Silmänkääntövankila

Terkkis käveli suurinpiirtein Hämeenkadun ja Kerttulinkadun kulmassa, kun ensimmäinen keilapallo iskeytyi hänen niskaansa murtaen muutamia nikamia. Ylempää kuului käkätystä, pikkupoikia neljännen kerroksen ikkunassa. Nahkatakki oli vaimentanut iskua vähän, mutta silti Terkkis tunsi tajuntansa pimenevän pelkästä kivusta, hän ei ollut tajunnut kaatuneensa katuun kasvoilleen.

-Tietä, totesi Turakainen. Hän potkaisi makaavaa Terkkistä kylkeen koko viisikymmenkuusikesäisellä arvokkuudellaan ja kuoli kallonmurtumaan ennen seuraavaa askelta. Toinen keilapallo oli osunut tarkemmin. Turakaisen ruumis kaatui Terkkiksen päälle, tuntui kuin olisi satanut lihasäkkejä. Kadulla oli verta.

Terkkis painoi kämmenensä asfalttiin ja alkoi hitaasti kammeta itseään ylös. Turakainen kierähti päältä viereen. Terkkis sylki verta, pää ei kääntynyt. Nulikat perkele, hän ajatteli, pakokauhu ei ollut vielä ehtinyt iskeä. Hän ei tuntenut jalkojaan.

(Silmänkääntövankilan oikeassa reunassa olevat kuvat vaihtelevat vain siksi, että jokaisen tekstin lukutapa muuttuu kuvasta riippuen)

Lisää käkätystä yläkerrasta. Muut kävelijät vaihtoivat kadun toiselle puolelle, Terkkiksen oikea olkapää rusahti sijoiltaan ja hän iski leukansa uudelleen katuun. Ylähammas puhkaisi huulen, mitä väliä sillä enää oli. Piti päästä jonnekin pois. Hän alkoi raahata itseään vasemmalla kädellä kohti ravintolan markiisia ja sen tarjoamaa nimellistä suojaa mahdollisia uusia keilapalloja vastaan.

Vielä yksi. Tuli kuin pommi, poksautti Terkkiksen vasemman jalan polvilumpion paloiksi. Terkkistä huolestutti, ettei hän sanottavasti tuntenut iskua. Jostain on jotain poikki, hän ajatteli.

Haulikon lataaminen kuului kauas, se ylitti liikenteen äänet. Laukaus oli ruoskan sivallus, se kimmahti Tuomiokirkon tornista, pelotti Aurajoen sorsaparvet lentoon. Haulit levisivät laajalle, osa upposi Turakaiseen, osa katuun, osa kulman takaa paikalle kävelleeseen Lehtoskaan. Hän huusi vasta kuoltuaan, osa hänen hampaistaan iskeytyi ohi ajaneen bussin ikkunoihin kuin sora. Terkkis ei kuullut laukausta. Hän oli keskittynyt ryömimään, ja oli yllätyksekseen onnistunut siinä. Ravintolan markiisi oli kuitenkin pelkkää kangasta; ei sen alla ollut suojassa. Kolmenkymmenenkahden tuuman televisio tuli läpi ja litisti Terkkiksen kallon katua vasten. Läheltä kuulostellut olisi saattanut sekunnin murto-osan ajan kuulla nitinää, jonka kalloluut painolle periksi antaessaan ilmoille päästivät.

Terkkis eli vielä hetken, vai elikö, ainakin vasen käsi kouristeli vasten katua kuin olisi halunnut jatkaa pakoon ryömimistä. Selässä oli edelleen reppu ja luentomuistiinpanot, taidehistorian peruskurssi. Jalkakäytävällä tuli hiljaista, autoliikenne jatkui muuttumatta.

-Jo loppui, ääni sanoi.
-Ei sattunut.

Käkätystä. Neljännen kerroksen ikkuna sulkeutui, pian naapuri hakkasi seinään, pojat pelasivat Playstationilla aina järjettömillä äänenvoimakkuuksilla.

Se ihan tosissaan kiusasi naapuria.

Huokaus.

Koska kukaan ei eilen provosoitunut sen paremmin tarkoituksellisen kärjikkäästä kokoomus-heitostani (ilmeisesti kaikki lukijat ovat kanssani samaa mieltä) kuin yhtä tarkoituksellisen pistävästä elokuvien kieli -mielipiteestäni (johon tosin on turha palata - sanoin jo kaiken) on pakko alkaa itse mesota.

Siis. "Kaikki omilla aivoillaan ajattelevat vihaavat kokoomusta", niinkö? Mitä sinä muka politiikasta tiedät? Ole hiljaa siellä hippi ettei tarvi lyödä. Neuvostoliittoonko haikailet?

Ähhähää! Kun kirjoitan kaikkien omilla aivoillaan ajattelevien vihaavan kokoomusta, tarkoitan toki juuri sitä; mutta missä kulkee se hiuksenhieno raja, jolla tulkitaan luettua tekstiä? Viittaanko eilisessä kirjoituksessani kokoomuspuolueen hienoon, arvokkaaseen ja humaaniin "rahalla saa kaiken" -ideologiaan, vai viittaanko... Ahaa! Minä en tarkoitakaan kyseisen puolueen teesejä, vaan nimenomaan heidän tapaansa propagoida vastenmielisen mielenvastaisesti. Joka aukoo päätä, ansaitsee auotun pään takaisin. Juuri kokoomuspuolue, ja aivan ennen kaikkea omien havaintojeni mukaan kokoomusnuoret, syyllistyvät tällaiseen toimintaan. Heidän ei pidä antaa luulla niin. He ovat surullisen yksisilmäisiä ja kovaäänisiä ihmisiä, joiden ei varmaankaan ole koskaan täytynyt miettiä sitä, riittävätkö rahat seuraavan päivän ruokaan. Tosimaailma on kaukana.

Olisin voinut myös kirjoittaa "kaikki omilla aivoillaan ajattelevat vihaavat vasemmistoliittoa", mutta minä en ole nähnyt tarpeeksi todistusaineistoa heidän aivottomuuttaan vastaan. Minkä minä sille voin, että kokoomusnuorten Punikkila-linkki leviää verkossa kulovalkean tavoin ja vasemmistovastaava pysyy piilossa? Haloo kommarit! Teidän tiedotuksessanne on jotain pahasti vialla.

Minä inhoan sydämeni kyllyydestä kaikkia poliittisia ismejä, niin kyllyydestä, etteivät sanat aina tahdo riittää. Pakahdun. Masentaa, että taas on vaalit tulossa.

Kobaian Julius heitti edellisen kirjoitukseni kommenttiosastolla ilmaan muutamia ajatuksia, jotka jatkoivat elämistään siinä määrin, että palaan niihin tänään. Siis elokuvista. Sanottakoon heti kärkeen, että minä en ole mikään erityisen elokuvallinen ihminen; en rehellisesti sanoen ole nähnyt kuin kourallisen sellaisia leffoja, jotka olisivat jaksaneet kiinnostaa viime minuuteille asti. Poikkeuksen tähän tekevät kaikki Lynchin tuotokset, sekä ehkä kymmensormijärjestelmällä hahmotettava määrä muita. Jopa Kill Billin kakkososan viimeistä puolituntista huomasin lauantaina kelailevani. Onhan Beatrixin ja Billin kohtaaminen tietysti odotettu tapaus, mutta 40 minuuttia kestävä puheeseen perustuva henkien taisto on silti hippaisen liikaa.

Julius mainitsi Pedro Almodovarin elokuvat. Tuttu nimi, ja arvostettu ohjaaja kuuluu olevan, enkä sitä epäilekään. Yksi pieni haittapuoli kuitenkin löytyy: elokuvien kieli. Minä en ymmärrä sanaakaan espanjaa. Tiedän että tekstitys on keksitty helpottamaan juuri tätä nimenomaista ongelmaa, mutta mitä se sellainen tekstityksentuijotus on olevinaan? Häiritsee elokuvaan keskittymistä, katseen polttopiste on koko ajan väärässä kohdassa ruutua, siitäkin huolimatta että tuollaisen rivinmitan dialogia sisäistää nopeammin kuin ajatus ehtii sen havaita. Minä en vain kerta kaikkiaan pidä siitä, että elokuvia pitää lukea; sitä varten on kirjat. "Hiton jenkki", sain kerran tästä mielipiteestäni kuulla, ja mikäpäs siinä, mutta totuus se vain on, että elleivät elokuvan hahmot puhu suomea tai englantia, ei leffa sanottavasti kiinnosta minua. (saksa ja ruotsi ymmärtyvät jossain määrin; siksi esimerkiksi Fucking Åmål ja Juokse, Lola ovat maistuneet) Tämä on myös yksi syy siihen, miksi en koskaan ole jaksanut kiinnostua animesta, joka muuten saattaisi jopa kohdalleni kolahtaa, etenkin koska Miyazakin Princess Mononoke on ylivoimaisesti vaikuttavin koskaan näkemäni animaatio; ja siitä olen nähnyt nimenomaan tyylikkäästi englanniksi dubatun version. Oli hieno. Jos ne olisivat japania suoltaneet, niin se siitä nautinnosta.


Loppukevennys: (" ")
Netistä löytyy kaikkea masentavaa, kuten tämä kokoomusnuorten propagandasivusto Punikkila. Olen lempeäluontoinen ihminen, mutta tällainen saa inhokäyräni nousemaan. Luojan tähden, onko ne tosissaan? Ja sitten vielä ihmetellään, miksi kaikki omilla aivoillaan ajattelevat inhoavat kokoomusta.

Elokuvia. Katsoin eilisen aikana peräkkäin Kill Billin molemmat osat, ja vaikka niskani kuolikin (vietin koko nelituntisen huonossa asennossa), oli kokemus edelleen vaikuttava. Kill Bill tuntuu paranevan joka katselulla; onko se parasta koskaan näkemääni elokuvaa? Se saattaa hyvinkin olla. Kirjoituksiani pakkomielteisesti seuranneet lienevät tähän mennessä jo saaneet selville, että minulle ainoa oikeasti merkittävä ohjaaja on David Lynch. Tarantino on Kill Billillä päässyt kuitenkin jo vaarallisen lähelle minun top-listani kärkipäätä, ja yllättäen vielä täysin toisenlaisella teoksella kuin tuo ei-koskaan-tarpeeksi-ylistetty Missoulan mestari. (tuo kiertoilmaus viittasi Lynchiin) Näin nyt Billin ykköspuoliskon kolmannen kerran, ja on se perhana miten yhä vain kylmät väristykset hipsivät selkänikamiani pitkin tietyissä kohdissa, ja niitä kohtia on paljon. Miten kukaan voi yhdistää kuvan ja äänen näin taiten? Miten jokainen väri, valo ja liike on näin täydellisyyttä hipova? Miten näin yksinkertaisesta kostotarinasta on puserrettu irti näin paljon emootiota, näin kertakaikkisen loistavia henkilöhahmoja? Miten kukaan ohjaaja on onnistunut saamaan näyttelijöistä esiin tällaisia suorituksia? Miljoonat yksityiskohdat vain odottavat löytymistään tulevilla katselukerroilla, ja niitä tulee loppuelämäni aikana riittämään. Kiitos, Quentin Tarantino, että teit sen, mitä en olisi koskaan uskonut; palautit uskoni siihen, että joku muukin kuin Lynch kykenee tekemään 100% virheetöntä elokuvaa vielä nykymaailmassa.

Valokuvia. Halusin pestä tänään koneellisen pyykkiä, mikä sai minut astelemaan eilen iltapäivällä Yo-kylän pesulaan ajanvarauslistan ääreen. Mikä hampaitakiristävä pettymys nähdä, että ainoa vapaana oleva vuoro oli kahdeksalta aamulla. Ei auttanut, joskus ne pyykit on hoidettava, joten kello herätti varttia vaille kahdeksan kesken ilmeisen Kill Bill -vaikutteisen futuristisissa metallinhohtoisissa käytävissä edenneen miekanheilutusunen. Vitutti, kieltämättä, mutta kauan tunne ei jatkunut. Ulkona oli kaunista. Jopa siinä määrin, että survottuani vaatteet Washcator-merkkiseen tehokoneeseen palasin kotiin, nappasin pöydältä luotettavan Asahi Pentaxini (kamera) ja suuntasin kulkuni jokirantaan. Hallitsevat elementit olivat pilvenkaltainen valkoinen sumu, joka kohosi joesta ja sitä ympäröiviltä niityiltä, sekä matalalta kajastava auringonvalo, joka siivilöityi usvan ja sen keskeltä kohoavien puiden takaa teräväpiirteisinä säikeinä. Muistinko nähneeni mitään niin kaunista pitkään aikaan? En silloin, enkä välttämättä vieläkään, tosin Kokkolan vanha kaupunki pilvettömänä täysikuun valaisemana yönä elokuussa pääsee lähelle. Aamun toisenpaikan tunnelmaa korosti tietenkin hiljaisuus. Sunnuntaisin ei kello kahdeksalta ole vielä liikkeellä kuin poikkeushenkilöitä, ja heille minä rannan hiekkatietä puiden kaareutuvien oksien ja harakannaurun katveessa kävellessäni soin hymyn. Kaikki korostui; jo alkanut lehtivihreän katoaminen kauniinkeltaisiksi ja palavanpunaisiksi hiljalleen muuttuvista lehdistä, hämähäkinseittien helminauhankaltaiset kosteuspisarat, ja oma varjo heittymässä kymmenien metrien päähän joen yllä leijuvaan usvamassaan. Naakat kiertelivät Raunistulan siilon huipulla, se kohosi monumenttina kuin savusta, kaukaa kuului junan ääni ja se kaikui sumussa kuin maan alta. Fasaani kiekui saman puun alla, jonka luona hieman yli vuosi sitten kuuntelin rastasta, se astui esiin ja kirkkaina sen sulat vihmoivat välkettä haituvina leijuvien usvanrippeiden keskelle. Ei tarvinnut sulkea silmiään, ei tässä todellisuudessa ollut enää kuitenkaan, sitä vain kellui näköispatsaspuiden keskellä, usva nieli äänet ja valo vain vaivoin jaksoi murtautua sen otteesta, vesi kimalsi, kaikkialla parveili ajatuksia, ja minä kuvasin sen verran kuin filmiä vielä jäljellä oli.

Muistikuvia. Perjantaina järjestettiin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden tutustumisbileiden nimellä kulkeva sosiaalinen tapahtuma, jonka ideana on integroida ykkösvuotiset meihin vanhempiin. Eihän se tietenkään sanottavammin toiminut, tietty klikkiytyminen on jo pesiytynyt ainejärjestöömme ja vain aktiivisimmat oikeasti tuntuivat tutustuvan kehenkään jota eivät jo aiemmin tunteneet. Ei silti, minulla oli mukavaa, eikä edes tarvinnut lähteä kauas kotoa, kun melkein askeleen otti omalta kynnykseltä, oli perillä jo. Virosta palannut ekspatriaattimme tarjosi kotona leivottuja pizzakeksejä, ja jotta en olisi itse joutunut ostamaan mitään, kulutin niiden lisäksi ainejärjestöaktiivien paikalle tuottamaa perunasalaattia ja viiniä. Jälkimmäistä enemmän. Mutta mikä siinä on, että ne jotka aktiivisimmin kieltävät olevansa aggressiivisia, yleensä vaikuttavat vankimmin juuri sellaisilta? Elävänä mielessäni on vielä nytkin kuva Taotaon runnellusta ruumiista, joka edelleen tuntui olevan omistajalleen tärkeä. Hellyttävää!

Kävellessään päämäärättömästi yliopistonmäellä on vaikea välttää ajatusten lipsahtamista syviin mietteisiin. Akateemisuutta huokuvat rumat rakennukset ikäänkuin kuin kannustavat näkemään maailman tavalla, joka vastaa vuosisatojen lukeneisuutta, ja toisaalta vastaan kävelevistä ihmisistä tekee helposti mielessään jaksojärjestelmään perustuvia luokituksia ulkonäön mukaan, kuten esimerkiksi "Humanistit näyttät lievästi eksyneiltä älykköboheemeilta, matemaattis-luonnontieteilijät yli-innokkailta yläastelaisilta ja tietotekniikan opiskelijat liian vitun cooleilta ollakseen todellisia." Oikeustieteilijöitä ei koskaan näe, kun ne ovat niin ahkeria opiskelijoita. Mielenkiintoisimman näköiset rakennukset ovat niitä, joissa ei koskaan tarvitse käydä, mutta niidenkin nimet silti loppuvat -UM tai -IA.

Yliopistonmäellä kävellessään kohtaa portaita päättymättömänä virtana, joka lannistaa. On kuin kävelisi pysähtynyttä vesiputousta pitkin, ja kaikki näyttävät hengästyneiltä. Mielessä vilahtavat ne unet, joissa taistelee loputtomia vastoinkäymisiä, yleensä absurdit mittasuhteet saavia, vastaan eikä kuitenkaan sen paremmin luovuta kuin selviäkään. Niissä unissa esiintyvät ystävät muuttuvat helposti vihollisiksi, siis tarkoitan unissa. Toisaalta arkipäivän mediahektisyydestä verkkokalvoillemme jäähtyneet kuvat julkisuudentavoittelijoista muuttuvat nekin unissa persoonallisuuksilla varustetuiksi ihmiskontakteiksi. Minun unissani on vilahtanut presidenttejä; Tarja Halonen juonsi kerran tv-sketsissä haastatteluohjelmaa, jossa hän haastatteli kolmea kovaan ääneen puhuvaa ja nauraa räkättävää itseään. Kaikki neljä olivat pukeutuneet kassialmoiksi. Kerran olin mukana Speden juontamassa visailussa; hän ojensi minulle lommoutuneita sotilaskypäriä kasvavan puun juurella c-kasetin, josta nauha oli purkautunut ulos. Onneksi ainoa julkisuuden henkilö, jonka kanssa olen harrastanut seksiä, on Heather Locklear ja siitäkin on jo aikaa.

Joskus ne portaat kulkevat kahteen suuntaan samanaikaisesti, kuin ne todella olisivat joskus olleet nestemäistä materiaalia ja vain etsiytyneet taivaasta maastoon valuessaan parhaimmille mahdollisille uomille. Akatemia katoaa askelmiin, jokainen porras saa meidät hengästymään pahemmin juostessamme -IAsta -UMiin ja takaisin, käydessämme jyskyttämässä toimintansa lopettaneiden opiskelijaruokaloiden ovia. Tyhjät tilat ovat kauneusvirheitä muuten niin täydellisellä yliopistonmäellä. Mieleen ajelehtivat ne cd:t, joissa yksi ainut kappale on niin hirveä, että jos ei ole sillä tuulella että jaksaisi nousta ja hypätä sen hirveyden yli, jää koko levy kuuntelematta. Limonadi Elohopean Saippua on sellainen albumi. Korkeissa sfääreissä liikkuvaa raskasta ja nerokasta nyrjä-poppia, ja sitten keskellä levyä, Iho on tyyni. Lukuisia kertoja yrittäneenä voin vain todeta, että kyseistä kappaletta ei kykene kuuntelemaan. Myötähäpeän kappaleen tekstiä niin kovin, voisinpa edes tietää onko kyseessä parodia vai ei? Ei sillä että sillä olisi mitään merkitystä. Sitä ei voi kuunnella. Miksi kappale on levyn pisin? Toinen esimerkki ulkomailta: Tanita Tikaramin uskomattoman kaunis albumi Lovers in the city, joka koostuu hämärätunnelmaisista ja rauhallisista sävellyksistä, kauneuden syvin olemus on saatu kiinnitettyä kaikkeen - paitsi kappaleeseen nimeltä Yodeling song. Nimi kertoo kaiken. Rempseän lehmänlypsysävellyksen eteenpäinvievänä voimana on, no, autenttinen syvänetelän kantrijodlaus. Siis hyvä luoja. Äänenvoimakkuuskin on tämän hirveyden ajan pari pykälää kovemmalla kuin muuten tunnelmaltaan hämyisiä katuja ja yökerhon perimmäisiä nurkkapöytiä vastaavalla levyllä. Thanks, Tanita.

Ja vaikka akku loppuisi, ei yliopistonmäellä ole koskaan yksin, sillä jokaisen puun oksalla roikkuu iloinen alumni. He visertävät aamuisin valssinkaltaisia säveliä, ja me neljännen vuoden opiskelijanuorukaiset uskomme taas hetken ajan tulevaisuuteen. Paitsi jos on nähnyt unessaan edellisenä yönä professorin tekemässä ilkeyksiä.

Minua pöyristyttää, ettei Hesburger ole vielä onnistunut perustamaan ainuttakaan toimipistettä yliopistonmäelle. Mikä Turku tämä muka on olevinaan?

Jostain selittämättömästä syystä eilen tuntui olevan kansallinen "Kehu Ugusta" -päivä, kun sekä Mea että Misu päättivät ryhtyä moiseen lopputulokseltaan ennalta-arvaamattomaan toimintaan. Menen ihan sanattomaksi, mikä on tietenkin vain tylsä sanonta, enkä tarkoita sitä kirjaimellisesti. En minä sentään sanoja kadota, mutta tunnen kuitenkin oloni kiusaantuneeksi, alan kompuroida tekstivirrassa kömpelösti ja tuuskahdan nenälleni paistatellen samanaikaisesti näinkin näkyvän huomion tuottamassa lämpimässä onnenhehkussa. Te olette molemmat suosionne ansainneet, ja minä tyydyn vain nöyrästi kumartamaan: kiitos kauniista sanoista, sekä myös kävijöiden virrasta; Sitemeterin mukaan eilisen aikana Silmänkääntövankilassa piipahti melko tarkkaan kuusinkertainen määrä väkeä normaalirutiiniin verrattuna. Ehkä he kaikki inhoavat nyt minua. (itsetunto-ongelmaisen alitajunnan lipsahdus)

Koko viikon ajan on mielessä risteillyt kaksi aihetta, joista kirjoittaa; unissani esiintyneet oudosti käyttäytyneet julkisuuden henkilöt tai se, miten ärsyttäviä ovat muuten täydelliset levyt, joissa on keskellä yksi hirveä piisi. Koska olen häkeltynyt, en kykene nyt suodattamaan kumpaakaan itsestäni ulos. Kumpi tekisi suuremman vaikutuksen mahdollisiin uusiin lukijoihini? Kumpaa vanhat lukijani odottavat minulta? Valintoja, valintoja! Onneksi minulla on näitä tilanteita varten varasuunnitelma: päämäärätön vaeltelu yliopistonmäellä. Aina toimii.

Luin tuossa äskettäin jonkun tehneen tutkimuksen, että paljo netissä roikkuminen kuolettaa tunteet. Varmaan pitääkin paikkansa, sillä miksipä ei? Paljo mihin tahansa koukkuun jääminen vie varmasti huomion niistä asioista, jotka ovat todellisuudessa tärkeämpiä. Internet ei ole tärkeä. Tämä on vain viihdettä; tai ainakin 90% tästä on. Loput on sitten aiemminkin ihan mukavasti hoituneiden asioiden tekemistä helpommaksi, siis tätä juna-aikataulujen hakua ja kirjaston kirjojen uusintaa. Ei mitään mitä ilman emme tulisi toimeen, vaikka ei minulla mitään tätä vastaankaan ole.

Fallista hysteriaa, sitähän tämä on. Kun miesten maailma alkoi menettää otettaan digitaalisten kuvioiden ulkopuolella, se täytyi rakentaa uudestaan verkkoon. Sen seinille ripustettiin alastomien tyttölasten kuvia, se kiinnitettiin tukevasti alustaansa härskeillä pukuhuonejutuilla, ja paikan henki ja elämä on turhan tiedon kerääminen, sillä leveily, ja aivan ennen kaikkea sen osoittaminen, että oikeasti ymmärtää miten verkko toimii. Kunnon mies tietää miten maailma toimii; eikö siis aktiivisin html-virittäjä ole digitaalisen ajan mies? Verkko syrjäyttää hiljalleen eränkäynnin, corollanvirityksen ja pianonkannon. (onko pianollakin kanto?) Miehuuden ylistys; äijämeininki. Ja sen keskellä me, jotka emme ymmärrä koko toiminnasta tuon taivaallista. Kuka vei tagini? Verkon käyttäjistä on yli puolet naisia, mikä toivon mukaan vesittää teoriani höyhenenkevyeksi hutuksi.

Naisista tuli mieleeni, että kun Lord Boredomin valtakunnassa käytiin keskustelua nörttipojista ja scifibeibeistä, oli tarjolla myös linkki testiin, joka auttaa löytämään oman suosikkinsa scifimaailman kauniimman sukupuolen (miksi muuten nainen aina määritellän nimenomaan "kauniimmaksi" sukupuoleksi, siinäkö on keskeinen arviointikriteeri? no okei, raamattu sentään puhuu "heikommasta") edustajista. Teinpä itsekin tuon testin, tulokseksi seuraavanlaista listaa:

1. Prinsessa Leia
Nöyryytys. Minä olen aina vihannut Tähtien sotia enemmän kuin mitään muuta ylihypetettyä elokuvan nimellä kulkevaa tuotetta koskaan (mahdollisena poikkeuksena Jacksonin Sormusten herra -fiasko), ja Leia on aina ollut erityisen ankea hahmo.
2. Ivanova
Hell yeah! Babylon 5:n komentaja asettui päiväuniini siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien, jona hän asteli ruutuun, eikä ole sieltä sittemmin poistunut. Jos joku fiktiivinen naishahmo on koskaan ollut täydellisyys...
3. Trinity
Outo nimi minulle. Mieleen tulee Matrix, mutta eikö tämä ollut Laurence Fishburnen hahmon nimi? Ei se mitään, onhan Laurence aika hunk.
4. Buffy
Buffy on jees. Sillä on niin söpöt isot silmät, ja se osaa laukoa punchlineja kadehdittavaan tahtiin. Kelpaisi sen kanssa treffeillä käydä.
5. Deanna Troi
Never heard of her. Nimessä slaavilainen kaiku, tai sitten näen unta.

Onko naisten listaaminen tarpeeksi äijää?

Olenko hyväveliverkon jäsen nyt?

Olenko, hymyilenkö?

Syyssateet alkoivat, ne sellaiset tavalliset, pari pykälää hentoisen kesätihkun yläpuolella olevat, mutteivät mitkään ryöpytykset kuitenkaan. Vesi valui tasaisena virtana taivaalta alas kun kävelin aamupäivällä yliopistolle, ja se kasteli kaiken vaivatta ja kohteitaan sen paremmin valikoimatta. Syksy on joskus kaunis, mutta ei missään nimessä aina, ja tänäänkin harmaus oli pääväri. Huomiotaherättävänä seikkana maa ei tuntunut olevan valmis imemään sadetta itseensä. Vesi kertyi valtaviksi lammikoiksi, lähes kaikki yliopiston nurmialueet näyttivät riisinviljelymailta, tosin kyseessä saattaa tietysti olla jokin biologian laitoksen vänkä projekti.

Nyt ei taas sada. Proseminaari on takanapäin, palasin kotiin syömään. Yksi seikka jaksaa aina vaivata: se, että vaikka kotimainen kirjallisuus on varmasti Turun yliopiston pienimpiä oppiaineita, ja sen opiskelijoista vain pieni osa on, koska olen epäsosiaalinen räävis, minulle tuttuja, tapaa juuri niitä tuttuja aina kun vähänkin kotoa pois uskaltautuu. Käytämmekö me samoja reittejä tietämättämme? Hakeutuuko tietyn aineen opiskelijoiksi tietynlaisia reitti- ja aikatauluvalintoja kaupungilla kulkiessaan suosiva joukko? Tämä on polttava aihe, josta jonkun pitäisi julkaista tutkimus.



"From this far away
it kind of looks like rain"

(OSI / Standby (Looks like rain))

"Hauska" huomata, miten vannoutuneita kasvissyönnin vastustajia suurin osa yliopisto-opiskelijoista tuntuu olevan. Kävin Assarin ullakossa, tuossa mainiossa opiskelijaruokalassa, ensi kertaa kahteen vuoteen (ehdotus nousi esiin enkä malttanut olla siihen vastaamatta; miksi en olisikaan halunnut tavata ihmisiä tai saada täytettä murisevaan vatsaani?) ja Tylkkäristä lukemani raportti piti totta vie kutinsa: paikka oli täynnä. Jonossa oli kymmenittäin ihmisiä, alle kahdenkymmenen minuutin ei näyttänyt olevan pienintäkään mahdollisuutta saada pöperöä sisuksiinsa. Paitsi että. Assarilla on jonotuslinjoja kaksi; toinen liharuualle, toinen kasvis. Me satuimme kaikki neljä olemaan lihattomia (kulkeeko tämä ilmiö käsi kädessä kotimaisen kirjallisuuden opiskelun kanssa? tietenkin!), joten jouheva askeleemme johdatti meidät kohti kasvistiskiä. Ei ketään jonossa. Tarjottimet käteen ja menoksi, olimme varmaan syöneet ja vietimme lounastelun jälkeistä laatuaikaa jo siinä vaiheessa kun yhtaikaa kanssamme sisään astuneet possunpurijat vielä jonottivat. On se hyvä ettei anneta vakaumukselle periksi. Että niitä saatanan rehuja ei syödä vaikka maksettaisi.

Carmabalin kanssa käytiin tänään älykäs puhelinkeskustelu. Tai lähinnä C puhui älykkäitä, minä havainnoin, hämmästyneenä, tein yhdistelmiä, jaoimme ymmärryksiä. Ja sepä yksityiselämäni kriittisistä paljastuksista taas tältä kertaa.


"- - - -"

(Tangerine Dream / Movements of a visionary)

(instrumentaalihan tuo kappale on, mutta teki silti mieli siteerata sitä tähän kohtaan)

Ugus kirjoittaa kotoaan. Kiinteä yhteys asuntooni on nyt kytketty, hyvästi ainainen jonotus Educariumilla, hyvästi ei-toimivat hiiret ja kovaan ääneen puhuvat vaihto-opiskelijat! Tervetuloa pysyvän nettiyhteyden kiehtova maailma. Jopa ahdistaakin.

Tai no ei. Tänään on sattunut muitakin kummia asioita, mutta eivät ne ketään kiinnosta. Merkillepantava huomiokin sentään löytyy, sillä Misu linkitti minut tänään aiheenaan minuus, todellisuus, nimimerkkien runous ja elämän eri puolien ainainen erkaneminen kohti kaaoksen jakaumaa! (no ei se totta puhuen ollut aiheena...) Asiaahan Misu tietysti puhui, ja kai se enimmäkseen totta onkin, että Ugus on pysynyt tietynlaisena mysteeripersoonana, oman olemukseni sivujuontena, joka, huomioitakoon tämä!, on ollut olemassa jo kauan ennen kuin Silmänkääntövankilan seinät pystytettiin. Jos tarkkoja ollaan, sai Ugus alkunsa 29.10.1998, ja enää on harvoja, jotka muistavat hänet tuolta illalta, mutta ne jotka muistavat, voi kuinka he muistavatkaan. Yksi heistä on luonnollisesti Carmabal, jonka tämänpäiväinen kirjoitus on täydellinen kuvaus luomisen nautinnosta. Sillä parhaimmillaan se on suunnaton nautinto, huonoimmillaankin jonkinmoinen. Ja tämä kuvaus oli täydellinen. Lukekaa se. ("Promotion for new blogs, inc.")

Palataan vielä tuohon Misun kirjoitukseen. Pakkohan se kai on tässä yhteydessä korostaa, että tuota hänen mainitsemaansa Silmänkääntövankilan artikkelia siis en kirjoittanut lainkaan minä, vaan exme. Tuona lauantaina me vierailimme toistemme osoitteissa, minkä harva tuntuu huomanneen. Voiko "itsensä osanen" enää paremmin olla! Blogiyhteisöllisyys on tänään taas nostanut karvaista päätään kauniisti. Olkaa kaikki aina läsnä!

Minä lähden nyt surffaamaan verkkoon.

Muistatteko minut? Oma häpeänne ellette, aiemmat sepustukseni löytyvät paitsi täältä, myös täältä, mutta koska olen työn raskaan raataja / orjuuttavan kapitalistin kaataja!, on todellinen työni jatkuvaa, raskasta ja näkymättömämpää kuin Elvis. Koska tänään on sunnuntai, on 70% kansanosasta enemmän tai vähemmän huonossa kunnossa fyysisesti ja aivan totaalisen paskana henkisesti. Paitsi kesätoimittaja, joka pyyteettä ja uhrautuvasti (ja ison tilin samalla tienaten) paiskii töitä myös tänä luojanluomana pyhäpäivänä. Itse asiassa kunninarvoituksellinen työnantajani otti eilen sitä luokkaa olevat lärvät etten olisi uskonut hänen kykenevän raahautumaan työpaikalleen tänään, mutta annas olla, hetken kun piipahtaa kahvihuoneen puolella, on se perkele noussut SilmänkääntöBuildingin lasiseinäiseen kattohuoneeseen, logannut itsensä kauniin naisäänen tervehdyssanoilla saateltuna sisään keskustietokoneeseen ja pistänyt sisään tekstiä, joka hävettäisi minuakin, ellen olisi vain töissä täällä. Ylpeys se pitää kirjoittajallakin olla, sitä minä olen palkanmaksajani kalloon koittanut metrin halolla takoa jo useamman kuukauden, mutta se ei opi, on kuin kovapäinen koira, ja niin joidenkin meistä on tehtävä likainen työ; tänään olisi tekstinpoistoa tiedossa, mutta ymmärrätte kai että raja se on minullakin, tänään se jopa täyttyi. Jätän teidän ihmeteltäväksenne tuon aamupäiväisen kirjoituksen ja tämän jälkeen minua ei enää kadehdi (aivan niin) moni (kuin ennen), tällaisen kanssa minä päivittäin olen tekemisissä ja vain taidolla syntyy tyylipuhdas kultamokka, sekä sen avustuksella ammattimaisesti toimitettu teksti nettiin. Oven alta livautettiin äsken disketti, jolle oli Works 2.0 -muodossa tallennettu lisää tuubaa. Päästetäänpä Ugus hetkeksi ääneen, minä soitan sillä välin pizzan:

"Musiikki, tuo käymättömistä korpimaista käydyin. Cd-soittimessani on enimmin viimeisten päivien aikana viihtynyt niinkin näppärä kiekko kuin Absoluuttisen Nollapisteen b-puolikokoelma Sortovuodet. Se valoi uskoa tähän yhtyeeseen, jonka luulin jo olevan menetetty, kun viimevuotinen albumi Seitsemäs sinetti jätti väljähtäneen maun. On se ihme, miten kuusi täysin briljanttia neroutta hipovaa mestariteosta aikaan saanut yhtye kykeneekin yhtäkkiä pamauttamaan markkinoille jotain niin väsähtänyttä kuin tuo seitsemäs, joka ei tietenkään ole huono levy, ei edes keskinkertainen - mutta mestariteoksesta ollaan kaukana ja pari kolme kappaletta olisin itse editoinut suoraan pois; eikö niillä ole ketään ylempää tahoa sanomassa kieltosanoja? Sortovuodet joka tapauksessa pelasti, se on täynnä juuri niiden aikojen Absoa, josta eniten pidän, ja kun viimevuotinen singlebonus Enää viikko bileisiin (silmukka kiristyy) on parempi kuin yksikään itse Seitsemännen sinetin kappale, alkaakin ounastella että vika on jätkien hämärtyneessä laaduntajussa, ei niinkään kyvyssä tehdä hyvää musiikkia. Ostin myös, köyhä opiskelija kun etenkin nyt olen, Nick Caven uutukaisen heti tuoreeltaan, ja peijakas sentään, tämäkin osoittautui nappiostokseksi, mikä varsinkin viimevuotisen hieman laihan Nocturaman jälkeen on helpotus sekin, mikä ihme vuodessa 2003 oli kun hyvät artistit tuntuivat julkaisevan vain välitöitä? Onneksi sentään..."

Ja stoppi tähän kohtaan. Tiedosto oli korruptoitunut ja loppu koostui lähinnä onomatopoeettisista nautaeläindialogeista, ei sillä etteikö niitä olisi ollut hauska lukea, mutta raja se on kaikellakin, ja minä olen suhtautunut kesätoimittajan työhöni tunti tunnilta eksponentiaalisesti kasvavalla ylpeydellä jo niin pitkään, että vain oikeus ja kohtuus tapahtuisi jos Ugus suosiolla myisi puulaakinsa osake-enemmistön minulle ja vaihtaisi alaa. Ja maisemaa. Ja tyyliä, saatanan tekoboheemi.

Laiva lähtee kohta, mutta sitä ennen "me" täällä Silmänkääntövankilan toimituksessa haluamme kiittää tämän blogin julkaisuun myönteisesti vaikuttaneita tahoja, kuten minua. Pitäkää pannu kuumana, ja kun se rappiolle ryytynyt keulakoriste taas alittaa itsensä uusilla luokattomilla tekstin irvikuvilla, saatan näyttää naamani ja verbaalisen persikkahipiäni, joka on tekstiä sulavimmillaan ja vailla botoxia. Lähtekäämme laulun laitumille, minä ainakin aion jahka olen kolkannut ja ryöstänyt tuon pikapuoliin ovelle kolkuttavan pizzalähetin. Kesätoimittaja imee punaista Mallua kuin, no, tiedättehän, ja avaa tv:n juuri nähdäkseen liskojen parittelusta kertovan luontodokumentin. Jos näette Ugusta jossain katuojassa ryömimässä käskekää pysyä siellä. Kun menee lujaa, miksi jättää leikkiä kesken?

Tämän oppi Kerttulin yössä. Olo on melkein krapulainen, vaikka minulla ei koskaan pahimmankaan ylilyönnin jälkeen ole krapulaa. Ehkä ikä alkaa painaa, vahvinkaan elimistö ei jaksa ikuisuuksia taistella morningafter-oireita vastaan, eikä varsinkaan huonokuntoinen ja riutunut elimistö. Torjuakseni mahdollisen seinien niskaan kaatumisen poistuin asunnosta sateiseen mutta raikkaaseen syysilmaan, ja astelin kastematoja kierrellen tänne tietokoneluokkaan, jossa ahkerimmat väsäävät gradujaan, tai jotain ainakin, ilmeet vakavina. Me olemme eri heimoa. Vuorokauden vaihduttua astelimme kolmena mustana nahkatakkina Vanhaan porttiin, ja meidät saattoi havaita valomerkkiin asti siinä risteävien ikkunoiden kulmapöydässä. Kuka kukin oli? Miksi nähtiin niin paljon vaivaa, ja oliko tonttuja liikkeellä tavallista enemmän? Lähestyykö joulu? Palasin kotiin, lämmitin pizzan, avasin tv:n, heräsin kolme tuntia myöhemmin sohvalta, pizza oli syömättä pöydällä, tv auki. Muistan heittäytyneeni filosofiseksi vieraskirjassa; totesinhan muutama päivä sitten kirjojaan kauppanneelle intialaiselle munkille torilla: "Olen liian kosminen voidakseni sisäistää mitään yksittäistä näkemystä maailmasta." Silti kirjaa kaupattiin, en ostanut, olin muka köyhä opiskelija ja kävelin siltä seisomalta suoraan kauppaan ja ostin cd:n. Ehkä minun olisi pitänyt kuunnella häntä, mutta toisaalta tunnun kuulevan omiani; luulin eilisiltana teemana olleen 80-luvun, mutta olin ainoa siten pukeutunut, onneksi repussa oli normaali vaatetus baarin varalta ja Anaheim mighty ducks -pusakkani vaihtui ensi tilassa. Mennessä satoi, yö oli lämmin, vitsit olivat epäkorrekteja jo ennen kymmentä. Osa porukasta lähti kutsuttuna piikille, tulivat takaisin samassa kunnossa, mutta mistä saisi humanisteja suosivan mesenaatin? Lähetä kolmikko baariin kun tarvitset rahaa! Olen pahoillani tästäkin taas, pakko on sanoa kun on pakottava sanoma, ja tätähän se koko ajan on kun on kirjallisuuden opiskelija.

Olen ottanut aimo askeleen eteenpäin akateemisessa elämässäni tänään, kun nimeni oli mukana piskuisessa 15 henkilön listassa yleisen kirjallisuustieteen ilmoitustaululla. Minut on valittu luovan kirjoittamisen aineopintojen opiskelijaksi; pääsykoe, tai lähinnä kai kirjoituskoe, sinne oli puolitoista viikkoa sitten, odotus on nyt päättynyt, enkä minä todella uskonut mahdollisuuksiini, sillä vaikka tiedänkin olevani loistava kirjoittaja, minä tiedän myös hajoavani pirstoiksi paineen alla eivätkä koetilanteet täten yleensä sovi minulle.

"Luovan kirjoittamisen" opiskelu yliopistossa saa monet varmasti nyrpistämään nenäänsä. Myönnän auliisti kuuluvani heihin. Ei luovaa kirjoittamista voi yliopistossa opettaa. Jos sitä on opetettava, se pitää tehdä jossain helevatan korvessa sijaitsevassa kansanopistossa, jonne lyödään vuodeksi kirjoittajalinjalle asumaan maailman uskomattomin joukko ihmisiä. (been there, believe me, it was something) Siellä teksti muuttuu todeksi, siellä sanat avautuvat kuin portit, siellä löytyy maailmoja pään sisästä, sieltä löytyy puolisoja. Moralisoinnit nyt kuitenkin sikseen, minä hamstraan näillä opinnoillani läjäpäin opintoviikkoja jotka olisivat muuten jääneet saavuttamatta, ja nyt vaikuttaa siltä, että saatan niukasti selvitä kandinpapereihin asti. Ugus vastaan akatemia -taistelu on nyt hetkellisesti tauolla ja minulla on taas melkein kivaa täällä. Varmaan ainakin siihen asti kun varsinaiset opinnot ensi viikolla alkavat.

(Ja ihan siltä varalta että joku luovan kirjoittamisen opettajista lukee tätä: En tarkoita mitään sanomaani, koskaan.)

Eilen näin teatterin eturivipaikasta johtuen melkoisen suurikokoisena elokuvan Tahraton mieli. Se vei mukanaan, ja on nyt ihailemani (tai sanotaan suoraan: kadehtimani) käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin elokuvista paras näkemäni. Ei siinä ollut parasta kiinnostava tarina, eivät unen logiikalla tapahtuneet siirtymät, eivät edes monet varsin mielenkiintoiset ihmisen käyttäytymistä ja parisuhdetta ruotivat tilanteet. Aivan ehdottomasti parasta Tahrattomassa mielessä olivat sen henkilöhahmot. Mutta puhalsiko ne eläviksi Kaufman, olivatko syynä rooleissaan häkellyttävän hienon työn tehneet Jim Carrey ja Kate Winslet ja miksi en edes mainitse ohjaajan nimeä? (koska en muista sitä; eihän ohjaajalla ole Kaufmanin elokuvissa mitään merkitystä)

Hieman elokuvan puolivälin jälkeen tajusin miten paljon päähenkilöissä on minua ja Carmabalia ja meidän välisen suhteemme paitsi tapahtuneita, myös vielä toistaiseksi tapahtumattomia mutta melko varmasti meidät tuntien eteen tulevia tilanteita. Se oli hullua, aiheutti lievän epätoden tunteen, mutta mikäpä ei nykyisin. Me siellä valkokankaalla suurikokoisina olimme, ja aina kun ehdin hämmästyä sitä, miten tarkasti meidän elämäämme on jonkun täytynyt kurkistaa, tuli eteen kohtaus, joka oli vielä paljon edellistä tutumpi.

Jotain merkitystä on silläkin, että näin elokuvan noin vuorokausi sen jälkeen kun olimme käyneet puhelinkeskustelun, joka todennäköisesti ilmestyy poistettuna kohtauksena Tahrattoman mielen dvd-versiolle pikapuoliin. Taide ei enää heijastele elämää, ars & vita longa, ne ovat molemmat nyt yhtä ja samaa. Yhtäkkiä tunnen itseni loputtoman väsyneeksi. Onko sanarivien vähyys merkkinä päänsisäisen sensorin epätoivoisesta yrityksestä jättää tämänkertainen päivitys kesken, vai olenko päätynyt sanakaivoni pohjalle? Hämärtää, silmissäkin.

Älkää kuitenkaan huolestuko.

Minä erotan edelleen sujuvasti toisistaan fiktan ja faktion.

Se on sitä, kun soittaa toiselle myöhään illalla vain koska tuntee päänsä sisäpuolella hiljaa liikuskelevien lasinsirpaleiden riipivän kalloluut hajalle. Ja toisaalta se on sitä, kun katsoo toisen astuvan ulos suihkusta pyyhe hiustensa ympärille kiedottuna ja kävelee tämän luokse, ottaa syleilyynsä ja suutelee.

Viime yönä kello viittä vaille neljä heräsin naapurista hirveään karjaisuun. Avasin silmät, kuulostelin hetken, näin vain huoneen pimeän katon ja tajusin minuutin maattuani että sydämeni hakkaa eksponentiaalisesti nopeutuvaa pulssia. Kohtaus! Kampesin itseni sängystä ylös, uuden tietokoneen verkkovirtayhteydestä viestivä vihreä valopiste näytti huoneessa oudolta, en ole vielä tottunut siihen; "ähhähää, et saa minulla auki vanhoja tekstitiedostojasi", se tuntui ilkkuvan. Leijuin olohuoneeseen. Huokoset puskivat hikeä, eivät jalat kylläkään lattiaa. Mielessäni joku huusi kuin pora. Sohva kaatui eteeni, kaukosäädin lensi käteeni, seuraavan tunnin ajan tuijotin puhuvapäätä, ja kanavasurffailu paljasti herätekarjaisun todennäköisen syyn, jääkiekkopelin, jonka pohjattomasta mitäänsanomattomuudesta sain nähdä viimeiset viisitoista minuuttia muutaman sekunnin pätkissä kun harrastin kanavamatkailua.

Viideltä olin paitsi rauhoittunut, myös hämmästyttävän hereillä. Romanttisen komedian lopputekstit alkoivat rullata silmieni editse kun palasin takaisin sänkyyn ja pakottauduin nukahtamaan. Aamuni koitti vasta lähellä puolta yhtätoista, tuntui kuin päivä olisi ollut jo takanapäin, sitä se on meillä aamuihmisillä. Se on tyypillinen harha. Kahden jälkeen iltapäivällä ei voi enää tehdä mitään. Päivä loppuu siihen.

Lukuja: kuluneen viikon aikana olen juonut noin kymmenenen cappuccinoa (lausutaan "hapukiinjo"), ja kuluneen kuukauden aikana olen viettänyt Turussa noin kaksi vuorokautta, mutta nyt palasin tänne tarkoituksena jäädä. Olen pelkästä ajatuksena niin järkyttynyt, etteivät käteni lakkaa tärisemästä, ja hermoni jättivät viulunkieliasteen taakseen jo kauan sitten. Huudan vastaantulijoille! Potkin seiniä!

Kahvihetkemme päättyi psykoosiin. Kun ajatuksissa velloo toistakymmentä huolta aiheuttavaa asiaa yhtä aikaa, niillä ei yhtäkkiä enää ole yhdelläkään merkitystä. Tuntuu siltä että voi antaa massan vyöryä ylitseen, ei enää muista mikä piti pitää mielessä ja miksi. Koska tämän lukijoissa saattaa olla tietotekniikkaihmisiä, jaan yhden ongelman kanssanne: miten Works 7.0:lla saa auki Works 2.0 -muotoisia tiedostoja? Ei vaikuta suurelta huolelta, mutta kun noita tiedostoja on satoja, kun ne sisältävät tuhansia ja taas tuhansia sivuja tekstejä, kun Works 7 kohtelee niitä kuin ruttoa edes yrittämättä avata... no jaa. Joskus tuntuu että minun elämäni on vain tiedonsiirtomerkkejä, nekin vanhentuneessa muodossa. Ongelma on kuitenkin polttava. Auttakaa.

Viikonloppuna keksin uuden suomenkielisen sanan internetille: UEMAMEMA. Se tulee internetin käyttöä tyhjentävästi kuvaavan lauseen sanojen alkukirjaimista, eikä sitä tarvitse alkaa käyttää ellei halua. Viikonlopun aikana myös minun kaksi harhaluuloani nyt Suomessa pelattavista jääkiekon MM-kisoista oikaistiin; sain nimittäin kuulla, että kyseessä eivät ole MM-kisat eikä niitä pelata Suomessa. Kaikkea sitä. Kiehtovaa tuo urheilu.

Minä olen edelleen hajoamaisillani vähintään seitsaalle. Vartin päästä alkaa japanintunti. Arvatkaa menenkö?

Järjestäytyneet uskonnot.

Poliittiset järjestelmät.

Länsimainen tiede.

Markkinatalous.

Armeijat.



...vain viisi asiaa, joista pitäisi päästä eroon ja maailma olisi heti paljon onnellisempi.

sitä voi hetkellisesti kuvitella olevansa joku toinen. kuten nyt Ugus. eilen ajattelin itseni solmuun autonavaimen kautta, ja noin kahdeksasosasekunnin ajan luulin todellakin olevani hän.

ymmärtäminen sai naurahtamaan.

on outoa, että ihmiset pelkäävät asioita jälkikäteen. kaikkea sitä, mitä olisi voinut tapahtua. miksi pelätä? edes etukäteen? olen kyllästynyt etsimään selitysmallia, annan asioiden virrata läpi.

ja kuitenkin erehdyn tuomitsemaan. tuomitsemaan miehen, joka jää keskelle suojatietä odottamaan autoja kohdalle; tuomitsemaan yhteen selkeään maailmanselitykseen pyrkiviä ihmisryhmiä. tuomitsemaan muita siitä, etteivät ymmärrä mitä yritän sanoa (ja suuttuvat siitä, ruojat!) ja tuomitsemaan itseäni, kosk'en vieläkään osaa suullisesti ilmaista sitä, mitä ajattelen (ja suututan sillä muut, ruoja!).

sanoja puuttuu, en voi sanoa: "kosk'en", sillä se ei toimi. mutta se sointuu paremmin kuin "koska en".

mutta mutta! uskon loputtomasti ihmisten kykyihin tehdä mitä tahansa (ja tuntea, sillä yliluonnollinen ei ole yli-, se vain on. oma kokemukseni on jatkuvasti liian normaalia selitettäväksi, en halua selittää sitä että kävelen itseäni vastaan tai sitä että jumalalla on huumorintajua... se on normaalia, ei se vaadi minulta yhtenäistä maailmankuvaa, minä luotan kaaokseen ja rakastankin sitä, todellakin, rakastan) ja uskon universumissa sijaitsevaan voimaan. kutsun sitä jumalaksi paremman sanan puutteessa. jumalaksi pienellä kirjaimella, pienet kirjaimet eivät tuomitse.

en siis ole Ugus, vaikka hetkellisesti samaan kirjainten muotoon sijoitunkin. kaikki viittaukset ovat hyviä viittauksia. exme tervehtää, pudottaa kynän lattialle, muovi kilahtaa kuin olisi metallia.

Keskustelua käydään nykyään jatkuvasti aiheesta "perinteisen kirjeen kuolema sähköisten medioitten aikakaudella", ja mikäs siinä, kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Kummasti kuitenkin tuntuvat monet unohtaneen sen, että sisältö on tärkein, ei ulkoinen olemus. Minä tulen yhtä onnelliseksi perinteisistä kirjeistä (ja on paskapuhetta ettei niitä enää kukaan kirjoita (kuten yleäksän lahjakkaat teinitoimittajat muistivat eilen kertoa), ainakin allekirjoittaneen postiluukku puolisäännöllisesti kolahtaa) kuin sähköpostistakin jos vain sisältö on kohdallaan. Sähköpostikin on kirje, jos se on ajatuksella tehty, jos se sisältää asioita joita oikeasti haluaa sanoa. Miksi se olisi huonompi vain siksi että paperia säästyy?

Asiaa löytyy ihmiseltä toiselle kummallisia reittejä. Minäkin kirjoitin eilen illalla saunan jälkeen pitkän sähköpostin jossa kertoilin kaikenlaista. Joskus tulee sanomisen tarve, ja kuten Aleksi tänä aamuna muisti mainita, on luottamus toiseen tärkeä asia ja se on paljon jos uskaltaa toisen harteille kasata omia mietteitään. Maaseudulla on rahkeita vaikka mihin. Täällä näkyvät kirkkaampina sekä tähdet että unet, molemmissa oli viime yönä jotain perin outoa.

Olen tilassa, elämässä tulee hetkiä. Autolla ajaessa pitää kuunnella jotain Iron Maidenin kaltaista, ei välttämättä bändiä itseään, eikä se kuitenkaan lohduta kun käy tietokoneliikkeessä ilmoittamassa: "ostan yhden sellaisen liittimen, jolla saa vanhan printterin toimimaan USB-portissa" ja saa kuulla ettei sellaista ole olemassa. Erkanevatko minun ja yhä hyvin toimivan Deskjetin polut 11 vuoden rinnakkaiselon jälkeen? Mustetta oli takilla aamulla, ja levyllä lyhin ja pisin kappale ovat aina peräkkäin, katso vaikka itse. Lapsuudenkotini seinällä on kuva, jossa syön autoa. Kissa katoaa aamuisin sanomalehdenhakumatkan aikana, mutta ei se osaakaan lukea. Kannoin eilen kolmannen kerroksen asunnosta alas yli 700 tietokonepeliä. Ne mahtuivat kerralla syliin. Tänään nukutti, ja vampyyriromaani ei etene. Minun opiskelumotivaationi puutteet näkyivät kun kirjallisuuden proseminaari jatkui ja ohjaaja kysyi miten työ on sitten kevään tutkimussuunnitelman jälkeen edennyt. "Ei mitenkään." Olin jopa unohtanut aiheeni. Minusta on liikkeellä liikaa alastonkuvia. Nupit kaakossa, mutta entä jos ajetaan kohti etelää? Tänään syön feta-pinjansiemen-herkkusieni -pastaa. Opiskelijan ruokavalioon saa poikkeamia vain jos joku lahjoittaa rahaa. Unessa minulle sanottiin etten pääse sinne sivuaineeseen, joka pääsykokeessa kävin. Nyt asiaa ei jaksa ajatella, alan koota palapelejä, ulkoinen diskettiasema mahtuisi taskuun. Laiskuus loi tämänkin päivityksen, sen toteen näyttämisen, miten vaikea on päivittäin valita aiheet, joista kirjoittaa. Tätä tämä on Uguksen pään sisällä. Ostoslistaestetiikkaa.


"Is it the roaring of thunder that scares you?"

(Iron Maiden / Lightning strikes twice)

Hajimemashite.

Ensimmäinen japanintunti takana, ja tajusin juuri että olen liian vanha oppimaan uutta kieltä. Ei, komento sittenkin takaisin. Olen liian vanha opiskelemaan uutta kieltä; oppimiskyvyissäni tuskin on vian häivää, mutta tunnen itseni aasiksi lausuessani neljän vuorosanan mittaista vuoropuhelua ääneen yhä uudestaan ja uudestaan luentosalintäyden opiskelijajoukon kanssa. Syystä jota en ymmärrä pidetään japanin kurssi Turun Kauppakorkeakoulun tiloissa. Tunsin kuinka minua tuijotettiin astuessani sisään tuohon rakennukseen. Olin vihollisen maaperällä, humanisti taloustieteilijöiden joukossa. Eikös sieltä kauppiksesta tule niitä paljonmanattuja kapitalisteja? Nyt ei auta kuin järeät keinot! Pukeudun ensi tunnilla sandaaleihin! En aja partaa! Siitä saavat, globalisaattorit!

Liberate tuteme ex inferis!

Dozo yoroshiku!

Huomisiin pääsykokeisiin lukemiselta pitää päästä välillä pois, joten jalka johdatti minut jälleen tänne Educariumille (tosiasiassa Raidasin koko kämpän asuinkelvottomaksi - helvetin avokeittiöt!), jossa päivällä alkoi olla jo huolestuttavasti väkeä kesän autuaan autiuden jälkeen. Asiaakin on. Carmabal, tuo monilahjainen kultamuruni, pyysi linkittämään omaan blogiinsa, enkä minä suinkaan vähempää voi tehdä. Tuota näyttävää itseanalyysiä on tarkoitus ryydittää kuvalla, mutta kuva puuttuu, koska allekirjoittaineen piti se sinne hoitaa. Eikä allekirjoittanut pysty kaikkeen, paitsi ajan kanssa. Silmiksen (kutsumanimi varattu vain Uguksen omaan käyttöön) elinaikana tämä taitaa olla jo kolmas lähipiirin ihminen jonka inspiroin bloggaamiseen, tähän mukavaan harrastukseen. Ja se ensimmäinen perhana ampaisi Pinserin top-listalla kauas edelleni jo aikapäiviä sitten.

Iltapäivällä kävin ostamassa siitä Hämeenkadun kivasta levykaupasta Björkin uuden kehutun kiekon näppärään 17 euron hintaan. Liikkeessä piti roikkua hetki aiottua pidempäänkin, koska Beatlesin myöhäistuotanto tulvi kaiuttimista - Old brown shoe ja Across the universe ovat sellaisia kappaleita ettei niitä malttanut kesken jättää. Ja kun nyt musiikista aloin puhua, niin sanottakoon sekin, että Curen tuore levy on ensimmäinen milloinkaan kohtaamani albumi, joka jatkaa paranemistaan joka jumalan kerta kun sitä kuuntelee. Montako kertaa sen olen nyt ehtinyt kuukauden aikana soittaa? Kuusi, seitsemän? Aina se vaan paranee. Alkaa jo pelottaa millaisiin mittoihin ehtii.

Nälkä kasvaisi syödessä jos olisi ruokaa.

Selvisi että sellainenkin kellonaika on olemassa kuin vartin yli viisi. Kello herätti silloin kesken unen, jossa olin pieni, avuton ja eksynyt. Todellisuus ei tuntunut muuttavan tilannetta, sisäistin keittiön pöydän ääressä mauttoman voileivän ja omenan, oli matka ilmoittautumaan kielikurssille. Virallinen ilmoittautumisaika oli merkitty kello kahdeksaksi, mikä tarkoitti tietysti sitä että siellä oli syytä olla huomattavasti aiemmin.

Maailma ei tuntunut vielä olevan olemassa kuudelta aamulla. Naakat lensivät tuhansien yksilöiden parvena, yksi tyhjä kaupunkibussi ajoi vastaan, siinä suurimmat. Minä olin japanin kielen alkeiskurssin ilmoittautumisjonossa kuudentena, puolitoista tuntia odoteltuani opettaja saapui paikalle, ja jonoa oli jo sen verran että jos uskoi siihen mitä yliopisto virallisessa tiedotteessaan ilmoittaa ja saapui paikalle kello kahdeksan, ei voinut toivoakaan mukaan mahtumista. Se on vääryys.

Palasin eilen illalla Turkuun lähes kolmen viikon muuallaolon jälkeen, ja kylläpä ahdistus iski kuin vihamielinen leka kalloon kun astuin siihen asuntoon, jossa on liian monta neliötä yhdelle, liian paljon tavaroita entisestä elämästä, liian syksyistä vaikka on vielä kesä, eikö olekin? Velloin alhossa. Olon kruunasi se, että keittiön tyhjäksi jynssäämissäni kaapeissa vaelteli edelleen muutamia niitä mustia mönkijöitä, jotka Valintatalo minulle hyvyyttään lahjoitti. Aloin toluttamaan niitä perkeleitä, suuntasin tuskani niihin, tiputtelin myrkkylientä yksin kulkevien hyönteisten niskaan, näin niiden hitaan kuoleman eikä oloni merkittävästi helpottunut. Ehkä ne kaikki kuolivat, mutta todennäköisesti eivät. Tänään kaasutan ne Raidilla, eivät ne siitä selviä, tai jos selviävät niin aivan sama, olen itse muuttamassa sieltä pian pois ja ongelma jää seuraavalle asukkaalle.

Tervetuloa Turun ylioppilaskylään.

Ruoskimispaikka on hyvä nähtävyys. Kuinka hieno onkaan se tunne, jonka aistii metsässä paikalla, jossa ovat kymmenet useimmiten kai syyttömät ihmiset hitaasti kidutettuina kuolleet. Historia elävöityy kummasti kun saa tietää tapoja, joilla rangaistuslaitos on toiminut, ja jotta mielenkiinto maailman tapahtumia kohtaan säilyisi korkeana, on tv-uutisten syytä muistaa tasaisin väliajoin näyttää meille kuvia koulun juhlasaleista, joita koristaa sadoittain lapsenruumiita. Meikäläisessä äijäkulttuurissa tappaminen tekee yksilöstä arvokkaan, ja tahon A kuolema tahon B kourissa oikeuttaa tahon C tappamaan tahon B. Tahon D ei tarvitse lainkaan välittää siitä mitä tahojen A, B ja C välillä tapahtuu, kunhan heille vain riittää aivot turruttavaa viihdettä tahon E toimesta, ja viihteen lomaan ujutetuilla kuvilla taho D voi sitten valinnastaan riippuen joko naureskella, myötäillä tai paheksua tahon B pahuutta, tahon A kurjaa kohtaloa ja tahon C sankarillista väliintuloa. Uutinen ei ole uutinen ellei siinä näy verta. Ylimääräisiä uutislähetyksiä ei tv-kanavilla koskaan näe sellaisista aiheista kuin "syöpärokote keksitty", "kirjailijan teos koskettaa monia" tai "vapaaehtoistyö pelasti kylän", sen sijaan raa'at kuolemat kelpaavat kyllä. Jostain syystä ne katsotaan aiheellisiksi kertoa; ei sillä ole väliä ettei koulukaappauksilla kaukana idässä ole metrinkään vaikutusta meidän pehmokyllästettyyn elämäämme täällä lähellä lännessä.

Otetaanpa yksi kappale nettiin kirjoitettuja joidenkin "verkkopäiväkirjaksi" kutsumia sivustoja, annetaanpa sille vetävä nimi. Kirjoitetaanpa sinne sopivaksi katsottu aika, kuitenkin vähintään puoli vuotta, ollaanpa suoritukseen tyytyväisiä. Saadaanpa vihaista sähköpostia. Tästä lähtee käyntiin ketjureaktio, jota voimme hyvällä syyllä kutsua kemialliseksi karteesioksi. Se repii meidät irti itseluomastamme todellisuudesta ja kiinnittää väkivalloin toiseen. Henki ja liha eivät paljoa paina tässä yhtälössä, jossa kummallakaan ei ole merkitystä; meidän nykyisyytemme kehä on digitaalinen. Ykkösnollaunia me näemme.

Virtuaalisuuteen suhtaudutaan usein kielteisesti, ja minä aivan etunenässä myönnän olleeni tämän koulukunnan jääräpäisiä kannattajia. Saattaa olla että joudun ruuvaamaan asenteitani pykälän verran suotuisampaan suuntaan, koska olen eilen tullut uudennihkeän tietokoneen omistajaksi, sellaisen jossa on CD-asema (oho!), verkkoyhteydet (blimey!), USB-portti (what the...?), 15-tuumainen näyttö (jeesus!) ja kaikkee muuta jännää. Korppusasema tosin puuttui, ja se piti ulkoisena hankkia. Minusta on järkyttävää ettei se enää kuulu koneen vakiovarustuksiin. Miten on mahdollista käyttää tietokonetta ilman diskettejä? Jo on kumma. Kuin autosta puuttuisi ovet. Uusi tietotekninen Ugus on kuitenkin nyt käynnistetty, ja hän kohoaa potenssiin kolme syksyn mittaan, kun tämä nykyinen kannettavani (ette kai kuvittele että enää koskaan koskisin sormenpäällänikään pöytäkoneeseen?) mahdollistaa myös kiinteän yhteyden hankkimisen kotiin. Tuleeko minusta kuolaava nettifriikki? Alanko kuunnella ämpeekolmosia? (mitä ikinä ovatkaan) Katoanko ircin "LOL! =P LOTR KIX" -keskusteluun?

Tosi todennäköistä joo.

Merkityksellisintä tällä hetkellä on kuitenkin se, että olen maalla. Kaukana kaikesta, myös niistä asioista joista ei välttämättä ole mitään järkeä olla. Juuri tämän yritin tuoda esiin kirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa. Liha on henkeä heikompi.