<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

28.11.04

Voittajafiilis 

Kun heräsin puoli kuudelta aamulla vessan lattialta omasta oksennuksestani, oli ensimmäinen ajatus suurinpiirtein "vittu näin". Tyypillistä ilmaisukyvytyöntä känniajattelua, tiedetään, mutta ideana oli tyytyväisyys siitä, että olin täydellisesti saavuttanut sen kaikkiunohtavan tilan jollaista olin etukäteen kaivannut.

Tätä minä lähdin hakemaan, ja tämän minä sain. Tällä hetkellä tosin hiukan huolestuttaa se, etten vieläkään kykene kävelemään suoraan. Pitäisi ruveta kantamaan noita huonekaluja. Vähän väsyttävä ajatus.

27.11.04

Thoughts of a dying atheist 

Pitkästä aikaa näin taas unta ufosta, ja tarkoitan nimenomaan tunnistamatonta lentävää esinettä. Se oli suurikokoinen (ehkä tuollainen puolikas standardikokoista jalkapallokenttää) kuusisakarainen tähti, joka hohti vaaleanpunaista väriä metallisesti. Keskiosassa oli maata kohti osoittava kennosto. Tähti ilmestyi taivaalle kosken lailla kuohuavan pilvimassan alle ja kiisi yli järven, jonka rannalla seisoin ihmisjoukon keskellä sitä katsellen. Unessa pidin sitä pilvenä, mikä tuntuu nyt oudolta. "Nopein koskaan näkemäni pilvi!", huusin kun tuo varsin kiinteän näköinen esine syöksyi järven yli horisonttiin ja pian takaisin. Heti huutoni jälkeen maailma muuttui metelin ja välkkeen strobovalohelvetiksi. Ihmiset kirkuivat.

Kun heräsin, luulin että oli päivä, mutta täysikuu se vain valaisi makuuhuoneen kuin spottivalo niin että näin herätyskellon lukeman. Kuu on kirkkaampi tänä aamuna, ei ole pilviä. Näyttää siltä kuulampulta, joka Truman showssa sytytettiin studion taivaalle öisin.

Huomenna muutan, tänään on mahdollisuus illalla viettää laatuaikaa seurassa. Tekisi totta puhuen mieli juoda itsensä viittä vaille hengiltä, mutta ehkä se ei nyt kannata, aamulla pitää olla reippaana kantamassa huonekaluja, sain vanhempanikin houkuteltua paikalle, ei kantamaan niinkään, mutta autosta on kieltämättä hyötyä. Tähän asuntoon on minun jälkeeni muuttamassa tuttu ihminen, mikä tuntuu jotenkin surrealistiselta ajatukselta, mutta toisaalta hyvältä. Tosin pitää siivota paremmin, nolottaisi jättää likaa nurkkiin.

Torstaina katselimme kaverin kanssa Dweezil & Lisaa vaiennetusta tv:stä samalla kun cd-soittimessa soi Frank Zappan We're only in it for the money. Yhdistelmä ei ollut tarkoituksellinen. Huomaako kukaan muu tämän teon äärimmäisen suuren kantaaottavan symboliikan? (Dweezil on Frankin poika, minkä sanon vain sen varalta, että lukijoistani löytyy myös muita kuin minunlaisiani, joiden yleistietokanta koostuu parista ensyklopediallisesta turhaa nippelifaktaa)

Plöki lopetti. En jää kaipaamaan. Kirjoittajan mielipiteet olivat mielestäni vastenmielisiä ja vääriä. Näen oikeuden tapahtuneen. Monet tuntuvat olevan eri mieltä, mitä hämmästelen, mutta tiedän tietenkin maailmaan mahtuvan mielipiteitä. Niitä on ymmärtääkseni varsin paljon.

Koska kaikkialla verkossa törmäsin varoituksiin Internet Explorerin käytöstä, päätin minäkin eilen vaihtaa Firefoxiin. Olin tyytyväinen IE:n käyttäjä, nyt olen tilanteeseeni tyytymätön. Firefox on kömpelömpi. Painikkeet ovat liian pienet ja väärissä paikoissa. Yliopiston webmailin fontti kutistui mikroskooppiseksi. Silmänkääntövankilan kuvituksen "alt"-tekstit eivät näy vaikka hiirenosoittimella kuvia kuinka sohisi. Veikkaan että olen taas huomenna tyytyväinen Explorerin käyttäjä.

Ripustin linnuille talipallon parvekkeelle. Tällä hetkellä sitä nokkii iso talitintti, pieni sinitiainen seuraa puolen metrin etäisyydeltä ja odottelee vuoroaan. On hupaisaa miten ne ovat joskus niin innoissaan ruuasta, että piipittävät ja visertävät koko ruokailun ajan joka nokkaisun välillä. Helpottaa tietää, että minusta on iloa jollekin.

26.11.04

Ethän vain osta mitään, ethän, kulta?
eli "Päivitys saattaa sisältää sanoja, jotka ovat haitallisia lapsille" 

On se vaan helvetin hienoa että on tällainen "älä osta mitään" -päivä. Sitä on jo valmiiksi juhlatuulella, en voi olla näin toteamatta, kun aamulla on tekemässä itselleen voileipää ja toteaa siivujen kasvaneen paksulla sinisellä villakankaan mieleen tuovalla homeella toisiinsa kiinni. (eikä yhtään piristä mieltä se ajatus, että illalla alle kaksitoista tuntia sitten söi pari siivua kyseistä leipää) Talossa ei siis ole juurikaan ruokaa. Niinpä on raahauduttava pakkaseen viimeisiä kolikoita laskien tarkoituksena ostaa vain sellainen 80 sentin Pirkka-ruisleipä. Ja Hämeenkadulla tullaan tyrkyttämään nenän eteen julisteita. "Älä osta mitään!" Alkoi siinä sappi kiehua. Avointa vittuilua sellaiselle, joka pennosillaan on menossa ostamaan syödäkseen yhden kuivan leivän ettei nälkiinny. Ellen olisi näin lauhkealuontoinen, ja tätä haluan korostaa, minä ihan oikeasti olen, olisi mielessä käynyt ajatus kertoa niille mielenosoittajille mitä mieltä minä olen heidän "älä osta mitään" -päivästään. Tajusivatko edes hävetä? Minua olisi ainakin heidän asemassaan hävettänyt aika perkeleesti.

24.11.04

Albiinohetki 

Puiden oksilta kuivuva veri valui hidastuvina noroina jäätyneiden pikkulintujen ylle routaiseen maahan ja minä en jaksanut ajatella kuin

eilistä leimasi kaverilta lainattu digikamera (thänks, J) jolla ikuistin lähinnä tätä asuntoani sellaisena kuin sen haluan muistaa, mutta myös epäonnistuneiksi tuomittuja auringonlaskunäkymiä tuomiokirkosta, maisemaa parvekkeeltani enkä tietenkään jättänyt käyttämättä hyväkseni tilaisuutta räpsiä muutamia uusia otoksia vankilan seiniä koristamaan

itseään? Miksi? Olin meikannut juhlia varten kerran aiemmin, mutta niitä juhlia ei koskaan tullut ja minä istuin kotona aamukahteen odotellen puhelinsoittoa, keneltä tahansa. Ja taas olisi pitänyt. Mieluummin leikkasin hänen kuvansa pieneksi silpuksi, kirjekuoritin, postitin, nauroin, en enää ollut hänen vankinsa. Oli hänen luonaan ennenkin

juhlittu, nyt on aika palata arkeen. Etukäteen oletin vuosipäivän olevan merkityksellinen, ja kai sillä symbolista arvoa oli. Kuukausien ajan olin miettinyt mikä olisi juhlakirjoitukseni, elättelin eri aikoina kolme erilaista suurta ideaa, toinen toistaan enemmän työtä vaativaa, kunnes viikonloppuna tajusin että olisi parasta olla kirjoittamatta mitään. Otsikko ja kuva kertoivat kaiken tarpeellisen, ja sillä kuvallakin on hassu ominaisuus: se muuttuu kun sitä katsoo tarpeeksi

kauan odotettu päivä: proseminaaritutkielmani, jonka viikko sitten printtasin, kopioin, jaoin kaikille kurssilaisille ja sen jälkeen huomasin otsikossa asiavirheen, käsitellään tänään. Olen valmistautunut saamaan niskaani kuraa ja tonnin ylimielistä halveksuntaa niiltä, jotka tekevät akateemista tutkimusta oikein ja käytäntöjen mukaan, mutta puolustan silti omaa näennäisfilosofista linjaani, joka perustuu siihen, että kun tutkimus on kielellisesti kaunis, jopa, sallittakoon minulle, proosallinen, se on parhaimmillaan. Asiat on kaikki kuitenkin joku käsitellyt aiemmin - uutta on nykyisin enää mahdoton tehdä. Panostettakoon siis kieleen ja

ilmaisuun. Siinä missä varsinkin tämän syksyn kuluessa tunnuin hukkuvan epäasioihin, voi Silmänkääntövankilan vuodesta numero kaksi tulla jotain erilaista, melkein toivon sitä. Olin alkanut väsyä. Nyt tuntuu taas hyvältä

eikä loppu ollut erityisen onnistunut, mutta se oli kuitenkin työtä; sitä pienten asioiden järkähtämätöntä ja toisinaan järjestelmällistä eteenpäin viemistä, jota harva osasi, vielä harvempi jaksoi ja ne loput sitten tekivät. Loppu sai useimmat heistä näyttämään naurettavilta. He eivät olleet elämässään koskaan varautuneet sen kaltaisiin tilanteisiin, koska heistä kenellekään ei ollut tullut mieleen että sellaisia voisi koskaan tulla vastaan kuin kirjoissa. Kuolemaa ilman varsinaista elämän päättymistä, se oli yksi toimiva kuvailu niistä päivistä. Ei henkeä, muttei hengen puutettakaan; jotain pienempää ja merkityksettömämpää. Talven tapaista toimintaa, sen tietämistä, että oli olemassa elämää, mutta yhtä lailla sen hyväksymistä, ettei elämä ollut saavutettavissa, ettei se ollut enää edes näennäisesti toimivassa

tilassa, ja olo on kummallisen kevyt, adrenaliinia.


23.11.04

Silmänkääntövankila täyttää tänään 1 vuotta! 















22.11.04

Musiikista ja ehkä jostain muustakin tulee nyt mieleen asioita 

Musiikki on ollut jo vuosia ykkösharrasteeni, olen levyjenkeräilijäluonne ja makuni on moninainen; 70-luvun progehirviöt, suomirock, satunnaiset jazzkiekot ja norjalainen metalli paiskaavat levyhyllyssäni kättä. Vuosi 2004 on stressaavilla vaiheillaan kolhaissut pahasti juuri tätä ajanvietetapaani. Uutta musiikkia olen ostanut muutamiin viime vuosiin verrattuna varsin vähän ja kun raskaat ja levottomat mietteet ovat kiertäneet ajatusten pintakerrosta varpusparven tavoin on ollut vähän niitä hetkiä, joina vain istua alas nojatuoliin ja kuunnella levy pimennetyssä huoneessa alusta loppuun.

Viikko sitten iski pitkästä aikaa se vanha kunnon uudenhankintavimma, pakottava tarve tutustua artistiin, jota en aiemmin kovin hyvin tunne. Tilasin Arimanilta kolme albumia, kaikki yhtyeiltä, jotka ovat jo jonkin aikaa kiehtoneet, mutta jotka ovat vielä kokoelmastani puuttuneet: R.E.M., Depeche Mode ja Smiths. Peruskamaa, tiedetään, mutta kaikkeen ei ole ollut aikaa. Aamulla kuuntelemani REMin Automatic for the people kuulosti tolkuttoman hienolta, ehkä rauhallisemmalta kuin olisin niiden vuosien varrella kuulemieni radiohittien perusteella arvellut. Parhaillaan soi Depeche Moden Exciter, joka ei ainakaan vielä levyn puoliväliin mennessä ole aiheuttanut samanlaista sähköistystä kuin elokuisena yönä Carmabalin kämpillä kuunneltu Violator, mutta ei tätä haukkuakaan voi.

Lyriikankurssi päättyi tänään. Se oli sääli, sillä ne olivat rentoja tunteja ja harjoitukset olivat hauskoja; niiden läpikäynti opettajan rivakalla tahdilla maanantaisin oli lyriikantulkinta parhaimmillaan. Enkä pahana pitänyt sitäkään, että sain rekisteriini 3 opintoviikkoa siitä, että syksyn ajan kirjoitin kerran viikossa runon. Juuri tätä pitäisi opiskelun olla, juuri nimenomaisentarkkaan tätä eikä mitään muuta.

Pyhää vihaa pyykkituvassa 

Miksi jotkut jaksavat olla aina niin vihaisia? Se kysymys nousi jälleen mieleeni kun kävin aamusella pesemässä koneellisen pyykkiä ylioppilaskylän pyykkituvassa. Siellä ovat tunteet kuumenneet tämän syksyn aikana rankasti, ja tätä ilmiötä on saanut seurata kätevästi kirjoitetussa muodossa pyykkivuorovarauslistojen marginaaleista. Pesulassa riehuu sota, jota käydään yläaste-englannilla kirjoitetuin iskulausein. Enemmän tai vähemmän toimivalla kielellä heitellyt herjat iskeytyvät maaleihinsa, ilmoitustaulu täyttyy vimmaisesta kirjoituksesta. Aivan tarkkaan en päässyt perille siitä, mistä tämä vihanpito on lähtenyt liikkeelle, mutta oletettavasti sillä on jotain tekemistä niiden kanssa, jotka varailevat koneet puoleksi päiväksi kerrallaan ja tulevat sitten pyykkeineen paikalle milloin ehtivät. Mutta heistä ilmiö on jo ajat sitten laajennut joksikin paljon suuremmaksi.

Itse olen suurempien selkkausten kohtaamiselta välttynyt lähinnä siksi, että aamuihmisenä olen ottanut tavaksi hoidella pyykkini heti kahdeksalta kun koneet lähtevät käyntiin. Silloin pesula on hiljainen, mutta päiväsaikaan on toista. Kävin parisen viikkoa sitten varaamassa itselleni aamuvuoron ja marssin pyykkitupaan iltapäivällä kolmen maissa. Meneillään oli kummallinen tuijotusepisodi; ilmeisesti useista kansalaisuuksista koostuva joukko kyttäsi toisiaan huoneen eri nurkista, ilma oli raskas ja niin ladattu vihalla ja halveksunnalla kaikkea kohtaan, että teki mieli pyytää anteeksi ja kumarrellen poistua. Sinne jäivät tuijottamaan, en jäänyt katsomaan kävivätkö toisiinsa fyysisesti kiinni.

Ylioppilaskyläsäätiö ei varmasti tilannetta paranna viljelemällä virallisia "Varo varasta!" -ilmoituksiaan ympäri pesulaa. "A Thief is lurking!". Yksikö vain? Mikäli tämä joskus yllätetään itse teosta, ei jäljelle taida jäädä paljon tunnistettavaa.

Masentaa miten joka hemmetin asiasta pitää nykypäivänä tulla elämää suurempi riidanaihe.

21.11.04

Aloita päiväsi Belmont-savukkeella! 



Kirjalliset työt vainoavat. Proseminaaritutkielmani viime viikolla valmistuttua ajauduin harhaisen keveydentunteen valtaan, ja onnellisena (kaikki on suhteellista) kellunut päivät lyhyet tekemättä mitään mitä kuitenkin pitäisi. Eivät työt lopu, sen paremmin akateemiset kuin henkilökohtaisiin lähtökohtiin perustuvat. Muokkasin tekstejäni julkaisukuntoon, musiikilla vaiensin naapurin jokasunnuntaisin imurinmölyn ja kahvi valui hitaasti nieluani pitkin. Joskus kirjoittamisesta nauttii niin että sisällä kutkuttaa. Toisinaan sitä vihaa, se tuntuu ristiltä joka on annettu kannettavaksi. En osaa selittää tunnetta tarkemmin; ei siinä mitään logiikkaa kaiketi liene.

Ensi sunnuntaina tähän aikaan suoritan muuttoa. Viimeinen viikkoni tässä asunnosa on lähtenyt liikkeelle. Ylireagoinnit alkavat jäädä taakse, jäljellä on lannistunut hyväksyntä. Aikansa kaikella. Olen viettänyt tässä asunnossa kolme tammikuuta, kolme helmikuuta, kolme maaliskuuta, kaksi huhtikuuta, kaksi toukokuuta, kaksi kesäkuuta, kaksi heinäkuuta, kolme elokuuta, neljä syyskuuta, neljä lokakuuta, neljä marraskuuta ja kolme joulukuuta. Olen herännyt moottorisahan ääneen viittä vaille seitsemän. Kevääseen 2003 asti talossa asui kissa, joka vierasti kaikkia muita asukkaita paitsi emäntäänsä ja meitä; sitä on kaivannut. Muslimien rukoushetki kaikui arkisin puoliltapäivin alemmista kerroksista, se alkoi hyvin nopeasti ahdistaa ja oli peitettävä musiikilla, kovalla. Siitäkin on jo aikaa. Naapuritkin enää imuroivat ja pesevät pyykkiä, seksin harrastaminen lakkasi samoihin aikoihin kuin. ("Täydennä itse lause!")

Pohjoinen kutsuu. Olisipa kevät.


"I went away to see an old friend of mine
His sister came over she was out of her mind
She said Jesus had a twin who knew nothing about sin
She was laughing like crazy at the trouble I'm in
Her light eyes were dancing she is insane
Her brother says she's just a bitch with a golden chain
She keeps coming closer saying 'I can feel it in my bones
Schizophrenia is taking me home' "

(Sonic Youth / Schizophrenia)

20.11.04

Rangaistuksen uhat kulussa 

Turussa Raunistulan suunnalla kulkeneet tietävät Lonttisten kohdalta Aurajoen ylittävän rautatiesillan, sekä sen, että kyseinen silta on mitä oivin reitinvalinta kevyenliikenteen käyttäjille, koska oikaisee kulkemista moneenkin suuntaan. Aivan erityisesti opiskelijoiden suosiossa kyseinen silta on, koska sen etelänpuoleinen pää sijaitsee aivan ylioppilaskylän nurkassa. Siltaan on joskus sen kaukaisessa rakennusvaiheessa katsottu aiheelliseksi lisätä sellainen reilun metrin levyinen kaistale rautatien viereen, jota mahtuu kävelemään, uskalikot pyöräilevätkin. Hurja tunne se on, kun on keskellä jokea, vain nitisevän vanhan sillan tukemissa korkeuksissa, ja ohitse paahtaa kohtuullista vauhtia Intercity niin läheltä, että kättä ei voisi suoraksi ojentaa. Enkä kuitenkaan ole koskaan kuullut onnettomuuksista. Eikä sillalla kulkua ole koskaan edes kielletty, vain pyöräilyn kieltäneet vanhat kuluneet merkit ovat olleet molemmissa päissä.

Paitsi nyt. Päätin ottaa kaiken irti lumoavan kauniista talviaamusta ja käydä Tampereentien Lidlissä hyödyntämässä mozzarellapizzatarjousta niin kauan kun vielä asun tässä asunnossa johon kuuluu pakastin. Jo eteläpuolella kiinnitin huomioni outoihin korkeisiin verkkoaitoihin, joita en muistanut aiemmin nähneeni. Ne oli kuitenkin enimmäkseen kaadettu kumoon, eikä edes maassa maannut "kulku kielletty rangaistuksen uhalla" -kyltti onnistunut herättämään kuin etäisiä epäluuloja. Ylitin joen, junia ei kulkenut, maisema oli kaunis ja avara kuten aina. Vasta Lonttisten puolelle päästyäni yllätyin. Kulku sillalta pois ei enää onnistunut; samat parimetriset ritilät oli pystytetty kaikkialle radan ympärille, ja aiemmin polun sillalta alas tarjonnut maavallikin vielä rouhittu matalaksi. Hetken aikaa tunsin vankeuden ahdistavuuden katsellessani maailmaa häkistä ulos, sitten seurasin jälkiä lumessa. Minua aiemmat paikalla kulkeneet olivat ylittäneet radan, hilautuneet pienestä aitaan toisella puolella väännetystä raosta, kavunneet kiviselle pengermälle ja loikanneet sieltä puolitoistametrisen pudotuksen alas. Ei minunkaan muu auttanut. Näkyvyys rautatielle on siinä kohtaa olematon; junat tulevat jyrkän mutkan takaa ja yleensä melko vauhdikkaasti. Ainoa seuraus näiden aitojen pystyttämisellä on nyt se, että kun ennen kenenkään ei tarvinnut ylittää rataa, vaan sillalle nouseminen ja siltä poistuminen tapahtui samalla puolella, pitää kulkijoiden nyt harppoa kiskojen yli juuri tuossa vähiten näkyvässä kohdassa. Ihmisluonto on sellainen, että kun oikotiet ovat olemassa, se käyttää niitä, enkä etenkään tässä tapauksessa sitä ihmettele. Sekä ulkoilualueena suositun Koroistenniemen aina yhtä kiehtova aukea kauneus että Tampereentien halvat ruokakaupat ovat rautatiesillan kautta ylioppilaskylän asukkaille paljon lähempänä kuin ne olisivat Halistensillan tai Tuomaansillan kautta. Kiitti, päättäjät.

19.11.04

Pee-paw 

Eilen pudotin takkini taskusta kadulle piponi. Aavistamatta tuon oleellisen talviasusteen jääneen matkasta kävelin kotiin, ripustin takin naulaan. Myöhemmin illalla puhelin soi. "Onko sulta pipo hukassa?", menee soittaja suoraan asiaan hämmentäen minut. Tutkailen takin taskut, kaulaliina on siellä ja käsineet, ei pipoa, se tosiaan oli hukassa, tai siis melkein, koska soittaja sen oli tietenkin löytynyt, mikä on hyvä koska tänä aamuna näyttää pakkanen kiristyneen kauas toiselle kymmenelle, ja olisi tullut pipoa ikävä, tosin muutenkin, koska on ainoa omistamani ja vieläpä äidin tekemä. (virkkaama? kutoma? neuloma? mitä sanaa pitää käyttää? mitä eroa niillä on?) Pipo oli löydettäessä ollut nostettuna kadulta kyltin päälle. Mielenkiintoistahan on se, että siitä ohi sattui kävelemään juuri se ainoa ihminen maailmassa joka 100% varmuudella kykeni tunnistamaan että kyseessä on minun piponi. Ja soppa sakenee vielä kun kerron olleeni juuri lähettämässä samalle ihmiselle tekstiviestiä kun hän soitti ja kysyi piposta. Näin risteävät tapahtumat ja asiat jatkuvasti tässä kaoottisessa kaikkeudessamme, ja niitä risteämiä vain harvoin merkille panemme.

18.11.04

Kadot. 

Sain hyvissä ajoin avaimen tulevaan asuntooni, muuttoon ja muuhun järjestämiseen on nyt veikeät kaksi viikkoa aikaa. Korjaan, ahdistavat. Kävin paikan päällä, ei se ensimmäinen kerta ollut kun vierailin ylioppilaskylän 18 neliön yksiössä. Ensimmäinen tosin, jolloin tiedän kyseisen laatikon olevan oma tuleva kotini. Järjetöntä miten seinät tuntuivat puristavan otteeseensa jo nytkin, vielä kun asunto oli tyhjä. Miten se voi olla niin pieni? Miten minä kykenen tähän? Pitää yrittää muutama kuukausi, ehkä kevään tullen voin alkaa etsiä kotia muualta. Ehkä on heittäydyttävä vapaiden vuokramarkkinoiden armoille, pois Ylioppilaskyläsäätiön rakastavasta syleilystä, pois. Syystä tai toisesta se on nyt sana joka jää ajatustasojeni pinnalle leijumaan terävimpänä.

Pois.

Mistä tahansa. Tunnen halua syleillä tätä nykyistä kotiani ja sen avaruutta. 45 neliötä ei ole koskaan tuntunut näin suurelta tilalta. Tahdon tanssia huoneesta toiseen ja painaa poskeni vasten seinää. Täällä on minun elämästäni ollut suuri osa. Paljon hyviä asioita, ja paljon pahoja, mutta ne pahat ovat alkaneet etääntyä. En syytä enää tätä paikkaa niistä. Toivottavasti seuraavat asukkaat pitävät sinusta hyvää huolta. Ansaitset sen, kaikkine vikoinenisikin. Muista, rakkaani, älä personoi niitä. Eivät ne todella ajattele, ne ovat vain opiskelijoita.

**

Added bonus:

Pientä säätöä se vaati, mutta onnistuinpa viimein ujuttamaan BringDeathCorporationiin Carmabalin kuvan. En nyt millään viitsisi kehaista, mutta on minun ottamani. Ja kyseisestä blogista puheenollen; kyllä minäkin pidän Curen musiikista, mutta rajansa kaikella... vai onko... no ei, kyllähän minä tiedän, ei ole mitään rajoja...

Nätti ku piän sika 

Talvi, miten sanan sointi resonoikaan korvieni luissa. Pakkanen ja lumi. Jää. Kylmiä, vaaleita sanoja, enimmäkseen hämäriä, mutta jos niissä on valoa, se on kelmeää. Lumi oli parvekkeella kuin dyyni; en saanut kuvaa, en ollut muistanut ostaa uutta filmiä.

Ei kai ollut tarpeellista käyttää niin karkeaa kieltä? Äänet kellarista, öisinkin, eikä Davison muistanut kuulleensa koskaan mitään niin kaunista. Hän hioi otsanahkaansa aamuisin ohuemmaksi; oli päästävä lähemmäs ajatuksiaan, uni tahrasi ne joka yö. Kirkonkellot löivät taas, ei ihme että oli aina mustelmilla. Äänet kellarista. Miten kukaan muu ei kuullut kun ne kuiskivat?

Davison katsoi itseään peilistä. Kuvajaisessa oli joku muu, pelkkinä ääriviivoina, hänen takanaan. Kreivitär La Roquefournier, kauniina ja kuolleena, haavat ranteissaan koskaan arpeutumatta. Kalpea nainen ojensi kätensä, Davison katsoi peiliin, käsi hiveli hänen poskeaan. Se tuntui kylmältä. Yön aikana oli satanut lumi.

"Yön aikana oli satanut lumi". Davisonin itsemurhaviestin salaperäinen lause jäi hänen sukulaisilleen ikuiseksi arvoitukseksi.

16.11.04

Taivaalta 

Tänä aamuna se paljon pelätty lumi sitten tupsahti alas, tunnin verran sitä vain satoi mutta pyry oli sitä luokkaa voimakas, etteivät kinokset jääneet ihan pieniksi. Onnistuin olemaan juuri sen tunnin ajan liikekannalla. Viiden minuutin kävely yliopiston rakennuksesta toiseen keräsi pipon laelle viisi senttiä lunta. Nilkkoja myöten sai parhaimmillaan kahlata. Kyllä risoi, en ollut varautunut siihen niin vaate- kuin kenkävalinnoillakaan, koska pyry alkoi vasta kolme minuuttia sen jälkeen kun poistuin kotoani.

Yliopistolta kaupunginkirjastoon, pyry se vain sakeni. Ihmiset näyttivät ahdistuneilta, paitsi tietysti ulkomaiset vaihto-opiskelijat, jotka eivät näyttäneet mitään yhtä hauskaa milloinkaan kokeneen. Minä kuljin synkkäpiirteisenä kirjastoon, palautin kirjani ja katso... kuin taikaisku suoneen. Pyry oli lakannut. Auringon edestä pilvet valuivat hiljalleen pois... ja oli kirkasta. Ei niin kylmäkään, tuulikin tyyntynyt. Kävelin Hämeenkatua pitkin takaisin Yo-kylään ja joka askeleella nautin näkemästäni enemmän. Kaupunkikorttelit jäivät taakse, saavuin Kuuvuoren maisemiin, puut olivat kaikki paksun lumimaton alla, koko maailma oli valkoinen, paitsi taivas, se hehkui vaaleaa kesänsinistä, vain myrskyn menosuunnan paksut mustanpuhuvat pilvet kontrastoivat näkymää auringon kanssa ja teettivät yhteistyönä koko idyllin ylle oudon punakeltaisen kajon.

Järjettömän kaunista. Otin oikopolun pienen harjun poikki, lumi imi kaikki kaupungin äänet ja hennot puiden oksat paksun peittonsa alla kaartuivat katoksi ylleni. Olin korkealla, puiden välistä pilkistivät kaikki kaupungin katot. Vielä ei ole ehtinyt kyllästyä kylmään, jaksaa nauttia näistä hetkistä. Astelin kotiin, nappasin kameran mukaani ja palasin sinne polulle, epätoivoinen yritys ikuistaa jotain ikuistamatonta, ei ihminen tätä koskaan opi. Filmi tuli täyteen, vaikka eilen lupasin että nyt saa se tolkuton kuvien räiskintä riittää. Mutta kun oli niin kaunista.

Kun ilta sitten laskeutui, se oli juuri sellainen sinisenmusta, millaisia toivoisi kaikkien talvi-iltojen olevan. Lumi ei ole puiden oksilta vähennyt, edelleen on kuin olisi eilisestä siirtynyt johonkin ihan toiseen paikkaan. Taitaa olla myöhäinen iltakävely edessä vielä tänään.

Vi**ttaa 

Sunnuntain aikana tämän talon alakerran ilmoitustaululle oli ilmestynyt aanelonen, jonka yläreunaan oli printattu suurella teksti "Ottaako päähän?". Sen alla pienemmällä ollutta tekstiä en sanatarkasti muista, mutta idea oli se, että tähän paperiin talon asukkaat saisivat kirjoittaa niitä asioita jotka häiritsevät muissa asukkaissa ja samalla voi seurata onko omassa toiminnassa jotain sellaista, joka vi**ttaa muita. Paperin vieressä roikkui narun jatkeena kynä. Merkillepantavinta oli tekstin näennäisreipas ja kivaan pyrkivä kieliasu, jota sana "vi**ttaa" (olen yrittänyt sijoittaa tähtien tilalle useita eri tavuja saaden aikaan hupaisia tuloksia) hieman rikkoi. Sekä tietenkin ylipäätään koko aihe. Naapurikyttäystä ylioppilaskylässä? Vielä innokkaan pirteästi kirjoitettuna? Katkeruus paistoi läpi kauas. Kävellessäni ilmoitustaulun ohi ensimmäisen kerran oli merkintöjä vasta yksi, todennäköisesti paperin paikalletuojan oma: "miksi sitä musiikkia pitää aina kuunnella nupit kaakossa ja bassot täysillä?". Voin valehtelematta sanoa tämän olevan hiljaisin talo jossa olen koskaan asunut, joten lisäsin alle oman vi**tuksen kohteeni: "ottaa päähän ihmiset jotka aina valittavat kaikesta". Eilisen aikana listaan ilmestyi vielä "jos maalaiset haluaa että on hiljaista menkööt takaisin metsään" ja "minua ei ota päähän mikään, kaikki on hyvin!". Minulla on vahva tunne, että kun tänään poistun kotoa, on lista kadonnut.

15.11.04

Ai
ka
ka
to 

Tuhannen tervatulta, mutta näinä pohjatuulen runtelemina marraan päivinä alkaa käydä vähään tuon ajankäytön kanssa, on kuin kello rispaisi juniversumijatkumon keihäänkärkiviisareillaan rievuiksi ja onneton yksilö niihin tarraisi kyns'hampain eikä kuitenkaan ote pitäisi vaan kuin laardatulla lattialla liukuisi lähimpään lätäkköön, kura. Huomisaamu tuo koiton, jonka jälkeen on tasan yksi vuorokausi aikaa jättää kolme erillistä kirjallista työtä, ne kasautuvat painoksi niskalle ja niska kasautuu painoksi sydämelle, joka on jo valmiiksi raskas. Tämän tähden toivoisi jo hidastusta, mutta virta vie, sen jäähyhmäinen pinta on julma viikkoina joina päivä on lyhempi kuin puoli yötä, ja sitä puoltakin valaistaan tähtivajeen tähden kuin vain kylmin katsein. Nyin lieassa. Toivon aamua, lämmintä ihmistä.

13.11.04

Episode 54: Experiment in fear!!!
(eli "Kaikki rokkarit ovat vain wannabe-musiikkikriitikoita") 

Tänään puhun ruuasta, jutun otsikolla ei ole mitään varsinaista yhteyttä tekstiin, mutta se on soinut päässäni jo kaksi päivää ja on pakko käyttää johonkin. Eilen illalla piirsin sarjakuvan jolle annoin saman tittelin, mutta se ei selvästikään riittänyt, jotkut asiat on tehty käytettäviksi loppuun.

Siis ruoka. Jokapäiväinen rahaanielevä elementti, jota on pakko saada sisäänsä että jaksaa ja jota sen vuoksi huomaa vuosi vuodelta kiroavansa yhä pahemmin. Ei minulla ole rahaa ruokaan. Eikä aikaa! Mitä tekevät sellaiset henkilöt, jotka ehtivät joka ainut päivä käymään ostoksilla, miettimään mitä söisivät, kokkaamaan aterian, kenties useammalle kuin yhdelle, syömään, tiskaamaan. Onko heille olemassa muuta kuin ruokaan liittyvää toimintaa? Ahdistun pelkästä ajatuksesta. Minä olen tässä iässä tehnyt niin monet ruokaostokset, syönyt niin monet ateriat, tiskannut niin monet astiat, etten itkisi vaikkei koskaan enää tarvitsisi syödä mitään. Jospa ne vaadittavat ravintoaineet saisi vaikka jonkinlaisilla pillereillä? Veisivät samalla näläntunteen? Yliopisto voisi jakaa niitä opiskelijoille, vaikka kokeiluluontoisesti, minä olisin kyllä valmis osallistumaan vaikka ne vasta betatestaustasolla olisivatkin.

Onhan syöminen tietysti toisinaan ihan kivaa, en minä sitä kiellä. Mukavaa on myös saada joskus oikein hyvää ruokaa, mutta siihen eivät omat taidot enää veny, paitsi ääritilanteissa, joita kutsutaan myös onnekkaiksi sattumiksi. Minä inhoan ruuanlaittoa enemmän kuin mitään muuta kotityötä. Siivoan vessankin mieluummin kuin laitan ruokaa. Jos pitäisi mitata asioita jonkinlaisella plusmiinus-arvoja jakelevalla fiilismittarilla (käsitteen copyright Ugus), hyvän ruuan syömisestä saisi tuollaiset seitsemän ja puoli pluspistettä, ja varsinainen ruuanlaitto taas aiheuttaa noin yhdeksän miinuspisteen verran negatiivista oloa; se siitä. Tiedän tietenkin että elääkseen terveenä pitäisi syödä hyvin. Minä en syö hyvin. Syön tuskin mitään. Eläimet jätin pois ruokavaliostani nelisen vuotta sitten, kasviksiakaan en oikeastaan enää syö. Leipää ja spagettia, ad infinitum, halpaa (paitsi leipä) ja hyvää, siis siinä mielessä että täyttää vatsan. Jos kerran viikossa onnistuu pihiyttään käymään opiskelijalounaalla tai pizzalla saa jo olla tyytyväinen itseensä.

Jos minä olisin diktaattori, pakottaisin elintarvikekorporaatiot tekemään "ihmisenruokaa". Se olisi samanlaista kuin kissanruoka, kätevässä tölkissä josta söisi pari ateriaa päivän aikana, olisi halpaa ja sisältäisi kaikki tarvittavat vitamiinit ja muut pienet hiukkaset joista rakennumme. Ruuanlaitto pelkistyisi tölkin kumoamiseen lautaselle. Tölkeissä olisi idioottimaisesti hymyilevien huuliaan nuolevien ihmisten kuvia.

12.11.04

Vastaanotin 

Ehkä minua piti viime yönä hereillä myrsky, ehkä jokin muu, kyllästyin kuitenkin joskus neljän ja viiden välillä edes yrittämään nukkumista ja siirryin hetkeksi tv:n ja kesäisen yöajanvietteeni, Puhuva pää -chatin, ääreen. Se turrutti minua tehokkaasti tunnin ajan estottomalla seksikeskustelullaan, ja sen loputtua avasin radion, luin hetken ja huomasin että hei, minuahan alkaa nukuttaa, kellokin oli osapuilleen seitsemän.

Epänormaaleihin mittoihin kasvanut väsymys ja lopulta sen päälle kuin putoava kivi saapuva uni johtaa kohdallani lähes poikkeuksetta selkouniksi kutsuttuun tilaan. Oli aika jolloin saavutin näitä täyskontrolloitavia unia halutessani joka yö, mutta viimeaikainen stressintäytteinen elämäni tuntuu kadottaneen sen kyvyn sinne minne unet ovat enimmäkseen muutenkin menneet, johonkin pimeyteen, nukkumisesta on tullut uppotukkimainen tyhjyys. Siis paitsi vaihteeksi tänä aamuna. Ikkunaan hakkaava sade jatkoi elämistään ja minä liu'uin esteettä sängystäni yliopistonmäelle keskelle aurinkoista kesäpäivää, mutta sielläkin satoi. Pisarat olivat verrattain suuria ja pallomaisia, ne kimalsivat auringossa laskeutuessaan miljoonittain taivaalta. Sade oli hidastettu, muu maailma ei ollut. Juoksin pisaroissa kuin lapsi, yliopiston pääkirjaston ja Juslenian välistä parkkipaikkaa pitkin kohti Juslenian pääovea, jonka suunnalta kulman takaa hohti aurinko. Yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotain? Ei puuttunut kuin kutsuva ääni, tai saattoi sekin olla siellä, minä en jaksanut kiinnittää huomiota enää. Nousin tuulen mukana taivaalle.

Ja sitten säpsähdin hereille, tai melkein. Näin huoneeni pimeän katon ja kuulin myrskyn pauhun takaa miesäänen, joka puhui ja puhui, erotin muutamia sanoja kuten "ulkonaliikkumiskielto". Päättelin että myrskyn vuoksi Turkuun on julistettu sellainen, ja nyt sitä ollaan kaiuttimilla kuuluttamassa ympäri kaupunkia. Tiesin että olisi pitänyt mennä ja avata ikkuna, kuunnella tarkemmin, mutta olin niin...

...väsynyt, ja siirryin takaisin uneen josta kohta heräsin uuteen samanlaiseen ääneen. Tällä kertaa nainen, lauseet olivat nyt selvempiä, mutta kuitenkin virallisin äänenpainoin luettuja. Tuijotin pimeän huoneen varjoja. Radio on jäänyt päälle, tajusin. Äänet häipyivät pois pitkäksi aikaa, vain tuuli. Ja sitten taas tyhjästä puhuttu lause, aivan selvästi olohuoneen puolelta, olin kuulevinani myös jonkinlaisen lyhyen melodian, uutistunnari? Uskoin olevani hereillä, mutta sen, etten kyennyt liikkumaan, olisi pitänyt kertoa minulle useiden vuosien unihalvauskokemuksella että nukuin yhä, vain silmät auki.

Kesti aikani riuhtoa itsensä ylös, ja kun minua ja unta kiinnipitänyt hopeinen lanka katkesi, tuntui päässä naksahdus ja tiesin jo kävellessäni radion luokse ettei se ollut auki. Puhe oli ollut minun puolitodellisuuteeni suodattunutta unta tai sitten olen alkanut nukuksissani vastaanottaa radiolähetyksiä. Olen kuullut oudommastakin.

Unihalvaus on muuten mielenkiintoinen ilmiö, en tarkkaan tiedä kuinka yleinen, itselläni niitä on harvakseltaan esiintynyt pian viisi vuotta. Tuossa linkittämässäni tutkielman tiivistelmässä sanotaan sen usein mainitun "pelottavimmaksi kokemukseksi mitä kuvitella saattaa". Allekirjoitan. Tämänaamuiset olivat yllättävän helppoja; en edes itse tajunnut missä tilassa olin.

Ja jos on joku ihminen, jonka unimaailma on jo vuosikausien ajan aiheuttanut itsessäni mykistynyttä hämmennystä, se on Carmabal, joka taas eilen kirjoitti kokemuksistaan inspiroiden myös tämän tekstini. Unet ovat itseäni loputtomiin kiehtova aihe. Unilla on merkityksensä jos niitä osaa lukea.

Kerran sain kuulla unesta, joka oli niin tylsä, että unen näkijä oli kyllästyttänyt itsensä hereille. Siinä unessa oli ollut vetoketju. Eikä yhtään mitään muuta.

11.11.04

Viehätys 

Suotakoon tähän väliin sananen tai pari tuosta joidenkin mielestä varmasti kummallisesta pikku paheestani, johon olen viittaillut pitkin vuotta ohikiitäen, joskus enemmän kuin vähemmän. Days of our lives. Sarja joka kiehtoo olemassaolollaan enemmän kuin luulisi olevan syytä. Vielä keväällä oli aika jolloin yritin etsiä syitä sille miksi pidin tuosta Nelosen iltapäiviimme tarjoamasta saippuaviihteestä niin kovin, enää minulla ei ole tarvetta siihen. Ja kun selittämisen tarve on mennyt, alkavat todelliset syyt välittömästi kohoilla esiin. Päivien viemää, millä nimellä sarja Suomessa tunnetaan, ja mikä on varmasti kaikkien Päivi-nimisten mielestä hillittömän hauskaa, (tai ehkä ei), on pyörinyt kotimaassaan loppuvuodesta 1965. Päivittäin esitettävään sarjaan mahtuu siis jaksoja, hahmoja ja historiaa kohtuullinen määrä; onneksi Nelonen ei alkanut esittää sarjaa aivan alkumetreiltä, tällä hetkellä taidamme nähdä vuoden 2002 jaksoja.

Iltapäivähetki, kuppi kahvia, sohva ja Days of our lives. Olin miten stressaantunut hyvänsä, minä rauhoitun tällä. Minut saa siis näennäisen helposti hyvälle tuulelle, nautin siitä että saan nähdä päivä toisensa jälkeen aidon luovuuden hedelmiä. Aito luovuus ei ole sitä, että julkaistaan kriitikoiden arvostama teos kerran kymmenessä vuodessa, ei sitä, että työstetään seinän kokoista maalausta puoli elämää, ei sitä, että tehdään elokuva joka on psykologisesti syväluotaava, harrastunnelmainen ja tylsä. Aito luovuus on sitä, että on joka ikinen arkipäivä saatava televisioon kolmen vartin verran uutta materiaalia. Tässä ei kysellä inspiraatiota, ja ehkä juuri siksi ideat kuplivat kuin helmeilevin kuohuviini, toisin kuin omat vertauskuvani tänä aamuna. Käsikirjoittajat ovat kadottaneet käsitteen "realismi" ilmeisesti joskus 80-luvun alkuvuosina, mistä kertoo sarjan toistuvat scifi-vivahteiset elementit, tai "scifi", sillä ei tällä saippuatodellisuudella ole yhteyttä mihinkään tunnettuun genreen. Niitä yhteyksiä ei ole aikaa miettiä; on pyöritettävä koneistoa. Toisinaan nähtävät erikoisefektit (kuten parin viikon takainen ufon laskeutuminen) muistuttavat siitä lapsenomaisesta innosta jolla 50-luvulla jenkeissä tehtiin tieteiselokuvia. Days of our livesin ohjaajille ei makseta palkkaa kuvakulmista tai montaaseista; he saavat tilinsä hyvin tehdystä työstä, mikä näkyy siinä ettei riskejä oteta, mutta toisaalta jos otetaan, niitä ei pelätä.

Ja jos käsikirjoittajat ovatkin kadottaneet "realismin", se nousee esiin muualla. Ilmeisesti aikatauluongelmista johtuen näyttelijöiden virheitä, (tai "virheitä") ei useinkaan kuvata uusiksi. Tämä on hyvin kiehtova ilmiö siinä kliinisen täystoimivassa amerikkalaisessa tv-maailmassa johon olemme tottuneet. Huoneen poikki kulkeva henkilö saattaa törmätä tuoliin, joku pudottaa vahingossa kyynärpäällään esineen pöydältä, toisinaan sanat takeltelevat, joskus joku on jopa naurahtanut kesken vakavan kohtauksen. Nämä on jätetty sarjaan, ne rikkovat televisioilluusion tavalla, joka oli aluksi häiritsevä, nyt enää kiehtova. Lukuisat kerrat olen bonganut näyttelijöiden repliikeistä ilmiselviä improvisointeja johonkin yllättävään sattumaan liittyen. Tätäkin on aito luovuus; periksi ei anneta, päivän annos on saatava purkkiin, joka päivä.

Ja minä kiehtoudun, joka päivä. Vaikea tätä on enää itsekään uskoa, kohta vuosi takanapäin ja minä havainnoin sarjaa yhä tarkemmin, yhä kiinnostuneemmin, yhä aidommin nauttien. Tokihan kyseessä oli aluksi tämä niinsanottu paskan viehätys, mutta kuukaudet tv:n ääressä arki-iltaisin viiden paikkeilla ovat osoittaneet ettei tässä ole paskasta kyse lainkaan. Days of our lives on tekijöilleen työ jota tehdään täydellä sydämellä ja ehdottoman tosissaan tietäen silti joka hetki että tätä on mahdoton ottaa tosissaan. Ja minun sisälläni tällä hetkellä taas kerran pakotettua talviunta viettävä prosaisti nauttii, voi miten se nauttiikaan näistä muiden ihmisten luovan työn mehukkaista hedelmistä.

10.11.04

Kadonneen nuoruuden kaipuu 

Nuorruin viikonloppuna yllättäen vuosia, kun sain tarjoamistani vohveleista palkaksi hiustenleikkuun (joojoo, toisin päin se oli) ja ohjeeni "saa ottaa paljon" tulkittiin kirjaimellisesti. Oudoltahan tuo hahmo peilissä ensin näytti, mutta nyt olen jo tottunut, ja toisaalta saattoipa johtua siitäkin etten juuri koskaan katso peiliin, inhoan peilejä, itsensä näkeminen ahdistaa. Joka tapauksessa kuontalo on viimeksi ollut tämän mittainen joskus kevättalvella -97, on kai se vieläkin jollain mittapuulla pitkä, mutta se on ollut vuosien ajan paljon pidempi. Vaan nyt tuli sillekin loppu! Hyvästit suuhun pyrkiville hiuksille! Hyvästit tukkeutuville lavuaareille! On tässä jo tarpeeksi kauan saanut hiuksia ruuastaan tonkia, vaan kuten eräs kollegani kirjastossa vuosia sitten totesi, "mitäpä ei mies tekisi kauneuden eteen".

Ei nyt ainakaan äkkiä tule mitään mieleen.


9.11.04

The Day breaks, your mind aches 

Tätä minä juuri talvessa vihaan. Kello on viisi ja ulkona on pimeää kuin säkissä, päivä on takanapäin. Minä en kykene pimeäntulon jälkeen enää mihinkään, vetäydyn vain sohvan nurkkaan ja alan valmistautua yöpuulle. Valon puute syö voimat. Olisipa jo kevät.

Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?

Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.

Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?

"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."

Ei.

Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.


"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"

(Pink Floyd / Childhood's end)


8.11.04

Choose a nightmare 

Se on sitten menoa. Aika on tullut lähteä tästä asunnosta jota olen kodikseni pitkälti yli kolme vuotta kutsunut ja siirtyä asumaan komeroon. Miten tällaisen päätöksen tekeminen voi olla näin vaikeaa, sitä ihminen tykönään miettii esim. öisin, esim. viime yön. Järki ja tunne minussa kävivät keskustelua.

"Helvetin ääliö", järki sanoi, (se kuulosti järjen sanomana yllättävän tehokkaalta) "sinulla ei ole enää varaa asua siinä kaksiossa. Sen vuokra on suurempi kuin opintotukesi. Se on imenyt kaikki säästösi. Lähde nyt vetämään sieltä."
Tunne oli hetken hiljaa ja vastasi sitten. "Se on minun kotini ja minä pidän siitä."
"Ei opiskelijoilla ole koteja", järki tuhahti.
"Koti on siellä missä sydän."
"En edes viitsi kommentoida tuota."
"Minun on ollut tässä hyvä. Tämä on kauniissa ja rauhallisessa paikassa. Tämä on tuntunut siltä että on tullut ihan oikeaan kotiin kun pitkän päivän jälkeen palaa yliopistolta pimeänä iltana."
"Romantisoivaa paskaa. Sinulle on luvattu kiva pieni yksiö tuosta vierestä, puolta pienemmällä vuokralla -"
"Itse asiassa se vuokra ei ole läheskään puolta pienempi, kun taas pinta-alaa on reilusti alle puolet tästä."
Järki ei sanonut mitään.
"Kun ei tarvitsisi lähteä kotoaan pois", tunne huokaisi ja nukahti levottomaan uneen. Yön aikana järki painoi lempeästi tyynyn tunteen kasvoille ja sitten tuli aamu. Minä kävin maksamassa Ylioppilaskyläsäätiön vaatiman siirtomaksun huomaten käsieni samalla pahasti tärisevän, ja tämän kirjoitettuani marssin asukastoimistoon irtisanomaan tämän asuntoni ensi kuun alusta lukien.

Voi olla että se on tunne joka sisälläni vielä henkitoreissaan kituu, mutta kuitenkin tällä hetkellä olo on kuin villieläimellä joka luonnosta repäistään lemmikkikaupan ikkunaan itsensäkokoiseen terraarioon.

Tai sitten vain pelkään muutosta. Jos voisikin palata takaisin johonkin hetkeen, mihin tahansa, ei välttämättä päätyisi uudestaan tähän jos sieltä hetkestä lähtisi toisin tavoin etenemään.


"And it kills my brain to think of
all the time I wasted here
All the effort, sweat and broken hearts,
the screaming and the tears"

(Boingo / Change)


7.11.04

Kissansilmä: Näytöllä 

Kaikkien boheemien baskeripäiden suosikkibändi teki sen mitä vedonlyöjien kertoimet pitivät mahdottomana ja julkaisi uuden levyn. Edellinen, yhtyeen helmikuinen debyyttipitkäsoitto Kadonneet lampaat saavutti jotain etäisesti huomioksi luettavaa tärkeilevissä taidepiireissä, ja vokalisti Uguksesta tuli tämän suosion vuoksi alkoholisti. Katkaisussa vietetty syys palautti musteen miehen tekstikynään, ja kun leikkisästi kesätoimittajaksikin kutsuttu kitaristi Fahnsten oli onnistunut säveltämään yhden kappaleen, päätettiin sitä varioimalla koostaa uusi täyspitkä. Eivät Kissansilmän rahkeet sentään siihen riittäneet, mutta EP:n verran materiaalia pojat (sekä rumpujen taakse kesän aikana kotiutunut "Suomen Meg White", Hanne-Stiina Neljänkuolema; alkuperäistä rumpalia ei ole kukaan nähnyt sitten toukokuisen ruotsinristeilyn) onnistuivat malttamattomana haukottelevalle yleisölle marraskuun tämän johdosta yhä pahemmin pimeneviin iltoihin tarjoamaan. Tässä siis Kissansilmän syyskiekko, Näytöllä, jonka kannen suunnitteli jälleen kerran Ugus, mutta kuvan otti exme, mikä tietenkin unohdettiin kansipapereissa mainita.





















1.Echt Gösmalian Gludens (4:02)
2.Minä sinua, niin kuin silloin (4:15)
3.Järki lähti (2:33)
4.Kolmen kuukauden tyhjä tila (3:40)
5.Purppuravaltikka (7:17)


Pienimuotoista kehittymistä bändin soitossa havaittiin tapahtuneen, jopa jossain määrin progehtavaan suuntaan, mikä etenkin eeppisen päätöskappaleen 7/18-tahdissa kulkevasta fantastisin vertauskuvin varustetusta uskonnollis-mystisestä tarinasta on huomattavissa. Muuten yhtye on edelleen oma ilmava itsensä, savun ja tunkkaisen punaviinin tuoksuinen rakastettava säälinkerääjä, joka samettisilmillään kellistää keikan jälkeen hotellihuoneessaan fanin kuin fanin.

Tai siis kellistäisi, ellei olisi pian levynjulkaisutilaisuuden jälkeen sattuneen taksijonojupakan yhteydessä hajonnut. Väsymystä oli ilmassa, nyrkit olivat viuhuneet ennenkin. Ainuttakaan keikkaa ei ehditty heittää, ei sillä että niitä edes olisi ollut tarjolla. Jäsenet eivät enää puhu toisilleen, mutta tekstiviestien välityksellä suunnittelevat reunion-kiertuetta tammikuulle.

5.11.04

Au au au 

Hammasta särkee. Vielä aamulla sitä ei särkenyt, sitten kävin hammaslääkärissä, missä hampaassa kuulemma sijainnut reikä paikattiin, nyt se on kipeä. Sama kuin tulisi terapiassa hulluksi, kai niinkin voi käydä. Sain puudutuksen suuhuni, ja melkoinen tehoannos olikin kun vielä kaksi tuntia myöhemmin koko oikea puoli naamasta oli tunnoton. Kuin olisi vainajan kasvoja pidellyt, ihon sijasta naamalla tuntui roikkuvan kasa kuollutta lihaa. Ja tietysti juuri tänään kirjastossa asioidessani lainausautomaatti ei toiminut; kuluneen viikon aikana myöhästymissakkoni olivat kasvaneet yli lainakieltorajan. Oli pakko lyhentää summaa hiukan, siis asioitava virkailijan kanssa. Ongelma: puhe ei oikein sujunut kun vain puolet suun lihaksista toimi. Ilmoittaessani lyhentäväni sakkoja "vhithoshella", samalla todennäköisesti kuolaten leukaperilleni, virkailija katsoi minua säälien.

En muuten pitänyt hammashoitajan tavasta puhutella minua kolmannessa persoonassa pojaksi. Makasin selälläni suu täynnä instrumentteja kun hän tokaisi lääkärille ettei "poika enää tunne hammastaan tämän jälkeen", niin uuteen uskoon olivat sitä laittamassa. "Ei tunne ei", vastasi lääkäri, "kun on niin tehokkaasti puudutettu." Molemmat nauroivat. En kyennyt kuin kurtistamaan otsaani ilkeästi.

Ja nyt sitä hammasta sattuu.

4.11.04

Kirjalista revisited 

Toissasunnuntaina listasin aikaa tappaakseni suosikkiromaanejani, ja nyt saan kuulla aloittaneeni kirjameemin. Mikäs sen mukavampaa, minä aloitan mielelläni mitä tahansa kirjallisuuteen liittyvää. Oma alkuperäinen listani on kuitenkin muihin nähden siinä mielessä vajavainen, että siitä puuttuvat teosten yksittäiset kommentoinnit. Päivitetään tämä puute nyt saman tien niin ettei se enää ole puute. Tämän lisäksi, kun kerran alunperin listasin nimenomaan romaaneja, lisään loppuun muunlaisia kaunokirjallisia merkkiteoksia, jotka ansaitsisivat paikan topkympissä, joka tosin ei sitten enää olisi topkymppi. No joka tapauksessa:

1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Opetti minulle, enemmän kuin mikään muu kauno- tai tietokirjallinen teos, paitsi erilaisista tavoista katsoa maailmaa, myös kaikesta siitä mihin romaanin voi teknisesti venyttää ilman että se hajoaa. Kirja joka sisältää kaiken ja jota sen vuoksi epäilin jo ensilukemalla mahdottomaksi suomentaa, mikä paljastuikin paikkansapitäväksi epäilyksi kun tänä vuonna käännöksenä ilmestynyttä ensimmäistä osaa selailin.

2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
Tämä järisytti parikymppistä minua aikanaan perustavanlaatuisesti. Lämminhenkisin materialismin ja kapitalistisen ajattelun kritisointi mitä on kirjoitettu. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, kaunis.

3. Stephen King: Musta torni I-III
Allekirjoittaneen mielestä edelleen parasta fantasiaa mitä kuunaan on tehty. Ei turvaa kliseisiin; nurkan takana odottavaa ei näe ennalta. Maailmojen sisäkkyys on teema, josta King osaa ottaa irti enemmän kuin lukijalle tulisi äkkiä mieleen. Kolmososan jälkeen sarjan taso laski, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Kingin muunkin tuotannon.

4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Kirja josta kirjoittaessa on vaikea välttää ylisanojen tulvaa. En siis edes yritä. Täydelliset henkilöt ja täydellinen juoni kohtaavat täydellisessä miljöössä tässä teknisesti täydellisessä teoksessa. (saman sanan toisto nyt ei välttämättä ole "tulva", menköön myöhäisen kirjoitusajankohdan piikkiin) Tällaisia esikoisteoksia on yksi miljoonasta, jos sitäkään.

5. Iain M. Banks: Pelaaja
Oli vaikea valinta, koska en halunnut yhdeltä tekijältä listalleni enempää kuin yhden teoksen. Pelaaja valikoitui Banksin lukuisista kirjoista mukaan sen vaarallisen kovilla kierroksilla käyvän mielikuvituksen ansiosta. Banksin ja minun maailmat ovat lähellä toisiaan. Sen huomaa niistä yksityiskohdista, joille ei voi kuin tyytyväisenä myhäillä; näinhän se on.

6. Theodore Roszak: Flicker
Jos olisin elokuvafriikki, olisi tämä varmaan ylempänä listalla. Nytkin aivan loistava teos; totta ja tarua surutta sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria, joka lähtee liikkelle viattomasti ja kietoutuu kieroutuneeseen pimeyteen lopun lähetessä. Orson Wellesistä ja 1900-luvun alun saksalaisesta elokuvasta kiinnostuneille aivan erityinen pakkoluenta.

7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Tämän edessä minä nöyrryin. Muistan olleeni niin vaikuttunut juonen koukeroista tätä lukiessani että sain sydämentykytystä. Minun aivokapasiteettini ei riitä rakentamaan tällaisia kudelmia, mistä olen ihan pikkuisen kateellinen. Nerokkaimmin avautuva juoni johon olen missään koskaan törmännyt. On puhdasta taidetta miten sivuhuomautuksen kaltaiset viittaukset saavat jatkuvasti kirjan edetessä uusia merkityksiä, mukaan lukien teoksen nimi. Oli niin hieno lukukokemus aikanaan etten ole uskaltanut toista kertaa vielä sen ääreen päätyä.

8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Sivu sivulta hurmaannuttava ja hullaannuttava hikisen viidakon pyörryttävä elämänvoima ei pysähdy. Paitsi kun alkaa sataa. Sukupolvi toisensa jälkeen elää elämänsä lukijan silmien edessä. Macondoa tuli ikävä kun kirja loppui.

9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
Oudoin koskaan lukemani kirja. Järjettömin, riemastuttavan hauska myös. Täynnä kieroutuneita ideoita, kuin filosofisia ja matemaattisia todistuksia siitä että kaikki on oikeasti omituista. Tämän lähemmäksi unen lukemista ei ole mikään muu kirja päässyt.

10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Taidonnäyte, ei vain kielenkäytön, vaan myös historiantuntemuksen ja tekijän oman ajatusmaailman. Teknisesti ollaan taas täydellisyydessä kiinni. Tämä kirja sisältää löytämisen ilon; joskaan en varmasti voi sanoa mitä löytyy. Ainakin hämmentynyt ihailu. Sai minut tuntemaan itseni pieneksi.


Bonus:

Roald Dahl / Rakkaani, kyyhkyläiseni & Joku kaltaisesi
Kaksi novellikokoelmaa (jotka julkaistu sekä erikseen että samassa niteessä) mehukkaan julmia tarinoita ihmisistä, jotka epätoivoisina ajavat omia etujaan ja osoittavat näin omat heikkoutensa. Tyrmäävän ilkeitä ja raivostuttavan hauskoja juttuja, joita ei Pentti Saarikosken jouheva suomennos varmasti pahenna.

Robert Sheckley / Matkalippu Utopiaan
Scifi-novelleiksi nämä on luokiteltu, vaikka onko näissä nyt niin hirveästi scifiä, sitä voi miettiä. Satiireja nämä ovat, ihmisen pakkotoiminnalle irvailua. Iskevät yhä kuin moukari, useiden luentojen jälkeen. Nerokkaita ideoita jonka kaltaisia ei nyky-scifissä (sen paremmin kirjoissa (Iain Banks poislukien) kuin visuaalisissa medioissakaan) enää ole. Nämä ovat 50-luvulta, mutta ikä ei näy.

Neil Gaiman / Sandman
Sellainen eepos ettei voi kuin ihmetellä miten tarinan taso vain säilyy ja paranee sarjan edetessä. Viimeinen vielä puuttuu, muuten koko sarja on hyllyssäni komeina alkuperäiskielisinä albumeina. Palvonnan kohde.


Tämä katkos ei johtanut mihinkään 

Aamulla käänsin koko asunnon ympäri etsien epätoivoisesti housuja, jotka olin minuuttia aiemmin pukenut ylleni, ja lopulta huomatessani asian oli oloni outo. Olin alkanut tuntea etäännyttävää paranoiaa yön aikana vaatekomeron hyllyltä kadonneiden housujen vuoksi, en muistanut laskeneeni niitä minnekään muualle. Mitä aivoissani aamulla tapahtui? Jättivätkö ne ihan suosiolla rekisteröimättä sen lyhyen hetken, jonka kuluessa vedin housut jalkaani? Lukioiässä minulta katosi yhden yön aikana kirjoituspöydältä vihko, en vieläkään tiedä mitä sille tapahtui. "Ehkä söit sen", kuului eräs avulias ehdotus.

Lapsena kärsin oudosta fobiasta. Aina nähdessäni jonkun suurinpiirtein ikäiseni tenavan katsovan minua pitkään (ja todettakoon että niin tapahtui melko usein; vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että lapset tuijottavat vähän kaikkia ja kaikkea) ahdistuin, koska minusta tuntui että minun odotettiin tuntevan hänet. Pelkäsin kärsiväni sairaudesta, jossa yhden yön aikana unohdan parhaan ystäväni niin etten enää kadulla tunnista häntä. Juuri tästä oletin johtuvan minuun kohdistuvan tuijotuksen, minua katsottiin pitkään ja oudoksuen koska olimme juuri edellisenä päivänä leikkineet ulkona niin kuin parhaat kaverit nyt tekevät ja yhtäkkiä en tunnista häntä. Kärsin tällaisesta pelosta vuosia.

Olin myös alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran tuli mieleeni suurinpiirtein sama kuin Descartesille, tai en nyt sentään kuvitellut olevani aivot astiassa, mutta usein vietin päiväkausia uskoen makaavani sairaalahuoneessa koomassa onnettomuuden jäljiltä, melkein näin ympärilläni häärivät valkotakkiset tohtorit, jotka syöttivät suoraan aivoihini tätä maailmaa jossa elän. Matrixiin verrattuna minun maailmassani oli kuitenkin muutamia etuja; sitä ei syötetty minulle sellaisenaan, vaan saatoin itse vaikuttaa sen kehitykseen. Niinpä kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut tuon varhaislapsuudessa sattuneen onnettomuuden jälkeen saattoi olla vain omaa keksintöäni. Tajusin että simerkiksi sellaiset kehittyvän tekniikan mukanaan tuomat ilmiöt kuin "tietokoneet" ja "videonauhurit" saattoivat olla vain oman pääni kehittelemiä. Mietin että ehkä todellisessa maailmassa sellaisia keksintöjä ei ollut koskaan tehty, ehkä niitä ei edes voitaisi tehdä. Yritin tarkkailla maailmaani etsien epäloogisuuksia jotka paljastaisivat epäilykseni, mutta minuun syötetty ohjelmointi oli liian tehokas.

Sitten siirryin yläasteelle ja havaintoni unohtuivat kun minut pakotettiin keskittymään hengissä selviämiseen.

2.11.04

Kahvilakulttuurista 

Kuppi kahvia maksaa kaksikymmentä senttiä vähemmän kuin samasta kahvilasta ostettu paikanpäällä leivottu kokonainen reikäleipä. Kuppi kahvia maksaa siis hieman alle puolet siitä hinnasta, millä saa kaupasta purkillisen pikakahvijauhetta ja täten parisensataa kupillista kahvia. Nyt taas tietysti urputan turhasta, koska ei minua kukaan pakota menemään kahvilaan tai jos pakottaakin, ei kukaan pakota ostamaan kahvia. Olisin tänäänkin voinut seurata vierestä ja nyökkäillä älykkäästi kun sain kuulla huuhaahumanistien vastaisesta pamfletista, en olisi tarvinnut siihen sitä suurta mukillista kahvia josta nyt hörpin itseni kofeiinihumalaan. Aivoni rasahtivat puolivälissä kertomusta liikkeelle ja suorittivat kvanttihypyn takaviistoon miettien mahdollisuuksia tämänkaltaisen näkökulman käytöstä proseminaarissani mutta humalan kiitos superegoni hallitsi tilanteen ja auttoi minua näkemään kyseisen kaltaisen toiminnan puutteellisen järkevyyden. Tai no, superego löytyi sen pöydän äärestä kyllä joltain muulta kuin minulta, vaikka toisaalta päädyimme jo aiemmin Assarilla lounastaessamme siihen käsitykseen, että mitä enemmän egoa hivelee, sitä suuremmaksi se kasvaa. Siinä vaiheessa pöytä alkoi ympäriltämme tyhjetä. Joskus on järjettömän mukava huomata ettei ole kasvanut paskan vertaa aikuiseksi. Jään odottelemaan luvattua privaattiesitystä hermeneutiikasta. Meissä yhdistyy kaksi diskurssia saumattomasti.


1.11.04

Marraskuu 

Talvi tuli sitten taas. Helvetin perkele. Minä vihaan talvea kuin ruttoa, ja vaikkei sitä toistaiseksi voikaan nähdä kuin kalenteriin katsomalla, on se olemassa kuitenkin, talvikuukausi, marraskuu, kuollut, tässä kirjoituksessa eivät kaljakorit ja dinosauriin luut vilise.

Tuntuu kummalta olla taas marraskuussa, edellisestäkin on aikaa niin vähän, ja marraskuussa 2003 alkoi asioita, jotka leimasivat koko kulunutta vuotta vahvasti. Kulkevatko tämänkaltaiset jutut aina laumoissa?

Viime vuoden marraskuussa satuin näkemään tv:stä puoli jaksoa Days of our livesia, ja exme oli myös paikalla. En enää muista olimmeko mykkiä hämmästyksestä (joko niin, tai sitten nauroimme vedet silmissä), mutta kokemus oli silti ikimuistoinen. Nykyään katson joka jakson jos vain satun olemaan iltapäivällä kotosalla. Edelleen sarja jaksaa olla yhtä hillitön; en usko kyllästyväni koskaan.

Viime vuoden marraskuussa sain pitkän sähköpostin joka käynnisti keskustelun ja keskustelun jälkeen tapahtumasarjan ja kaikki tämä on ollut oleellinen osa kulunutta vuotta. Äkkiä tämä aika on mennyt.

Ja tietenkin viime vuoden marraskuussa aloitin Silmänkääntövankilan. Oli se ihme räpeltämistä aluksi, eikä ole sanottavasti muuttunut. (on taas niitä päiviä kun tuntuu siltä) On oletettavaa, etten ole lähimainkaan tajunnut niitä merkityksiä, joita olen tiedostamattani tälle nettikirjoittamiselle vuoden kuluessa antanut. Melkein kaikki muuttui. Nyt tuntuu että vuoden takaisella minulla ja nykyisellä ei muuta yhteistä olekaan kuin Silmänkääntövankila ja Päivien viemää. Liioittelua, tietenkin, mutta ihan totta siltä tuntuu.

Alunperin piti kirjoittaa talvesta, se siitä taas, tilitykseksi meni. Mutta ainakin voin viimein käyttää tämän kuukausia sitten keksimäni sitaatin, joka on vain odottanut marraskuun ensimmäistä. Kuvastaa tunteitani talvea kohtaan täydellisesti:

"Alkaa pakkasen valta
hanki tiivis ja veitsenterävä
selkää raapii jäinen hile
hyvästi"

(Absoluuttinen Nollapiste / Joku unohti piirtää jalan)



This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker