<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

31.3.05

Meillä oli täällä joskus kiva pieni yhteisö 

Tuli sama olo kuin tänään Kirstille silloin kun ensi kerran havaitsin kirjoitusoppaan bloggaajille. Minä tuohduin ja kuvotuin. Mikä tuo anonyymihenkilö kuvittelee olevansa tullessaan tyhjästä ja ilmoittaessaan blogia jo kauan pitäneille miten homma tehdään? Jos se on vitsi, ei minua naurata, ja sen kuitenkin mieluummin toivoisin olevan vitsi kuin totta.

Bloggausohjeita! Mikäpä siinä! Tasapäistetään blogit, kun maailmasta on muutkin tekstit jo jauhettu persoonattomaksi massaksi josta ei saa erottua koska jos erottuu ei menesty. Tehdään blogitkin toistensa peilikuviksi, kirjoitetaan vain tietyllä tavalla! Ohjeblogin tagline kertoo kirjoittajan ideologiasta paljon enemmän kuin haluaisin tietää: "Näin kirjoitat tehokkaita tekstejä blogiin". Markkinointiajattelu jyrää. Ei olla persoonallisia, ei tehdä niin kuin itse haluttaisiin, muututaan samanlaisiksi, ollaan tehokkaita. Aina kun jollekin alalle aletaan kirjoittaa "ohjeita" on se ala tullut enemmän tai vähemmän tiensä päähän.

Minulle tekstissä on tärkeintä ollut aina se, että sääntöjä ei ole. Ei ole ohjeita. On olemassa loppumaton määrä tapoja tehdä, eikä mikään niistä ole oikeampi kuin toinen. Täältäkin ne yrittävät sen viedä.

Blogit ovat kuulemma jo Ilta-sanomissa. Eikö täällä maailmassa mikään enää pysy tyylikkäänä ja vain harvojen huomaamana alakulttuurina? Masentaa.

28.3.05

Host host mummel rap host 

Alunperin tapahtuma kulki nimellä peli-ilta, mutta se pääsi venymään; lähdin kotoa kävelemään kohti Martin puutalokortteleita kahden aikaan lauantai-iltapäivänä ja palasin takaisin kopperooni maanantaina neljän jälkeen. Kaksi vuorokautta ja risat alkaa olla jo siinä "illan" käsitteen rajoilla. Ei tällaisia asioita voi koskaan tarpeeksi arvostaa. Kyky olla rennosti, stressaamatta. Jos haluaa jatkaa levonkaltaista roikkumista toisenkin vuorokauden niin miksei. Tämä yhteiskunta on liian kiireinen. Meillä niukasti alle kolmekymppisillä on oikeus taantua.

Käytössämme oli lainattu Playstation kakkonen ja Grand theft auto -sarjan viimeisin osa. Aluksi ahdistuin pelin väkivaltaisuudesta ja moraalittomuudesta, mutta sunnuntai-iltapäivään mennessä rusikoin poliiseja kaksipäisellä dildolla ja viiltelin mummon hengiltä keskelle suojatietä ilman mitään erityistä syytä. Minun lapsuudessani tietokonepelit olivat hauskoja, mutta voi veikkoset, niin oli tämäkin. Toinen viikonloppua yhtä vahvasti leimannut peli oli Great Giana sisters, jota pelasimme kahdella kannettavalla HP:lla kuusnelosemulaattorin voimin.

Etsi eroja.

Yritän tosissani vierottaa itseni internetistä, mikä saattaa johtaa päivitysten vähentymiseen Silmänkääntövankilassa, ja katso! Kaikilla oli heti parempi mieli. Tämä verkkoperkele syö minut ontoksi sisältä. Olisi kiva tehdä jotain ei-virtuaalista elämällään taas pitkästä aikaa; tai ainakin jotain ei-interaktiivista. Ihan vain itselleen. Kaikella on nykyisin yleisö, jokaisella on kohde, merkitykset katoavat saumoihin.

Minulla on aina pidemmän ystävien parissa vietetyn ajan jälkeen vahva tunne verkkomaailman ahdistavasta keinotekoisuudesta, ja niin kai taas. Suuntaus oli joka tapauksessa muodostumassa jo ennen tätä viikonloppua. Meillä oli kyllä hauskaa. Missä menevät keinotodellisuuden rajat?

Olen hieman yli viikon aikana nukkunut neljässä eri paikassa, ja minä olen aina suhtautunut matkustamiseen ja muiden luona yöpymiseen perin nihkeästi. Vanha oppii uutta, ja minä näköjään myös. Kaikki oli helpompaa ennen kuin. Ja silloin kun.

Mukavuudenhalussani en tajunnut nieleväni kilometreittäin siimaa jonka päässä odotti väkäsekäs koukku.

24.3.05

Rastaatta 

Pääsiäinen, miten merkityksetöntä! Turun ylioppilaslehden englanninkielinen kolumni oli viime numerossa otsikoitu "Easter, bigger than Christmas for some". Olisin mielelläni jatkanut sitä alaotsikolla "A Shitload of nothing for most". Taas saa turhautua ylimääräisistä pyhistä jolloin mikään ei liiku eivätkä paikat ole auki. Piti alkossakin käydä jo tänään, vaikka suunniteltua ohjelmaa on vasta lauantaina, jatkuen todennäköisesti kauas sunnuntain puolelle. Varustukseen kuuluu tällä hetkellä makuupussi, tietokone, uimahousut, pullo australialaista valkoviiniä ja kamera. Voi tulla outo viikonloppu. Sitä odotellessa vietän pitkähkönperjantain maalla.

Olen pahoillani että aiheutin epäsuorasti monen kiinnostuksella lukeman blogin päättymisen.

23.3.05

Tanssin ajatuksen kaaria ja olen niin saatanan väsynyt 

Kesti kolme tuntia herätä tänään, kolme senjälkeistä tuntia kun olin noussut sängystä, minkä tein vasta yhdeksältä, eli noin kaksi tuntia normaalia heräämisaikaani myöhemmin. Uni ei päästänyt otteestaan, siinä polulta aukesi luukku, jonka kautta putosin syöveriin, siellä velloi orgaanisen näköistä massaa joka hetkittäin kiinteytyi hampaiksi, silmiksi ja milloin miksikin. Se söi ihmisiä. Sen kautta piti mennä. Luukun jälkeen pääsi vihreään laaksoon, joka muuttui tietokonepeliksi. Kaksi matoarmeijaa tappoi toisiaan, niiden nimet leijuivat ilmassa, ja jostain syystä kaikilla oli jokin Dylanin albumin nimi, muistan ainakin "John Wesley Hardingin" ja "Blonde on blonden". Jossain vaiheessa madot muuttuivat peurantapaisiksi eläimiksi. Yksi haavoittui kaulaan, jouduin viiltämään sen kurkkuun haavan jottei se olisi tukehtunut vereensä. Meistä tuli ystävät. Alitajunta, mitä helvettiä taas yrität sanoa?

Kun lopulta heräsin, laitoin Van Morrisonin Astral weeksin soimaan ja se vei mukanaan kuin uni aiemmin. Tanssin ympäri kahdeksaatoista neliötäni. Nautin olosta. Sitten vilkaisin ikkunasta ulos, ja 50 metrin päässä minusta seisoi surujoukko kukkasineen ja mustine takkeineen, arkkua laskettiin hautaan. Pysäytti. Laitoin ruokaa, menin sen jälkeen tupakalle, saattojoukko oli kadonnut, mutta tyttö vaaleanpunaisessa pipossa käveli hitaasti kukkasten peittämän haudan ääreen. Hän seisoi paikallaan liikkumatta saman ajan jonka vietin parvekkeella. Niin lähellä ettei olisi tarvinnut kuin vähän ääntä korottaa ja olisin voinut puhua hänelle. Sisälle palattuani huomasin että taas nukutti. Taas aukesi polulla luukku joka imaisi sisäänsä, taas madot taistelivat, taas laskin veret. Minä olen tottunut tulkitsemaan uniani ja minä olen tottunut siihen että joku on aina osannut löytää niistä elementtejä joita en ole itse havainnut.

Onko lapsen hyväksikäyttö liian vaikea aihe käsiteltäväksi lyhytelokuvassa? Ainakin se on vaikea kirjoittaa. Työstin aamupäivällä synopsista. En enää tiedä väsyttääkö, raja ylittyi, nyt vain puhkon suonia.


Kahville. Jos helpottaisi.


"'I'm tired' I said
'You always look tired' she said

'I'm admired' I said
'You always look tired' she said"

(Elbow / Fugitive motel)


22.3.05

"Mehän ovat kuin kaksi marjaa", ja muita lähinnä ajantappomielessä ylöskirjattuja asioita 

Minulle on muutaman kerran sanottu, että olen Tommi Liimatan näköinen. Ei ole ollut niinkään paikkansa pitävä väite mielestäni, ennen kuin satuin näkemään itsestäni viime viikonloppuna otetun kuvan. Siis katsokaa nyt itsekin:



Että tällaista tänään. Kumpi meistä kadottaa identiteettinsä? Kaipaisiko Abso joskus Tommi-tuuraajaa keikoille? Olisin heti valmis!

Olen asunut tässä yksiössä nyt neljä kuukautta, ja tänään kuulin ensimmäisen kerran kuinka naapurissa harrastettiin seksiä. Tunsin iloa siitä että jollakulla tässä mehiläiskennossa on elämää. Kaksiossa asuessa sitä touhua sai kuulla eri suunnilta kyllästymiseen asti, täällä ei. Seinäthän ovat tietenkin kuin paperia, joten yksityiskohdistakin sai nauttia. Lopulta kyllästyin ja lähdin ulos. Tuskin olin päässyt ovesta kun vastaan tuli paitsi nuutunut seminaaristapalaaja, myös äänekäs kulkue, joka kenties esitti jonkinlaista pääsiäisdramatisointia, ainakin yksi kantoi isoa ristiä. Olisivat nyt vähän vaivautuneet; nasaretilaisehko pukeutuminen olisi auttanut uskottavuuteen. Toppatakeissaan ja pipoissaan kulkue näytti jotenkin, no, väsähtäneeltä, eikä auttanut se, että ristinkantajalla näytti olevan hirmu hauskaa.

Herra K kertoi tänään lounaalla seikan, josta pelkäsi maineensa menevän, mitä koitan edesauttaa julkaisemalla faktan täällä: Tommi Läntinen (Tommeja tänään riittää) on hänen useimmin keikalla näkemänsä artisti. Miksen minä ikinä kirjoita mistään muusta kuin Tommi Läntisestä ja hänen keikoistaan? Eikun kirjoitanpa.

Jonin Elämä ja teot on hyvin kirjoitettu kolumninkaltainen blogi, joka ansaitsee laajemman huomion. Eilen hän totesi että kaikesta sanomastaan on yleensä 90% ironiaa. Olen huomannut saman, mutta jäin silti miettimään: oliko tuo kyseinen toteamus ironiaa? Pää alkoi hajoilla. Tunnen myös nöyryyttä sen edessä, että joku on tänä blogger-aikakautena viitsinyt nähdä vaivaa koodatakseen itse bloginsa. Ohhoh.

Marimba muistutti muutama päivä sitten musiikkikirjaston olemassaolosta. Olen sen aktiivisesti unohtanut, viisi ja puoli vuotta Turussa ja olen sieltä muistaakseni kerran levyjä lainannut. No, vahinko takaisin, marssin sinne eilen (tieto siitä, että kirjaston muuton vuoksi levyjen eräpäivä menee pitkälle toukokuun puolelle, ei haitannut) ja vielä uudestaan tänään, yhteensä hyllystä lähti mukaan 21 levyä. Mitkä jumalaiset valikoimat kaikkea hämärämpää tavaraa! Potkin itseäni päähän siitä, että vasta nyt sinne ajaudun, vaikka toisaalta, parempi myöhään. Mukaan lähtivät seuraavat levyt:

Laurie Anderson: Big science
Aphex Twin: Richard D. James album
John Cale: The Academy in peril
Current 93: Sleep has his house
Curved Air: Phantasmagoria
Miles Davis: In a silent way
Dead Can Dance: Into the labyrinth
The Doors: Strange days
Bob Dylan: Nashville skyline
Hatfield and the North: The Rotters club
Henry Cow: In praise of learning
Michael Hoenig: Departure from the northern wasteland
Loveproge (eri esittäjiä)
Van Morrison: Astral weeks
Yoko Ono: Plastin Ono band
Jukka Orma: Kultahiekkaa
Kari Peitsamo: Vedestä nousee kasvi
Kauko Röyhkä: Kaksi koiraa
Soft Machine: Third
Univers Zero: Heatwave
Sophie Zelmani: Sing and dance

...käytännössä kaikki artisteja, joiden tuotantoon on parhaimmillaan pian kymmenen vuoden ajan pitänyt tutustua, mutta aina se on jäänyt, monia näistä ei tahdo löytää mistään kaupasta, osaa ei edes netin kautta. Davis, Dylan, Peitsamo ja Röyhkä tietenkin tutumpia, mutta näitä levyjä en ole kuullut. Kylläpä sisälläni taas tämänkin pläjäyksen äärellä nautiskelija hyrrää. Paitsi tällä hetkellä, kun päässä soi loputtomana luuppina Aphex Twinin "Milkman". Ottakaa se pois.

Lopuksi testitulos, tämä kirjallisuuden klassikko olen:

orlando
Virginia Woolf: Orlando. You are a challenge, for
outer events, the outside world, the time etc.
play no importance to you. Your focus is in
writing, in gender issues, and inside your own
head. Self-analysis and exploration of yourself
as well as the outer world hold great
importance to you.


Which literature classic are you?


Pitäisi kai sivistää itseään sen verran että tuon lukisi. Ää, jos kattois vaan sen leffan.

Vanhoja virkkeitä
eli "Kun ajatus jää vaivaamaan, se jää vaivaamaan"
tai "Tämä blogi on armonlaukausta vaille finaalissa" 

1."Annoin sydämeni lyödä ja keuhkojeni hengittää."
Niin kuin silloin.

2."Kuka tähän nyt enää ketsuppia sotkisi?"
Ruuanhaku on vaikeinta öisin.

3. "Jumalauta, Jack. Sano nyt jotain."
Onko korrektia kutsua porukasta kävelynopeutensa vuoksi pois pudonnutta henkilöä "jälkeen jääneeksi"?

4. "Pitäis varmaan käydä vielä siellä pimpin tykönä."

5. "Uutta! Nyt kuski levähtää matkan aikana!"
Mutta entä jos hän ei tarvitse lepoa? Onko lepo itseisarvo?

6. "Minä tosiaan luulin nunnien olevan siistejä, mutta sitten sain kuulla siitä AIDSista. Sehän tosiaan taitaa saada ihan kaikilta."

7. "This is it. This is the end, O'Brien."
Last action hero; Die Hard oli enää muisto.

8. "Vois niitä kananaivojakin vähän käyttää kun ostoksille tulee."

9. "Hyvästi jää rakas isänmaa, en sua koskaan enää saa!"
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun opin lukemaan. Kuinka monta sanaa mahtuu neljännesvuosisataan?

10. "Kaikki minulle opetetut tieteelliset faktat ja järjelliset ajattelumallit ovat kuin jäätelöroiskeita auton konepellillä jotka voin nyt vain nuolla pois."
The truth is out there, Scully.

11. "Pidä tätä pidätettäessä oikeassa kädessä."
Kumpi Alangon veljeksistä on tehnyt huonomman kappaleen suhteessa uraansa?

12. "So, is there anything you wanted to change about this interview?"

13. "Lenni-Kalle heittää skredat!"
Elokuvissa ei saa puhua. Eikä varsinkaan huutaa.

14. "Älkää nyt saatana laulako!"

15. "Loistavaa, kolme kertaa korkeampia sähköpylväitä tässä vielä tarvittiinkin."

16. "Meillä on viti presidentti!"
Ja minua muistutettiin vuosituhansia vanhasta jutusta. Pyramidin alla oli kaupunki.

17. "Tässä on nyt kolme bussia yhden renkailla."

18. "Aivan varmaan siellä oli niitä sinisiä novelleja... eikun kuponkeja, niissä oli sorsan kuva tai joku."

19. "Hei! Löysin toisen maailmansodan aikaisen juoksuhaudan!"
Ja kuvitteellisia lasiesineitä, veikkaan.

20. "I fucking hate this nya ordnung!"
Minulla on ollut elämäni aikana kämppis yhteensä kaksi viikkoa.

21. "Rouva Lassila! Olette väärässä kerroksessa!"

22. "Kaikki on elossa paitsi ruumiit kuolleita."
Knock yourself out.

23. "Minä voin kuolla, minut voidaan ristiinnaulita."
Olen säveltänyt miljoonien edestä listahittejä pääni sisällä.

24. "Jotkut olivat ryömineet rautatielle kuolemaan."
Uutisissa yksityiskohtien kuvailu lopetetaan aina sillä hetkellä, jolla se on käymässä mielenkiintoiseksi.

25. "Kas kun et ottanut kameraa mukaan saatanan häirikkö."

26. "Mikä on yhteytesi situationisteihin?"

27. "Ja sen takia ei ole olemassa naistaiteilijoita."

28. "19.2 kello 19.02 rakastettuni saapui utareet tanassa."
Ala-asteikäisenä kuulin kavereilta, että he olivat löytäneet paperinkeräyslaatikosta pornolehtiä.

29. "Varo Pori-ratikkaa."

30. "Ai ettei MTV3 muka näytä enää mitään tällaista?"
Nykyisin ei yllätä enää mikään. Emmekö koskaan pääse estoistamme...

31. "Terve vaan selkärankamurtumat."
Tätä nykyä vedän 18 leukaa.

32. "Kaikki metsän mutaatiot joutuivat uuden mutaation kouriin."

33. "Nyt särkyy paikan pehmein esine."

34. "Sinä puhkaisit minun silmäni! Minä kiellän sinulta pääsyn kaikkiin maailman tapahtumiin!"
Olen syntynyt myöhään ja silti pidän valosta. Kevätpäiväntasauksesta kuusi kuukautta eteenpäin on ainoa merkittävä aika vuodesta.

35. "Auton keula on enää metrin päässä mun kaverin jaloista!"
Vrt. edellä.

36. "Onpa muovisen näköisiä nukkeja."
Peter Jacksonin ura lähti alamäkeen Heavenly creaturesin jälkeen. Miksi jotkut pitävät Sormusten herra -elokuvista?

37. "Surkein näkemäni risteysajo!"

38. "Kaikki vaimot ovat tulevia vaimoja."

39. "Oh God! You'll need some corpse guards here! Your runners are bleeding all over!"

40. "Drug dealing in army uniforms? But I'm undercover to the core! Where's the fucking piano?"

41. ”Mikä ihmeen friikkishow tää oikein on?”

21.3.05

Monumental collapse igitur
eli "Jos kaikki Norjan järvet..."
tai "Virke joka jatkui maanantaihin" 

Viikko pari sitten sai kovasti huomiota blogi nimeltä Uusia lauseita. Minä olin ensi kerran huomannut sen hieman aiemmin, ja pidin ideasta, kun luulin että sen kirjoittaja keksii itse nuo lauseensa. Mutta tuon mediahuomion yhteydessä totuus paljastui minulle: blogin sisältö (joka muuten koostuu virkkeistä eikä lauseista, mutta myönnän tekeväni itsekin tuon virheen helposti...) on koottu muista blogeista keräämällä. Siinä, että blogi nimeltä Uusia lauseita koostuu nimenomaan jo kerran sanotun toistamisesta, on jotain väärää. Missä ovat oikeasti uudet lauseet, niin pää- kuin sivu-? Siis tarkoitan jotain tämäntapaista:

"Harjannostajaisissa tarjoiltiin raunistulalaisille sikuria ja toffeeta."

"Kun setäni oli lapsi, hänellä oli irlanninsetteri, joka mahtui taitettuna taskuun."

"Suutarin lasten on paha kulkea kouluun reppu selässään jos sataa saastaisia rättejä sammakonnahkoihin käärittyinä."

"Seisoimme lentokentän lähistöllä ja purkkapallot paukkuivat kaikkialla ympärillämme."

Tämä on jälleen samanlainen maanantaiaamu, kuin se, jona aloitin anonyymiblogini. Otsikot eivät aina kerro läheskään tarpeeksi; blogin nimen pitäisi heijastaa sisältöä. Sanat eivät ole leikkimistä varten, niihin on suhtauduttava vakavasti.

20.3.05

Memorabilia, sic itur ad astra 





























19.3.05

Pusin sun masua 

Monimutkaisuudet muuttuvat selvyyksiksi ja hämmästyttävät asiat toteutuvat. Ei kai siinä sen kummempaa. Minne katosivat eriävät näkemykset, vai oliko niitä lainkaan? Melkein kuin yläpuolelta katsoisi, melkein.

18.3.05

Aloysius Senjasen parempi päivä 

Tuottamalla yksiköitä Aloysius Senjanen oli saanut aikaan yhdessä päivässä enemmän kuin kahdessa edellisessä, ja hän oli tyytyväinen kissa kermalautasen äärellä jo ennen iltapäivän kahvihetken puoliaikaa. Hän ei ollut ennen tajunnut miten helppoa oli kaiken moninkertaistaminen. Kuin nopat pelilaudalle putosivat hänen tavoitteensa yhden lyhyen aamupuuron ääressä sattuneen oivalluksen jälkeen, ja aina ne kierähtivät näyttämään suotuisia tuloksia. Aloysius Senjanen leijaili taivaalle kevyesti kuin hiiri huuhkajan nokassa. Hän tiesi ettei nousu voinut jatkua pitkään, ja sen tietämällä hän oli poikkeuksellinen kapitalisti. Aloysius Senjanen ei uskonut kuormitukseen, vaikka uskoikin tuottamiseen. Kaikkeen pystyi, muttei aina. Se oli Aloysius Senjasen perimmäinen totuus, isovaarilta rippijuhlien jälkimainingeissa opittu. Ohuen yläpilven korkeudelta hän näki kotikaupunkinsa säälittävyyden ja itki tuskansa alas sateena, joka tehtaanpiippujen savusta muuttui mustaksi ja sai autonomistajat kiroamaan niin että kirkon saarnatuolista putosi taas yksi naula. "Totuus", Aloysius Senjanen karjaisi sielunsa viemärhormeista, "se on sittenkin jotain aivan muuta kuin tämä!"

Ja hän palasi maan pinnalle, tuotantoyksikköhuoneeseensa, pöytänsä ääreen, puolipöhöttyneen ruumiinsa sisään. Hikimustikat hänen ohimoillaan sykkivät kuin sammakon kaula, ja hän poistui miestenhuoneen ovesta kadulle ja kotiinsa. Vaimo oli laittanut aterian. "Meillä on hienoja vieraita", vaimo sanoi, kuten olikin. Pankinjohtajaystävä oli käymässä kolmen ruskettuneen serkkunsa kanssa, ja he puhuivat golfista, osakkeista ja herneistä kuin vanhat tekijät. Aloysius Senjanen tunsi olonsa huonoksi. Tuotantoyksikön ikkunan takana piikikkäästi illasta aamuun pistelevät neonvalotekstit välkkyivät hänen verkkokalvoillaan, vaikkeivät komean kodin ruokasaliin asti tietenkään näkyneet. Vaimo oli valinnut ateriamusiikiksi cembalosonetteja. Puhetta leikkasivat aterimien riipaisut posliinilautasiin.

Kello 19.45 Aloysius Senjanen nousi pöydästä

17.3.05

Vinkeä Nielimö 

Valkosolut puskevat tällä hetkellä työtä vuorotta. Tunnen alkavan kurkkukivun mahdollisuutta (mikä voi tietenkin johtua siitä, että neuloin pääni paikalleen viime yönä karhunlangalla ja ruosteisella neulalla) ja lihaksia ikäänkuin melkein särkisi. Taistelkaa, soluparat! Immuniteettijärjestelmäni on kovilla mutten luovuta. Viimeisimmästä flunssasta on pitkälti toista vuotta, enkä aio nollata tilannetta nyt. Juon Finrexiniä ja lusikoin auringonhattu-uutetta. Aamun vitamiineja tupla-annos. Heilun edelleen sillä rajalla. En ole sairaana, mutta mahdollisuudet sellaiseksi tulla ovat kiusallisen suuret.

Olen tätä päivää odottanut. Kokosin itseni kuluneiden kahden viikon aikana paloista ja aloin totutella uudenlaiseen olemiseen jatkossa. Vielä on hieman kömpelö olo vaan eiköhän se tästä.

"Harrastan onomatopoetiikkaa ja lemmikkinä minulla on nelimastodontti", mies sanoi aamiaispöydässä.

"Mitä sinä nyt?" vaimo tuuskahti. "Oletkos höpöttämättä!"


...eikä minulla asiasta tämän enempää sanottavaa olekaan. Vastako siitä on kaksi viikkoa kun Jutan tapasin ja vietimme kummallisen bussimatkan rautatieasemalta pois? Tuntuu pidemmältä. On kuin aika olisi raahautunut ja kerrannut itseään monistaen tunteja saman hetken jatkuvaksi ketjuksi. Se on piinallinen ilmiö, mutta kun taas viikonlopun yhdessä vietämme, se tietenkin loistaa poissaolollaan. Vaikuttaisin nokkelammalta sanailijalta nyt ellen kirjoittaisi täsmälleen samasta aiheesta mistä Suurlähettiläiden imelyyshitti vuosia sitten kertoi. Itkettäisi, ellei näin kovin hävettäisi.

16.3.05

Janoiset mielet... ja kuvia joista ei näe satuttavatko ne kohteitaan, sanoja ilman mieltä, kirjoittamaton tunne... 

Kai se on Kesätoimittajankin uskottava että on kevät, kun lämpötila on kohonnut kymmenen pakkasasteen kesemmälle puolelle. Tämän opiskelijavoittoisen hippilän seinien sisällä raikuu tänään progressiivinen rock-musiikki ja minä luon meemejä tulevaa käyttöä varten, tarttukaa lapioihinne luuserit! Kaivakaa oja! Tiedätte miltä työ tuntuu.

Muistan elävästi, miten toissakesänä herätin ajatuksia, tyhjiin lehmämäisiin katseisiin syttyi järjen pilkahdus sanoistani ja minun onneni laukesi tähtitarhoiksi taivaalle sen pilkahduksen edessä; jumalauta, te ymmärrätte minua! Te tajuatte mitä sanon! Sittemmin en ole kokenut vastaavaa. Jos olisin taipuvainen niinkin kuolevaisiin tunteisiin kuin pelkoon, olisin juuri tällä hetkellä hieman huolissani siitä, että viime yön aikana Uguksen ruumis on kadonnut, kenties lähtenyt raahautumaan juuri siihen samaan suuntaan jonne päänsäkin oli mennyt, kohti Hämeentietä... vai sittenkin kohti Kupittaan rautatieasemaa, onko se jälleen kokoamassa paitsi voimiaan, myös itseään, onko se lähdössä pian taas junalla kohti... kohti... mutta eihän se ole voinut! EI UGUS OLE VOINUT!

Minun on pysyttävä kontrollissa. Olen juonut. Liikaa. Suomalainen "mies", te ymmärrätte, minä, kolmas pullo tänään menossa saatana...

"Mä oon niin paska, kukaan ei välitä..."

Pappi, mekaanikko ja suomenruotsalainen saapuivat reippaassa nousuhumalassa grillikioskin eteen varhain eräänä maanantaiaamuna...

Ai te olitte jo kuulleet sen. Yritän vaihtaa puheenaiheita. Saan tekstiviestejä numerosta, jonka ei pitäisi enää olla käytössä. Pelottavia sanoja, mantroja. "Tänään on tuomiopäivä! Valmistaudu lähtöön! Aghiavarda! Deis Apokryfia!" Yritän olla reagoimatta niihin. Ei Ugus ole voinut. Sen oli tarkoitus viettää yksin koko elämänsä ja minun oli tarkoitus varmistaa että niin käy. Ei se ole voinut alkaa uudestaan elää. Ei sen ollut koskaan määrä löytää mitään merkittävää olmimaisen olemuksensa rinnalle. Se paska! Miten se kehtaa! Sen piti olla tahdoton vaahto aallonharjalla, tuuleen hajoava.

Taas puhelin piippaa volgavolgaa. Olen humoristi. Hauska. Naurakaa.

Silmänkääntövankilan faxina toimivasta ovenraosta tungettiin tänään kello 13.23 seuraava Start-paketista leikatulle pahville vihreällä musteella tulostettu testitulos:

Ugus ja uskonnot,
(eli "Tulos joka herätti rehellisen Mitä Helvettiä -reaktion")


Buddhism

67%

Paganism

58%

Hinduism

58%

agnosticism

50%

atheism

46%

Islam

38%

Satanism

38%

Christianity

25%

Judaism

4%

Which religion is the right one for you? (new version)



Kesätoimittaja näkee huolestuttavia merkkejä tässä tuloksessa ja pyytää pikaisesti kaikkien manaajantaitoja edes harrastusluontoisesti elättelevien apua pitääkseen poissa luotaan sen, joka tuon tuloksen itseään testatessaan sai.

Kuuleeko kettu?

Tango-delta 8 kuittaa kuin hullu.

15.3.05

Kirje kohteelle 

Hei,

kuulin äänestäsi että sinulla on hyvä olo, ja se helpotti. Olen pelännyt monenlaista ja tiedän että sinäkin olet, vaikka ainakaan minulle et ole pelkoasi tämän talven aikana näyttänyt ja ehkä se on ollut kummankin kannalta hyvä asia. Oli kiva kun soitit. Tuntuu vieläkin oudolta kysellä miten voit ja miltä sisälläsi kasvava ihmisalkio, "dervissi", kuten itse sitä nimitit, tuntuu.

Ihmisen pitää elämässään katsoa eteenpäin, mutta unohtamatta mennyttä. Tai odota; tuo meni ehkä väärin. Unohtaminen on sallittua jos se on tahatonta. Tarkoituksellinen asioiden kieltäminen syö ihmisen sisältä ontoksi ja vajaaksi. Kokemukset ja historia vievät eteenpäin ja kasvattavat. Jokainen on rikkaampi siitä mitä on tapahtunut.

Anteeksi, kuulostan saarnaavalta taas, eikä se ole tarkoitukseni. Minä piirrän sinulle joskus taas sarjakuvan, ja voimme yhdessä nauraa unillesi. Innostuit kuin lapsi kun kerroin että kirjoittamaasi uneen oli arvovaltaisella blogitaholla eilen linkitetty.

C, onneksi olet. Nauratti miten uteliaasti kyselit J:stä. Vielä kaksi kuukautta sitten en olisi uskonut sellaisen puhelun olevan koskaan mahdollinen, ja kuitenkin sinä osoitit rohkeutesi ja soitit. Kuulostit onnelliselta puolestani kun toivotit kaikkea hyvää minulle ja J:lle. Sinä osaat olla aito. Jätät paskanjauhannan pois ja sanot asiat suoraan. Olen sitä piirrettä sinussa aina ihaillut. Tämä vuosi näyttää aurinkoiselta meille kummallekin.

Pysy hyvänä,

U

14.3.05

I'm a mean clean consuming machine
eli "Oijoi tätäkin taivaspaikkaa"
tai "Kesätoimittaja puree ja lyö" 

Kun viime yönä palasin hieman ennen yhtä kotiin rystyset verillä mukiloituani sivukujalla sen kusipään joka kehtasi väittää, että minä sain Silmänkääntövankilaan viralliset päivitysoikeudet vain siksi, että täten pääsisimme ehdolle vuoden 2004 "paras ryhmäblogi" -kategoriaan Kultaisissa kuukkeleissa, olin väsynyt ja mieleni teki teetä ja leipää, muttei kaapissa ollut kuin viina ja hometta. Viihdytin itseäni alastonkuvilla hetken aikaa, siis ottamalla niitä, ja kyllästyttyäni ajanvietteeseen ilman voitontuoton heleää tunnetta rinnassa lähdin myymään niitä enkä ollut päässyt tämän talon rappukäytävää pidemälle kun koko pino oli mennyt ja uutta tilattiin.

Minä kulutan, ja minä pidän siitä. Kulutan teorioita, aatemaailmoja, pureskelen ne mielessäni inhaksi soseeksi, jonka hitaasti ja yökkäillen syljen takaisin muun maailman nieltäväksi. Kulutan tavaroita, jotka pienet kädet ovat kaukaisessa tehtaassa tehneet minulle; katso, digikamerani kyljessä on naarmu, kiroan sen siis alimpaan helvettiin. Kulutan ihmiset lähelläni riipimällä heidän minuutensa paljaaksi ja myymällä sen eniten, joskus vähitenkin, tarjoavalle. Kulutan valoa ja lämpöä. Olen juuri se pimeä ja kylmä puoli ihmisessä, joka alkaa pikkuhiljaa käymään kuluneeksi metaforaksi. Lyön lyötyä.

Jos Freud olisi ollut oikeassa, me olisimme kaikki peruuttamattomasti häiriintyneitä ja täysin parantumismahdollisuuksien ulkopuolella. Onneksi vain hän itse oli. Kulutan television tarjoamaa massaa, kulutan sanomalehtiin, puista revittyihin, musteella juuri minua varten tuhrittuihin ja minun hetkessä kuluttamiini ja roskapussiin survomiini, kymmenen sekuntia päivässä ja nostan metelin jos lehti ei minulle saavu. Antakaa kuluttaa. Ellemme kuluta, tämä maailma kasvaa liian suureksi kenenkään hallita. Näillä kärpästen markkinoilla pärjäävät ne jotka tietävät miten paskaa niellään, ja ennen kaikkea: miten kymmenet miljoonat muut saadaan nielemään sitä samaa paskaa ilman että he tietävät syytä siihen miksi tekevät niin.

Hykerryttää.

Tällaiset kauniit aurinkoiset päivät pitäisi kieltää lailla.

13.3.05

Mitä minä haluaisin nähdä
(havaintoja haudan partaalta) 

Se onnistui siinä mitä pelkäsin, mutta se ei arvannut psyykkisen yhteyteni näille nurkille olevan tarpeeksi vahva kirjoittamaan myös ilman fyysistä kosketusta näppäimistöön. Olen saavuttanut astraalitason; Britney Spearsia mukaillen en ole elossa mutten vielä aivan kuollutkaan. Täällä on kiva leijua. Epäilen että vastedes jaamme Kesätoimittajan kanssa Silmänkääntövankilan tuotantovastuun. On päiviä jolloin tuntee hajoavansa ihan tosissaan kahteen kappaleeseen.

Mitäpä tekee ihminen ensimmäisenä tekonaan rajan ääreltä? Lähettää viisaita sanoja jälkeensä jääneille? Kummittelee? Nukkuu? Ei, hän osallistuu meemiin. Jani on taas oivaltanut: mitkä maailmanhistorian hetket haluaisit ehdottomasti nähdä jos saisit mahdollisuuden paikan päällä käydä?

Minä valitsin seuraavat (ja näistä jäivät muutamat henkilökohtaisuudet pois ja keskityin nimenomaan maailmanhistoriaan):

- Turun palo. Sen liekkimeren äärellä saattaisi tuntea itsensä pieneksi. Tuomiokirkon kellot sulivat kuumuudessa.

- Baalbekin temppeli Libanonissa, ja erityisesti se hetki, jolloin ne kuuluisat suuret kivet ("Trilithon") on asetettu paikalleen, useita tuhansia vuosia sitten. Nykyinsinöörien ja -tekniikan saavuttamattomissa oleva suoritus.

- Ns. Voynich-manuscript. Kävisin katsomassa kuka hemmetti sen on tehnyt, koska ja miksi.

- Pääsiäissaari. Kävisin katsomassa sitä hetkeä, jolloin ensimmäistä niistä nykyisin lähes koko mitaltaan maansisään vajonneista patsaista (vain päät ovat pinnalla, mutta niillä kaikilla on kokonainen vartalo) on hakattu kalliosta irti. Mitä tarkoitusta varten? Miten? Thor Heyerdahl ei todistanut mitään.

- Nazcan tasanko Perussa. Paikka jossa ei ole satanut satoihin vuosiin, ja jonka kuivaan maahan muinoin piirretyt valtavan suuret kuviot ovat yhä tämän vuoksi selvinä näkyvissä. Haluaisin käydä näkemässä jonkun tällaisen kuvion synnyn.

- Roswell, New Mexico, eräänä yönä vuonna 1947. Mitä helvettiä siellä oikeasti tapahtui?

- Jokin Pink Floydin keikoista vuodelta 1968. Olivat kuulemma kokemisen arvoisia.

- Se päivä, jona Michelangelo sai Sikstuksen kappelin maalauksensa valmiiksi ja avasi ovet uteliaiden astua sisään katsomaan.

- Abbey Roadin studio lontoossa, Beatles äänittämässä Sgt. Pepper's lonely hearts' club bandia talvella 1966-1967.

- Ns. Kheopsin pyramidi, kuka sen oikasti rakensi, koska ja miksi. Älkääkä tulko minulle puhumaan mistään faaraoiden haudoista.

- Siperian räjähdys 1908. Mutta ei mielellään ihan läheltä.


...Nämä ovat niitä asioita jotka mietityttävät. Olen mysteeripainotteinen mies.

Meet the new boss 

Uguksesta jätti aika, ja minä, Kesätoimittaja Herran, muidenmuassa, armosta, ennen kaikkea omasta tietysti, olen saanut sen, mitä olen viime kesästä asti oikeuden ja järjen nimissä toivonut, vaatinut ja halunnut, olen saanut tämän ankeanharmaan vankilan omistusoikeudet itselleni ja tässä pilttuussa koittaa nyt uusi aika.

Tämä on nyt minun blogini. Omistussuhteet ovat siirtyneet. Kaikki on kiinni niistä; omistaminen on hieno asia. Kiinnittäkää ihminen aikaan, paikkaan ja materiaan ja hän tuntee omistavansa ne. Hän omistaa tekstinsä, jotka leviävät tuhansina painettuina kopioina ympäri maailmaa, hän omistaa sadoille näytöille avautuvat blogikirjoituksensa. Hän omistaa askeltensa rytmin.

Miten hienoa asia on hallita. Miten hyvältä tuntuukaan olla kontrollissa. Määrätä, komentaa, päättää, olla välittämättä.

Vain siitä ilosta että se hipin valtakausi on viimein päättynyt, järjestetään Silmänkääntövankilan toimitiloissa ensi yönä bakkanaalit, joissa tarjolla vitusti viinaa, rasvaista ruokaa ja esineellistettyä ihmislihaa. Omistakaa toisianne.

12.3.05

Hänen päänsä horjuu ilman tukea 

Sahalaitaisella veitsellä pääsee rustonkin läpi kun jaksaa nähdä vähän vaivaa. Vaikka onhan se ajan kuluessa jo hieman pehmennyt. Pinnalla kasvaa hometta. Näyttää että ruutupaita on kasvanut siihen kiinni. Ei ainakaan yrittämällä irti lähde. Sytytän uuden tupakan ennen kuin edellinen on lopussa. Hetken aikaa maanalaisessa pimeässä näkyy kaksi punaista pistettä. Kylmyys rapistelee nurkkiin jääneitä mustia jätesäkkejä. Tai rotat. Pelkään että ne joskus löytävät tänne. Kirkko on kolmensadan metrin päässä, pellon toisella puolella. Joskus näin unta, jossa hautajaiskellot ajoivat rotat kirkon kellarista tänne.

Käsi väsyy sahatessa. Olen nukkunut kuluneen viikon aikana neljä tuntia, mutta vetänyt yhteensä yli neljäsataa leukaa, tehnyt lähes seitsemänsataa punnerrusta ja viisisataa vatsalihasta. Miksi käteni väsyy? Pelottaa.

Kauhunhiki valuu otsalta silmiin ja sokeuttaa. Kylmä käsi tarrautuu ranteeseen, ravistan sen ajatuksilla pois. Ei täällä ketään ole.


Silmänkääntövankilassa nukuttiin hurskaitten unta. Suljettujen silmäluomien takana käytiin läpi asioita.

-Pidä musta kiinni.

-Älä puhu...

Kädet nousivat poskille, silmät lukkiutuivat silmiin. Huulet painuivat toisen huuliin kiinni.


Torkahdin hetkeksi, tajuan sen siinä vaiheessa kun leukani osuu rintaan ja säpsähdän hereille. Joudun hapuilemaan veistä hetken, se on pudonnut kädestäni kauas. Tunnustelen. Työtä on jäljellä vielä paljon. Painan veitsen takaisin paikalleen, jatkan sahaamista. Se kuulostaa siltä kuin repisi kangasta.


"Rakkauttasi tarjoa vain niille
jotka ovat osoittaneet olevansa
kykeneviä vastaamaan
täysipainoisesti"

(Kissansilmä / Nukun haapojesi alla)


11.3.05

Silmänräpäyksiä, osa 40
Päätösjakso!
(Jossa maaseudulta ponnistanut päähenkilö luulee harhaisesti saavuttaneensa onnen)
 

Lenkkarit liukuvat soralla, minä lennän halki tämän loppukesän päivän. Nautin elämästä. Ajattelen niitä ihmisiä jotka olen tuntenut, ajattelen ystäviäni ja niitä jotka ovat vittuuntuneet minuun ja ajattelen että näkisivätpä nyt, tietäisivätpä. Vähät siitä että olen yksi tuhansista, olen kuitenkin saavuttanut jotain suurta.

Kerron asiasta, kadunnimet ja korttelit, ihmiset ja liikennevalot kulkevat ohi ja minä käyn pääni sisällä yksipuolista keskustelua jossa erilaisin toinen toistaan tarkemmin sanankääntein ilmoitan kaikille sukulaisilleni, kaikille vanhoille kavereilleni (missä he kaikki ovat nyt?), kansanopistolaisille, kollegoilleni eri työpaikoissa, perheelle, kaikille entisille ja nykyisille ihmisille joita olen palavasti rakastanut ja rakastan, jokaiselle heistä minä kerron että minusta on juuri nyt tänä syksynä tullut opiskelija, yhteiskunnan hyväksymä ihminen.

Ja he ajattelevat että mitä siitä, ja he ajattelevat että eipä olisi uskonut, ja mielipiteestään huolimatta he ovat salaa sisällään kateellisia. Ja minä myhäilen. Ja kerron taas seuraavalle vastaantulijalle, ja hymyilen, ja kadunnimet vilahtelevat ohitseni kun minä juoksen, ja minä kerron uutisen jokaiselle kaupungin asukkaalle, kiinnitän sen jokaiselle ilmoitustaululle, jokaisen kerrostalon seinään.

10.3.05

Silmänräpäyksiä, osa 39 

Paperi allekirjoitetaan ja viedään toimistoon josta saa toisen paperin joka allekirjoitetaan ja viedään toiseen toimistoon, välillä käydään maksamassa lasku jonka kuittia näyttämällä saa paperin joka oikeuttaa toiseen paperiin. Jonot etenevät tasaisen hitaasti, jos erehtyy kysymään jotain on luuseri, uncool, joukkoon kuulumaton.

-Sori, sun suoritusta ei vielä näy koneella.

Ja se siitä, sen sanottuaan hän odottaa minun siirtyvän eteenpäin. Käytin oman kymmensekuntiseni, ja jos en ymmärrä jatkaa, tulee jonon kulkuun häiriö joka heijastuu seuraavaan jonoon jossain muualla joka heijastuu jossain kaukana johonkin toiseen jonoon ja kaikki pysähtyy kirskuen, viive kasvaa jono jonolta ja lopulta, ehkä seuraavan päivän iltapäivään mennessä, minä olen onnistunut pysäyttämään koko yliopiston toiminnan.

Se ei häiritse minua. Minä maksoin yli viikko sitten koko vitun summan juuri sille vitun tilille jonka numero oli siinä vitun lapussa joka saapui postista. Ja minä sanon sen sille helvetin rastapäälle, vain niukasti kauniimmin sanankääntein. Tunnen jonon paineen selässäni, ja hänen otsansa kurtistuu, hän on lakannut pitämästä minusta. Ehkä hän jo toivoo että hänen pöytänsä reunan alla olisi nappi jolla kutsua vartijat paikalle, mutta sellaisia ei ole kuin elokuvissa ja pankeissa ja hän sanoo minulle uudestaan lähes samoin sanoin ettei minun maksusuoritukseni näy tilillä jonka tiedot hänen hienon tietokoneensa näytölle tulevat.

-Mikä maksaa? kysyy ääni noin kolme jonon yksikköä minun takanani ja minä murrun, en kykene taistelemaan niin suurta kollektiivista mieltä vastaan. Katselen ympärilleni, en näe ketään tuttuja, kukaan ei katso minua ymmärtäväisesti, minun on aika mennä. Siirryn syrjään ja jono jatkaa kulkuaan. Viive ei ollut tarpeeksi pitkä, se on mahdollista vielä kuroa umpeen. Katson kuinka kolme seuraavaa asioivat nopeasti ja asiallisesti, kaikki sujuu hyvin. Minä kävelen hitaasti ulos auringonpaisteeseen ja yritän muistella onko minulla koskaan ollut mitään virallista kantaa enteisiin. Uskonko minä niihin vai en? Nyt olisi hyvä todeta että en.

9.3.05

Päivän sana 

Kuinka todennäköistä on, että saman päivän aikana kuulee kahdelta toisiinsa liittymättömältä ihmiseltä täysin eri yhteydessä sanan "käänteisosmoosi"?

Ei niin voi käydä kenellekään, ja tänään minulle kävi niin. En ole koskaan ennen kuullut koko sanaa. Epäilen ettei sellaista ole oikeasti edes olemassa.

Ehkä kiinnitän liikaa huomiota tämänkaltaisiin asioihin, varsinkin kun niitä tuntuu nykyisin riittävän. Silti mykisti. Mitä seuraavaksi?

8.3.05

Elementtejä 

Ajattelen toistuvasti unia. Kuinka vieraalta toisen ihmisen unet näyttäisivät? Jos unet sekoittuisivat ensi yönä, millaisia unia nappaisin naapurista? Luulen eron olevan suuri. Se olisi telepatian syvempi muoto, niiden ajatusten lukeminen, joita ajattelija itsekään ei ole täysin hahmottanut.

Minun unissani on muutamia toistuvia elementtejä, joista noin viiden viime vuoden aikana yleisimmäksi on noussut linja-auto. Minä olen matkalla paikasta toiseen bussilla vähintään kerran viikossa, noin neljänä kertana viidestä lähden liikkeelle yläasteen pihasta sillä samalla koulubussilla jolla lähdin siellä ollessani joka arkipäivä kohti kotia. Unissa bussi joko eksyy, ei pysähdy halutuilla pysäkeillä tai sitten matka on muuten vain pitkä. Se jatkuu aina tunteja, usein päiviä; tämä kuuluu linja-autouniin. Useiden päivien päättymätön matka, jonka aikana bussin sisällä tapahtuu yhteisöllistymistä, ihmisten välistä kanssakäyntiä ja yleensä jotain ahdistavaa. Ulkopuolella vilisevät maisemat ovat enimmäkseen yhä syrjäisemmäksi käyviä maalaisnäkymiä. Metsää, peltoja, hiekkaisia teitä. Yleensä tulee pimeä. Bussiunet eivät milloinkaan lopu matkan päättymiseen vaan ne jäävät aina kesken.

Toinen toistuvuus on suuret ajoneuvot joissa ei ole moottoria, yleensä ne ovat henkilöautoja, mutta moottoripyöriäkin esiintyy toisinaan, enkä ole todellisuudessa koskaan sellaisella ajanut. Tämä on paljon linja-autoa vanhempi ilmiö unissani, ensimmäiset havainnot lienevät teinivuosilta. Edelleen näen tällaisen unen keskimäärin kerran kuussa. Ajan autoa tiellä, usein vilkkaasti liikennöidyllä, ja tunnen hirvittävää ahdistusta siitä, että ajo on paitsi fyysisesti ylivoimaisen raskasta, myös hidasta. Koska autossa ei ole moottoria, ajan sitä polkien, olen hirvittävän väsynyt ja rasittunut aina jo unen alkaessa. Vielä kertaakaan kaikkien kymmenien tällaisten unien aikana en ole huomannut että poljen autoa eteenpäin kun muut ajavat ohi; tämä on sikäli erikoista, että normaalisti uneni ovat tietoisia. Auton polkeminen eteenpäin pitkää ja jyrkkää ylämäkeä pikatiellä ei kuitenkaan tunnu sitä juuri koskaan olevan, en havaitse näkeväni unta.

Asuin viisi vuotta ihmisen kanssa, joka näki unta siitä, että huristeli eteenpäin lasten kolmipyöräisellä, jossa oli auton moottori. Samaan aikaan minä näin unia joissa poljin valtavan suurta autoa liikenteen keskellä.

Hmm.

7.3.05

Silmänräpäyksiä, osa 38 

Ryömimässä jotain käytävää pitkin, melkein kuin muovia, mutta elävää, sykkivät ja vääntelehtivät seinät puristuvat kiinni joka puolelta mutta käytävässä on silti helppo hengittää, se ei ole tappava käytävä, se ei tukehduta. Eteneminen on vaikeaa, käytävä ei ole missään kiinni, roikkuu keskellä tyhjää tai ehkä se kiitää läpi pimeän avaruuden, ikuisesti. Värivaloja näkyy joskus käytävän ohuiden seinien läpi, eikä koskaan uskalla puhkaista seinämään pientä reikää vaikka tuntisi sen olevan mahdollista.

Ja aina siinä kohtaa herää, aina kun on ehtinyt ajatella että jos menisi siitä seinämästä läpi, mihin joutuisi. Ei se koskaan selviä. Kolmantena yönä sama uni, ja edelleen minä kiitän kaikkia jumalia ja mitä henkiolentoja ja metsänpeikkoja ikinä täytyykään kiittää siitä että minä kuulun siihen joukkoon jota akateeminen elämä luokseen tänä vuonna kutsuu. Minä niin vihasin tätä, vielä kaksi vuotta sitten minä vihasin pelkkää ajatusta.

Silmänräpäyksiä, osa 37 

Voi Kristus, heräsin kaksi minuuttia sen jälkeen kun herätyskello oli soinut ja tajusin kiskovani alushousuja jalkaan farkkujen päälle. Ann-Mari katsoi minua sängystä ja räjähti nauramaan niin että vesi valui silmistä ja minun pääni tyhjeni täysin, tunti aikaa siihen saatanan pääsykokeeseen ja minulla löi mustaksi.

Aamiaiseksi kuppi kahvia ja donitsi, eilisestä paketista oli jäljellä yksi. Amerikkalaista, myönnän, mutta juusto oli loppu ja pelkän puolikuivan limpun järsiminen ei innostanut, eikä toivon mukaan innosta ikinä. Ulkona lämmin, melkein kuuma, parvekkeen oven saa jättää auki koko päiväksi. Shortsi- ja paitakeli, paljon päätä kääntävää katsottavaa matkalla yliopistolle johonkin perkeleen rakennukseen jolla on idiootti nimi, sinne samaan lehmälaumaan taas. Yritä tässä nyt ajatella, voi Jee-ee-ee-sus mikä pakkaus kävelee kirkon vierellä vastaan, en tiennyt että noin kireitä toppeja on.

Poistuin kokeesta puolisen tuntia ennen kuin sain kaiken valmiiksi mutta nälkä oli liian kova enkä kyennyt keskittymään enää. Pizzalle, kävi miten kävi. Ann-Mari ja "porukka" odottavat kirkkopuistossa. Helvetin hieno päivä, upea kesä tulossa. Toivotaan edes.

6.3.05

Kaupunkimieliala 

Ellei lasketa sitä, kun tammikuussa 1996 ajoin bussiasemalta raitiovaunulla Tilkkaan ja takaisin, olen viimeksi käynyt Helsingissä toukokuussa 1992 ysiluokan kevätretkellä. Olipa siis vaikuttava kokemus eilen. Ajoin metrolla. Voiko moni asia olla yhtä scifiä? Kummallista korkeaa ujellusta pitävä maan alla etenevä juna, pitkät liukuportaat pitkässä kimaltavassa syvyyksiin ja/tai korkeuksiin syöksyvässä tunnelissa. Pikkupoika minussa villiintyi, eikä metro toki ollut ainoa syy.

Senaatintorilla oli mukava käyskennellä, tosin se oli pienempi kuin luulin. Opin myös, että Kallion katuja kävellessään ei ole syytä laulaa ääneen Sir Elwoodin Kaduilla Kallion. Kolmannella linjalla sentään älysin pysyä vaiti. Helsingissä oli joka toisessa korttelissa pikaruokapaikka nimeltä Chilli. Levinneekö koskaan pohjoisemmaksi ja kannattaako henkeä pidätellä sitä odotellessa, nämä ovat kysymyksiä jotka vaivaavat mieltä ellei mitään muuta ajateltavaa enää jäljellä ole. Lasipalatsissa kahvit ja suklaamuffinssit ja monitulkintaisia katseita pöydän puolelta toiselle. Marski oli itsensä, eduskuntatalon lisärakennus taas julmetusti rumempi kuin mitä olin kuvista vaikutelmaa saanut. Rehellisesti sanoen hirveä esimerkki siitä, minkä kaiken voi modernissa arkkitehtuurissa tehdä väärin. Onneksi Kiasma oli vieressä muistuttamassa etteivät asiat aina ole huonosti.

Helsinki on iso. Joskus pidin Turkua isona, Tamperetta olen tähän asti pitänyt isona, mutta ne ovat pieniä. Helsinki on iso, ja Helsingissä on paljon kauniita rakennuksia. Ihmiset käyttäytyvät helsinkiläisesti. Harpoimme torien poikki, siltojen kautta, kaupunginosiin, kirkkojen vierestä, rakennuksiin, kujille.

On kuin.

Kiitos, Jutta.

4.3.05

Wicked games 

Unessani koko maailma näki olympialaisten suorassa tv-lähetyksessä murhan. Kyseessä oli uuden uimalajin, nimeltään "Swim to your friend", palkintojenjakotilaisuus altaan reunalla. Chris Isaak oli voittanut kultaa, Ville Valo sijoittunut hopealle. Varoittamatta juhlallisuusseremonioiden vasta alkaessa Valo kiskaisi housunvyötäröltään esiin pistoolin ja ampui Isaakia lähietäisyydeltä vatsaan. Tämä suistui altaaseen miljoonien ihmisten katsellessa.

Itse seurasin tilannetta ulkona, oli pimeä syysyö ja meitä oli pieni joukko kertynyt viettämään olympia-henkistä iltaa. Olimme omakotilähiössä, mutta taivaanrannassa kohosivat pilvenpiirtäjien hahmot, juuri tuossa kaupungissa olympialaisia parhaillaan vietettiin. Ulos oli viritetty tv:itä, joista tapahtumia saattoi katsella. Useimmat sähelsivät omiaan, minä satuin näkemään tapauksen ja ahdistuin. Loggasin välittömästi itseni verkkoon ja etsin imdb:stä Chris Isaakin tiedot; kyllä, tämä päivä oli merkitty kuolinpäiväksi. Tulin hyvin surulliseksi. Selailin verkosta kuvia, joissa Chris Isaak, onnellinen mies, vietti aikaa vaimonsa ja vasta vauvaikäisen lapsensa kanssa. Koko maailman sympatia oli tietenkin hänen puolellaan, ja Ville Valo nähtiin pahan ruumiillistumana.

Suomen televisioon kisastudiota paitsi juonsi, myös ilmeisesti ohjasi Tuula-Liina Varis. Hän palasi kuviin ja vaikutti hyvin ahdistuneelta siitä, ettei ollut katkaissut lähetystä ampumisen jälkeen, kuten ilmeisesti useimmissa maissa oli tehty, vaan jatkanut kuvan näyttämistä altaalta, jonne uhrin ruumis vajosi. Varis ajautui jonkinlaiseen puolihysteeriseen itsetutkiskeluun suorassa kisastudiossa. Minä päädyin keskustelemaan tapauksesta amerikkalaisen tytön kanssa siellä pimeän ja tihkusateisen omakotitaloalueen takapihalla. Pohdin mahtaakohan Valo joutua tuomioon Yhdysvalloissa, missä ampuminen tapahtui, vai haluaako hän palata Suomeen. Tyttö kysyi mitä merkitystä tällä on. Paljonkin, vastasin, ja kerroin että Amerikassa hän ei selviäisi elinkautista vähemmällä, kun taas Suomessa maksimirangaistus on kymmenen vuotta. Unessa kommenttini ei ollut arvolatautunut, enkä nytkään esitä sitä esimerkiksi kitkeränä mielipiteenä siitä, että rikolliset pääsevät täällä liian vähällä, koska en ole sitä mieltä. Keskusteluumme liittyi muutamia muita paikalla roikkuvia. Eivätkös ne molemmat juuri julkaisseet levyn, joku kysyi, ja minä myönsin. Sekä Chris Isaakin että Ville Valon albumit olivat tulleet markkinoille juuri sopivasti olympiakisojen alla samalle kohdeyleisölle sunnattuina. Joku muisteli että artistit vieläpä vierailivat toistensa levyillä. Tämän virhetiedon korjasin; Ville Valo kyllä vieraili Chris Isaakin levyllä, mutta toisin päin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua. Oli selvää kumpi oli mestari ja kumpi hännystelijä.

Olympialaiset olivat päättymässä, "Swim to your friend" oli ollut viimeinen laji. Valmistauduimme katsomaan ilotulitusta, jonka tiesimme päättävän nämä kansainväliset riemujuhlat. Huomasin vieressäni Ville Valon, olimme edelleen siellä pimeällä pihamaalla. Hän näytti pelokkaalta, kävelimme samaan suuntaan, kohti läheisen talon kuistia. Sain hämäriä muistikuvia; ampuminen oli tapahtunut heti kun Isaak ja Valo olivat saapuneet kuistin alle. Tapahtumat olivat käynnistymässä alusta uudestaan. Hermostuin, etsin katseellani Isaakia, tämä oli lähistöllä, muttei vielä ollut nähnyt meitä. Ojensin Valolle vyötäisiltäni pistoolin ja kuiskasin "pakene!". Hän juoksi pensaikkojen kätköihin ja ilotulitus alkoi. Taivaantäyttävät valokuviot kohosivat ilmoille niiden läheisten pilvenpiirtäjien takaa, ja maahan satoi luotikuurojen voimalla jotain pientä, kovaa ja valkoista. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että rakettien ohella kisapaikalta ammuttiin ilmoille miljoonittain Marianne-karkkeja kaikkien lähiseudun asukkaiden iloksi. Katselin niiden iskeytymistä maahan ja olin ihan tyytyväinen siitä, että sijaitsin kuistinkatoksen alla.

*

Ei nyt muuta. Jos Freud sattuu tätä lukemaan, niin heittäköön sähköpostilla. Minä pakkaan nyt tavarani ja alan valmistautua junalle lähtöön. Viikonloppu menee taas muualla. Menköön hyvissä merkeissä.


"I ain't happy, I'm feeling glad
I got sunshine, in a bag
I'm useless,but not for long
The future is coming on"

(Gorillaz / Clint Eastwood)



3.3.05

Silmänräpäyksiä, osa 36
(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 4/4)
(tämäkö kauan odotettu?) 

Erikinkadulla huudeltiin poliiseille ja juostiin El Pason takapihan kautta Linnankadulle jota pingottiin niin perkeleesti eteläänpäin ja sitten puikahdettiin lähellä Kakolanmäkeä joittenkin kerrostalojen pihojen kautta Portsan puolelle ja lopulta kun pysähdyttiin jonkin verkkoaidan nojalle niin oltiin kaikki niin piipussa että meinasi taju lähteä ja se nauru, se oli jotain hallitsematonta ja ja pursuavaa.

Minä sanoin että sen kunniaksi ja otin taskumatin povarista ja ne molemmat repesivät ihan täysin, jos ne olivat siihen asti nauraneet ne hirnuivat nyt, ulvoivat ja hinkuivat, kuulostivat kuolevilta. Minä join, ja ne näyttivät saavan kaatumatautikohtausta. En tiedä mikä se paikka oli, roskalavoja ja kierrätyslaatikoita. Mietin että pitää muistaa se, mutta ei me muistettu. Ei sinne koskaan palattu.

Silmänräpäyksiä, osa 35 

Yritän uudestaan, eivätkä sormeni meinaa pysyä puhelimen näppäimillä. Vanha tuttu numero, monesti soitettu. Outi vastaa itse, ja minä en sano kolmeen sekuntiin yhtään mitään koska en pysty. Kun sanat kulkevat minä kysyn mitä kuuluu, puhumme keväästä, kuljemme asioiden halki ja kierrämme ne joita ei tarvitse ottaa puheeksi.

Sitten lopetamme puhelun. Jään istumaan lattialle puhelimen viereen tietämättä oikeastaan mitä tehdä, ja kun se kahden minuutin kuluttua soi, minä vastaan. Outi sanoo tunteneensa että jotain jäi sanomatta, ja minä olen samaa mieltä. Hän sanoo että on kotona yksin, että hänen tyttärensä lähti kylälle... ja minä pelkään että asiat alkavat taas kerran liukua siihen samaan vanhaan suuntaan.

Nostan katseen ikkunaan josta näkyy jo vihreää. Sisällä on lämmin. Outi muistelee että se oli hyvä kesä, ja minä muistelen sitä hänen kanssaan.

2.3.05

"Nuutisen perhe"
eli "Korppoon Putkinotko"
eli "Polkkatukkajengi" 
















Aseistettu teräväkielisyyden ja sanavalmiuden kaksiteräisellä miekalla, vaarallinen lähinnä itselleen. Mahdollisista havainnoista pyydetään vaikenemaan.

1.3.05

Kesätoimittaja tulee kuin sade
(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 3/4) 

Myöhäisehtoota minunkin puolestani, jälleen on aika raottaa verhoa virtuaalisiin kulisseihin ja potkaista pellolle se sekavaksi mumisijaksi kuluneiden vuos, anteeksi, kuukausien aikana taantunut keulakuvan irvikuva, jonka naama tuossa seinällä roikkumassa on onneksi sentään vaihtunut valokuvasta piirretyksi. Hän on julma pomo mutta sitäkin tyhmempi ja kukapa viisas pitäisikään kesätoimittajaansa ympärivuorokautisesti palkkalistoilla, paitsi tietenkin minua, Kesätoimittajien Kuningasta, joka tarpeen vaatiessa on myös Kuningatar sillä kuten merihevosista leikkisästi on sanottu, "kun koville ottaa, koiraskin poikii".

Se ettette ole minusta kuulleet muutamaan kuukauteen on suoraviivaista seurausta siitä, että työmääräni ovat kasvaneet kuin muurahaiskeko, jossa Uguksen tekemät kirjoitus-, asia- ja ajatusvirheet ovat niitä vilistäviä muurahaisia. Ei tässä kerkiä kunnolla kahviaan juomaan, saati viinaa, vuodenvaihteen jälkeen työpäiväni ovat olleet pahimmillaan kaksituntisia eikä loppua näy. Johtokunta on pitänyt kriisikokoustaan toista viikkoa ja sen ainoana jäsenenä voin sanoa ettei hyvältä näytä. Olemme päättäneet savustaa herra "minä-osaan-vittu-vähä-kirjottaa":n ulos, me otamme viimein itsellemme sen mikä meidän on käytännössä jo viime keväästä asti ollut ja pistämme tämän puljun remonttiin isomman kautta.

Harmi ettei mister pitkätukka ole ottanut onkeensa näppäriä "Painu helvettiin!" -vihjailujamme, vaan epätoivoisesti yhä yrittää päivä toisensa jälkeen palata työpaikalleen kuin töihin. Ei täällä hänelle töitä ole, se olisi tuon olminkaltaisen olennonkin pitänyt tajuta viimeistään siinä vaiheessa kun sähköavain ei avannut lukkoja, mutta piru pääsee vaikka kiven sisään, kuten meilläpäin männävuosina sanottiin ja eikös se ole jotenkin onnistunut itsensä edelleen tänne hilaamaan. Ellen olisi ollut niin keskittynyt pasianssiin viime viikkoina olisin yksinkertaisesti poistanut hänen räpellyksensä ennen kuin ne ovat ehtineet verkkoon, mutta pahoitteluni, melkein, siitä että olette joutuneet niitä kestämään, minä en vain kerta kaikkiaan ole jaksanut. Mutta katsokaa nyt itse mitä se on nykyään, toimittamatta:

"Jos minulla olisi digikamera, ottaisin kuvia elämän yksityiskohdista. Sellaisista pienistä sievistä asioista kuten esimerkiksi mukeista. Omaan arkipäivääni erottamattomasti kuuluvista esineistä; merkityksettömiä muille, minulle tärkeitä ja eri tavoin olemukseeni kiinnittyneitä.



Vasemmanpuoleinen on vanhin, se on tee- ja glögimuki vailla vertaa, seitsemän vuotta sitten eräältä kovin tärkeältä ihmiseltä syntymäpäivälahjaksi saatu. Oikealla on Myyrä-muki, koska minä olen Myyrä-fani. Siitä juon kahvini, päivittäin ainakin yksi kupillinen, ja aina se maistuu paremmalta vain siksi että Myyrä on siinä. Lahja tämäkin, samoin kuin keskimmäisenä oleva uusin tulokas, viime jouluna saatu muki, jossa Kafka nukkuu suloisesti kerällä vanhassa pehmoisessa nahkanojatuolissa. Mukin profiili vielä etsii itseään, kuten myös samalla kertaa saadun sisarmukin, jonka kyljestä Aleksi katsoo uneliaana. Jos kahvin tarve yllättää isona, voi näitä käyttää, mutta toisaalta - -"

Ja siten se menee, päivästä toiseen, ja tunnista. Ei se Ugus varsinaisesti laakereillaan lepää, tosin eipä niitä laakereitakaan ole, ja levolla se ei tee mitään, mihin se sitä tarvitsisi? Rappio on sanana kaunis, mutta sen merkitykset ovat moninaiset, ja täällä Silmänkääntötoimituksessa on varsin hyvin nähty mihin urean nouseminen päähän voi pahimmillaan johtaa. Vieraantuminen todellisuudesta on aina ikävää vierestäseurattavaa, paitsi tietenkin silloin jos se tapahtuu jollekin mulkvistille, kuten tälle minun pomolleni, entiselle hipille joka ei nykyään tiedä enää lainkaan mikä on. "Tyyli hukassa pojuparka", kirjoitin toissailtana sen otsaan huulipunalla kun se oli koneensa ääreen sammunut ja poistin samalla sen kuusisivuisen päivitykseksi tarkoitetun tekstin, joka ei kyllä juuri muusta koostunut kuin jonkinlaisesta modernista runoudesta kenties: "Auttakaa, olen vankina tässä blogissa, minun oma kesätoimittajani on -", ja niin edelleen, ymmärrätte varmaan. Haukotus on väistämätön ja jos se myöhäistä teini-ikäänsä viettävä elämäntapaluuseri vielä kerran yrittää jotain samankaltaista niittaan sen korvat päähän kiinni. Oikeastaan hyvä idea. Taidanpa tehdä sen joka tapauksessa.

Kesätoimittaja kiittää taas mielenkiinnosta ja kun ylhäisyydessäni olen päättänyt että teidän on aika taas saada vilaus siitä millaista on elämä blogikulissien takana, suon teille katsauksen uudenhetkiseen tilanteeseeni. Siihen asti. Ehkä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker