katseesta, mansikkaa, hyi saasta. Tuijotin ovelta, kukaan niistä ei uskaltanut liikahtaa. Lusikat olivat nousseet puoliväliin pöydästä suuhun. Hiljaisuus sai korvan soimaan.

Ne tuijottivat kaikki minua, hetken. Viimeisensä. Litistin päitä vasten seinää. Haukotus tuli väkisin. Suola sai näkökentän vapisemaan, silmät sykkivät. Suonet tukossa, selkään kiinnitetty säiliö pumppasi suolalientä valtimoihin kolmen kuutiomillin sekuntivauhdilla. Se alkoi maistua suussa.

Myöhemmin soi puhelin. Piirisovitin paukahti staattisesta sähköstä, katsoin elämääni ja se oli reunoistaan rispaantunut kalenteri täynnä tyhjää. Maailma kusi, mutta päättelin sen johtuvan siitä, että meidän äiti on tyhmä ja huono.

Okei, sovitaan että dodecahedron.

Kuka jumalauta tuota oikein hokee?

"Aloin kadota", eikä kukaan merkittävästi lotkauttanut kuuloelimiään taholleni.

"Olen selkä!", Frithioff Rottenqvist karjaisi tullessaan sisään, vitsille naurettiin.

"Tulit sitten sisään", Lahja-Amalia totesi.

Meitä ei enää naurattanut.

Okei, sovitaan että dodecahedron.

Tiesin kuulleeni äänen ennenkin. Puhelinvastaaja... puhelinvastaaja...

Oskari veivasi kättään ikkunan takana, näytti kalpealta ja valutti kuolaa leualleen, meitsi survoi karviasia kaksin käsin suuhunsa ja toivoi että ilta tulisi pikemmin, jossain paloi sauna, me olimme kaksin, minä ja

Okei, sovitaan että dodecahedron.

No vittu, Lahja-Amalia kiteytti. Ympärillä rähähdeltiin.

Silloin muistin sen: saunassa Saimaalla, mökki oli saaressa jolta ei nähnyt kuin muita saaria, koivu sen ikkunan takana kuollut, Jarlstedt oli kaivertanut nuorena nimensä liian syvään, puu märki haavaansa kaksi kesää ja heitti henkensä.

Lauteiden alla -

Oksensin rajusti kun muistin.

Okei, sovitaan että dodecahedron.

Okei, sovitaan että dodecahedron.

28.4.05

Sfumato 

Kun kerran Misu kauniisti toivoo, niin enhän minä voi jättää osallistumatta. Kummasti tämä onkin väliin jäänyt, sentään kirjallisuusaiheinen ja - tässä vaiheessa heittäydyn vanhaksi höpiseväksi anekdoottisedäksi - Ray Bradburyn Fahrenheit 451:llä vieläpä itselleni mitä suurin merkitys. Jos Silmänkääntövankila olisi tv-sarja, nyt lurahtaisivat harput ja kuva siirtyisi väreillen pienen maalaiskunnan kirjastoon, jonka aikuistenosaston suurten hyllyjen välissä 11-vuotias pojanvesseli isoine silmälaseineen arkana ja eksyneenä vaeltelee. Taustalla Uguksen kertojanääni tarinoi leppoisasti.

"Olin kai 11- tai 12-vuotias, kun jouduin surukseni toteamaan, että kaikki kirjaston nuortenosaston tarjoamat Kolmet etsivät, Viisikot ja Seikkailu-sarjat oli luettu niin moneen kertaan että vain kansikuvaa katsomalla muisti kaiken mitä niissä tapahtui. Kaipasin uusia haasteita, enkä tiennyt mistä löytäisin niitä. Valitin ongelmistani kotona, ehkä ohimennen vihjaten että alkaisin olla jo tarpeeksi iso miehenalku siirtymään aikuisten kirjojen pariin, mutta, kuten ymmärrettävää on, oli aikuisten kirjojen osasto lamaannuttava jo tarjontansa määrän vuoksi. Miten tietäisin mistä kirjasta aloittaisin? Äitini tuli tässä vaiheessa apuun muistellen pitäneensä paljon Bradburyn kirjasta, jolla oli silloisesta minusta jännältä kuulostanut nimi Fahrenheit 451. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa aikuistenosastolle kun tiesin mitä hakea ja suurinpiirtein mistä. Osasto B löytyi aikanaan, ja Bradburyt olivat kaikki siistissä rivissä, koska sellaisella paikkakunnalla niitä ei ilmeisesti juuri kukaan muu kuin äitini ollut koskaan lainannut. Lainasin kirjan vapisevin käsin; itse, koska tuohon aikaan kyseisessä kirjastossa asiakkaat saivat omatoimisesti raapustaa lainaajannumeronsa kirjan korttiin, lapsetkin, minun numeroni oli 1270. Kotona aloin lukea teosta, joka tuntui merkittävimmältä koskaan käsieni kautta kulkeneelta kirjalta. Sen kohdeyleisöksi oli tarkoitettu aikuiset. Tunsin itseni vieraaksi, sellaiseksi joka on uskaltautunut väärään seuraan, mutta jota ei sieltä kuitenkaan ajeta pois. Fahrenheit 451 oli ensimmäinen aikuisten kirja jonka luin, enkä sen jälkeen käynyt nuortenosastolla enää koskaan. Se oli menoa."

Ja siksi minua hämmentääkin tämä kysely, jossa heti aluksi kysytään: "Olet joutunut Fahrenheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?", koska mikäli muistini ei ole muuttanut teoksesta joitakin oleellisia yksityiskohtia kuluneen kahdeksantoista vuoden aikana, poltetaan tuossa teoksessa kirjat roviolla. Kirja on siis viimeinen asia mikä haluaisin olla jos joutuin F451:n maailmaan, paitsi, no, okei. Mikä tahansa Arto Paasilinnan tai Ilkka Remeksen sarjatuote kävisi, mutta pitäisi saada takeet siitä että se varmasti poltettaisiin. Ja tuhkien päälle kustaisiin.

"Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?", voi toki, kymmeniin, mutta jos omien tekstien hahmot jätetään laskuista, kohoaa muiden ylle kaksikko joka vei sydämeni eikä sitä kokonaan antanut takaisin koskaan: Jean Heglandin teoksen Suojaan metsän siimekseen pääosassa olevat sisarukset Nell ja Eva. Kirjalla on ollut minuun suunnattoman suuri vaikutus muutenkin, kuten voi muistiaan virkistää tästä syksyllä väsäämästäni kirjalistasta.

"Mitä luet tällä hetkellä?", pöydällä on Antti Tuurin Lakeuden kutsu, jota luen akateemisessa mielessä, sen suomalaiskuvasta pitäisi kirjoittaa essee. Ei välttämättä kiinnostavin koskaan lukemani kirja, vaikka Tuuri isäni suosikkikirjailijoihin lukeutuukin, mutta ehkä meidän välisemme sukupolviero vain on liian suuri. Vuoroaan on odottamassa Jari Tervon Rautapää, koska se löytyi ohimennen kirjastosta ja on ainoa Tervon romaani jota en vielä ole lukenut. Tervo on niitä sanankäyttäjiä, joiden lahjakkuutta voin vain nöyränä palvoa ja toiseksi jään omissa tekeleissäni kuitenkin.

"Mikä oli viimeisin kirja jonka ostit?", no siitä onkin aikaa johtuen opiskelijabudjetista. Taitaa mennä tammikuuhun, jolloin ostin kirja-alesta Jeffrey Eugenidesin Middlesexin. Järkyttävän hieno romaani, joka olisi ansainnut paikkansa kirjalistallani.

"Mikä on viimeisin lukemasi kirja?", Tuuri alkaa olla niin loppusuoralla että voisin sanoa sen. Viikonlopun aikana luin kahdessa päivässä Tervon Minun sukuni tarinan, joka oli juuri niin hyvä kuin millaisina ensilukemisen kokemukset vuosien takaa olivat mieleen jääneet.

"Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?", en mitään. En koskaan pääsisi lähtemään kun en kykenisi tekemään valintaa. Olen pahoillani, tämä on mahdoton kysymys. Ehkä ottaisin vain viisi riisiä tyhjää paperia ja kynän, kirjoittaisin itse tarvittavat teokseni. Ehkä siellä virikkeiden ja pakotteiden saavuttamattomissa saisi jotain valmista joskus, nimimerkki "Katkera".

27.4.05

Alla mina dagar
eli "6,66"
tai "Rakkaani, virtsasi on kuin reilun kaupan teetä" 

On kaksi asiaa, jotka nykyisin elämässäni toistuvat niin tiuhaan, että tuntuu kuin hyppäisin toisesta toiseen jatkuvasti: herääminen ja nukkumaan meneminen. Niiden väliin jäävä aika katoaa yrityksiin olla olemassa, yhä vähemmän tarttuu muistikerroksiin, yhä nopeammin vilahtavat ohi toteutumattomat tunnit. Koska aika pysähtyy? Koska meiltä lakataan vaatimasta asioita ja tekoja joihin emme halua olla osallisina? Koska ihmisellä on mahdollisuus elää itselleen, ei yhteiskunnalle? Me olemme muurahaisia.


Eilen ostin kurkun. Asetin sen kaupassa vaa'alle, joka näytti hinnaksi 69 senttiä. Painoin nappia joka tulosti tarran, ja toimituksen aikana hinta oli laskenut 68 senttiin. Hämmästelin asiaa, kunnes kaupan ovella kuittia katsoessani syy selvisi. Ostosteni yhteishinnaksi oli tullut 6,65 euroa; jos kurkku olisi pysynyt alkuperäishinnassaan, olisi kassakoneessa vilkkunut pahaenteisesti 6,66. Vihannesvaa'alla suojelusenkeli teki väliintulon ja esti pedon lukua osumasta kohdalleni. Ei ikinä mitään kivaa.


Mea on eilen klikkaillut blogger-pohjaisten tuotosten "lataa nyt" -painiketta blogilistassa ja saanut täten kaikki päiväkaudet listan mukaan pimennossa olleet henkilöt, kuten minut, viimein näyttämään aktiivisilta. Kiitän! Yritin samaa koko eilisen päivän, tuloksetta. Ehkä siihen vaadittiin naisen kosketusta. Jotkuthan jo hätäpäissään ilmoittivat viikonloppuna että tähän loppuu bloginpito. Tai vaihtoivat bloggerista muuhun softaan. Miten pinnallista! Minä kyllä luotan siihen että lukijani minut löytävät. Kaikesta parjauksesta ja oudoista toimintahäiriöistä huolimatta minä ihan totta pidän bloggerista. Tämä on symppis softa. Ja kun olen täällä kerran värit muuttanut omanlaisikseni niin kuka kuvittelee että alkaisin saman uuvuttavan prosessin jossain muualla?


Olen opetellut juomaan teetä aamuisin. No en hei oikeesti.

26.4.05

Loiskuvat loiskuvat 

Eräänä päivänä oli mies. Sitten kuului askelia.

Aikani kuluksi aloin soitella lehdellä, mutta pian jäin viivasuorien kallioiden vangiksi. Näinä päivinä kevät alkaa tuntua kesältä ja ulkona tarkenee ilman takkia, toivottavasti seuraavat puoli vuotta. Toukokuun aikana pitäisi kirjoittaa kymmeniä sivuja, enkä minä ole uskaltanut laskea opintoviikkojani tämän vuoden ajalta. Aina tässä vaiheessa tuntuu siltä, että kaikki järjestyy. Että varmasti on saanut huomaamattaan tehtyä tarpeellisen määrän suorituksia. Ja sitten taas syksyllä kela uhkaa ja pyytää selvitystä miksi hyvä jos puolet vuoden vaatimuksista on kasassa. Onneksi järjestelmä ei ole aukoton. Se on suuri onni.

Ja hän kiipesi vuorelle, näin sanoen: "Metsät vaihtuvat toisiksi, uni on tullut kaupunkiin." Minä en aina jaksa käsittää kaiken kauneutta. Loputtomuudessa kaikki on mahdollista. Asioita joita en ymmärrä: 1. Filosofia, 2. Kirjallisuudentutkimus, 3. Taloustiede, 4. Urheilu, 5. Ruuanlaitto. Minä en koskaan siteeraa merkittäviä 1800-luvun ajattelijoita, koska he olivat merkittäviä 1800-luvulla ja me elämme 2000-lukua. Mainitse yksikin asia joka olisi huonommin nyky-yhteiskunnassamme vaikkei Heideggeriä (tiedän, 1889-1976) olisi koskaan ollut. Ha, et keksinyt.

Minä siteeraan vain rocklyyrikoita, en mistään erityisestä syystä, yleensä siitä että kappale soi päässä:


"Aikaa voi tappaa aivan niin kauan kuin se kuolee
varmaa on vain elämä, joka syntyy yhä uudestaan"

(Absoluuttinen Nollapiste / Viittä vaille sadetta)


24.4.05

Minun elämäni ei riittäisi jos alkaisin pyytää anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä kaikkia niitä asioita joita minun pitäisi pyytää anteeksi 

Tiedän toki olevani merkittävä ja kiinnostava julkisuuden henkilö, mutta silti tuntui jokseenkin liioittelevalta eilinen kohtaus, jossa kaksi saman firman täyteen ahdettua turistibussia mateli laituriin lipuvan laivan lailla ohitseni yliopistonmäen ja Aurajoen väliin jäävällä hiljaisella kaistaleella vanhaakaupunkia. Kummassakin opasneito selitti kovaan ääneen jotain mikrofoniin, ja kummankin bussin kaikki matkustajat tuijottivat minua kiinteästi koko ohikulkumatkansa ajan. Päät vain kääntyivät. Pitää alkaa varioimaan reittejä etteivät ne aina tiedä missä kulloinkin kuljen.

En ole kyennyt keskittymään itselleni tärkeisiin asioihin, mihinkään niistä, ja tätä tarkoitan otsikollani tänään. Sitä tarkoitan yleensäkin otsikoillani. Kuinka monta prosenttia maapallon väestöstä miettii sitä, mitä he tarkoittavat otsikoillaan? Kuinka montaa prosenttia kiinnostaa?

Surullisissa heräteltiin keskustelua nimeämisestä. Sen sijaan että osaisin puuttua aiheeseen asiallisin tavoin, kerron sitä sivuavan vitsin, jonka serkkupoika kertoi minulle noin viisitoista vuotta sitten. Olimme silloin yläasteikäisiä. Se on minusta ollut aina melko hauska vitsi:

Intiaanipoika tuli eräänä aurinkoisena päivänä isänsä luokse. Tämä istui biisoninluista piippua poltellen suuren kiven nojalla ja katseli kaukaisuudessa sinisenä siintäviä vuoria.

"Isä, isä", poika sanoi. "Minulla olisi yksi kysymys."

"No kysypä pois", isä vastasi, jälkikasvunsa äkillisen tiedonjanon vuoksi onnellisena hymyillen.

Poika katseli hetken ympärilleen, ja vasta kun näki ettei aivan lähistöllä ollut muita, uskalsi kysyä kysymyksenä, jonka pelkäsi olevan niin hölmö että hänelle olisivat vanhemmat kaverit sen esittämisestä nauraneet.

"Mistä me oikein saamme nimemme?" poika kysyi.

"Aa, tämä onkin hyvä kysymys", isä vastasi ja imaisi piipustaan. "Katsos, meillä intiaaneilla on tässä asiassa sellainen ikiaikainen perinne. Vanhemmat menevät hääyönään tiipiihin ja suorittavat siellä rakkauden aktin, ja kun tuo vihkilupauksen sinetöinti on ruumiillisesti suoritettu, he yhdessä kurkistavat ulos ja antavat äsken siitetylle lapselleen nimeksi ensimmäisen asian jonka näkevät, kuten esimerkiksi Hyppäävä Kala, Juokseva Kauris, tai Laskeva Aurinko."

"Ahaa", poika sanoi. Isä tunsi halua jakaa enemmänkin tietoa kansansa vanhoista tavoista. Hän laski kätensä miehekkäästi poikansa harteille.

"Oliko sinulla vielä muuta kysyttävää, Käteenvetävä Päällikkö?"

22.4.05

Tarina siitä, miten kirjoitin novellia nimeltä "Aina on aikaa kahville" 

Kirjoitin eilen novellia nimeltä "Aina on aikaa kahville". Se alkaa kohtauksella, jossa minun näköiseni päähenkilö istuu pienessä yksiössä ja yrittää kirjoittaa novellia. Hänen keskittymiskykynsä häiriytyy internet-selaimeen pesiytyneen kummallisen ongelman vuoksi. Ajattelin kirjoittaa tässä vaiheessa loppukohtauksen, jossa päähenkilö syöksyy ikkunan läpi parvekkeelle kirkuen, mutta se tuntui harkinnan jälkeen päälleliimatun dramaattiselta lopetukselta. Päätin jatkaa novellia.

Kuuden tunnin jälkeen päähenkilö on kirjoittanut novelliinsa aloituslauseen, "He olivat olleet hautausmaalla melkein tunnin, ennen kuin ilma kävi liian raskaaksi hengittää." Hykertelen, sillä itsekin kirjoittavana ihmisenä tiedän, miten tuskallista on istua tietokoneen ääressä tunteja saamatta aikaan juuri mitään. Toisaalta aloituslause on melko hyvä, varmasti parempi kuin mihin itse koskaan kykenisin. Päähenkilön novelli kertoo kirjoittajasta, jolla on hirvittävä kirjoittamisblokki, ja ehkä sen vuoksi päähenkilöni itsekään ei tekstissään liiemmin etene. Minä sen sijaan nakuttelin näppäimistöä kuin tikka runkoa.

Laitoin päähenkilön turhautumaan, maalailin taitavin sanankääntein hänen tunnelmiaan. Hän sulki tietokoneen itseensä pettyneenä, loi haikean katseen aurinkoiselle parvekkeelle ja toivoi että hänellä olisi ollut rahaa tupakkaan. Hetken aikaa mietittyäni annoin päähenkilölle saippuasarja-addiktion ja laitoin hänet katsomaan Päivien viemää. Muistaakseni naurahdin ääneen kirjoittaessani "Kaukosäädin vapisevassa kädessään hän istahti säkkituoliin, jonka kahahdus peitti alleen päivän jakson ensimmäiset lausutut sanat."

Tv-sarjasta selvittyään päähenkilö vilkaisee kelloaan (toisin kuin itselläni, hänellä on seinäkello), ja huomaa luovan kirjoittamisen aineopiskelijoiden illanvieton alkamisajan lähestyvän. Ulkona auringonpaiste on vaihtunut raekuuroon, ja tiedän kyllä säänvaihdoksen olevan liian nopea, mutta käytän sitä novellissa kuvaamaan päähenkilön sisäisiä tunnetiloja. Hän kiskaisee kengät jalkaan ja ylleen mustan nahkatakin, jonka on viime kesänä lahjaksi saanut. Kirjoitin päähenkilön nopeasti ulos, kohtaamaan kirjoittajatoverinsa, käymään kaupassa ja päätymään toisen kirjoittajatoverin kotiosoitteeseen, sillä tämänkaltaiset pitkälliset tapahtumat eivät olisi palvelleet novellin rakennetta.

Istuessaan peilipalloin ja muin diskovaloin varustetussa makuuhuoneessa päähenkilö saa yhtäkkiä hillittömän hienon idean novelliinsa. Jouduin kuitenkin itse poistumaan tietokoneeni äärestä tässä kohtaa valmistaakseni lounasta pinaattilätyistä ja valkoisista pavuista, ja kun palasin tekstin pariin, olin unohtanut minkä idean päähenkilö sai ja minun täytyi improvisoida. Kirjoitin hetken aikaa kirjoittajaopiskelijoiden käymää dialogia, mikä mielestäni onnistui kohtalaisen hyvin, ja vasta sen jälkeen päähenkilö kaivoi repustaan muistivihon ja raapusti sinne muutamin hatarin kynänvedoin lauseita, sellaisia kuin "Se eläisi yksin", "Sillä olis lapsi sen vanhasta suhteesta" ja "Kylällä ei muita!!".

(Jouduin hetkeksi poistumaan tämän blogimerkinnän äärestä, enkä enää tarkkaan muista mitä olin kirjoittamassa eilisestä novellinkirjoittamisestani, mutta koitan jatkaa jostain)

Novellini lopuksi kuljetin kirjoittajaopiskelijat baariin, tarkemmin Dynamoon, ja vasta tässä vaiheessa selviää että Turussa ollaan. Hymyilytti kun laitoin päähenkilön vihaamaan Dynamoa muistikuvan perusteella, ja vasta baarissa sisällä hän tajuaa ettei ole siellä koskaan ennen edes käynyt. Novellin alussa selviää että päähenkilö on asunut lähes kuusi vuotta Turussa, ja myönnän kyllä, että opiskelija joka vasta siinä vaiheessa elämäänsä eksyy ensi kerran Dynamoon ei ole millään tavoin uskottava. Minä kuitenkin aivan tarkoituksella loin hänestä hieman epäilyttävää hahmoa ja mielestäni onnistuin siinä. Baarin pöydässä hän jälleen kaivaa esiin muistivihkonsa ja lievästi humaltuneena raapustaa uusia villejä ideoita. Hänen novellinsa jumiutunut kirjoittaja saa viimeisen sivun lopussa kuolemattoman hyvän idean tekstistä, jossa kirjallisuudenopiskelija kirjoittaa blogimerkintää kirjoittamastaan novellista. Opiskelija alkaa kirjoittaa tekstiä ja katkaisee intonsa huumassa päästään pari verisuonta. Hänen sormensa jäykistyvät tietokoneen näppäimistölle kirjaimien E,I,N,Y ja T ylle.

Päähenkilön novellin kirjoittaja on tähän mielikuvitukselliseen lopetukseen tyytyväinen, mutta häntä jää vaivaamaan luomansa henkilö; millainen historia tällä on, miten hän on tullut siihen elämänsä vaiheeseen jossa on? Laitoin päähenkilöni Dynamon pöydän ääressä miettimään näitä asioita pitkällisesti, mutta lopulta hän kuitenkin päätyy siihen, ettei kirjoittajan, nyt blokistaan parantuneen, kannata alkaa kehitellä opiskelijalleen sen suurempaa taustaa, se ei ole tärkeää. Sen sijaan laitoin päähenkilön päättämään palauttaa kirjoittaja sille hautausmaalle, jolta novelli lähti liikkeelle. Päähenkilö alkaa tämän päätöksen tehtyään harkita lähtöä Dynamosta kotiin, niin suuri tarve hänellä on päästä kirjoittamaan tuota novellia, jota päivän aikana syntyi aloituslauseen verran, mutta joka illan kuluessa on edennyt sfääreihin.

Joudun lopettamaan muistelmani eilisesti novellinkirjoituksesta kesken, koska kaveri soitti ja kysyi kahville. "Aina on aikaa kahville", minä vastasin.

21.4.05

Ei ole mitään väliä sillä mitä tämä otsikko on kiinaksi 

"Everyone knows rock attained perfection in 1974. It's a scientific fact!"
(Homer Simpson)

Tiistaina lähdin kuokkimaan tapahtumaan, joka kulki nimellä Äijärock-ilta. Tarkoituksena oli vain käväistä, sekä tietenkin suorittaa samalla seminaarityön opponointi seuraavaksi päiväksi, mutta nämä molemmat asiat jäivät tapahtumatta, kuten olkapäälläni istuva marakatti oli jo varhain iltapäivällä kyyniseen sävyynsä todennut käyvän. Minulla ei ole kokemusta äijärokista, toisin kuin kolmella illan varsinaisella osanottajalla. Soitetut bändit (kaivan muistilokeroistani sellaisia nimiä kuin Bad religion, Cosmic psychos, Dropkick Murphys, Social disorder, Pennywise, Therapy, Terveet kädet, GBH) olivat enimmäkseen vieraita minulle ja kuulostivat enimmäkseen samalta, mitä en nyt tietenkään tuo negatiivisena asiana esiin.

Kuitenkin kotiin palattua kurottui käsi jo kohti levyhyllyä kuin anoen. Olin kuilun reunalla ja tiesin sen. Minulla oli käytettävänäni vain yksi mahdollisuus, enkä saanut hukata sitä. Selaava sormi pysähtyi Jethro Tullin kohdalle. Soittimeen ensin Warchild, sitten Heavy horses. Vaikka vuosiluvusta olenkin Homer Simpsonin kanssa lievästi eri mieltä jo pelkästään siksi, että 1975 sykkivänä odottavat levymarkkinat saivat tuntea hellän kosketuksen sekä Pink Floydilta (Wish you were here) että Patti Smithiltä (Horses), hyväksyn kyllä muilta osin tuon kärsivän perheenisän mielipiteet 70-luvun merkittävästä panoksesta musiikin saralla. Kaikesta Jethro Tullin jälkeen julkaistusta otsikon "rock" alla kulkevasta musiikista huolimatta tuntuu toisinaan siltä, että viimeistään Ian Andersonin ja kumppaneiden vuoden 1978 julkaisujen jälkeen olisi koko genre voinut aivan vapaasti laittaa pussiin pillit ja muutkin instrumentit. Maailma olisi iloisempi paikka.

Vielä iltapäivällä soittelen todennäköisesti Nick Caven 2000-luvun tuotantoa ja olen edellä kirjoittamastani suurinpiirtein samaa mieltä kuin yö päivästä. Mutta ei se mitään, ihmisen pää suuntaansa vaihtaa, kuten kuuluisi sanonta maailmassa jossa minä olisin diktaattori.

Siinä maailmassa ei kaupunkibusseissa olisi kiljuvia kersoja.

19.4.05

Nythän on niin, että kaikki on katoavaisempaa kuin riisi 

Kun kirjoitetaan ihmisistä, pitää muistaa kuvailla heidän ulkonäköään tavoilla, jotka tekevät tarpeettomaksi enää milloinkaan nähdä totuutta verbalisoinnin takaa. Puheen saa kuuluviin dialogilla, mielipiteitä ei voi olla muodostamatta kun ymmärtyvät sanat: "Olen inspiroitumatta tästä". Kun kirjoitetaan ihmisistä, ei pidä jakaa tekstiä siisteihin kappaleisiin eikä hauva armahda ainakaan lisäillä keskelle juuri kiinnostavaksi käyvää sekametelisalaattia mitään kahden rivin väliotsikkoja. On riuskoin vedoin tehtävä selväksi juuri ne asiat, jotka pistävät ajatusveren kiertämään virkeänä elonnesteenä kehon ääriulokkeita myöten. Näin varmistetaan tiedon säilyvyys aikana, jolloin meitä yritetään ohjeistaa aina kloonatumman itseilmaisun suuntaan. Olkaa vapaita! Älkää kirjoittako siteerattavasti! Piirustelkaa sanoista ihminen, välimerkit hänen kehoonsa kuin syntymävirheet.

Lounaalla sain tänään vihjeen blogista, jonka kirjoittaja on vielä toistaiseksi tietämätön hengentuotteensa nykyisesta sijainnista blogilistalla, ja ensivilkaisulla muutuin hetimiten faniksi, vaan ei siitä kummempia, käykääpä itse katsomassa Aapocalyptic announcements.

Unohdin hetkeksi olevani olemassa, mutta puun takaa vilahtavat sarvet ja hiljainen hihitys muistuttivat taas siitä masentavasta tosiasiasta että aika kuluu, ruumis lahoaa, ajatukset muuttuvat eltaantuneiksi.

Minä olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta minua kuvottaa se, miten hyönteisistä irtoaa palasia ja ne vain jatkavat elämäänsä. Eivätkö ne saatana tajua milloin pitää luovuttaa?


"Well, do you ever get the feeling that the story's
too damn real and in the present tense?
Or that everybody's on the stage, and it seems like
you're the only person sitting in the audience?"

(Jethro Tull / Skating away on the thin ice of the new day)


17.4.05

"Näpsäkät kuistinpylväät, Nestori!" 

Juna rakensi minut taas tänne pääkaupunkiseudulle, joka on ympäristönä luonnonläheisempää kuin mitä Turussa olen vielä missään nähnyt. Bloggailen Jutan luona aamun sileäksi ja jos ikkuna olisi auki, putoaisin pisaroihin. Täällä soi Edith Piaf, naapurissa karjuu tiikeri, talo arvailee omia valintojaan yön raukeina tunteina. Olisin herännyt helikopterin ääneen jos olisin nukkunut. Valoineen se parveili kerrostalon yli liian matalalta ollakseen todellinen, ja sen ilmanpaine silti värisytti ikkunoita, jotka toistivat roottorin liikkeet tärykalvona. Aamulla uskalsin kahvin laihemmaksi kuin eilen.

Aamun viimeinen uni oli pitkästä aikaa arvoituksellinen sukellus selkounen valtapiiriin. Lensin loputtoman lumihuippuvuoriston seassa ja joka huipun väliseen laaksoon kuvittelin erilaisia asioita. Ihmisiä, suuria jäisiä sfinksejä, kasvottomia patsaita, veden saartamia asuinrakennuksia. Lensin kaikkien ohi, ja joka kohteen kohdalla olin edellistä varmempi siitä että herään, pulssi korvissani, ja hengitys, omaksi luultu, mikä herättyä virhearvioksi osoittautui.

Piti osallistua pariin meemiin osoittaakseni olevani juuri se rento jätkä jona kukaan ei minua pidä, mutta puolivälissä vastausmaratonia kadotin punaisen langan ja lopulta kissa söi sen kokonaan. Pirskule.

14.4.05

Olin kerran 

Poika istui joen töyräällä ja katseli ohitseen virtaavaa vettä. Se otti muotoja ja näytti värejä. Pilvet valahtivat sen pinnalla aallonharjalta toiselle. Vesi piti sisällään elämää, sen poika tiesi. Hän laskeutui maahan vatsalleen ja kurotti koskettamaan veden pintaa sormellaan. Ilmestyi renkaita, jotka päättäväisesti laajenivat sormesta poispäin. Kauhuissaan poika yritti estää renkaita leviämästä. Ne saattaisivat laajeta niin kauas, ettei poika enää nähnyt niitä, se oli paha ajatus. Mutta yritykset saada renkaat pysähtymään aiheuttivat vain uusia renkaita.

Lopulta poika kiskaisi sormensa pois joesta. Hän ei enää halunnut jättää jälkiä, mutta jo syntyneitä ei kyennyt poistamaan. Hän nousi seisomaan, ja korkeammalta näki ensimmäisten renkaiden levinneen jokea kauas eteenpäin. Poika mietti ylettyisivätkö ne vastarannalle. Hän toivoi että ne vain katoaisivat; että joki veisi ne mennessään pois. Mutta virtaus ja pieni taivasta myötäilevä aallokko eivät riittäneet siihen.

Nyt kuvat joen pinnassa näyttivät silmiltä. Ne eivät räpytelleet eivätkä katsoneet pois, ne oli herätetty. Pojan oma kuvajainen vääntelehti levottomasti kun aallot kulkivat sen yli. Hän venyi ja tempoili. Poika kohotti varovasti kädet poskilleen ja nosti kasvonsa pois. Joen pinta toisti liikkeen, ja heijasti irvistävän pääkallohymyn uskollisesti takaisin kohti aurinkoa ja puiden joen ylle hamuilevia oksia. Ehkä ne eivät nyt näe minua, poika ajatteli ja piilotti kasvot paitansa alle.

12.4.05

Hyökyaaltoja, houre 

Sen tuntee kun se tulee kohti, se ei milloinkaan katoa. Tänään kalenterista kellastuivat sivut, se tapahtui yhtenä pimeänä hetkenä. Kävelit kyyneleet silmissä kotiin; mitä olisi pitänyt? Jalat jaksoivat kynnykselle. Elämästä ei puutu saavutuksia. Elämästä ei puutu tarinoita. Elämästä ei puutu ihmisiä, vai hetkinen - - -

"...you fracture me your hands on me a touch so
plain so stale it kills you strangle me entangle
me in hopelessness
..."


Se vaanii kuin virus. Vuosi sitten olin pysyvässä romahduksen tilassa. Jokainen askel, jokainen sisäänhengitys. Puoli vuotta sitten minusta oli tullut ruumis, joka tappoi tunteita ihan vain siksi että niiden tunteminen sattuisi, kolme kuukautta sitten aloin käymään hysteeriseksi. Epätoivo saavutti minut lopulta, se oli perässäni raahautunut kauan.

"...I'll never lose this pain never dream of
you again
..."


Nyt minulle on lyöty osaan leima: OK! Onneksi jääkaapissa oli puoli pulloa viiniä, tupakoita jäljellä kolme, cd-soittimeen löytyi Cure. Viime kesäkuussa minulle sanottiin: "Kuule, jos pitää itkeä, laita Disintegration soimaan ja anna mennä, minä olen niin tehnyt monesti, se on parasta musiikkia siihen." En sentään. Mutta on se soinut tänään. Saa luvan toimia tämän kirjoituksen jatkuvien sitaattien lähteenä, kiitos Mr. Smith näistäkin sanoista.

"...I'm running out of time
I'm out of step and
closing down
..."


Askel yksi. Ota elämä. Tee se, se sattuu, mutta se on tehtävä, se tuntuu kylmältä kouralta sisuskalujen ympärillä. OTA SE, TEE SE NIIN ETTÄ TUNTUU, TUNNE MILTÄ ELÄMÄ ja kuitenkin se jää, ensimmäinen askel, ja se menee ohitse, se sattuu, joskus, jos sitä ajattelee, elämästä ei jäänyt... Askel kaksi. Hyväksy tosiasiat. Älä jauha niitä, hyväksy, on merkityksetöntä mitä on ollut, mikä olet itse ollut, mitä muut ovat olleet, ole ilmeetön, ole naamio, älä anna tunteiden satuttaa, OLE HYVÄ JUMALA, OLE IHMINEN, älä tahdoton nukke, ja tämäkin, tämä on menetetty, antaisit jo olla, sinäkin siinä...

"...so it's all come back round to breaking apart again
breaking apart like i'm made up of glass again
making it up behind my back again
holding my breath for the fear of sleep again
..."


Kynästä katkesi veri. Sormesta valui terä. Askel kolme. Muutu toiseksi. Siitähän kaikessa lopulta on kyse. Kuva lapsesta: iloinen, pyöreäposkinen, tarmokas, nauraa hypätessään, hänet on pysäytetty ilmaan, mitä sitten tapahtui? Lapsi ei laskeutunut. Se on surullista. Muutu toiseksi. Tule alas. Tunne maa jalkojen alla, se tekee hyvää. Kosketa valokuvia, niitä on paljon. Kuvia ihmisistä, anteeksi piti sanoa: Askel neljä, mutta unohdin. Askel neljä. Ruoki tulevaisuutta, älä menneisyyttä. Kitke. Kitke. Kitke. Se lannistuu lopulta. On oltava voimaa.

"...sometimes you make me feel like i'm living at
the edge of the world like i'm living at the edge
of the world
..."


Ja mieti kuinka monta ihmistä tunnet. Kuinka monta, kuinka monta, tämä on tärkeää, älä unohda, luettele nimiä, yhdistä ne kasvoihin, uudestaan, uudestaan, UUDESTAAN, OLMI! Paina otsaa vasten seinää. Tunne. Tunne. Tunne. Lasi ei satu kun on tarpeeksi paksu nahka. Se katoaa osiin, kuin päivät, unessa ei ollut kadonneita, ei ollut unohtuneita, ei välimatkoja, ei eroja, ei pelkoja, ei väärinymmärryksiä, ei pahoja sanoja, ei hyviä tarkoituksia, ei pahoja seurauksia, ei epävarmuutta minkään edessä, ei katkonaisia keskusteluja, ei haluttomuutta kohdata, ei odotuksen pelkoa, ei kaipauksen kaipausta, ei,

"...i will kiss you i will kiss you i will kiss you
forever on nights like this i will kiss you i will
kiss you and we shall be together
..."


Iho muistaa.
Ääni kuulostaa aina samalta.
Silmä voi pettää.

Iho muistaa.
Ääni kuulostaa aina samalta.
Silmä voi pettää.

"...You were angels
So much more than everything
Hold for the last time then slip away quietly
Open my eyes
But I never see anything
..."


Ja huomaan, minua naurattaisi sen ironia keneltä minä olen aikanaan saanut tämän levyn jota nyt kuuntelen ja siteeraan. Ja ketä varten minä ostin tämän viinin jota nyt juon. Ja keneltä sain syntymäpäivälahjaksi metallisen rasian jossa säilytän vähiä savukkeitani. Ja kuka muka EI muistuta olemassaolollaan joka hetki. Jokainen minuutti on kaiverrettu muistiin, jokainen hetki monen vuoden ajan sisältää mahdollisuuden, jonka on voinut joko käyttää tai jättää käyttämättä, jokainen hetki. Ja niitä hetkiä ihminen pelkää. Ihminen on uskonut aina tekevänsä oikein. Ihminen ei voi tehdä kuitenkaan kuin väärin. Ihminen. Ihminen. (toista kuusi kertaa peilin edessä pimeässä makuuhuoneessa)

"...However far away
I will always love you
However long I stay
I will always love you
Whatever words I say
I will always love you
I will always love you
..."


Askel viisi. Älä enää pelkää. Enkä minä enää pelkää. Tämän helpompaa ei ole, tässä on kaikki mitä tarvitaan. Avaimet onnelliseen elämään. Ymmärrys. Kaiken ei tarvitse olla monimutkaista. Kaiken ei tarvitse olla vaikeaa. Kaiken ei tarvitse olla minkä on tarvinnut olla. Sano: oletko katkera? Sano, pyydän: mitä sinä haluat? Mitä sinä kuvittelet että sinusta on tullut, minne sinun vuotesi ovat menneet, mihin kaikki ne toiveet katosivat, monta vuotta odotit. Sano. Älä jätä sitä yksin.

"...but i never know if it's real never know how i
wanted to feel never quite said what i wanted
to say to you never quite managed the words to
explain to you
..."


Elämä on niin kovin lyhyt.

Pulut pitävät kissoista 

Oletetaan pelkotila.

Jatketaan asioiden tekemistä tavoilla joilla ne on aina ennenkin tehty. Unohdetaan mahdolliset vaikeudet. Nähdään todellisuus kaarevana peilinä; suoraan edestä juuri sellaisena kuin pitääkin, mutta reunoille ei kannata vilkaista. Kuva näyttää siellä väärältä.

Nukutaan hetki.

(Tietenkin voi myös pysähtyä miettimään, kasvavatko rintakarvat kämmenen sisään, jos painaa käden kylkiluilleen vuodeksi)

Kirjoitetaan oivallisia ajatuksia, elämästä, kuolemasta, asioiden merkityksellisyydestä ja toisaalta turhuudesta. Kaikkein suurinta turhuutta on elämän turhuuden merkityksettömyys. Kaikkein tiukimmin meistä pitävät kiinni sellaiset ihmiset, jotka eivät meistä enää pidä kiinni.

Marinoidutaan omissa liemissä. Poltetaan ehkä sormi kynttilässä.

"Elämä on nippu palaneita porsaanluita", kuten herrat Kaartamo, Kettunen ja Kuustonen aikanaan lyrikoivat. Mitä muuta voi odottaa kollektiivilta, jonka lyhenne on KKK?

Toistellaan öisin: "Olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta..."

Ja ennen kuin huomaakaan, on taas kesä ja yksi vuosi yliopistossa takanapäin. Hiphei! Ei muuta kuin nippu Jekku-lehtiä mukaan ja kavereiden kanssa rannalle! Lopputekstien rullatessa soi Orchestral Manoeuvres in the Darkin Enola Gay halpana Synthesizer greatest -versiona.

10.4.05

Good morning, great Moloch (*) 

Tätä nykyä aiheita kirjoittamiseen tuntuvat antavan blogit. Olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kirjoitetaan kirjoittamisesta. Ahdistaako jo? Minua ainakin! Joka tapauksessa Tiran eilinen kirjoitus aiheutti ymmärryksen tunteen. Minua masentaa kaiken kaupallistuminen, enkä nyt puhu niinkään blogilistan myymisestä it-yritykselle (vaikka epämiellyttävä jonkin pieleen menemisen tunne onkin niskassa aina kun sitä ajattelen), vaan siitä, että firmat alkavat tunkea mainoksiaan sinne kutsuen niitä blogeiksi. Pirkka tosiaan ehti ensimmäisten joukossa (ei tosin aivan ensimmäisenä käsittääkseni) ja pamautti kerralla neljä erilaista mainossivua blogilistan uutuuksiin. Helvetin hienoa. Yllättääkö ketään, että näitä Pirkka-sivuja ylläpitää sama henkilö, joka kirjoittaa aiemmin mainitsemaani Kirjoitusohjeita bloggaajalle -sivua? Ei minua ainakaan. Paljastui Pirkan nettisivujen toimituspäälliköksi. Kiitti hei vitusti. Jos jaksaisin uskoa että yhden ihmisen pienillä teoilla on muutakin merkitystä kuin yhden ihmisen pienen elämän muuttuminen vaikeaksi alkaisin boikotoida K-kauppoja, mutta en minä viitsi. Ei se mitään hyödyttäisi, menettäisin vain halvan Euroshopper-suklaan.

En toisaalta jaksa olla pitkään vihainen kevään edetessä kuin intercity kakkonen Salon ja Karjaan välillä. Peipposet saapuivat eilen Ylioppilaskylään, leskenlehtiä on näkynyt jo pian kaksi viikkoa, kiurut ja rastaat livertävät yötä päivää ikkunan takana ja maisemat ovat muutenkin muuttuneet kieltämättä edukseen. Ei enää likaista lunta, katson koiranpaskojakin mieluummin ja niitähän riittää. Eilen tein listan asioista, joita parvekkeeltani näkyy:

-Pyhän Katariinan kirkko
-Tuomiokirkko
-hautausmaa
-minigolfrata
-koripallokenttä
-bussipysäkki
-parkkipaikka
-roskalava
-kerrostaloja
-pappila
-leikkikenttä
-kylpylähotelli

On siinä elämän koko kirjo, ei puutu kuin teurastamo ja onhan sekin periaatteessa. Jätän lukijan pähkäiltäväksi mille annan tämän tittelin. Olen viikonlopun aikana kirjoittanut toistakymmentä sivua pitkään seissyttä kässäriäni vain siksi että on ollut pakko. Ja silti ehdin eilenkin kävelemään vähintään viisitoista kilometriä, mikä alkoi käydä jalkoihin, kun eivät ole vielä tottuneet talvikorjusta kaivettuihin buutseihin mutta tätä menoa pian kyllä ovat.

Muistan kävellessäni miettineeni pitkää ja monipolvista kirjoitusta siitä, miten tulevaisuudessa emme enää kykene aitoihin tunteisiin, sillä kun ajan henki on mikä on, kaupallistetaan ihmisen tunteet ja ajatuksetkin jossain vaiheessa. Vapaus valita ja olla spontaani koetaan rasitteena ja häiritsevänä tekijänä, alkaa ihmisajatusten sponsoroiminen. Kuudennen korttelin kohdalla oli ajatuskulkuni muuttunut niin vaikeatajuiseksi, että hylkäsin kirjoituksen ja korvasin sen tällä höyhenenköykäisellä sanavaahdolla. Näin se käy. Kuka ostaisi mainostilaa?

Näin unessa sienipilven.


"I watched the trash
that covered this world
swimming in farces
in mud and in blood
without a care in the world
the corpses are piled up almost to heaven
chuckling or smiling
and rubbing their hands
without a care in the world
and so we all lie dozing under the sun
images of banality flick past our eyes
as we bask in this paradise
littered around us
books of religion covering my feet
and I haven't the time for a word"

(Current 93 / Niemandswasser)

* myös otsikko lainattu Current 93:ltä



7.4.05

Elinsiirto
eli "Mitä sormesi koskivat tänään?" 

Toki aina välillä huomaan haluavani asioita, eikä siinä varmaankaan ole mitään väärää. Meihin on annettu tahto ja vimma, joskaan ei välttämättä noilla sanoilla. Muistin tämän jälleen tänään kävellessäni ulos seminaarihuoneesta tyhjin mielin. Aamut ovat luomista varten ja olin tuhlannut omani, päivät ovat askareiden hoitamista varten, mutta se kului kahvilla, iltapäivisin kuuluu tehdä töitä, katsoin Päivien viemää ja löysäilin, illat ovat uudestaan luomista varten, minä join teetä ja puhuin rakentavia, kaksoismerkityksin, vähintään.

Joskus raivostutan itseäni olemalla taipuvainen toisintamaan sanojeni sisältämät merkitykset teoissani vain aavistuksen aiotusta poikkeavin, mutta kuitenkin selkeän pesäeron tekevin, muutoksin, ja sittenkään en saavuta haluamaani, sen paremmin sitä mitä olen sanoillani halunnut ilmaista, kuin sitä, minkä olen teoillani yrittänyt jostain egoistisemman puoleni kellarinnurkista kaivaa esiin, eikä tilannetta tietenkään helpota se, etten varsinaisesti ole halunnut kumpaakaan. Tuntuu melkein siltä kuin seuraisin kolmantena pyöränä kahden toisistaan tietämättömän mutta alati riippuvan itseni kamppailua elintilasta, eikä se ole hauskaa seurattavaa, ei ahdistavaakaan, vain enimmäkseen tylsää.

Kirjoittaminen on kaunista, jos kirjailija pysyy ryhdikkäänä pöytänsä ääressä ja kirjoittaa vuohenverellä. Anteeksi, ei minun noin pitänyt sanoa. Huomenna on aikainen herätys, on käveltävä teknologiakeskukseen, mistä seuraa draamaa. Näinä iltoina on joka kerta kellon lyödessä kaksitoista aiempaa vaikeampi saada varmuutta siitä, että on kulkemassa tiettyyn suuntaan, tai siitä, että on olemassa tiettyjen asioiden vuoksi, mutta siitä, että täyttää ihmisenkokoisen tilan johon muuten muodostuisi ikävä tyhjiö, voi sentään olla kiitollinen niille esi-isilleen, jotka 1400-luvulla päättivät purjehtia Saksasta tänne, vaikkei koskaan aukottomasti olekaan todistettu etteivät he saapuneet kahvilaivan ruumassa jäniksinä. Ainakin heillä oli pupunkorvat.


PS. Suosittelen tutustumaan exmen Ajatusviivaan. Sieltä saa hätkähdyttävän halun lukea runoutta.

5.4.05

Sanat että tietäisimme 

Kannattaa aina pitää mielessä, että jokainen elämä on fiktiivinen konstruktio.

4.4.05

Sielut vinossa 

Tänään olen nähnyt tähtiä.

Kun vielä jokin aika sitten yksi sellainen päivä jona en kirjoittanut tänne aiheutti päässä suman, johon oli kertynyt viikon verran aiheita, olen nyt ollut päiväkaudet kirjoittamatta ja pois ovat kuolleet viimeisetkin ideat kuin rikkaruohot myrkytetyltä niityltä. Olen kyllästynyt kiertelyyn. Olen kyllästynyt siihen, että asioille ruhjotaan väkisin säännöt, joiden mukaan oletetaan sitten kaikkien haluavan toimia. Olen väsynyt akateemisuuteen, se ei luo vaan kahlitsee. Olen väsynyt siihen, että kirjoilla on "genrejä".

Olen tiiliseinään matkalla. Minulla ei ole merkitystä sinällään, ei olentona; minun sanani kertovat sen mikä olen. Minua väsyttää juuri tällainen tarkoituksellinen kaunopuheisuus jota nyt kirjoitan. Otsikko tosin on ihan hyvä; "Sielut vinossa". Pidän siitä.

Tekisi mieli huutaa. Vuonna 1980 olin iloinen, siitä on valokuva todisteena. Valokuvat väsyttävät. Nykyisellä digiajalla niitä on kaikkialla, niitä on liikaa. Kuvaa ja tekstiä on loputtomasti, ne ovat lakanneet olemasta tärkeitä asioita.

Musiikilla oli ehkä vielä sukupolvi tai pari sitten merkitystä. Elokuva ja televisio ovat aina olleet pelkkiä massaviihdemonoliittejä. Kun kansojen mielet turtuvat, kansat eivät ajattele. Tehdäänpä uusi elokuva.

"Minä en tarkoita mitään tästä."

Minua väsyttää se, että napsimalla blogeista virkkeitä pääsee osallistumaan digitaalisen runouden portaaliin. Mikä tahansa on helppoa kun sitä ei tee itse. Minua hävettää että jaksan vaahdota jostain noin mitäänsanottamasta asiasta kerta toisensa jälkeen.

Pikkusieluisuus on pahe. Aina ei jaksa olla avara. Jos yrittäisi ymmärtää, tietäisi enemmän, ja korostan sanaa "yrittäisi". Se on mahdotonta kuitenkin.

Tietenkin.

Jos saisin paperille tulostettuna siisteihin riveihin allekkain kaikki rakkaudenosoitukset ja hellät sanat joita olen ääneen sanonut eri ihmisille, lista olisi kaoottinen ja ruma.

Ihmiset ovat hieno asia.

Kissat ovat aivan järjettömän hieno asia.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker