<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

31.5.04

Ex nihilo nihil fit 

Sellaiseen tilaan jossa on ennen ollut kaksi ihmistä, on mahdoton sovittaa vain yhtä.

Ei, näin minun ei suinkaan pitänyt aloittaa. Tämä aloitus on huono. Minä hengitän nyt syvään, otan paremman asennon ja etsin paremman aloituksen siitä suuresta aloitusvarastosta, joka farkkujeni oikeassa etutaskussa kantamassani tulitikkurasiassa sijaitsee.

Selailin viikonlopun aikana Silmänkääntövankilaan kertyneitä juttuarkistoja ja huomasin hämmästyksekseni että vahvasta antipäiväkirjamaisuudestaan huolimatta tunne oli kuin olisi juuri päiväkirjan sivuja lehteillyt. Tuon jutun kirjoitin onnellisena, tuosta paistaa suru läpi mutta vain tekijälle, ei lukijalle. Tuon hahmottelin kävellessäni joen yli (siltaa pitkin sentään), tuon aamulla maatessani sängyssä puolihereillä. Tuo liittyi siihen-ja-siihen... Näiden kaltaiset piirteet tässä nettikolumnissani (en enää pidä tuostakaan termistä vaikka vielä neljännesvuosikatsauksessani sen puolesta liputinkin) eivät aukene muille. Ne ovat rivien sisällä, eivät niiden välissä (vaikka niistä väleistäkin minulle on kerrottu luettavan yhtä ja toista... ja nappiin on osuttu). Tänään tilanne on toinen. Tänään Silmänkääntövankila on päiväkirja, sillä on asioita, joita...

...tilaan, jossa on ennen ollut kaksi ihmistä, on mahdoton sovittaa yhtä. Tämä on ajatus joka ei jätä minua nyt rauhaan. Viisi vuotta, kaksi kuukautta, kaksi viikkoa, viisi päivää. Viisi-kaksi-kaksi-viisi. Mihin ihminen voi omassa kodissaan katsoa näkemättä asioita siitä, joka on viiden-kahden-kahden-viiden jälkeen lähtenyt pois? Tila, jossa oli ennen kaksi ihmistä, on toisen mentyä hyvin vaikea tila.

"Rakas päiväkirja."

Ei, tämä on liian kornia jopa minulle. Minun aloitukseni ei koskaan saa olla tuonkaltainen, siis sellainen, joka sisältää pelkän tavan vuoksi käytetyn sanaparin jonka käytön merkityksiä en mieti. "Rakas päiväkirja." Mikä siinä on rakasta? Se on esine, kohde. Älkää koskaan rakastako kohteita, sillä kohteet eivät anna teille takaisin mitään. Päiväkirjan rakastaminen on yksisuuntaista. Se ei kykene vastaamaan tunteisiinne eikä varmasti haluaisikaan vaikka kykenisi siihen. Päiväkirja etsisi varmasti omanlaisensa. Päiväkirja etsii päiväkirjaa.

Muistan kuinka naiivi olin vielä kaksikymmentäkaksivuotiaana. (tämä aloitus kuulostaa lupaavalta) Tai pikemminkin olin pelkkä lapsi, ikääni nähden täysin kypsymätön ja kokematon. Kun sellaiselle ihmiselle joku sanoo "minä rakastan sinua", on vaikea enää tuntea itseään senkään vertaa kuin sitä ennen. Rakastaa minua? Mitä minussa? Miksi kukaan voisi...

...yritin kuitenkin parhaani. Harvan mielestä minun parhaani kai oli vielä kaksinen, mutta on asioita ja asioita, ja joidenkin meistä mielissä niiden reitit risteävät hyvin poikkeuksillisin tavoin. Miten voin koskaan tietää täysin toisen jos en tiedä täysin itseäni? Nyt jäätyäni viiden-kahden-kahden-viiden jälkeen yksin on vaikea enää tietää edes sitä, kenet minun pitäisi tuntea. Tai kuten sanonta kuuluu, ketä täällä pitää naida päästäkseen pinnalle? Jos nyt edes selviäisi ensin se millä suunnalla on pinta.

Kaksi hylättyä aloitusta tähän väliin:

1. "Kenelle minä nyt kerron siitä mäyräkoiranpennusta, joka näytti maailman iloisimmalta kohdattuaan minut kadulla?"

2. "Jos sanon että on tällä hetkellä hiukan suunta hukassa, saatan sortua pienoiseen vähättelyyn."

Hylkäysten syyt: ensimmäinen on liian pateettinen, toinen yksinkertaisesti huono. Se lähtee liian kaukaa, olettaa lukijoilla olevan jo jonkinlainen käsitys tulevan tekstin luonteesta ja se on aina virhe. Ei käsityksiä. Ei odotuksia. Ei pettymyksiä.

Piti lisätä tähän vielä jotain, mutta unohdin, kun keskityin.





"elämä on nainen
ja mitä luultavimmin punatukkainen vatsatanssija"

(Marjo Isopahkala)


"Now she's gone, our world has changed.
Watching a blue sky, thinking of rain."

(Chris Isaak / Blue Spanish sky)


"Pray that there's intelligent life
somewhere up in space
Because it's bugger
all down here on Earth"

(Monty Python / Galaxy song)


29.5.04

Vanish in the haze 

Makuuhuoneen ikkunan sisäpinnasta tulitikkuaskilla ulos parvekkeelle kuljettamani leppäkerttu sai kyyneleen silmääni, niin onnelliselta se näytti kun se säpsähtäen havaitsi olevansa ulkona, avasi siipensä ja pyrähti kaiteelle, kohtaan johon aurinko esteettä osui. Sen teossa oli jotain sellaista, mitä tekisi itsekin mieli tavoitella. Sitä haluaa muistaa tämänkaltaisia hetkiä, puiden lehdet olivat sateen jälkeen liian vihreitä, horisontti liian sininen. Aistit täyttyivät. Se tuntui pelkästään hyvältä. Kukaan ei liikkunut kohdassa jossa värit tapasivat toisensa. Siihen kohtaan katsoessa unohti hetkeksi itsensä ja leppäkerttu oli lentänyt tiehensä. Mistä ne sisälle aina osaavat? Mikä niitä vetää niihin vankiloihin joista eivät itse osaa pois. Herääviä kysymyksiä, maan alta nousevia.

Tiskatessa mieleen tulleita asioita, eli "Leikki sikseen miehet, nyt on tosi kyseessä!" 

-Kulkeeko aika tiskialtaan luona nopeammin kuin muualla vai olenko todella unohtanut tiskaamisen viikkokausiksi kun kaikki lautaset on taas homeessa?

-Miksi toiset teelusikat tummuvat kahvista ja toiset eivät?

-Naapurit varmaan pitävät minua tosi friikkinä kun heräävät siihen että tiskaan näin aikaisin. Siis jos ketään naapureita on.

-Viimeöisessä unessa kävelin Tampereen keskustan autioilla kaduilla ja kirjoitin mielessäni aiheesta artikkelia Silmänkääntövankilaan. Kaupungissa oli pimeää ja pelottavaa. Kävin Valintatalossa koska oli nälkä, mutta kauppa oli vieras ja kummallinen. Valmispizzat maksoivat useita satoja euroja. Ei ollut varaa ostaa.

-Mitä helvettiä tässä purkissa on ollut...

-...ja miksei se lähde pois?

-Päivän ohjelma: epätoivoista kaupungilla kiertelyä. Mikä siinäkin on että tuntuu tärkeältä käydä lauantaiaamupäivisin keskustassa? On kuin jokin magneetti vetäisi sinne. Eri päivinä kaupungilla tuntuvat liikkuvan eri ihmiset. Onko Turussa enemmän väkeä lauantaisin?

-Aloitan vielä tiskausblogin jonain päivänä.


Totta puhuen vain noin puolet näistä asioista tulivat todella tiskatessa mieleeni. Kaikki perustuvat kuitenkin faktoihin; jos tästä kirjoituksesta tehtäisiin tv-elokuva, saisivat Patrick Duffy ja David Hasselhoff elämänsä roolit. Minua voisi näytellä Patrick Swayzen veli, muistan kuinka katkeroituneelta hän kerran näytti dokumentissa, jossa haastateltiin kuuluisien elokuvanäyttelijöiden sisaruksia, jotka eivät koskaan pysty nousemaan varjosta esiin. Häntä vielä paljon katkeroituneempi oli Eddie Murphyn veli, mutta hänessä oli liikaa vihaa. Minun esittäjälläni ei saa olla vihaa, se on ainoa todellinen vaatimus.

Rajan takaa kajahtaa. Tämä on taas näitä kirjoituksia, jotka ovat selkeinä hahmoina mielessä, mutta alkavat liukua kymmeniin eri suuntiin kuin saippuavesi emalipinnalla heti kun näppäimistön ääreen pääsen. Ehkä syynä on tämä tuntemani suunnaton ikävä.



"Listen very carefully, my words are about to unfold
Concerning a lady I've seen but I never could hold
I can see by your smile,
Take a long while,
The words that come through,
I see that they're true,
For she reminds me of you."

(Camel / Lady fantasy)


26.5.04

Authentic phone paranoia 

Joo.

Istuin aamusella mustanpuhuvan tietokoneeni ääressä oikokirjoittamassa romaanikäsikirjoitustani erään kohtalaisen suuren suomalaisen kustantamon ilmoitettua kiinnostuksensa sitä kohtaan, kun seinän takaa kuului yhtäkkiä:

naks.

Eipä siinä. Tunnistin toki äänen, sen päästi vihermusta Ericsson-merkkinen puhelin, sellainen lankamalli, vieläpä pyöreällä veivattavalla numerokiekolla varustettu. Ääni oli tuttu siitä, että käyttäessäni modeemia päästää tuo puhelin ilmoille aina tuon saman naksahduksen kuin ilmoittaen tyytymättömyytensä siitä, että joku muu tunkee hänen linjoilleen. Ongelma: modeemi oli pois päältä.

Niinpä.

Kuulostelin hetken, jatkoin tekstintyöstöä. Uudelleen naks, ja pian taas, ja taas kuin joku olisi avannut ja sulkenut puhelinlinjaani älkääkä kysykö miksi minulla on lankaliittymä käytössäni koska tämän tiedon luo johtavat portaat ovat pitkät ja liukkaat. Olin pakotettu nousemaan istuimeltani, kävelemään keittiön puolelle. Seisahduin puhelimen eteen, ja jäin tuijottamaan sitä. Viattoman näköisenä se tietenkin lattialla nökötti (kuten suuri osa muustakin tavarasta; minulla ei oikeastaan ole hirveästi huonekaluja tätä nykyä), mitenpä muutenkaan.

naks.

Nostin luurin. Ilmeeni oli varmasti yllättynyt kun sieltä kuului erikorkuisia painalluksia; selvästi joku näppäilemässä näppäinpuhelimeen tai kännykkään numeroita. Bliip bliip bliip. Ei sellaista osaa puhelimestaan kuulla. Kylmä hiki nousi otsalle ja muistui mieleen äkisti ne vanhat tarinat hakkereista, jotka iskeytyvät pahaa-aavistamattomien uhriensa puhelinlinjoille ja soittavat heidän numeroidensa kautta pitkiä puheluita seksilinjoille ja Kiinaan. Vedin puhelimen seinästä, laitoin takaisin, äänet olivat lakanneet. Hetken aikaa istuin lattialla puhelimen toverina, sitten palasin tekstini ääreen, mutta yhteyteni siihen oli katkennut, ne olivat enää vain merkkejä näytöllä. Pahus. Selailin tekstiä viitisen minuuttia edestakaisin ja:

naks.

Ryntäsin puhelimen luo. Tuijottamatta tempaisin luurin paikoiltaan, vain kuullakseni vienon naisäänen: "Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..." Viesti toistui eri kielillä ikuisena kehänä, jonka vasta tuomiopäivä kenties katkaisisi. Paitsi että minä ehdin ensin. Luuri alas, puhelin irti seinästä. En minä ollut mitään numeroa tavoitellut. Puhelin ei ollut vielä kertaakaan edes soinut.

Hmm.

Aloin kuulla ääniä, mietin skenaariota, jossa joukko ihmisiä on päättänyt tehdä minut tämänkaltaisilla tempuilla hulluksi ja seurata reaktioitani. Myönnän ettei se ole todennäköistä, mutta mahdollista silti. Aikani vaivaannuttuani soitin Aurialle ja kyselin kauttarantain mahdollisista huoltotoimista joita tänään olisi suoritettu. Ei sellaisia. Selitin ilmiöt, eikä minua osattu neuvoa. Vedä se modeemi irti seinästä, oli ainoa ohje, ja kaikessa banaaliudessaan niin typerä että suututti ja silti vedin. Nyt poistuin kotoa. En kestä olla siellä, kun minua tarkkaillaan luurin kautta.


25.5.04

Urakulminaatio 

No niin, sen siitä sai kun viihdytin viikko sitten kaapinoven takaa kurkistelemalla kaksivuotiasta naperoa, nyt nimeni on saanut jo "setä"-liitteen loppuun ja minua odotetaan jatkamaan hyvin alkuunpäässyttä kurkistusleikkiä. Conan O'Brien oli oikeassa sanoessaan "babies like when I do this!".

Jos kurkistelusta maksettaisiin palkkaa, minun kannattaisi ryhtyä ammattilaiseksi, koska uskoisin oikeasti olevani melko hyvä siinä. Kurkistusleikissä on paljon huomioon otettavia seikkoja, niistä tärkeimpänä pidän kykyä viivytellä. Jos uusi kurkistus tulee liian pian edellisen jälkeen, sen vaikutus ei ole maksimaalinen. Epätahdilla etenevään kurkistusleikkiin kyllästytään nopeasti, ja molemmat osapuolet käyvät helposti ärtyisiksi. Kardinaalivirheeksi voidaan laskea myös hirviönaamarin asettaminen kasvoille kurkistusten välillä sekä - aivan erityisesti - poistuminen. Myönnän että kurkistusten kohde saattaa usein kyetä odottamaan yllättävänkin pitkään seuraavaa vilahdusta nurkan takaa, mutta kahville, vessaan, tai television ääreen ei ole kuitenkaan syytä lähteä. Meillä kurkistusleikkijöilläkin kun on ammattiylpeytemme, ja joka pilaa maineemme, saa peräänsä liiton miehet. Jotka halkaisevat polvet. Kurkistele siinä sitten kainalosauvoihin nojaten. Ha! Ei taida onnistua. Senkin sika.


24.5.04

Saaristokatkelma 

Vietin suuren osan viime viikonlopusta Vepsässä, saarella, joka kartan mukaan sijaitsee Turun ja Naantalin rajalla, mutta siellä olo tuntuu kuin kaukanakin avomerellä olisi. Kahdeksanhenkinen seurueemme oli varustautunut jopa koiralla, ja ensitöiksemme näimme laiturilta mereen skeittaavaan hupputakkinuoren. Mahtoi olla vesi kylmää. Lokit istuivat KAAPELI-taulun yllä uneliaan postikorttisesti ja naapurimökin nuorpoikajoukko tiirasi retkuettamme sillä silmällä (suhteemme oli kuusi-kaksi), mutta eivät ne humalastaan huolimatta uskaltaneet tehdä siirtoja ja yössä kuulimme vain heidän bassonsa. Korkeammalla kävin kuin aikoihin, sillä Vepsässä on näköalakallio, ja rotkon yli saattoi loikata kuin uudelleeneläisi Cliffhangeria, tuota mainiota elokuvaa, mutta railo kätki myös surullisen näyn; munarosvon varastaman kuorenpuolikkaan, mistä pesästä mahtoi olla. Hanhia oli ainakin kahta eri merkkiä, ja vessa sijaitsi korkeammalla kuin yksikään mökki. Vasta saaristossa tietää miltä maistuvat pannulla lämmitetyt perunarieskat kun on todella nälkä, ja levyvalikoima harvalukuinenkin näyttää runsaalta kun se on irrallaan mantereesta. Suihku katkaisi verisuonen päästä kunnes tajusin että se sammuu itsekseen ajan kanssa, ja vain siten. Muuten sauna oli hyvä, se näytti sumulta, ja kun koirasta löytyi punkki oli varmaa että muistakin löytyisi, vaan ei. Pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni Unoa, turnaus olisi jatkunut yöhön, mutta se katosi. Paluulaivan tee oli pahanmakuista, väitettiin, mutta en maistanut, ja koska pudotin kamerastani osia Kokemäenjokeen viime lokakuussa en päässyt tarpeeksi kauas nyt saadakseni koko seuruetta kerralla kuvaan. Meidän mökkiemme välillä saattoi kulkea kahta kautta. Tosimies söi kasvisjormaa.

23.5.04

Senaste, eli "Hiljaa virtaa väri" 

Puoli vuotta on pitkä aika. Pikainen laskutoimitus osoittaa sen olevan melko tarkkaan 1,8% tähänastisesta elämästäni, se on saavutus. Silmänkääntövankilan korkeat seinät jättivät minut sisälleen tasan puoli vuotta sitten, ja pelkistä kokeilunhaluisista sana-aihioista on kasvanut minulle varaventtiili ja yksi todellisuutta koossa pitäneistä peruspilareista. Tahtoisin uskoa, että elämäni uusiksi myllertäneet tapahtumat, jotka valuivat esiin pian tuon kuusi kuukautta sitten tapahtuneen ensimmäisen Blogger-kosketukseni jälkeen, olivat vain sattumia, mutta en usko sattumiin. En jumalaankaan. Jokin korkeampi voima sen on kuitenkin täytynyt olla, joka näki etten jaksaisi ilman tämänkaltaista pakotietä. Ja siksi, vain hetkeä ennen, minut johdatettiin tänne. Käskettiin kirjoittaa. Sano miltä tuntuu.

Minä olen tehnyt katsauksia menneeseen ennenkin. Varmaan joskus vielä. Olen sanattoman (mikä tilanne minulle!) kiitollinen kaikille lukijoilleni, sen haluan nyt jälleen kerran sanoa, kaikille teille jotka olette jaksaneet kommentoida, ja heille jotka ovat näyttäneet minulle omilla blogeillaan, nettipäiväkirjoillaan, sivustoillaan heijastuksia muunlaisista ajatusmaailmoista, aina kiinnostavista.

Kunpa kaikki jaksaisivat hymyillä aina.



"tiedän
miltä tuntuu kun tietää
on musta lintu luokassa
hiljaa istuen"

(Absoluuttinen Nollapiste / Kaatua)

20.5.04

Jälkihehku 

Leijuin vielä senkaltaisessa onnentunteessa etten jaksanut välittää, vaikka tietenkin asian huomasin sängyssä maatessani, tupakansavun kellastamista kattopaneeleista. Rahaa olisi remonttiin joskus vielä. Hymyilin huomatessani miten onnellinen lämmin puolihalvaus oli alkanut valua hiljalleen raajojeni ääripisteistä sisäänpäin. Se kutitti ja pisteli, ja huoneessa oli vuorotellen pimeää ja lämpimänhämärää kun Varsovasta viime kesänä tuotu kummallinen pyörivä koriste-esine oli ainoan heikkotehoisen lampun edessä. Jos kaiuttimista olisi kantautunut mitä tahansa muuta musiikkia kuin GAWD!-yhtyeen vuonna 1984 julkaisema albumi Blizzard, olisin nukahtanut onnelliseen uneen viimeisenä näkynäni olutpullonruskeista lasitiilistä koottu suuren huoneen kahtia jakava väliseinä. Mutta GAWD! oli aina ollut lempiyhtyeeni ja Blizzard tasan varmasti lempilevyni enkä minä sallinut siinä tilanteessa itselleni unta.

Ronnie Anderson, tuo brittiläistynyt ruotsalainen, oli monien mielestä GAWD!in luovin jäsen ja musiikillinen suunnannäyttäjä, mutta minulle Ronnie oli lähinnä toisinaan raivostuttava moottoriturpa, jonka kykyä sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen ei voinut olla ihailematta. Blizzard sai minut jälleen ajattelemaan Ronnieta ja sitä miten olimme tavanneet näköalapaikalla Norjassa, polttaneet tupakan katselleen ukkosta taivaanrannassa ja ohikulkeva vanha nainen oli ottanut meistä kuvan. Ei sellaisia hetkiä enää ollut. Siitä oli kaksitoista vuotta, GAWD! oli ollut lomalla saatuaan purkkiin albuminsa Sounds from the cave, ja minä olin viettänyt viikkokaudet kirjoittaen savuna ilmaan haihtuvia runoja serpentiinitien mutkassa sijaitsevan kahvilan ikkunapaikalla. Ronnie nauroi sanoessaan ettei ollut koskaan todella jutellut kenenkään suomalaisen kanssa, ja minäkin nauroin viikkoja myöhemmin, kotiin palattuani, kun sain kuulla GAWD!in basson varteen kotiutuneen Alexander Gorkin olevan nimenomaan suomalainen.

En siis nukahtanut. Lakanat olivat mytyssä sängyn jalkopäässä ja ajatukseni yhtä lailla, kuin hiusteni juuriin sotkeutuneet. Musiikki leijui huoneessa kuin suitsuke, en tiennyt oliko aamu, iltapäivä, yö. Verhot olivat paksut ja kiinni, huomasin sittenkin torkahtaneeni kun silmänräpäyksen aikana musiikki loikkasi keskeltä levyä hiljaisuuteen. Seinän takana vessa vedetiin, ovi avautui ja paljaiden jalkojen askeleet läpsähtelivät sängyn viereen. Olin sulkenut silmäni ja hehkuin, hehkuin.


19.5.04

Lokkikuvien sanaton yhteys 

Kun on viimeksi kymmenvuotiaana käynyt ruotsinlaivalla, niin tuntuu se tämänikäisenä melkein siltä kuin ensi kerran elämässään kävisi, paitsi että käytävien tuoksusta, pehmoisista kokolattiamatoista hyteissä, messinkisistä jalkalistoista ja oven läpi kaikuvista kuulutuksista tulee outoja lapsuustakaumia. Mutta tosiaan, eilen aamulla kahdeksan maissa astuin sisälle pelottavan suureen paattiin (en muistanut että ne näyttävät läheltä katsottuna vuorelta) ja laskeuduin alas kapeaa suoraan kahden kerroksen läpi jatkuvaa portaikkoa, jota pitkin oli hämmästyttävän helppo kuvitella miljoonien vesitonnien kohinalla vyöryvän. Mutta eihän nyt sentään.

Kannen alla oli oma hobitinkolotunnelmansa, mutta tuulesta huolimatta oli mukavinta vaeltaa ulkosalla ja katsella aavaa merta. Auringonlaskun aikaan se oli varsinkin hyvin kaunis. Ja Tukholmakin oli. Huomasin nostalgisoituvani katsellessani yläkannelta Gröna Lundin huvipuistoa (maissa en sentään käynyt), ja lokitkin olivat länsinaapurissa suurempia. Niistä sai melkein otettua kuvan, itselläni ei tosin riittänyt sinnikkyys edes yrittämiseen, myös kameran kotiin jättäminen haittasi. Suklaata taxfreesta, käteisvaroja hedelmäpelistä. Kuka vielä väittää etten osaisi ottaa iloa irti elämästä?

Pari ajatusten pinnalla kelluvaa pointtia tähän lisäykseksi kun kerran olen päivän verran ollut hiljaa:

1. Onkohan se, että Educariumin (normaalina kulkureittinä tänne tietokoneluokkaan käyttämäni) paloportaikko on nykyisin jatkuvasti lukittuna, jonkinlainen investointi tulevaisuuteen? Kun tapahtuu "onnettomuus", jossa lukitun paloportaikon taakse jääviä opiskelijoita kuolee kuin kärpäsiä, on yliopistolla yhtäkkiä taas väljää eivätkä kaikki luokat ole niin ahtaita. Tämä toistettaneen kerran vuodessa.

2. Tämä on oikeasti tosi säälittävää.

17.5.04

Hair of a god 

Taas tuli esiin asia joka sai ajattelemaan. Nimittäin sellainen asia että kun olutpullon kanssa yhteenkasvanut siilitukkainen farkkutakkihenkilö näkee Toyotansa ikkunasta kadulla pitkähiuksisen miehen, hän nojautuu ajoneuvostaan ulos (ikkuna on tietenkin aina auki säistä riippumatta - mahdollisuuksien mukaan kokonaan poistettu) ja huutaa julki muutamia parturissakäynteihin, hippiaatteisiin ja seksuaalisiin suuntautumisiin liittyviä mielipiteitään.
(itselleni kävi viime kesänä niin, sivuhuomautuksena vain mainitsen, että kun ohiajavasta Corollasta karjaistiin "Käy parturis!" ehdin hetken aikaa luulla joutuneeni kampaamoliikkeen aggressiivisen mainoskampanjan uhriksi - vasta kun näin ettei auton kylkeen ollutkaan teipattu liikkeen logoa tai puhelinnumeroa, paljastui totuus minulle)
Niin sitten kuitenkin tämä samainen jääkiekonystävä kuuntelee tärykalvot vinkuen metallimusiikkia, esittelee kitaransoittoliikkeitä, palvoo bändejä ja on sitä mieltä että Peter Steele on äijä. Niin että kukakohan tämänkin elämän ristiriidan osaisi minulle tyhjentävästi selittää?

Kateutta se varmaan vaan. Kyllähän niitä se ymmärrettävästi vituttaa kun ne tietää että pitkähiuksiset saa kaikki naiset.


14.5.04

Evil dead 

Kuukauden elokuvakokemus oli ehdottomasti viime yönä katsomani Evil dead. Ei se 80-luvun alun kauhuklassikko, vaan hieman tuoreempi japanilainen tapaus, jota ilmeisesti markkinoidaan länsimaissa - sattuneesta syystä - jollain toisella nimellä, mutta jonka originaalititteli on juuri tuo Evil dead. Kauhuelokuva tosin tämäkin - vai onko? Minua kiehtoi kyseisessä pätkässä juuri sen lähes tunteettomuutta hipova toteavuus. Evil dead ei yrittänyt niin kuva- kuin äänipuolellakaan herättää katsojissa kauhua, pelkoa, naurua, helpotusta. Elokuva oli lähes kliininen, mutta tässä riisutussa olomuodossaan kuitenkin hyvin kaunis.

Evil deadin tapahtumapaikka on suuri vanha talo Japanin maaseudulla. Se toimii eräänlaisena nuorten naisten turvakotina eri tavoin ongelmallisiin tilanteisiin elämässään päätyneille, ja on elokuvan tapahtumahetkellä enimmäkseen tyhjä jonkinlaisen talviloman (tämä ei täysin tuntunut selviävän) vuoksi; henkilökunta ja enin osa asukkaista on teillään ja suuri viktoriaaninen rakennus on viiden nuoren naisen käytössä. Kunnes paikalle saapuu vähäpuheinen valkoihoinen mies suuren veitsen kanssa.

Pidin jo siitä, miten elokuvan hirviö oli nimenomaan antihirviö. Keskimittainen tukevahko mies, kiharat vaaleat hiukset ja silmälasit. Ei näyttänyt julmalta, ei komealta, ei rumalta. Naapurinpoika, joka alkaa sadistisin elkein teurastaa turvakodin asukkaita yksi kerrallaan. Porukan johtajaksi äkkiä päätynyt kovanaamainen kaupunkilaistyttö selviää hengissä pisimpään, mutta elokuva päättyy ilman sen suurempia selityksiä hänen epäonnistuvaan pakoonsa vyötäröön ylettyvässä lumihangessa talosta ulos. Mies juoksee nopeammin, saa hänet kiinni, viiltelee hengiltä kameran seuratessa tapahtumia kuin luontodokumenttia. Musiikki ei soi, mutta varjot hangella ovat laskelmoidun pitkiä ja teräviä. Turvakodista huokunut valo oli tässä elokuvan viimeisessä ja kauneimmassa kohtauksessa sinistä, melkein sähköistä.

Lopputekstien rullatessa ruudulla haudan hiljaisuuden vallitessa tiesin nähneeni mestariteoksen. Tiesin myös että Evil deadilla oli jonkinlainen syvempi viesti; olen varma että ohjaaja (nimi pakenee mielestäni) on halunnut sanoa teoksellaan jotain. Palaset olivat liian tarkasti kohdallaan pelkkää kauhuefektiä varten. Talvinen yö, syrjäinen maaseutu, auktoriteetin poissaolo, ylivoimainen vihollinen joka ei tunnu haluavan selittää tekojaan, on kuin hänellä ei edes olisi tarkkoja syitä - hänen on toimittava tavallaan ja hän tekee työnsä. Ehkä kyseessä on valkoisen miehen taakka.

Mietin myös mitä merkitystä on sillä, että kaupunkilainen jäi viimeiseksi. Hän oli elokuvan ainoa hahmo, johon katsoja saattoi edes etäisesti tuntea kiintyvänsä - maalaiset oli kaikki veistetty yhdestä puusta, he olivat vain hahmoja ilman syvyyttä, ja yksi kerrallaan he katosivat pois. Turvakodin asukkaat välittivät toisistaan, mutta heistä jokaisen elämää tuntui silti lietsovan ennen kaikkea viha. Se viha sai elokuvan kuvaamana yönä kohteen, mutta se kohde oli heistä jokaiselle liikaa. Asetelma oli selvä: uhrit ja saalistaja, eikä uhreilla ollut hetkenkään mahdollisuutta koko elokuvan aikana. Edes yhtä lyhyttä kohtausta, jossa he olisivat tunteneet kykenevänsä voittamaan heitä tappamaan saapuneen miehen, ei ollut.

Evil dead oli julma elokuva, mutta kaunis, ja kun heräsin joskus kuuden ja seitsemän välillä aamulla lopputekstien hiljaa valuessa mielikuvitukseni tv-ruudulla tiesin taas kerran nähneeni unen jota on aika vaikea kellekään kertoa. Yritin nyt kuitenkin. Evil deadin temaattiset ratkaisut mietityttivät minua pitkälle iltapäivään.

13.5.04

Jälleen yksi kissan käyttäytymistä analysoiva kirjoitus 

Eräs vuosia mieltäni vaivannut asia loksahti eilen paikalleen ja niinpä ymmärrän kissojen käyttäytymistä jälleen hieman paremmin. Kaikki kissaihmiset ovat huomanneet, että kissoja kiusaa aivan erityisesti lukeminen. Oletpa laskenut pöydälle sanomalehden, syliisi sarjakuvan tai sängylle kirjan, on varmaa että kissa heittäytyy tämän huomatessaan kuin raato löhöämään juuri kyseisen lukutuotteen ylle. Miksi?

Ugus kertoo. Kissahan ei (ja tämä on kirjoitukseni perusolettamus) osaa lukea. Niinpä sen mielestä ihminen on pöyristyttävän tylsä vain istuessaan liikkumatta paikallaan, tuijottaessaan lasittuinen silmin kohteeseen jossa ei näennäisesti tapahdu yhtään mitään. Nyt esitän kaikille teille kissanomistajille kysymyksen: alkaako tuntua tutulta? Aivan! Mitäpä muuta kissat tekevät valtavan suuren prosentin elämästään kuin istuvat paikallaan ikkunan (tai nurkan) edessä tuijottaen tyhjin katsein jonnekin jossa meidän aistimme eivät havaitse niin mitään kiinnostavaa. Ja mitä tekee ihminen nähdessään kissan tässä tilassa? Aivan! Alkaa häiritä. "Hö, mitä sinä siellä muka näet? Ei siellä mikään liiku. Kato nyt tänne! Hei! Leikkisit nyt vähän!"

Enää on selvitettävä se, tekevätkö sekä kissa että ihminen näin ymmärtämättömyyttään toisen osapuolen tarpeita kohtaan - ainakin ihminen tekee niin - vai onko kissan osalta kyseessä yleisesti väärin tulkittu kosto. Tässäpä mieltäylentävää pohdittavaa.

Asiaa mietittyänne voitte tyynnyttää mielenne katsoen rauhoittavaa kuvaa kesäauringon lämmittämällä mullalla täytetyssä padassa nukkuvasta Aleksista:



12.5.04

Ääliöerikoisuuden keskiluokkaa 

ääliö s. alat. tyhmyri, tomppeli, tolvana, tylsimys, pölkkypää.

erikoisuus s. omalaatuisuus; erikoinen esine, piirre, tapaus, vaihe tms.

(määritelmät: Nykysuomen sanakirja, WSOY 1966)

Toisinaan on erikoisia ihmisiä. Jokainen tuntee heikäläisiä, se on seikka jolta välttyminen ei syystä tai toisesta onnistu. Erikoisilla ihmisillä tarkoitan tässä ennen kaikkea sellaisia, jotka herättävät positiivista mielenkiintoa ja hämmennystä itselleen näennäisen arkipäiväisillä toimilla. En puhu ärsyttävistä tai muin tavoin tiettyjä piirteitään ylikorostaneista yksilöistä, vaan tarkoitan niitä, joiden toimet ovat määrittelyskaalan ulkopuolella. Sellaisia jotka kykenevät paljoon ja joiden toimia seurataan ihaillen, mutta vailla täyttä varmuutta siitä, mikä on ihailun kohde. He ovat erikoisia ihmisiä.

Ja kun palaan muutaman lauseen taaksepäin, huomaan kirjoittaneeni että jokainen heikäläisiä tuntee. Sillä tämä on oikeastaan eräs erikoisen ihmisen määrittelyssä käytettäväksi suositeltava piirre; hänen ystäväpiirinsä. Se on laaja, ja koostuu monesti myös useista muista erikoisista ihmisistä. Tämä erikoisen ihmisen ystäväpiiri on aktiivinen ja erikoisella ihmisellä on tuttu kaikkialla, minkä avulla hänen mahdollisuutensa suorittaa erikoisuuksiaan ovat alati suuremmat.

Juuri tämä on turhauttavaa. Sitä kun on aina toivonut olevansa erikoinen ihminen - ja varmasti jollain tavalla onkin. Kuitenkin puuttumaan jää tuo laaja ihmiskatras ympäriltä. Ilman sellaista ei voi olla erikoinen ihminen, ilman sellaista on vain ääliöerikoinen. Meidät ääliöerikoiset tunnistaa siitä, että me olemme erikoisia kaikilla niillä tavoilla jotka eivät kiinnosta muita. Me rustaamme sarjakuvia muistilapuille, kyhäämme huoneemme ikkunaan ihmeelliset verhot iltapuhteena ja kehittelemme mielessämme maailman, joka on nerokas, mutta kuulostaa muiden mielestä ruisleivän tuoteselosteelta. Me tarvomme katuja pitkin outoja reittejä vain muodostaaksemme kuvioita joita kukaan muu ei havaitse, ja me mutisemme sen vuoksi helposti itseksemme. Me olemme ääliöerikoisia. Ja kun meitä on paljon, me alamme sekoittua toisiimme. Yksi meikäläinen on enää vain ääliöerikoisuuden keskiluokkaa. Se on kohtalo, joka vie.

Havainnollistan käytännön esimerkillä. Amerikkalaisissa elokuvissa on usein kohtaus, jossa henkilön lapsuudesta paljastuu jokin kummallinen harrastus tai puuhastus (usein kiinnostus tähtitaivaan ilmiöihin). Tätä kummaa toimintaansa henkilö yrittää toiselle henkilölle hieman nolostuneena vähätellä sanoen: "I was a weird kid, ok?". Minä olen miettinyt olisiko minulla tarpeeksi kovatasoista materiaalia sen todistamiseen, että olen itsekin ollut weird kid. Mitään aivan ehdotonta helmeä en ole kuitenkaan jäämistöistäni löytänyt. Ennen kuin nyt! Puisesta lukollisesta laatikosta löytyi kaksi viattoman näköistä c-kasettia. Niihin olen kuudennen ja seitsemännen luokan välisen kesäloman aikana nauhoittanut vaaleanpunaisella nauhurilla kasettipäiväkirjaa. Uskalsin kuunnella tuosta kaikkiaan kahden tunnin äänimassasta vasta otteita. Kelasin nauhaa, painoin toistoa. Viattoman innostunut pikkupojan ääni selittää kiinnostustaan Marvelin sarjakuviin. Uusi kelaus. Sama ääni, nyt vakavana. Kertoo huolestuneensa nykyradion tilasta ja soittaa sitten toisella nauhurilla ilmeisesti aiemmin päivällä äänittämiään puheita; lapsen tulkinta metafiktiosta. Vaihdoin kasettia, kokeilin uuden satunnaisen kohdan. Nyt ääni puhuu oudolla korkealla narisevalla äänellä lähes kiinni mikrofonissa, kummallista intonaatiota käyttäen: "Et syö piirakkaa, Kalervo!". Lopetin kuuntelun. Odotan sateista kesäpäivää ja kuuntelen kasetit sitten kokonaisuudessaan alusta loppuun. Jos ääliöerikoisten on koskaan mahdollista kohota oman keskiluokkansa yläpuolelle (mitä tosin epäilen), voin onnistua siinä kaksitoistavuotiaana nauhoittamieni kasettipäiväkirjojen avulla.

Ääliöerikoista. I was a weird kid, ok?


10.5.04

Putoavan helmen analogia 

Ei mut kato se tuli vaan jostain mieleen et jos olis niinku ovee vastakkaisella seinällä sellanen hyllykkö, joka on täytetty pikkupojan maailman oleellisimmilla tavaroilla niinku lautapeleillä, kirjoilla, kynilläsaksillaliimatuubeilla, huolellisesti järjestellyllä pikkusäläkokoelmalla. Niin sen vasemmalla puolella vois olla sellanen tyhjä tila mihin vois mennä piiloon, tai niin sanois aina kaikille, ei sinne koskaan täytyisi todella mennä. Ja ikkunaseinällä vois olla sänky, ja sängyn päädyn yllä seinään ruuvattu hylly, ja sängyn edessä oudosti sohva, ja kukaan muu ei koskaan vois tajuta sitä miks sen sohvan pitää olla just siinä, niin älyttömässä paikassa. Mut missä ihminen on turvassa ellei omassa sängyssään seinän ja sohvan takaseinän välissä, eikä siitä enempää. Ja ikkunan vastaisella seinällä komeron ovi jonka kautta vois joskus talvella pudota vintiltä lunta, ja kassakaappisyvennys seinässä piirongin takana. Ja se isosiskon tekemä maalaus joka näyttää siltä kuin pelko, toivo ja odotus olis kaikki räjähtäneet siihen paksuilla sormiväreillä ja sitten HELP, isolla, eikä se ole beatlesjuliste, ja sit vois olla sellainen monitaskuinen kankainen hiiri jonka käsivarret vois olla sitä samaa nyöriä jota oli olohuoneen sohvassa koristeena, eiks se vois olla ihan jees. Ja sitten itse oviseinällä vois olla koulupöytä. Niin täynnä kaikkee outoo pikkutavaraa et koulukirjat täytyis pinota kaikki johonkin nurkkaan ja tietokonepöytä ja sarjakuvalehtiä vois kans olla. Punainen räsymatto lattialla ja katossa pitsilamppu ku se olis ennen ollut vanhempien makuuhuone. Eiks se olis ihan siisti. Ja sit sellaset sanomalehtiverhot, ja sit vois aina kuvitella et se huone olis millon mitäkin ja kauheen iso, paljon isompi kun oikeesti, ja siellä olis kaikenlaisia paikkoja, niin kuin sängyn päädyn ja koulupöydän välinen tila, ja niillä paikoilla olis kaikilla sellanen outo merkitys. Ja jos kuvittelis että olis pudottanut sen huoneen katosta, pienestä reiästä, sinne huoneeseen helmen jokaisena päivänä niin olisko niitä helmiä niin paljon nyt ettei enää mahtuis istumaan sillä punasella räsymatolla ja piirtämään jotain sen nimisiä sarjakuvia kuin Jamppa juoksija ja Jagger seikkailija jos se huone olis vielä olemassa? Ooks miettinyt koskaan sitä?

8.5.04

Kaltainen kuin maaseutu 

Maalaiskunnissa ei ole tuomiokirkkoja, tasatunnit pitää tarkistaa ranteesta. Se ei ole ainoa negatiivinen asia, jonka keksin maaseudusta, mutta toisaalta minä olen siinä mielessä epäoikeutetussa asemassa että minä olen asunut maalla. En tiedä miksi juuri tänä lauantaina tunsin taas kerran suurta iloa vain siitä yksinkertaisesta tosiasiasta että asun nykyisin kaupungissa. Kaksikymmentäkaksi elämän ensimmäistä vuotta viidentuhannen asukkaan kunnassa oli enemmän kuin tarpeeksi ja vaikken koskaan enää lähtisi Turusta pois en suuremmin surisi. Minä en ole muutosten ystävä. Tämä on se kaupunki jonne aikoinaan muutin maalta, miksipä lähtisin täältä jonnekin pois?

Vuodet vierivät ja täällä minun on hyvä. En etsimälläkään löydä negatiivisia puolia siitä, että palvelut ovat kävelymatkan päässä - tai että palveluita ylipäätään on. En minä osaisi enää sopeutua siihen, että lähikaupassa käyntiin tarvitaan auto, tai että kirjastot, postit, pankit ja virastot etääntyvät vuosi vuodelta kauemmas, tai että ainoa paikka jossa voi syödä ulkona on oma piha.

Vaan kyllä maalaiskunnilla silti sijansa maailmassa on. Rauhallisiahan ne ovat ja joskus kauniita. Yhden seikan haluaisin kuitenkin niiden nykyisyydessä muuttaa: ei lapsia. Katkeruus siitä, että on joutunut itse kasvamaan paikassa ilman virikkeitä, ilman mahdollisuuksia, ilman ihmisiä ja ilman elämää ei ole helpottanut. Miten erilainen olisinkaan jos olisin saanut viettää lapsuuteni kaupungissa. Missä kaikkialla olisinkaan jo vaikuttanut, minkälaisia tovereita tuntisinkaan. Julistettakoon siis maalaiskunnat lapsivapaaksi vyöhykkeeksi, jonne ei alle kahdeksantoistavuotiailla ole mitään asiaa. Ja vaikkei päättäjiä vakuuttaisikaan minun pyyteetön vain ja ainoastaan lapsen henkiseen hyvinvointiin tähtäävä ajatteluni, on täysin ohittamaton tosiseikka se, että kun maalaiskunnat näin saisivat aikaan rutosti säästöjä sulkiessaan kituuttavat koulut ja päiväkerhot, viihtyisivät jäljelle jäävät asukkaat paljon paremmin.

Yhteiskuntaamme jo ajat sitten pesiytynyt virheellinen ajatus - että maaseudun tulevaisuus on lapsissa - on viimein aika kitkeä pois!


7.5.04

Silmänkääntövankila Ottaa Kantaa! 

Jaaha, minua läpsäistiin eilen Iltalehdellä kun en tiennyt kuka on Rosa Meriläinen, ja nyt tiedän, voi pojat miten tiedänkin. Meillä täällä Suomessa, tai no joillakin ihmisillä ainakin, on uutispula. Senpä vuoksi lehdistä saa sitten lukea miten wanhat kansanedustajaäijät (Ike Kanerva & Oke Soininvaara mm.) kilpaa paheksuvat nuoren kansanedustajaneidin ratkaisuja. Tuomitsevat suorastaan: "ei tätä mitenkään voi enää laittaa suvaitsevaisuuden piikkiin", totesi Kanervakin em. lehdessä (siteeraan muistista, joten pieleen mennee) ja mielessäni kävi, kävipä hyvinkin, että syön pipokokoelmani ja nielen kolme metriä rasvattua moponkettinkiä ellei Ike itsekin ole pössytellyt sätkän jos toisenkin elämänsä varrella. Ja entä muut rikkomukset? Kuinka moni kansanedustaja on, no, ajanut vaikkapa ylinopeutta? Laissa kiellettyjä asioita molemmat, pilvenpoltto ja kaahailu, mutta se ero löytyy, että ylinopeutta ajava vaarantaa muiden ihmisten hengen. Vaan mitäpä tuosta, todetaan Suomessa, kokeileehan sitä jokainen kiesinsä kulkevuutta joskus. Veikkaanpa että Ikelläkin on tallissa sellainen rassi joka ei rajoituksissa pysy vaikka yrittää. Suvaitsevaisena yksilönä itseäni pidän, mutta toisten hengen vaarantamista en mitenkään kykene olankohautuksella ohittamaan.

6.5.04

Pakkomielleyhtymä 

Olipa kerran mies joka lähti asunnostaan ulos kerran päivässä mukanaan avaimet, kello, lompakko, ostoslista ja veitsi. Aina ulos lähdettyään hän käveli lähimmän sellaisen puun luokse, jonka kylkeen ei ollut vielä raaputtanut veitsellä nimirjaimiaan, raaputti, käveli kaupan kautta kotiin. Joka päivä lähin raaputtamaton puu oli kauempana. Aikaa kului keskimäärin kaksi ja puoli minuuttia kauemmin joka päivä - käynnin kesto tietysti riippui siitä mitä kaikkea kaupasta piti tuoda. Aina kotiin tultuaan mies asetteli ostoksensa paikoilleen ja piirsi sitten karttaan matkan kotoaan lähimmän puun luokse. Päivä toisensa jälkeen piirtynyt kuvio muistutti alkuräjähdystä. Sen alle jäivät talot, kadut, puistot.

Montako puuta on Turun kaupungin alueella? Ehtisikö mies elämänsä aikana raaputtaa kirjaimensa jokaiseen keskustan puuhun? Jos mies oli sairas, eikä päässyt kotoaan pois, hän ei silti raaputtanut seuraavana päivänä kahta puuta. Tässä hän teki mielestäni virheen. Hänen pakkomielteensä olisi kaivannut järjestelmällisempää asennoitumista. Mielivaltaiset ratkaisut eivät pue ihmistä, jonka elämä toistaa yksinkertaista rataa.

Mistä tulikin mieleeni että pelastin tänään pienen perhosen ikkunoiden välistä. Kannoin sen tulitikkulaatikossa parvekkeelle ja se kokeili siipiään varovasti ja harkiten ennen kuin uskalsi lähteä lentoon. Miten ne pääsevät sinne ikkunoiden väliin? Sijaitseeko meidän maailmamme rinnalla hyönteisten todellisuus? Siellä ikuisena vitsauksena esiintyvien madonreikien kautta hyönteiset satunnaisesti materialisoituvat meidän maailmaamme. Kuka muka on koskaan nähnyt "munia" ja "koteloita"? Kuulostaa huijaukselta! Hyönteisetkö lisääntyisivät? Tyhjästä ne tulevat! Meitä estetään näkemästä totuutta.

Kuka muuten on Rosa Meriläinen ja miksi minua pitäisi kiinnostaa hänen huumekokeilunsa, jotka lööppien koosta päätellen ovat olleet varsin mittavia?

Sitä melkein toivoo ettei painomuste ole uusiutuva luonnonvara.

5.5.04

Sossun luukulla totuus punnitaan! 

Minä en punaisesta t-paidastani huolimatta ole taipuvainen kannattamaan vasemmistolaista aatemaailmaa. Nykyisestä ulkomuodostani huolimatta (kesään kuuluu jeesusparta) en kannata kristillisdemokraatteja. Toisinaan suuriin yritysjohtajiin (Yrjö A.) liitetty sukunimeni ei tarkoita että allekirjoittaisin kokoomuksen näkemyksiä maailmasta. Vaikka silloin tällöin jaksan kierrättääkin tiettyjä jätelaatuja en ole kuitenkaan liiemmin vihreisiin päin kallellaan. Maaseudulla vietetty lapsuus ja suuri osa nuoruutta eivät koskaan vietelleet minua keskustalaiseksi. Minä pinnistelen eteenpäin omilla ehdoillani. Koska loppujen lopuksi: on samantekevää mitä opiskelen, miksi valmistun, mihin - jos mihinkään - työhön ajelehdin. Jos teen tutkimusta, sen merkitys katoaa merkitysjoukkoihin, graduni on joka tapauksessa hiilikopio kaikesta aiemmin olleesta. Totuus kaikesta paljastuu minulle vasta jonottaessani sossun luukulle. Silloin minun arvoni punnitaan ja minulle kerrotaan suorin sanankääntein mikä elämässäni on tärkeää. Kunnes se hetki koittaa, on minun turha valita suuntaani. Kun aikani odottelen, se kerrotaan minulle kyllä.



"En avaudu enää kenellekään
jos se vie näin syvään ikävään..."

(Ismo Alanko / Nuorena syntynyt)

4.5.04

Miken ja Maken avaruusseikkailu 

Kampusalueella sataa, eikä siinä mitään. Publicumin aula on täytetty pöydillä, jotka notkuvat tarjoiluja; on viimeisen päälle laiteltuja äyräistään pursuavia salaattivateja, on leipää jos jonkinlaista, monen sortin juotavaa. Astiat on aseteltu koristeellisiin pinoihin. Aulan nurkkiin on aseteltu juoma-automaatteja, jotka tarjoavat vettä.

Lappu jossa luki "EI OPISKELIJOILLE!" oli kiinnitetty tällaisen juomakoneen kylkeen. Sitä tunsi itsensä maailman tarpeellisimmaksi olennoksi kun käveli tällaisen tekstin ohi katsomaan viimeviikkoisen filosofiantentin tuloksia, joiden olisi pitänyt olla näkyvillä jo ajat sitten, koska uusintatentti on tänään, mutta joita ei kuitenkaan vielä eilen ollut kukaan vaivautunut ilmoitustaululle ripustamaan. Tänään ne olivat siellä. En ollut suoriutunut. Ottaen huomioon kuinka suuresti vihaan filosofian opiskelemista, on ihme, että vuosi toisensa jälkeen käyn reputtamassa kyseisen oppiaineen tenttejä. Sillä voisinhan viettää aikani paremminkin, esimerkiksi pelastamassa federaation kaapattua presidenttiä kullanvärisessä haarniskassani antimateriasäteiden singahdellessa korvani juuresta ohi. Minun tuurillani ne kuitenkin todennäköisemmin osuisivat.



3.5.04

Kun juttu luistaa, se luistaa 

Olen pyrkinyt, ilman mitään loogista syytä tietenkin, pidättäytymään useammista kuin yhdestä saman päivän ajalle osuneista päivityksistä mutte minkäs teet kun osuu kohdalle sellaisia juttuja kuin nyt tämä henkilökohtainen sairaus. Olipa hyvä että diagnoosi vihdoin tuli. Minä sitä saakelin amulettia jo pidemmän aikaa olen epäillyt!

Doctor Unheimlich has diagnosed me with
Ugusosis
Cause:cursed amulet
Symptoms:vomiting, darkening of urine, whistling, excessive paralysis
Cure:sleep
Enter your name, for your own diagnosis:


...monessa paikkaa tähänkin törmäsin. Taisi ensikosketus olla my typo.

Lisääkin. On nimittäin ollut aika hassu tunne seurata tuossa juuri ennen vappua kehittelemäni meemin kiertelyä ympäri blogiyhteisöä. Tunne on vänkä. Kuin olisi omin käsin rakentanut kivan lelun ja kaikki pitäisivät siitä. Marimba tosin heitti melko pahan:

"Minäpä haastan sinut kertomaan, mitä teet viimeistä kertaa tänä vuonna..."

Lupaan palata aiheeseen. Tämä vaatii oikeasti miettimistä.


Vanha kunnon "jääkiekko/porno" -vertaus 

En voinut välttyä kuulemasta että taas on menossa jonkinlainen jääkiekonpeluukilpailu televisiossa. Mitäpä, puhalsin toosan päältä tomut ja etsin virtakytkimen vain todetakseni että kyllä, maila heiluu ja sedät irvistävät hampaita. Joku, jonka kuvaa ei koskaan näy, huutaa äänensä särkien.

Minä en totta puhuen liiemmin perusta jääkiekosta tai potkupallosta tai mitä näitä nyt onkaan. Mutta kun sanon "liiemmin", tarkoitan tietysti että ilmiönä kyseistenkaltaiset urheilut ovat hyvin mielenkiintoisia. Ne saavat ihmiset liikkeelle, ne ovat aiheita joista keskustellaan; pelin kuluessa tapahtuneet tilanteet ovat puheenaiheita ja pelien lopputulokset uutisia kuten myös Rasmuksen menestys. (kun lauma brittiteinejä pomppii Rasmuksen purkkakertosäkeiden tahtiin, tarkoittaa se sitä että Suomessakin tehdään vihdoin hyvää musiikkia) Pelaajat ovat sotilaita, jotka taistelevat yhteisen maan ja kansan kunnian ja itsetunnon puolesta. Miksi näin? Ylevämmän ajattelun alapuolelle osuvat kiekot iskevät jääkiekon lopulta samaan sarjaan kuin pornon. Sen tarkoitus on stimuloida ihmisen viettitoimintaa, ja se tekee työnsä suoraviivaisin, selittelemättömin keinoin. Tässä mielessä urheilu ja porno muistuttavat toisiaan: molempia pitää katsoa lasittunein silmin. Olisiko pornon katsominen siten kuin katson jääkiekkoa suotavampaa kuin sen katsominen tekijöidensä tarkoittamassa mielessä? Entä jos vuokraan sadetakkivideon ja hurraan sen suorituksille suurta viiriä heiluttaen kasvot maalattuina? Teenkö silloin enemmän väärin kuin vetäessäni verhot ikkunoiden eteen, vaientaessani television äänen aina kun alan katsoa urheilua? Oli miten oli. Jääkiekko on kuitenkin osoittautunut yllättävän toimivaksi taustakohinaksi kun olen viime päivien aikana tehnyt kirjallisia töitä. Se on kuin äänellä varustettu näytönsäästäjä - ei vaadi mitään, ei anna mitään. Puhdas selkäydinhieronta, niihin hetkiin kun töitä pitäisi tehdä, mutta hiljaisuutta ei kestä.

Ja taas livahti mieleen että onkohan tämäkin niitä kirjoituksia jotka tuntuivat vielä ideatasolla toimivan. Jos nyt on mitään muita tasoja.



"And then when it all seemed clear
just then you go and disappear..."

(Tori Amos)

2.5.04

Anekdootin perusteella arvioitu sairaus, joka osoittautuu todelliseksi 

Kun minä tässä päivänä muutamana kävin ruokaostoksilla Seston etujätissä Kupittaalla, oli mukanani pitkä ostoslista jonka sisältämät ainesosat tähtäsivät perunasalaatin tekoon osapuilleen monelle. Hyllyjen välissä olin kierrellyt noin neljä minuuttia kun ensimmäisen kerran huomioni kiinnittyi jostain katon suunnalta kuuluvaan musisointiin. Kaiuttimet oli aseteltu sillä tavalla jännästi ettei niitä nähnyt, ja niiden äänenvoimakkuus oli säädetty tasolle "pykälää yli kuuloraja-alueen". Ajattelin että hei, minähän tunnistan tämän kappaleen. Ja totta kyllä, siististi särmätön muzakversiohan se oli Moody Bluesin kappaleesta Nights in white satin. Eihän siinä mitään, olen aina pitänyt kyseisestä kappaleesta mutta ymmärrän kyllä niitä joiden mielestä on paradoksaalista puhua Nights in white satinin särmättömästä versiosta. Kun ei se alkuperäinenkään mitään varsinaista pomppumetallia ole. Silti kaunis kappale, jossa on erityisen onnistunut vokaalimelodia. Ja juuri siitä kertosäkeen kliimaksistahan ("Cause I love you, yes I love you, oh how I love you") minä kappaleen siellä tihkuvan hunajahyllyn edessäkin tunnistin. Laulun sijasta kyseisen kohdan esitti saksofoni. Ja esitti ja esitti. Pitkän ostoslistani vuoksi vietin kaupassa parisenkymmentä minuuttia, ja ainakaan sinä aikana ei kappale päättynyt. Se katosi aina noin minuutiksi ja sitten saksofoni kohosi orkesterimaton pinnasta esittämään aina tuon saman koukeron. Kahdennentoista kerran jälkeen tulin hulluksi, mutta ei siitä sen enempää. Olisi kiehtovaa tietää, tuntevatko tyytyväisyyttä saavutuksistaan populaarimusiikin laajalla saralla ne, jotka työstävät näitä versioita meidän kaikkien iloksi. Minulla tosin on jäätävä tunne, että se olisi sama kuin kysyä tunteeko huoltamon vessan oveen tekstin "vedä" kirjoittaja olevansa osa kotimaisen kirjallisuuden kenttää.

Ai se perunasalaatti? No hyvinhän se, mitä useampi kokki, ja meitä oli kaikkiaan kolme. Sen tekemisen aikana opin tärkeän asian: hengityslamaa seuraa aina lopulta hengitysnousukausi - ja jos elvytettävä näyttää erityisen kalpealta, on syytä tarkistaa hänen mahdolliset goottiyhteytensä ennen tekohengityksen antamista. Se saattaa sittenkin olla vain maalia. Jumaliste, näin tehdään perunasalaatti. Ei ruuanlaitto ole vielä koskaan ollut niin päämäärätöntä, salaatti syntyi kuin freejazz. Ehkä yllättävintä siinä oli se, että meillä kuitenkin oli myös resepti jota seurata. Nyt kolme päivää myöhemmin huomaan etten sitten itse lopultakaan edes maistanut sitä.

No sattuuhan sitä. Siis päätä.



This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker